KUUDES LUKU
Lotharin jeddak
Neito ei näyttänyt uskovan silmiään.
"Niitä oli läjittäin", hän mumisi. "Kentällä virui tuhansittain vain muutamia minuutteja sitten."
"Ja nyt", jatkoi Carthoris, "siellä on vain banthit ja vihreiden sotilaiden ruumiit."
"Kaatuneet jousimiehet on varmaankin käyty noutamassa pois meidän puhellessamme", sanoi neito.
"Se on mahdotonta!" vastasi Carthoris. "Kaatuneita oli kentällä tuhansittain vielä aivan äsken. Niiden kuljettamiseen olisi kulunut tuntikausia. Tämä on kaameaa."
"Olin toivonut", virkkoi Thuvia, "että saisimme turvapaikan tämän vaaleaihoisen kansan luota. Huolimatta urheudestaan taistelukentällä eivät he tuntuneet minusta hurjilta eivätkä sotaisilta ihmisiltä. Olin ehdottamaisillani, että pyrkisimme kaupunkiin, mutta nyt en tiedä, onko viisasta uskaltautua sellaisen kansan keskuuteen, jonka vainajat haihtuvat ilmaan."
"Kyllä meidän on uskallettava", huomautti Carthoris. "Meidän ei voi käydä pahemmin kaupungin muurien sisällä kuin ulkopuolellakaan. Täällä voimme joutua banthien tai yhtä villien torkvasilaisten kynsiin. Sieltä ainakin tapaamme oman kuvamme muotoisia olentoja.
"Minua epäilyttää vain yksi vaara", hän lisäsi, "nimittäin sinun viemisesi noin monien banthien sivuitse. Yksi miekka tuskin riittää niitä torjumaan, jos kaksikin niistä karkaa kimppuumme samalla kertaa."
"Siitä seikasta ei sinun tarvitse olla huolissasi", vastasi punainen neito hymyillen. "Banthit eivät tee meille pahaa."
Niin sanoen hän laskeutui korokkeelta maahan ja meni Carthorisin saattamana pelkäämättä hurmeiselle kentälle salaperäistä, muurien ympäröimää kaupunkia kohti.
He eivät olleet ehtineet pitkälle, ennenkuin verisestä ruoastaan sivulle päin vilkaissut banth huomasi heidät. Raivoisasti karjuen lähti peto heti heitä kohti, ja sen äänen kuullessaan noudatti parikymmentä muuta otusta sen esimerkkiä.
Carthoris vetäisi pitkän miekkansa tupestaan. Neito loi salaa nopean silmäyksen hänen kasvoihinsa. Hän näki hymyn nuorukaisen huulilla, ja se vaikutti kuin viini sairaihin hermoihin. Sillä sotaisessa Barsoomissakin, jossa kaikki miehet ovat urhoollisia, saa naisen innostumaan tyyni välinpitämättömyys vaarasta — huima rohkeus, johon ei sekaannu kerskailua.
"Pistä miekkasi takaisin tuppeen!" käski Thuvia. "Sanoinhan sinulle, etteivät banthit meitä vahingoita. Kas näin!" Puhuessaan hän asteli reippaasti lähintä otusta kohti.
Carthoris aikoi rientää hänen jälkeensä suojelemaan häntä, mutta hän teki torjuvan kädenliikkeen. Nuorukainen kuuli hänen kutsuvan bantheja matalalla, laulavalla, melkein kehräävällä äänellä.
Heti kohosivat isot kuonot ilmaan, ja kaikki ilkeästi välkkyvät silmät kiintyivät neitoon. Sitten alkoivat pedot hiipiä häntä kohti. Hän seisoi paikallaan niitä odottaen.
Häntä lähinnä oleva banth epäröi. Hän puheli sille käskevästi kuten isäntä niskuroivalle koiralle.
Kookas raatelija painoi päänsä alas ja luikki häntä koipien välissä neidon jalkojen juureen. Senjälkeen tulivat toiset, kunnes Thuvia oli kokonaan hurjien, ihmisiä syövien petojen ympäröimänä.
Hän kääntyi ympäri ja johdatti ne Carthorisin luokse. Lähestyessään miestä ne murisivat hieman, mutta pari ankaraa sanaa sai ne talttumaan.
"Miten saat ne hillityiksi?" huudahti Carthoris.
"Isäsi tiedusti minulta samaa asiaa Kultaisten kallioiden holveissa Otz-vuoriston uumenissa, thernien temppelien alla. En osannut selittää sitä hänelle enkä osaa nytkään. En tiedä, mistä johtuu, että ne tottelevat minua, mutta siitä lähtien, kun Sator Throg heitätti minut niiden sekaan pyhien thernien banthluolaan ja isot otukset liehittelivät minulle sen sijaan että olisivat repineet minut, on minulla aina ollut sama omituinen kyky hallita niitä. Ne tulevat kutsuessani ja tottelevat käskyjäni aivan samalla tavoin kuin uskollinen Woola tottelee suuren isäsi käskyjä."
Neito lausui jotakin, ja hurja lauma hajautui. Karjuen palasivat pedot keskeytetyille aterioilleen, ja Carthoris ja Thuvia astelivat niiden keskitse kaupunkia kohti.
Kävellessään mies katseli ihmetellen sellaisia vihreiden miesten ruumiita, joita banthit eivät olleet raadelleet.
Hän kiinnitti neidon huomiota niihin. Kaatuneiden isoissa ruumiissa ei näkynyt nuolia lainkaan. Niiden ihossa ei näkynyt jälkeäkään kuolettavista haavoista, ei vähäisintäkään naarmua eikä hankautumaa.
Ennenkuin jousimiesten kaatuneet olivat kadonneet, oli torkvasilaisten kaatuneissa törröttänyt vihollisten surmannuolia kuin harjaksia. Mihin olivat nämä hennot kuoleman sanansaattajat joutuneet? Mikä näkymätön käsi oli poiminut ne surmansa saaneiden ruumiista?
Vastoin tahtoaan Carthoris tunsi puistattavia aavistuksia katsellessaan edessään olevaa hiljaista kaupunkia. Enää ei muurilla eikä katoilla näkynyt elonmerkkiäkään. Kaikki oli rauhallista — pahaenteisen rauhallista.
Mutta kuitenkin hän oli varma, että häntä pidettiin silmällä jostakin sileän muurin takaa.
Hän vilkaisi Thuviaan. Tämä asteli eteenpäin silmät levällään tuijottaen kaupungin porttia. Carthoris katsoi samaan suuntaan, mutta ei nähnyt mitään.
Nuorukaisen katse tuntui herättävän hänet ikäänkuin horroksesta. Hän katsahti Carthorisiin, reipas, rohkea hymy kohosi hänen huulilleen, ja ikäänkuin tietämättään hän astui nuorukaisen viereen ja tarttui tämän käteen.
Carthoris arvasi, että jokin neitosen tahdosta riippumaton vaisto vetosi häneen pyytäen suojelusta. Hän kiersi käsivartensa Thuvian ympärille ja sillä tavoin he astelivat kentän poikki. Neito ei vetäytynyt irti. Tuskinpa hän huomasi, että miehen käsi tuki häntä: niin täydelleen hän oli edessään olevan kaupungin salaperäisyyden lumoissa.
He pysähtyivät portin edustatte. Se oli valtava laite. Sen rakennetta tarkastamalla Carthoris sai vain hämärän aavistuksen sen arvioimattomasta iästä.
Portti oli pyöreä kuten portin aukkokin, ja muinaisbarsoomilaista rakennustaidetta koskevien tutkimustensa nojalla heliumilainen tiesi, että portti kiersi ison pyörän tavoin toiselle sivulle muuriin sovitettuun syvennykseen.
Niinkin ikivanhoista kaupungeista kuin muinaisesta Aaanthorista ei vielä uneksittukaan, kun ne rodut elivät, jotka rakensivat tämänkaltaisia portteja.
Hänen seisoessaan miettien, mikä tämä maailman unohtama kaupunki saattoi olla, puhutteli heitä ääni ylhäältä päin. He katsahtivat molemmat ylös. Siellä oli mies kumartuneena korkean muurin reunan ylitse.
Miehen tukka oli kastanjanruskea, iho vaalea, vaaleampi kuin virginialaisen John Carterin. Otsa oli korkea, silmät suuret ja älykkäät.
Molemmat alhaalla-seisojat ymmärsivät hänen käyttämäänsä kieltä, mutta se erosi kuitenkin tuntuvasti heidän barsomilaiskielestään.
"Keitä te olette?" tiedusti mies. "Ja mitä tekemistä teillä on täällä
Lotharin portin edustalla?"
"Olemme ystäviä", vastasi Carthoris. "Tämä on Ptarthin prinsessa
Thuvia, joka oli joutunut torkvasilaisheimon vangiksi. Minä olen
Heliumin Carthoris, Tardos Morsin, Heliumin jeddakin, sukuun kuuluva
prinssi ja John Carterin, Marsin sotavaltiaan, ja hänen vaimonsa Dejah
Thorisin poika."
"Ptarth?" toisti mies. "Helium?" Hän pudisti päätään. "En ole koskaan kuullut sellaisia paikkoja mainittavan enkä ole tietänyt, että Barsoomissa asuu noin oudon värisiä ihmisiä kuin sinä. Missä sijainnevat ne kaupungit, joista puhuit? Korkeimmastakaan tornistamme emme milloinkaan ole nähneet mitään muuta kaupunkia kuin Lotharin."
Carthoris osoitti koillista kohti.
"Tuolla päin ovat Helium ja Ptarth", hän selitti. "Helium on yli kahdeksantuhannen haadin päässä Lotharista, ja Ptarth taas on yhdeksäntuhannen viidensadan haadin päässä Heliumista koilliseen."
[Barsoomissa on pituusmittojen perusyksikkönä ad. Se vastaa Englannin jalkaa, ollen noin 11,694 Englannin tuumaa eli 297 millimetriä. Minulla on yleensä ollut tapana muuttaa marsilaiset aika-, pituus- y.m. mitat vastaaviksi Maassa käytetyiksi mitoiksi, jotka ovat helppotajuisemmat näitä muistelmia lukeville Maan asukkaille. Niistä, joiden luonnonlaatu on tiedonhaluinen, saattaa olla mielenkiintoista tuntea marsilaisten pituusmitat, joten esitän ne tässä:
10 sofadia = 1 ad
200 adia = 1 haad
100 haadia = 1 karad
360 karadia = 1 Marsin ympärys päiväntasaajan kohdalta.
Haad eli barsoomilaisten penikulma on noin 2,339 Englannin jalkaa eli noin 713 metriä. Karad on yksi aste. Sofad on noin 1,17 Englannin tuumaa eli vähää vaille kolme sentimetriä.]
Mies pudisti uudelleen päätään.
"En tiedä mitään siitä, mitä on Lotharin vuorten takana. Siellä ei saata elää ketään muita kuin Torkvasin kauheat vihreät heimot. Ne ovat kukistaneet koko Barsoomin paitsi tätä ainoata laaksoa ja Lotharin kaupunkia. Täällä me olemme pitäneet puoliamme lukemattomia miespolvia, vaikkakin he tuon tuostakin tekevät uusia yrityksiä tuhotakseen meidät. En voi aavistaakaan, mistä olette kotoisin, jollette polveudu niistä orjista, joita torkvasilaiset ottivat ammoisina aikoina laskiessaan ulkomaailman valtansa alle. Mutta mikäli olemme kuulleet, he hävittivät perin pohjin kaikki muut rodut paitsi omansa."
Carthoris koetti selvittää, että torkvasilaisten hallussa oli vain suhteellisesti vähäinen osa Barsoomin pintaa ja sekin ainoastaan siitä syystä, ettei heidän alueellaan ollut mitään, mikä houkuttelisi punaista rotua. Mutta lotharilainen ei näyttänyt kykenevän käsittämään mitään muuta kuin että Lotharin laakson ulkopuolella oli tiettömiä aavikoita, joissa asusti Torkvasin hurjia vihreitä heimoja.
Pitkien neuvottelujen jälkeen hän suostui päästämään tulokkaat kaupunkiin, ja hetkistä myöhemmin vieri pyörämäinen portti sille varattuun syvennykseen ja Thuvia ja Carthoris astuivat Lotharin kaupunkiin.
Kaikkialla heidän ympärillään oli merkkejä satumaisesta rikkaudesta. Muurin sisäpuolella olevan kadun varrella olivat rakennusten julkisivut hyvin upeilla kaiverruksilla koristettuja, ja ikkunat ja ovet olivat usein reunustettuja kalleista kivistä valmistetuilla neljännesmetrin levyisillä upotuksilla, taidokkailla mosaikeilla tahi taotuilla kultalevyillä, joiden kohokuvat nähtävästi esittivät katkelmia tämän unohdetun kansan historiasta.
Mies, jonka kanssa he olivat keskustelleet muurin ylitse, oli kadulla heitä vastassa. Hänen seurassaan oli satakunta samanrotuista miestä. He olivat kaikki puettuja väljiin vaippoihin ja parrattomia.
Heidän suhtautumisensa vieraihin oli pikemminkin pelokasta epäilyä kuin vihamielisyyttä. He seurasivat tulokkaita katseillaan, mutta eivät virkkaneet heille sanaakaan.
Carthoris ei voinut olla panematta merkille sitä seikkaa, että vaikkakin kaupunkia vasta aivan äsken oli piirittänyt lauma verenhimoisia hurjimuksia, ei yksikään kaupunkilainen näyttänyt olevan aseissa eikä sotaväestä näkynyt merkkiäkään.
Hän ihmetteli mielessään, olivatko kenties kaikki sotilaat lähteneet mukaan kaupungista tehdylle ryntäykselle tehdäkseen äärimmäisen ponnistuksen vihollisen karkoittamiseksi, jättäen kaupungin ilman turvaväkeä. Hän kysäisi sitä saattajaltaan.
Mies hymyili.
"Tänään ei Lotharista ole poistunut ainoatakaan olentoa paitsi pariakymmentä pyhää banthiamme", hän vastasi.
"Entä sotilaat — jousimiehet!" huudahti Carthoris. "Me näimme heitä lähtevän tuhansittain juuri tästä portista ja surmanuolineen ja rajuine bantheineen voittavan Torkvasin laumat ja ajavan ne pakosalle."
Mies hymyili edelleen tietävänä.
"Katsos tuonne!" hän huudahti ja viittasi kädellään leveätä katua kohti.
Carthoris ja Thuvia katsoivat osoitettuun suuntaan ja näkivät suuren jousimiesosaston marssivan reippaasti itseään kohti auringonpaisteisella kadulla.
"Ah!" pääsi Thuvialta. "He ovat palanneet jostakin toisesta portista tai kenties nämä ovat kaupungin turvaksi jätettyjä joukkoja."
Taaskin mies hymyili salaperäistä hymyään.
"Lotharissa ei ole ollenkaan sotaväkeä", hän huomautti. "Katsokaapa!"
Sekä Carthoris että Thuvia olivat miehen puhuessa kääntyneet häneen päin, ja kun he nyt pyörähtivät uudelleen katsomaan lähestyvää joukko-osastoa, menivät heidän silmänsä pystyyn hämmästyksestä, sillä leveä katu oli yhtä autio kuin hauta.
"Entä tänään vihreitä laumoja vastaan marssineet miehet?" kuiskasi
Carthoris. "Olivatko hekin vain kuviteltuja?"
Mies nyökkäsi päätään.
"Mutta heidän nuolensa surmasivat vihreitä sotilaita", intti Thuvia.
"Menkäämme Tarion luokse", lausui lotharilainen. "Hän selittää teille kaikki, mitä hän katsoo teidän voivan tietää. Minä saattaisin puhua liikaa."
"Kuka on Tario?" kysyi Carthoris.
"Lotharin jeddak", vastasi heidän oppaansa, ohjaten heidät samalle leveälle kadulle, jota myöten he vain hetkinen sitten olivat nähneet harhanäkyarmeijan marssivan.
Puoli tuntia he kävelivät pitkin viehättäviä katuja, joita reunustivat uhkeimmat rakennukset, mitä heistä kumpikaan oli koskaan nähnyt. Ihmisiä näkyi vain vähän. Carthoris ei voinut olla huomaamatta, kuinka autiolta suurenmoinen kaupunki vaikutti.
Vihdoin he saapuivat hallitsijan palatsiin. Carthoris näki tämän suurenmoisen rakennuksen jo etäältä, arvasi, mikä se oli, ja ihmetteli sitä, että sielläkin näkyi niin vähän merkkejä eloisasta toimeliaisuudesta.
Ei ainoatakaan vahtisotilasta ollut valtavan sisäänkäytävän edustalla, eikä myöskään puistoissa, joihin hän saattoi nähdä, ollut jälkeäkään siitä kuhisevasta elämästä, joka sykähtelee punaisten jeddakien palatsien alueella.
"Kas tässä", selitti opas, "on Tarion palatsi."
Hänen puhuessaan Carthoris käänsi uudelleen katseensa upeaan palatsiin. Huudahtaen hämmästyksestä hän hieroi silmiään ja katsoi toistamiseen. Ei! Hän ei saattanut erehtyä. Jykevän portin edustalla seisoi parikymmentä vartiosotilasta. Portilta päärakennukselle johtavan kujan kahden puolen oli jousimiesrivit. Puistossa vilisi upseereja ja sotilaita, joita meni sinne tänne ikäänkuin toimittamaan kiireisiä tehtäviä.
Minkälaista kansaa olivatkaan nämä miehet, jotka voivat loitsia armeijan pelkästä ilmasta! Hän vilkaisi Thuviaan. Myöskin tämä oli ilmeisesti huomannut muutoksen.
Vavahtaen hän painautui lähemmäksi nuorukaista.
"Mitä arvelet tästä?" hän kuiskasi. "Se tuntuu hyvin kaamealta."
"En osaa sitä selittää", vastasi Carthoris, "jollemme sitten ole aivan sekaisin."
Carthoris pyörähti lotharilaiseen päin. Tämä hymyili leveästi.
"Muistaakseni sanoit äsken, ettei Lotharissa ole sotaväkeä ollenkaan", sanoi heliumilainen osoittaen vahtisotilaita. "Mitäs nämä ovat?"
"Kysy Tariolta!" torjui mies. "Pian olemme hänen puheillaan."
Ennen pitkää he astuivatkin avaraan huoneeseen, jonka toisessa päässä olevalle korokkeelle sijoitetulla upealla lepovuoteella loikoi mies.
Kolmikon lähestyessä loi mies tulijoihin velton katseen uneliaista silmistään. Kuuden metrin päässä korokkeesta saattaja pysähtyi, kuiskasi Thuvialle ja Carthorisille, että nämä noudattaisivat hänen esimerkkiään, ja heittäytyi pitkälleen lattialle. Sitten hän nousi käsiensä ja polviensa varaan ja alkoi ryömiä valtaistuinta kohti, heiluttaen päätään edestakaisin ja kiemurrellen ruumistaan, kuten olette nähneet koiran tekevän lähestyessään isäntäänsä.
Thuvia katsahti nopeasti Carthorisiin. Tämä seisoi suorana, pää pystyssä ja käsivarret ristissä leveällä rinnalla. Ylväs hymy väreili hänen huulillaan.
Korokkeella oleva mies silmäili häntä tuikeasti, ja Heliumin Carthoris katsoi suoraan hänen silmiinsä.
"Keitä ovat nämä, Jav?" kysäisi mies oppaalta, joka ryömi vatsallaan lattialla.
"Oi, Tario, ylevin jeddak", vastasi Jav, "nämä ovat muukalaisia, jotka Torkvasin laumojen kanssa saapuivat portillemme, selittäen olleensa vihreiden miesten vankina. He kertovat kummallisia juttuja Lotharin ulkopuolella olevista kaupungeista."
"Ylös, Jav", komensi Tario, "ja kysy heiltä, miksi he eivät osoita
Tariolle arvon mukaista kunnioitusta!"
Jav nousi seisomaan ja kääntyi katsomaan vieraita. Kun hän näki heidät pystyssä, kohosi puna hänen poskilleen. Hän syöksähti heitä kohti.
"Vintiöt!" hän kiljaisi. "Alas! Kasvoillenne Barsoomin viimeisen jeddakin edessä!"