SEITSEMÄS LUKU
Jousimies-aaveet
Kun Jav karkasi Carthorisia kohti, laski tämä kätensä pitkän miekkansa kahvaan. Lotharilainen pysähtyi. Tilava huone oli tyhjä lukuun ottamatta neljää korokkeella-olijaa, mutta kun Jav astahti taaksepäin, väistäen heliumilaisen uhkaavaa liikettä, huomasi viimemainittu olevansa parinkymmenen jousimiehen ympäröimä.
Mistä ne olivat tuoksahtaneet? Sekä Carthoris että Thuvia olivat ällistyneen näköisiä.
Nyt lennähti nuorukaisen miekka huotrastaan, ja samassa jousimiehet vetivät tuhoisat nuolensa taaksepäin.
Tario oli kohonnut kyynärpäänsä varaan. Vasta silloin hän näki täydelleen Thuvian, joka oli ollut piilossa Carthorisin takana.
"Seis!" huudahti jeddak, nostaen estävästi kättään, mutta juuri samalla hetkellä sivalsi heliumilainen miekallaan iskien lähintä vastustajaansa.
Kun terävä säilä sattui maaliinsa, niin Carthoris antoi miekkansa kärjen painua lattiaan, astahtaen samalla takaperin typertyneenä ja silmät levällään ja pyyhkäisten otsaansa vasemman kätensä selkämyksellä. Hänen säilänsä oli halkonut tyhjää ilmaa — hänen vastustajansa oli kadonnut — huoneessa ei ollut ainoatakaan jousimiestä!
"On ilmeistä, että nämä ovat muukalaisia", virkkoi Tario Javille. "Ottakaamme ensin selvä siitä, ovatko he tietoisesti loukanneet meitä, ennenkuin ryhdymme rankaisutoimiin."
Sitten hän kääntyi puhuttelemaan Carthorisia, mutta vilkuili yhtenään Thuviaan, jonka ihania muotoja barsoomilaisen prinsessan tamineet pikemminkin tehostivat kuin salasivat.
"Keitä olette te", hän tiedusti, "jotka ette tunne viimeisen jeddakin hovissa noudatettavia tapoja."
"Minä olen Heliumin prinssi Carthoris", vastasi heliumilainen. "Ja tämä on Ptarthin prinsessa Thuvia. Meidän isiemme hoveissa eivät ihmiset lankea kasvoilleen hallitsijoiden edessä. Siitä lähtien kun ensisyntyiset repivät kuolemattoman jumalattarensa kappaleiksi jäsenen jäseneltä, eivät ihmiset ole Barsoomissa vatsallaan ryömineet minkään valtaistuimen juurelle. Luuletko niin ollen, että mahtavan jeddakin tytär ja toisen poika alentuisivat sellaiseen?"
Tario silmäili Carthorisia pitkään. Vihdoin hän puhkesi puhumaan.
"Koko Barsoomissa ei ole muita jeddakeja kuin Tario", hän lausui. "Ei ole muuta rotua kuin Lotharin, jollei Torkvasin heimolle suoda niin arvokasta nimitystä. Lotharilaiset ovat valkoisia; teidän ihonne on punainen. Koko Barsoomissa ei ole jäljellä ainoatakaan naista. Toverisi on nainen."
Hän puolittain nousi lepovuoteeltaan ja kumartui eteenpäin ojentaen syyttävästi sormensa Carthorisia kohti.
"Olet valhekuva!" hän kiljaisi. "Olette molemmat valhekuvia, ja rohkenette tulla Tarion, Barsoomin viimeisen ja mahtavimman jeddakin silmien eteen ja väittää olevanne todellisia. Syyllisen on kärsittävä ankara rangaistus, ja jollen erehdy, niin juuri sinä, Jav, olet uskaltanut näin kevytmielisesti laskea pilaa jeddakisi hyväluontoisuudesta.
"Toimita mies pois! Jätä nainen jäljelle! Otamme selvää, ovatko molemmat valhekuvia. Ja tuonnempana, Jav, saat kärsiä uhkarohkeudestasi. Meitä on enää harvoja elossa, mutta — Komalia on ruokittava. Mene!"
Carthoris näki Javin vapisevan, kun tämä uudelleen lankesi kasvoilleen hallitsijansa eteen. Sen jälkeen mies nousi ylös kääntyen Heliumin prinssiin päin.
"Tule!" sanoi hän.
"Jättäisinkö Ptarthin prinsessan tänne yksin!" kivahti Carthoris.
Jav meni ihan likeltä hänen ohitseen, kuiskaten:
"Seuraa minua — Tario ei voi tuottaa hänelle muuta pahaa kuin kuoleman; ja sen hän voi, jäätpä tänne tai et. Meidän on nyt parasta mennä — usko minua!"
Carthoris ei ymmärtänyt mitään, mutta toisen äänen kiihkeässä sävyssä oli jotakin, mikä sai hänet uskomaan. Niinpä hän poistuikin ensin kuitenkin vilkaistuaan Thuviaan päin koettaen siten selittää poistuvansa hänen luotaan juuri hänen tähtensä.
Vastaukseksi neito käänsi Carthorisille selkänsä luotuaan sitä ennen häneen niin halveksivan silmäyksen, että veri kohosi hänen poskilleen.
Silloin nuorukainen alkoi empiä, mutta Jav tarttui hänen ranteeseensa.
"Tule!" hän kuiskasi. "Muuten hän kutsuu jousimiehet kimppuusi, ja tällä kertaa on pelastuminen mahdotonta. Etkö nähnyt, kuinka tehoton teräksesi on pelkkää ilmaa vastaan!"
Carthoris lähti vastahakoisesti hänen mukaansa. Kun he olivat poistuneet huoneesta, puhutteli hän toveriaan.
"Jollen kerran voi tappaa pelkkää ilmaa", huomautti hän, "niin miksi minun sitten on pelättävä, että pelkkä ilma tappaa minut?"
"Näitkö torkvasilaisten kaatuvan jousimiesten edessä?" kysyi Jav.
Carthoris nyökkäsi päätään.
"Samoin kaatuisit sinäkin ja ilman minkäänlaista puolustamis- tai kostamismahdollisuutta."
Heidän keskustellessaan Jav opasti Carthorisin eräässä palatsin lukuisista torneista olevaan pieneen huoneeseen. Siellä oli lepoalustoja, ja Jav kehoitti heliumilaista istumaan.
Useita minuutteja lotharilainen silmäili vankiaan, jollainen myös
Carthoris nyt käsitti olevansa.
"Minä melkein uskon, että olet todellinen olento", virkahti Jav vihdoin.
Carthoris purskahti nauramaan.
"Luonnollisestikin olen todellinen", hän sanoi. "Mistä syystä olet sitä epäillyt? Etkö voi nähdä minua, koskettaa minua?"
"Samoin voin nähdä ja koskettaa jousimiehiä", vastasi Jav, "ja kuitenkin me kaikki tiedämme, että ne ainakaan eivät ole todellisia."
Carthorisin kasvojen ilmeet osoittivat, kuinka ymmällä hän oli joka kerta kun mainittiin salaperäisiä jousimiehiä — Lotharin ilmaan häviäviä sotilaita.
"Mitä he sitten ovat?" tiedusti hän.
"Etkö todellakaan sitä tiedä?" kysyi Jav.
Carthoris pudisti päätään.
"Melkeinpä voin uskoa, että olet puhunut meille totta ja että olet kotoisin jostakin toisesta osasta Barsoomia tai jostakin toisesta taivaankappaleesta. Mutta sanoppa minulle, eikö sinun kotimaassasi ole jousimiehiä herättämään kauhua vihreiden miesten sydämissä, kun he rajuine sotabantheineen levittävät surmaa ja tuhoa?"
"Meillä on sotilaita", Vastasi Carthoris. "Me punaisen rodun miehet olemme kaikki sotilaita, mutta meillä ei Ole itseämme puolustamassa sellaisia jousimiehiä kuin teillä. Me puolustaudumme itse."
"Menette kentälle ja saatte surmanne vihollisten kädestä!" huudahti Jav epäuskoisesti.
"Juuri niin", myönsi Carthoris. "Entä miten menettelevät lotharilaiset?"
"Sen olet nähnyt", vastasi toinen. "Me lähetämme kentälle kuolemattomat jousimiehemme — kuolemattomat, koska ne ovat elottomia ja ovat olemassa vain vihollistemme mielikuvituksessa. Meidän turvanamme ovat itse asiassa jättiläismäiset henkiset voimamme, joiden avulla kykenemme lähettämään legioonittain olemattomia sotilaita aineellistumaan vihollistemme sielunsilmien eteen.
"He näkevät ne — he näkevät niiden jännittävän jousiaan — he näkevät pienten nuolten kiitävän erehtymättömän tarkasti sydämiinsä. Ja he kuolevat — surmattuina suggestionin voimalla."
"Entä sitten kaatuneet jousimiehet?" intti Carthoris. "Sanot heitä kuolemattomiksi, mutta kuitenkin näin heidän ruumiitaan läjittäin taistelukentällä. Kuinka se on mahdollista?"
"Se tapahtuu vain sitä varten, että kaikki näyttäisi todelliselta", vastasi Jav. "Me annamme kuviteltuja puolustajiamme kaatua paljon, jotteivät torkvasilaiset arvaisi, ettei heitä vastassa todellisuudessa olekaan olentoja, joissa on lihaa ja verta.
"Jos totuus vain selviäisi heille — niin uskovat meistä monet — niin he eivät enää kaatuisi mielikuvituksellisten tuhonuolien surmaamina, sillä totuuden vaikutus olisi voimakkaampi, ja voimakkaampi suggestioni voittaisi — niin käy aina."
"Entä banthit?" tiedusti Carthoris. "Olivatko nekin vain mielikuvituksen luomia olentoja?"
"Jotkut niistä olivat todellisia", selitti Jav. "Ne, jotka seurasivat jousimiehiä ajamaan takaa torkvasilaisia, olivat mielikuvia. Ne, samoin kuin jousimiehet, eivät palaa koskaan, vaan tehtyään tehtävänsä katoavat yhdessä jousimiesten kanssa, kun vihollinen on varmasti torjuttu. Kentälle jääneet olivat todellisia. Ne päästimme irti suorittamaan puhdistusta, syömään kaatuneiden torkvasilaisten ruumiita. Sitä vaativat meikäläiset realistit. Minä olen realisti. Tario on eetterealisti.
"Eetterealistit väittävät, että ainetta ei ole lainkaan olemassa — että kaikki on henkeä. He selittävät, ettei ketään meistä ole olemassa, paitsi kanssaihmistemme mielikuvituksessa, muuta kuin näkymättömänä henkisyytenä, johon ei voi kajota.
"Tarion mukaan tarvitsee vain meidän kaikkien yhdessä kuvitella, ettei muuriemme juurella ole ainoatakaan kaatunutta torkvasilaista, ja silloin ei muka olekaan yhtään, eikä ruumiita korjaavia bantheja tarvittaisi."
"Ettekö te siis hyväksy Tarion kantaa?" kysyi Carthoris.
"Vain osittain", vastasi lotharilainen. "Minä uskon, itse asiassa tiedän, että on olemassa todella eetterealistisia olentoja. Tario on sellainen, siitä olen varma. Hän on olemassa ainoastaan kansansa mielikuvituksessa.
"Meidän, kaikkien realistien, kanta on tietysti se, että kaikki eetterealistit ovat vain mielikuvituksen tuotteita. He väittävät, että kaikkinainen ruoka on tarpeeton, eivätkä he syö. Mutta surkastuneimmallakin järjellä varustetun ihmisen täytyy myöntää, että ruoka on välttämätön sellaisille olennoille, jotka ovat todella olemassa."
"Niinpä kyllä", myönsi Carthoris. "Kun en ole syönyt koko tänä päivänä, olen perin valmis tunnustamaan, että olet oikeassa."
"Ah, suo anteeksi!" pahoitteli Jav. "Istu pöytään, tee hyvin, ja tyydytä nälkäsi!" Näin sanoen hän viittasi kädellään runsaasti katettua pöytää, jota ei ollut huoneessa ollut hetkistä aikaisemmin. Siitä oli Carthoris aivan varma, sillä hän oli useita kertoja tarkasti silmäillyt huonetta.
"Onpa hyvä", jatkoi Jav, "ettet joutunut jonkun eetterealistin hoiviin.
Silloin olisit totisesti saanut olla nälässä."
"Mutta", huudahti Carthoris, "tämä ei ole tosiolevaista ruokaa — sitä ei ollut täällä vähän aikaa sitten, eikä todellinen ruoka aineellistu tyhjästä ilmasta."
Jav näytti loukkaantuneelta.
"Lotharissa ei ole ollenkaan todellista ruokaa eikä vettä", hän selitti, "eikä ole ollutkaan lukemattomiin miespolviin. Sellaisella ruoalla kuin nyt näet edessäsi olemme tulleet toimeen historian varhaisimmista ajoista saakka. Sellaisella niin ollen saat sinäkin tulla toimeen."
"Mutta minä luulin sinua realistiksi", tokaisi Carthoris.
"Niin totisesti olenkin", huudahti Jav. "Mikäpä olisi sen realistisempaa kuin tämä uhkea juhla-ateria? Juuri tässä suhteessa eroamme eniten eetterealisteista. He väittävät, että on tarpeetonta kuvitella ruokaa; me taas olemme huomanneet, että säilyäksemme hengissä meidän on kolmasti päivässä istuttava vankan ruokapöydän ääressä.
"Ihmisen syömän ruoan oletetaan ruuansulatuksen aikana joutuvan määrättyjen kemiallisten muutosten alaiseksi, minkä tuloksena tietysti on kuluneiden kudoksien uusiintuminen.
"Me kyllä kaikki tiedämme, että henki on kaikki kaikessa, mutta selitämme sen eri ilmenemismuodot eri tavalla. Tario väittää, että ainetta ei lainkaan ole olemassa ja että kaikki on luotu aivojen aineettomasta sisällöstä.
"Mutta meillä realisteilla on parempi tieto. Me tiedämme, että hengellä on aineen säilyttämisen ja kunnossapitämisen kyky, vaikka se ei voinekaan luoda ainetta — mikä viimeksimainittu seikka on vielä ratkaisematon kysymys. Ja myöskin tiedämme, että pitääksemme fyysilliset ruumiimme kunnossa meidän on laitettava niin, että kaikki elimemme toimivat niille määrätyllä tavalla.
"Tämän suoritamme aineellistuttamalla ruoka-ajatuksia ja nauttimalla siten luotua ruokaa. Me pureksimme sitä, nielemme ja sulatamme sitä. Kaikki elimemme toimivat aivan samoin kuin jos olisimme nauttineet aineellista ruokaa. Ja mikä on tulos? Minkä täytyy tuloksen olla? Kemialliset muutokset tapahtuvat sekä suoranaisen että välillisen suggestion johdosta, me elämme ja voimme hyvin."
Carthoris silmäili pöydällä olevaa ruokaa. Se näytti todelliselta. Hän vei palasen suuhunsa. Siinä oli ainetta todellakin ja makua myös. Hänen makuaistinsakin pettyi.
Jav tarkasteli häntä hymyillen, kun hän söi.
"Eikö se ole täysin tyydyttävää?" kysyi lotharilainen.
"Kyllä minun täytyy myöntää, että se on", vastasi Carthoris. "Mutta sanoppa, mistä Tario ja muut eetterealistit, jotka pitävät ruokaa tarpeettomana, elävät."
Jav raapaisi päätään.
"Sitä kysymystä pohdimme usein", hän vastasi. "Se on mielestämme varmin todistus siitä, että eetterealisteja ei ole olemassa. Mutta kukapa muu kuin Komal voisi sen tietää?"
"Kuka on Komal?" tiedusti Carthoris. "Kuulin jeddakinne mainitsevan hänet."
Jav kumartui kuiskaamaan heliumilaisen korvaan ja vilkaisi arasti ympärilleen, ennenkuin virkkoi mitään.
"Komal on perusolemus. Eetterealistitkin myöntävät, että hengellä täytyy olla ainetta, ennenkuin se voi kuvittelevissa saada aikaan ainehavaintoja. Sillä jos ainetta ei ollenkaan olisi olemassa, olisi sitä mahdotonta saada suggestionillakaan näkyviin — mitä ei ole ollut olemassa, sitä ei voida kuvitellakaan. Pysytkö mukana?"
"Koetan", vastasi Carthoris kuivasti.
"Siis perusolemuksen täytyy olla ainetta", jatkoi Jav. "Komal on
kaikkeuden perusolemus, niin sanoakseni. Hän elää aineesta. Hän syö.
Hän syö todellista. Puhuakseni selvästi, hän syö realisteja. Se on
Tarion työtä.
"Hän selittää, että väittäessämme yksin olevamme todellisia, meidän on pysyäksemme johdonmukaisina myönnettävä, että vain me olemme sopivia Komalin ruoaksi. Joskus, kuten tänään, saamme hänelle muuta ruokaa. Hän syö torkvasilaisia hyvin mielellään."
"Onko Komal ihminen?" kysäisi Carthoris.
"Hän on kaiken olemus, kuten jo sanoin", vastasi Jav. "En osaa selittää sitä sellaisilla sanoilla, että ymmärtäisit. Hän on alku ja loppu. Kaikki elämä on Komalista lähtöisin, sillä aine, josta aivot saavat mielikuvansa, säteilee Komalin ruumiista.
"Jos Komal lakkaisi syömästä, niin kaikki elämä Barsoomissa lakkaisi olemasta. Hän ei voi kuolla, mutta hän voi lakata syömästä ja siten säteilemästä."
"Ja hän syö sinun kansasi samanuskoisia miehiä ja naisia?" huudahti
Carthoris.
"Naisia!" torjui Jav. "Lotharissa ei ole ainoatakaan naista. Viimeiset lotharilaiset naiset tuhoutuivat pitkiä ajanjaksoja takaperin, ollessamme raskaalla, hirvittävällä vaelluksella puolittain kuivuneita meriä reunustavilla mutaisilla tasangoilla, kun vihreät heimot häätivät meidät halki Marsin tähän viimeiseen piilopaikkaamme — Lotharin valloittamattomaan linnoitukseen.
"Rotumme lukemattomista miljoonista ihmisistä jäi eloon ja saapui Lothariin tuskin kahtakymmentätuhatta miestä. Joukossamme ei ollut ainoatakaan naista eikä lasta. Ne olivat matkalla kuolleet kaikki.
"Ajan vieriessä kuoli meistäkin paljon, ja rotumme oli häviämäisillään sukupuuttoon. Mutta sitten selvisi meille Suuri Totuus, että henki on kaikki kaikessa. Vielä kuoli meitä paljon, ennenkuin saimme kykymme täydelleen kehitetyiksi, mutta vihdoin kykenimme uhittelemaan kuolemaa opittuamme perinpohjin käsittämään, että kuolema on vain sieluntila.
"Sitten aloimme luoda henkiväkeä tai paremminkin aineellistuttaa mielikuvia. Ensimmäisen kerran sovellutimme sitä käytännölliseen tarpeeseen, kun torkvasilaiset löysivät pakopaikkamme. Oli onni meille, että he saivat etsiä pitkiä ajanjaksoja ennenkuin osuivat ainoalle laaksoon tuovalle pienelle aukolle.
"Sinä päivänä lähetimme ensimmäiset jousimiehemme heitä vastaan. Tarkoituksemme oli yksinomaan säikähdyttää heidät tiehensä tavattomalla jousimiesmäärällä, jonka voimme sijoittaa muureillemme. Koko Lothar oli sakeana mielikuvituksellisten sotilaittemme jousista ja nuolista.
"Mutta torkvasilaiset eivät pelästyneet. He ovat petojakin alempia — he eivät tiedä mitään pelosta. He ryntäsivät muuriemme luokse, nousivat toistensa olkapäille, muodostaen siten ihmisistä tikapuita muurin harjalle saakka ja olivat juuri pääsemäisillään kaupunkiin rusentaakseen meidät.
"Jousimiehemme eivät olleet laukaisseet ainoatakaan nuolta — me annoimme niiden vain juosta edestakaisin muurin harjalla, kiljuen herjauksia ja uhkauksia vihollisille.
"Mutta sitten ajattelin koettaa sitä — suurta tekoa. Keskitin koko valtavan henkisen voimani omiin luomiini jousimiehiin — kukin meistä loitsii esille ja ohjaa niin monta jousimiestä kuin hänen sielunvoimillaan ja mielikuvituksellaan on mahdollista.
"Annoin niiden ensimmäisen kerran sovittaa nuolet jousiinsa. Panin ne tähtäämään vihreitä miehiä sydämeen. Saatoin vihreät miehet näkemään kaiken sen, samoin kuin sitten lentävät nuolet ja luulemaan, että niiden kärjet upposivat heidän sydämeensä.
"Muuta ei tarvittu. Heitä suistui sadoittain muurilta, ja kun toverini näkivät temppuni, noudattivat he vikkelästi esimerkkiä,”niin että torkvasilaislaumat olivat pian peräytyneet nuoliemme kantomatkan päähän.
"Olisimme voineet surmata heitä kuinka pitkän matkan päästä hyvänsä, mutta olemme sodassa aina ennen kaikkea pitäneet todellisia oloja ohjenuoranamme. Emme tee mitään tai oikeammin emme teetä jousimiehillämme vihollisten näkyvissä mitään sellaista, mikä menisi yli heidän ymmärryksensä. Muuten he saattaisivat aavistaa, kuinka asianlaita todellisuudessa on, ja se merkitsisi loppuamme.
"Mutta peräydyttyään jousenkantaman päähän torkvasilaiset alkoivat ampua meitä kauheilla pyssyillään ja tekivät alituisilla laukauksillaan elämän kaupungin sisällä surkeaksi.
"Silloin johtui mieleeni suunnitelma lähettää jousimiehemme ryntäämään porteista heidän kimppuunsa. Olet tänään nähnyt, kuinka hyvin se sujuu. Pitkien ajanjaksojen kuluessa he ovat silloin tällöin saapuneet ahdistamaan meitä, mutta tulos on aina ollut sama."
"Ja kaikesta tästä saatte kiittää sinun älyäsi, Jav?" huomautti Carthoris kysyvästi. "Sinun pitäisi luullakseni olla arvokas mies kansasi neuvotteluissa."
"Niin olenkin", vastasi Jav ylpeästi. "Olen Tarion lähin mies."
"No minkävuoksi sitten käyttäydyt niin matelevasti lähestyessäsi valtaistuinta?"
"Tario vaatii sitä. Hän on kateellinen ja epäluuloinen minua kohtaan. Hän odottaa vain vähäisintäkin syytä heittääkseen minut Komalin ruoaksi. Hän pelkää, että minä vielä kerran tavoitan hänen valtaansa."
Carthoris hypähti äkkiä pöydästä.
"Jav!" hän huudahti. "Mikä raakalainen olenkaan! Olen nyt ahtanut vatsani täyteen, samalla kun Ptarthin prinsessa ei kenties vieläkään ole saanut ruokaa. Menkäämme takaisin ja koettakaamme keksiä joku keino toimittaaksemme hänelle ravintoa!"
Lotharilainen pudisti päätään.
"Tario ei sitä sallisi", hän virkkoi. "Hän tahtoo epäilemättä tehdä neidosta eetterealistin."
"Mutta minun täytyy päästä hänen luokseen", intti Carthoris. "Sanoit äsken, ettei Lotharissa ole ainoatakaan naista. Niin ollen täytyy hänen olla miesten joukossa, ja jos niin on, niin tahdon olla hänen lähellään voidakseni tarpeen vaatiessa puolustaa häntä."
"Tario tekee kuten tahtoo", kiisti Jav. "Hän lähetti sinut tiehesi, etkä saa palata, ennenkuin hän käskee noutaa sinut."
"Mutta minä menen odottamatta noutamista."
"Älä unohda jousimiehiä", varoitti Jav.
"En unohdakaan niitä", vastasi Carthoris, mutta ei virkkanut mitään siitä, että hän muisti muutakin, mitä lotharilaisen kieleltä oli luiskahtanut — sellaista, mikä kenties oli vain arvelua, mutta mihin kuitenkin tarpeen tullen kannatti kiinnittää heikko toivo.
Carthoris aikoi poistua huoneesta. Jav astui hänen eteensä, sulkien häneltä tien.
"Olen alkanut pitää sinusta, punainen mies", hän sanoi, "mutta muista, että Tario on vielä jeddakini ja että hän on määrännyt sinut tänne!"
Carthoris oli vastaamaisillaan, mutta samassa kuului heidän korviinsa heikosti naisen avunhuuto.
Kättään heilauttaen Heliumin prinssi pyyhkäisi lotharilaisen syrjään ja syöksyi miekka kädessä käytävään.