KAHDEKSAS LUKU
Tuomiosali
Kun Ptarthin Thuvia näki Carthorisin lähtevän Tarion luota, jättäen hänet yksin tämän miehen kanssa, valtasi hänet äkkiä ahdistava pelon tunne.
Upeasta huoneesta huokui salaperäisyyden tuntu. Sen kalusto ja sisustus ilmaisivat rikkautta ja sivistystä ja herättivät sellaisen vaikutelman, että huoneessa suoritettiin usein kuninkaallisia toimituksia, jolloin se oli ääriään myöten täynnä väkeä.
Mutta ympäristössä ei missään, ei eteissalissa eikä käytävässä, ollut jälkeäkään elävistä olennoista lukuun ottamatta neitoa itseään ja loikovaa Tariota, jeddakia, joka puoliavoimin silmin tarkasteli häntä kuninkaallisen lepovuoteensa komeilta peitteiltä.
Javin ja Carthorisin lähdettyä mies silmäili jonkun aikaa Thuviaa tarkasti. Sitten hän alkoi puhua.
"Tule lähemmäksi!" hän käski, ja kun Thuvia meni hänen luokseen, jatkoi hän: "Kenen olio olet? Kuka on rohjennut aineellistuttaa kuvittelemansa naisen? Se on ristiriidassa Lotharin tapojen ja jeddakin määräysten kanssa. Sano suoraan, nainen, kenen aivoista olet lähtöisin! Javinko? Ei, elä kiellä sitä! Minä tiedän, ettei syyllinen voi olla kukaan muu kuin tuo kateellinen realisti. Hän haluaisi saattaa minut kiusaukseen. Hän tahtoisi nähdä minun lankeavan sulojesi lumoihin, ja sitten hän, käskijäsi, määräisi kohtalostani ja — kuolemastani."
Harmi ja suuttumuksen puna oli kohonnut Thuvian kasvoille. Hän nosti päänsä pystyyn, ja hänen kauniit huulensa kaartuivat ylpeään hymyyn.
"En ymmärrä vähääkään loruiluasi" hän huudahti. "Olen Thuvia, Ptarthin prinsessa. En ole kenenkään olio. Tänä päivänä näin ensi kerran sen miehen, jota nimität Javiksi, samoin kuin naurettavan kaupunkinne, josta Barsoomin suurimmatkaan kansat eivät ole uneksineet.
"Suloni eivät ole sinua eivätkä sinun kaltaisiasi varten. Ne eivät ole kaupaksi eivätkä vaihdettaviksi, vaikkapa niistä tarjottu hinta olisikin todellinen valtaistuin. Niiden käyttäminen taas saavuttaakseni sinun vähemmän kuin tyhjänpäiväisen valtasi —" Hän täydensi ajatuksensa kohauttamalla siromuotoisia olkapäitään ja naurahtamalla halveksivasti.
Kun hän lopetti puheensa, istui Tario lepovuoteensa reunalla jalat lattialla. Hän nojautui eteenpäin, eivätkä hänen silmänsä enää olleet puoliummessa, vaan selko selällään, ja niissä oli hämmästynyt ilme.
Hän ei näyttänyt huomaavan neidon sanoihin ja käyttäytymiseen sisältyvää majesteettirikosta. Thuvian puheessa oli ilmeisesti jotakin hämmästyttävämpää ja tärkeämpää.
Hitaasti Tario nousi seisomaan.
"Komalin hampaiden nimessä", hän mumisi. "Sinähän olet todellinen!! Todellinen nainen! Et unikuva! Et mielikuvituksen turha, narrimainen tuote!"
Hän astui kädet ojossa askelen neitoa kohti.
"Tule!" hän sopersi. "Tule, nainen! Lukemattomia ajanjaksoja olen uneksinut sinun tulostasi. Ja nyt, kun olet saapunut, voin tuskin uskoa silmiäni. Vielä nytkään, vaikka tiedän, että olet todellinen, yhä puolittain pelkään, että saatat olla valhekuva."
Thuvia horjahti taaksepäin. Hän luuli miestä hulluksi. Salaa hän vei kätensä tikarinsa jalokivikoristeiselle kahvalle. Mies huomasi hänen liikkeensä ja pysähtyi. Hänen silmänsä saivat ovelan ilmeen. Sitten hänen katseensa kävi haaveelliseksi ja läpitunkevaksi, kaivautuessaan suoraan neidon aivoihin.
Thuvia tunsi äkkiä muuttuvansa. Sen syytä hän ei arvannut. Mutta jollakin tavoin hänen edessään oleva mies alkoi saada toisenlaisen sijan hänen sydämessään.
Enää ei Tario ollut outo ja salaperäinen vihollinen, vaan vanha uskottu ystävä. Neidon käsi herposi tikarin kahvasta. Tario tuli likemmäksi häntä. Mies puhutteli häntä leppeästi ja ystävällisesti ja hän vastasi omalla äänellään, joka kuitenkin kuulosti niin vieraalta.
Nyt oli Tario neidon vierellä, laski kätensä hänen olalleen ja suuntasi katseensa alaspäin hänen silmiinsä. Thuvia katsoi miestä kasvoihin. Tarion katse tuntui tunkeutuvan hänen lävitseen ja panevan hänen sielussaan salaisen tunnekielen väräjämään.
Outo sisäinen ilmiö, josta hän silloin tuli tietoiseksi, sai hänen huulensa raottumaan pelonsekaisesta ihastuksesta. Hän oli tuntenut Tarion aina. Tämä oli häntä lähempänä kuin ystävä. Hän siirtyi vähän lähemmäksi miestä. Kuin yhtenä ainoana nopeana valonvälähdyksenä selveni hänelle asianlaita. Hän rakasti Tariota, Lotharin jeddakia! Hän oli rakastanut häntä aina.
Nähdessään temppunsa luonnistuvan mies ei voinut pidättää heikkoa tyytyväistä myhäilyä. Oliko hänen kasvojensa ilmeessä jotakin hälyttävää vai saapuiko Heliumin Carthorisilta palatsin kaukaisesta huoneesta voimakkaampi suggestioni, kenpä voisi sen sanoa? Mutta joka tapauksessa miehen omituinen, hypnoottinen vaikutus hävisi äkkiä?’
Ikäänkuin olisi naamari reväisty hänen silmiltään, Thuvia näki äkkiä Tarion samanlaisena kuin aikaisemminkin. Ja kun hän oli tottunut korkealle kehittyneen sielunelämän omituisiin, Barsoomissa tavallisiin ilmiöihin, arvasi hän heti tarpeeksi paljon oikeasta asianlaidasta tietääkseen olevansa vakavassa vaarassa.
Hän astui ripeästi askelen taaksepäin, riistäytyen miehen otteesta. Mutta lyhyt kosketus oli herättänyt Tariossa hänen lemmettömän elämänsä kaikki kauan haudattuina olleet intohimot.
Päästäen murahduksen tapaisen huudahduksen hän syöksähti Thuvian kimppuun, kiersi käsivartensa neidon ympärille ja koetti vetää hänen huuliaan kasvojaan kohti.
"Nainen!" hän läähätti. "Ihastuttava nainen! Tario tahtoisi tehdä sinusta Lotharin kuningattaren. Kuule minua! Kuuntele Barsoomin viimeisen jeddakin rakkaudensanoja!"
Thuvia ponnisteli päästäkseen irti hänen syleilystään.
"Seis, hylkiö!" hän huusi. "Seis! En rakasta sinua. Seis, tai huudan apua!"
Tario nauroi hänelle vasten kasvoja.
"Huudat apua", hän matki. "Ja luuletko, että Lotharin palatsissa on ketään, joka voisi saapua avuksesi? Kuka uskaltaisikaan kutsumatta saapua Tarion luokse?"
"On yksi", vastasi neito, "joka tahtoo tulla ja joka tulee, joka uskaltaa iskeä sinut kuoliaaksi omalla valtaistuimella, jos aavistaa sinun rohjenneen loukata Ptarthin Thuviaa!"
"Kuka? Javko?" uteli Tario.
"Ei Jav, eikä kukaan muukaan arkanahkainen lotharisotilas", vastasi
Thuvia, "vaan todellinen mies, todellinen sotilas, Heliumin Carthoris."
Mies nauroi taaskin.
"Unohdat jousimiehet", hän muistutti, "mitä voisi punainen sotilaasi pelottomia legiooniani vastaan?"
Uudelleen hän veti neidon raa'asti itseään vasten ja raahasi häntä lepovuodettaan kohti.
"Jollet tahdo olla kuningattareni", hän puhisi, "niin sinun on oltava orjani."
"En kumpikaan!" huudahti Thuvia.
Samalla kun hän lausui tämän ehdottoman kiellon, teki hänen oikea kätensä ripeän liikkeen. Tario päästi hänet irti ja hoippui taaksepäin, painaen molemmat kädet kylkeensä. Samassa tuli huone täyteen jousimiehiä, ja sitten vaipui Lotharin jeddak tiedottomana marmorilattialle.
Hänen mennessään tajuttomaksi olivat jousimiehet laukaisemaisillaan nuolensa Thuvian sydämeen. Tahtomattaan hän kirkaisi apua, vaikkakin tiesi, ettei edes Heliumin Carthoris kykenisi enää häntä pelastamaan.
Sitten hän sulki silmänsä ja odotti loppua. Ei yksikään solakka nuoli lävistänyt hänen hentoa rintaansa. Hän raotti silmäluomiaan nähdäkseen, mikä hänen teloittajiaan pidätti.
Huone oli tyhjä. Siellä oli vain hän itse ja Lotharin jeddakin liikkumaton ruumis, joka virui hänen jalkojensa juuressa ja josta oli vuotanut valkealle marmorilattialle pieni veriläikkä. Tario oli tajuttomana.
Thuvia oli ymmällä. Missä olivat jousimiehet? Miksi he eivät olleet lähettäneet nuoliaan? Mitä saattoi tämä kaikki merkitä?
Hetkistä aikaisemmin sali oli salaperäisellä tavalla tullut täyteen sotilaita, jotka ilmeisesti oli kutsuttu suojelemaan jeddakiaan. Mutta nyt, vaikkakin he peittämättömän selvästi näkivät, mitä hän oli tehnyt, he olivat kadonneet yhtä salaperäisesti kuin olivat saapuneetkin, jättäen hänet yksin hallitsijansa ruumiin luokse, jonka kylkeen hän oli iskenyt pitkän, terävän aseensa.
Neito silmäili pelokkaasti ympärilleen, ensiksi odottaen näkevänsä jousimiesten palaavan ja sitten keksiäkseen jonkun pakotien…..
Korokkeen takana olevassa seinässä oli kaksi pientä oviaukkoa paksujen verhojen peittäminä. Thuvia juoksi vikkelästi toista kohti, mutta kuuli samassa takaapäin sotilaan varustusten kalinaa huoneen toisesta päästä.
Voi, vain pieni hetkinen vielä, ja hän olisi ollut suojaavan verhon takana ja kenties keksinyt sitten jonkun pelastuskeinon. Mutta nyt se oli liian myöhäistä, hänet oli huomattu.
Melkein turtunein mielin hän kääntyi katsomaan kohtaloaan silmiin, ja leveän salin poikki juoksi Carthoris nopeasti häntä kohti välkkyvä pitkä miekka paljaana kädessä.
Päiväkausia hän oli epäillyt heliumilaisen tarkoituksia. Hän oli luullut Carthorisin olleen mukana hänen ryöstössään. Siitä alkaen, jolloin kohtalo oli viskannut heidät yhteen, hän oli tuskin suonut nuorukaisen huomautuksiin muuta kuin hyvin pintapuoliset vastaukset paitsi silloin, kuin Lotharissa sattuneet tapahtumat olivat hämmästyttäneet häntä niin, että hän oli menettänyt mielenmalttinsa.
Hän tiesi, että Heliumin Carthoris tahtoi taistella hänen puolestaan. Mutta siitä hän ei ollut varma, tekikö nuorukainen sen pelastaakseen hänet itseään vaiko toista varten.
Carthoris tiesi, että hän oli luvattu Kulan Tithille, Kaolin jeddakille. Ja jos Carthoris siitä huolimatta oli sekaantunut hänen ryöstöönsä, niin hänen vaikuttimenaan ei voinut olla uskollisuus ystävää kohtaan eikä huolenpito Thuvian kunniasta.
Mutta nyt, kun hän näki nuorukaisen tulevan Lotharin Tarion vastaanottosalin marmorilattian poikki, näki kauniit silmät, joissa oli huolestunut ilme hänen tähtensä, komean vartalon, jossa ilmenivät kaikki sotaisen Marsin soturien parhaat puolet, hän ei voinut uskoa, että niin loistavan ulkokuoren alla piilisi vähäisintäkään vilpillisyyden hiventä.
Hänestä tuntui, ettei hän koko elämänsä aikana ollut niin riemastunut kenenkään ihmisen näkemisestä. Vain vaivoin hän sai itsensä hillityksi kiitämästä Carthorisia vastaan.
Hän tiesi, että Carthoris rakasti häntä, mutta hän muisti ajoissa, että hän oli luvattu Kulan Tithille. Hän ei saanut edes näyttää olevansa liian suuresti kiitollinen heliumilaiselle, ettei tämä ymmärtäisi häntä väärin.
Carthoris oli nyt hänen rinnallaan. Nopealla silmäyksellä hän pääsi selville tilanteesta — jeddakin liikkumaton ruumis pitkänään lattialla — neito kiiruhtamassa verhottua ovea kohti.
"Tekikö hän sinulle pahaa, Thuvia?" kysyi hän.
Neito näytti hänelle veristä tikariaan.
"Ei", hän vastasi, "hän ei tehnyt minulle pahaa."
Tuikea hymy kirkasti Carthorisin kasvoja.
"Kiitetyt olkoot ensimmäiset esi-isämme!" hän mumisi. "Ja nyt on meidän saatava selville, emmekö voi suoriutua tästä kirotusta kaupungista, ennenkuin lotharilaiset huomaavat menettäneensä jeddakinsa."
Varman käskevänä, mikä niin hyvin sopi hänelle, jonka suonissa virtasi virginialaisen John Carterin ja Heliumin Dejah Thorisin verta, hän tarttui neitoa kädestä, kääntyi ympäri ja lähti salin poikki isoa ovea kohti, josta Jav aikaisemmin samana päivänä oli saattanut heidät jeddakin puheille.
He olivat jo melkein kynnyksellä, kun toisesta ovesta syöksähti saliin mies. Se oli Jav. Hän myöskin oivalsi kaikki yhdellä silmäyksellä.
Miekka valmiina kädessään Carthoris pyörähti häntä vastaan, sijoittaen kookkaan vartalonsa hennon neidon suojaksi.
"Tule, Lotharin Jav!" hän huudahti. "Saakaamme ratkaisu heti, sillä vain toinen meistä pääsee elävänä tästä huoneesta Ptarthin Thuvian kanssa!" Kun hän sitten näki, että miehellä ei ollut miekkaa, jatkoi hän. "Komenna sitten esiin jousimiehesi tahi seuraa meitä vankinani, kunnes olemme päässeet kummituskaupunkisi porttien ulkopuolelle!"
"Olet surmannut Tarion!" kirkaisi Jav välittämättä toisen taisteluhaasteesta. "Olet surmannut Tarion. Näen hänen verensä lattialla — todellista verta — todellinen kuolema. Tario oli sittenkin yhtä todellinen ihminen kuin minäkin. Ja kuitenkin hän oli eetterealisti. Hän ei aineellistuttanut ravintoaan. Ovatko sittenkin kenties he oikeassa? No niin, mutta me myöskin olemme oikeassa. Ja monia ajanjaksoja olemme olleet riidassa — kumpikin väittää, että toinen on väärässä!
"Joka tapauksessa hän on nyt kuollut. Siitä olen iloissani. Nyt pääsee
Jav omalle paikalleen. Nyt Javista tulee Lotharin jeddak!"
Hänen lopettaessaan puheensa avasi Tario silmänsä ja nousi sitten heti istumaan.
"Petturi! Salamurhaaja!" hän kirkui. "Kadar! Kadar!" Tämä barsoomilainen sana merkitsee vahtia.
Jav kävi kalmankalpeaksi. Hän lankesi vatsalleen ja kiemurteli Tariota kohti.
"01, jeddakini, jeddakini!" hän uikutti. "Javilla ei ole tässä osuutta. Jav, uskollinen Javisi, saapui tähän huoneeseen juuri äsken, nähden sinun viruvan pitkänäsi maassa ja nämä molemmat muukalaiset aikeissa poistua. En tiedä, miten kaikki on tapahtunut. Usko minua, ylevin jeddak!"
"Suusi kiinni, konna!" karjui Tario. "Kuulin sanasi: 'Joka tapauksessa hän on kuollut. Siitä olen iloissani. Nyt pääsee Jav omalle paikalleen. Nyt tulee Javista Lotharin jeddak.'
"Vihdoinkin sinä, petturi, olet joutunut satimeen. Omat sanasi ovat langettaneet tuomiosi yhtä varmasti, kuin näiden punaisten lurjusten teot ovat ratkaisseet heidän kohtalonsa — jollei —" Hän pysähtyi. "Jollei nainen —"
Edemmäksi hän ei päässytkään. Carthoris arvasi, mitä hän aikoi sanoa, ja ennenkuin Tario sai lausutuksi ajatustaan, oli heliumilainen hypähtänyt eteenpäin ja iskenyt miestä kämmenellään vasten suuta.
Tario kiehui raivosta nöyryytettynä.
"Ja jos vielä kerran loukkaat Ptarthin prinsessaa", varoitti heliumilainen, "niin unohdan, ettei sinulla ole miekkaa, enkä kenties kykenekään hillitsemään säilää liikuttavaa kättäni, jota kutkuttaa päästä sinua kurittamaan."
Tario hoippui takaperin korokkeen takana olevaa pientä oviaukkoa kohti. Hän koetti sanoa jotakin, mutta hänen kasvolihaksiansa tempoili niin kamalasti, ettei hän saanut sanaa suustaan moniin minuutteihin. Vihdoin hän kykeni puhumaan ymmärrettävästi.
"Kuole!" hän kiljui. "Kuole!" Sitten hän pyörähti ympäri oveen päin.
Jav syöksähti eteenpäin, kirkuen kauhusta.
"Armoa, Tario! Sääli minua! Muista, kuinka pitkiä aikoja olen uskollisesti palvellut sinua! Muista, mitä kaikkea olen tehnyt Lotharin hyväksi! Älä tuomitse minua nyt hirveään kuolemaan! Säästä minua! Säästä!"
Mutta Tario vain nauroi pilkallisesti peräytyessään pientä ovea peittäviä verhoja kohti.
Jav kääntyi Carthorisiin päin.
"Pysäytä hänet!" hän kiljaisi. "Pysäytä hänet! Jos henkesi on kallis, niin älä päästä häntä tästä huoneesta!" Puhuessaan hän juoksi tavoittamaan jeddakiaan.
Carthoris noudatti Javin esimerkkiä, mutta "Barsoomin viimeinen jeddak" oli liian vikkelä. Ehtiessään verhon luo, jonka taakse hän oli kadonnut, he tapasivat raskaan kivioven, joka katkaisi heiltä tien.
Jav vaipui lattialle kauhun lamauttamana.
"Ylös, mies!" huudahti Carthoris. "Vielä emme ole vainajia. Rientäkäämme kadulle ja koettakaamme päästä pois kaupungista. Vielä olemme elossa, ja niin kauan kuin elämme, on meidän koetettava ohjata kohtaloamme. Mitäpä hyödyttää vaipua selkärangattomana lattialle? Ylös! Ole mies!"
Jav vain pudisti päätään.
"Etkö kuullut hänen kutsuvan vahteja?" hän uikutti. "Oi jospa vain olisimme saaneet estetyksi hänet livahtamasta tiehensä! Silloin olisi vielä ollut toivoa. Mutta voi, hän oli liian ripeä tavoitettavaksi."
"No niin", keskeytti Carthoris hänet kärsimättömästi. "Mitäpä siitä, vaikka hän kutsuikin vahteja? Tuskailuun on tarpeeksi aikaa sittenkin, kun he ovat saapuneet. Tällä hetkellä en näe minkäänlaisia merkkejä siitä, että he hätäilisivät liikoja totellakseen jeddakinsa kutsua."
Jav pudisti murheissaan päätään.
"Sinä et sitä käsitä", hän valitti. "Vahdit ovat jo tulleet — ja menneet. He ovat tehneet tehtävänsä, ja me olemme hukassa. Katso ovia!"
Carthoris ja Thuvia kääntyivät katsomaan avaran huoneen seinissä olevia ovia. Kaikki ne olivat tiiviisti suljetut jykevillä kivilevyillä.
"Entä sitten?" kysyi Carthoris.
"Meitä odottaa kuolema", kuiskasi Jav heikosti.
Sen enempää hän ei suostunut puhumaan. Hän vain istui jeddakin lepovuoteen reunalla ja odotti.
Carthoris meni Thuvian vierelle ja seisoen paljas miekka kädessään antoi katseensa lakkaamatta liikkua ympäri, jottei yksikään vihollinen voisi aavistamatta karata heidän kimppuunsa.
Tuntui kuluvan tuntikausia, eikä mikään ääni keskeyttänyt heidän elävän hautansa hiljaisuutta. Teloittajat eivät vähäisimmälläkään merkillä ilmaisseet, milloin ja millä tavalla heidän olisi kuoltava. Jännitys oli kauhea. Jopa Heliumin Carthoriskin alkoi tuntea hermojensa hirvittävää pingoitusta. Jos hän vain tietäisi, miten ja miltä taholta surman käsi iskisi, niin hän voisi kohdata sen pelottomasti. Mutta tuskalliselta tuntui hänestä enää kauempaa kärsiä tätä kamalan jännittävää ja kalvavaa epävarmuutta heidän murhaajiensa suunnitelmista.
Ptarthin Thuvia siirtyi aivan likelle häntä. Neidosta tuntui turvallisemmalta tuntiessaan nuorukaisen käsivarren kosketuksen omaansa vasten, ja neidon koskettaessa häntä karkaisi Carthoris luontoaan. Hymyillen tuttua hymyään hän kääntyi puhuttelemaan Thuviaa.
"Näyttää melkein siltä, että he koettavat peloittaa meidät kuoliaiksi", hän huomautti nauraen. "Ja häpeä sanoa, mutta minun on tunnustettava, että he olivat vähällä onnistua minuun nähden."
Neito oli juuri vastaamaisillaan, kun lotharilaisen huulilta pääsi kamala kirkaisu.
"Loppu lähestyy!" huusi Jav. "Loppu lähestyy! Lattia! Lattia! Oi,
Komal, ole armollinen!"
Thuvian ja Carthorisin ei tarvinnut katsoa lattiaa, sillä he tunsivat sen liikkuvan omituisesti.
Marmorinen permanto vaipui hitaasti kaikilta tahoilta keskustaa kohti. Aluksi oli liike niin verkkaista, että sitä tuskin huomasi. Mutta pian oli lattia niin kallellaan, että mukavasti voi seisoa vain tuntuvasti notkistamalla toista polvea.
Jav yhä kirkui, pitäen kiinni jeddakin lepovuoteesta, joka oli jo alkanut luisua huoneen keskustaan päin. Thuvia ja Carthoris näkivät sinne äkkiä muodostuvan pienen aukon, joka laajeni sitä mukaa kuin lattia muuttui yhä enemmän suppilomaiseksi.
Yhä vaikeammaksi kävi pysytellä kiinni jyrkän kaltevalla, sileäksi kiilloitetulla marmoripinnalla. Carthoris koetti tukea Thuviaa, mutta alkoi itsekin liukua yhä laajenevaa aukkoa kohti.
Saadakseen sileästä kivestä paremman otteen hän potkaisi jalastaan zitidarinnahkaiset sandaalinsa ja ponmstihe paljain jaloin kaltevaa lattiaa vasten, samalla kietoen kätensä neidon ympärille tätä kannattamaan.
Peloissaan Thuvia kiersi omat kätensä nuorukaisen kaulaan, painaen poskensa lähelle toisen kasvoja. Kuolema, näkymätön ja tuntematon kuolema näytti väijyvän heitä aivan lähellä, ja juuri näkymättömyytensä ja tuntemattomuutensa tähden se oli äärettömän paljon kammottavampi.
"Rohkeutta, prinsessani!" kuiskasi Carthoris.
Neito katsahti häntä kasvoihin ja näki hymyilevät huulet lähellä omiaan ja rohkeat silmät, joihin pelko ei ollut tarttunut ja joiden katse upposi syvälle hänen silmiinsä.
Sitten lattia painui entistä nopeammin. Äkkiä he luiskahtivat irti ja suistuivat aukkoon päin.
Javin kirkuna kaikui kaameana ja hirvittävänä heidän korvissaan, ja sitten kaikki kolme olivat yhtenä röykkiönä Tarion kuninkaallisella lepovuoteella, joka oli pysähtynyt marmorisuppilon pohjalle.
Hetkisen he hengittivät vapaammin, mutta pian he huomaavat, että aukko laajeni jatkuvasti. Lepovuode lipui alemmaksi. Jav alkoi taaskin kiljua. Heidän ruumiissaan tuntui vihlaus, kun pohja petti heidän allaan ja he putosivat pimeään syvyyteen tuntemattoman kuoleman kitaan.