YHDEKSÄS LUKU
Taistelu tasangolla
Suppilon pohjan ja sen allaolevan kammion lattian väliin matka ei voinut olla suuri, sillä Tarion vihan kaikki kolme uhria tulivat maahan vahingoittumattomina.
Carthoris, joka yhä puristi Thuviaa lujasti rintaansa vasten, putosi kuten kissa jaloilleen, estäen tytön tärähtämästä. Tuskin olivat hänen jalkansa koskettaneet kammion karkeaa lattiakivetystä, kun hänen miekkansa jo välähti valmiina heti käytettäväksi. Mutta vaikkakin huone oli valaistu, niin vihollisista ei siellä näkynyt merkkiäkään.
Carthoris katsahti Javiin päin. Mies oli liidunvalkea pelosta.
"Mikä kohtalo meitä odottaa?" kysyi heliumilainen. "Puhu, mies! Heitä pelkosi siksi aikaa, että saat sen sanotuksi, niin että voin valmistautua myymään omani ja Ptarthin prinsessan elämän niin kalliista hinnasta kuin mahdollista."
"Komal!" sopersi Jav. "Me joudumme Komalin syötäviksi."
"Jumalolentonne?" kysäisi Carthoris.
Lotharilainen nyökkäsi päätään. Sitten hän osoitti matalaa oviaukkoa, joka oli kammion toisessa päässä.
"Tuolta hän saapuu kimppuumme. Pane syrjään mitätön miekkasi! Se vain raivostuttaa häntä vieläkin enemmän ja tekee kärsimyksemme raskaammiksi."
Carthoris vain hymyili ja tarttui entistä lujemmin pitkän miekkansa kahvaan.
Äkkiä Jav päästi kauhun ulinan, samalla osoittaen ovea.
"Hän on tullut", uikutti hän.
Carthoris ja Thuvia katsahtivat lotharilaisen osoittamaan suuntaan, odottaen näkevänsä jonkun oudon ja pelottavan ihmisenmuotoisen olennon. Mutta hämmästyksekseen he näkivät ison banthin leveän pään ja tuuheakarjaisen niskan, kookkaimman pedon, mitä kumpikaan heistä oli milloinkaan tavannut.
Valtava otus asteli huoneeseen hitaasti ja arvokkaasti. Jav oli vaipunut lattialle ja kiemurteli ruumistaan samaan orjamaiseen tapaan kuin esiintyessään Tarion edessä. Hän puheli hurjalle pedolle kuin olisi, puhunut inhimilliselle olennolle, rukoillen siltä armoa.
Carthoris sijoittui miekka kädessä Thuvian ja banthin väliin valmiina ottelemaan pedon kanssa. Thuvia kääntyi Javiin päin.
"Onko tämä Komal, jumalanne?" hän kysyi.
Jav nyökkäsi päätään myöntäen. Neito hymyili, pujahti Carthorisin sivuitse ja astui reippaasti murahtelevaa raatelijaa vastaan.
Hän puheli sille hiljaa, mutta päättävästi samoin kuin oli puhutellut Kultaisten kallioiden bantheja ja niitä, jotka Lotharin edustalla puhdistivat taistelukenttää.
Peto lakkasi murisemasta. Pää alhaalla se kissan tavoin kehräten vaipui neidon jalkojen juureen. Thuvia katsahti Carthorisiin.
"Se on vain banth", hän sanoi. "Meidän ei tarvitse pelätä sitä ensinkään."
Carthoris hymyili.
"En pelännytkään sitä", hän vastasi, "sillä minäkin pidän sitä pelkkänä banthina, ja minulla on pitkä miekkani."
Jav nousi istumaan ja katseli edessään olevaa näkyä — hentoa neitoa, joka sormineen hypisteli hänen jumalalliseksi luulemansa ison otuksen kellanruskeaa harjaa, samalla kun Komal hieroi kauheannäköistä kuonoansa neidon kylkeä vasten.
"Tämä siis on jumalanne!" pilaili Thuvia.
Jav näytti olevan ymmällä. Hän tuskin tiesi, rohkenisiko hän loukata Komalia vai eikö, sillä taikauskon voima on niin suuri, että vaikka tiedämmekin kunnioittaneemme harhaluuloa, epäröimme sittenkin, ennenkuin myönnämme päinvastaiset todistukset sitoviksi.
"Niin", sanoi hän, "tämä on Komal. Pitkien ajanjaksojen aikana on Tarion vihamiehet heitetty tähän luolaan Komalin kitaan, sillä sitä on ruokittava."
"Onko täältä mitään tietä kaupungin kaduille?" tiedusti Carthoris.
Jav kohautti olkapäitään.
"En tiedä", hän vastasi. "En ole ollut täällä koskaan ennen enkä ole välittänytkään tulla tänne."
"Tulkaa!" kehoitti Thuvia. "Ottakaamme siitä selvää. Täältä täytyy päästä pois."
Kolmisin he lähestyivät oviaukkoa, josta Komal oli saapunut heidän kuolinkammiokseen aiottuun huoneeseen. Aukon toisella puolella oli matala luola, jonka toisessa päässä oli pieni ovi.
Heidän riemukseen se oli suljettu tavallisella säpillä. Sen kautta he tulivat pyöreälle areenalle, jonka ympärillä oli penkkirivejä.
"Täällä Komalia ruokitaan julkisesti", selitti Jav. "Jos Tario olisi uskaltanut, niin kohtalomme olisi ratkaistu juuri täällä. Mutta hän pelkäsi liiaksi terävää säilääsi, punainen mies, ja sen vuoksi hän syöksi meidät kaikki salin alaiseen luolaan. En tietänyt, kuinka hyvin molemmat kammiot olivat toistensa yhteydessä. Nyt meidän on helppo päästä kaduille ja kaupungin portille. Vain jousimiehet saattavat koettaa sulkea meiltä tietä, ja kun tunnemme heidän salaisuutensa, niin epäilenpä, kykenevätkö he meitä vahingoittamaan."
Toisesta ovesta he pääsivät portille, joka kohosi areenan tasolta ylöspäin istuimien keskitse hallin takaosassa olevalle ovelle. Sen toisella puolen oli suora, leveä käytävä, joka vei palatsin halki viereiseen puistoon.
Matkan varrella, valtavan Komalin astellessa neidon rinnalla, ei ketään saapunut kyselemään heiltä mitään.
"Missä on hoviväki — jeddakin seurue?" kysyi Carthoris. "Myöskään niillä kaduilla, joita myöten tulimme, en nähnyt juuri jälkeäkään inhimillisistä olennoista, vaikkakin kaikki täällä viittaa lukuisaan väestöön."
Jav huokaisi.
"Onneton Lothar!" hän valitti. "Se on todellakin aaveiden kaupunki. — Meitä on jäljellä enää tuskin tukattakaan, vaikka aikoinaan meitä oli miljoonia. Suuren kaupunkimme väestönä ovat oman mielikuvituksemme luomat olennot. Itseämme varten emme vaivaudu niitä aineellistuttamaan, mutta silti me ne näemme. Nytkin näen kadun täynnä väkeä. Tiheänä tungoksena ihmiset rientävät askareissaan sinne tänne. Näen naisia ja lapsia, jotka ilakoivat parvekkeilla — heitä emme saa aineellistuttaa; mutta kuitenkin näen heidät — he ovat täällä… Mutta miksipä en?" haaveili hän. "Enää ei minun tarvitse pelätä Tariota — hän on pannut pahimpansa liikkeelle ja epäonnistunut. Miksipä en, todellakin?
"Pysähtykää, ystävät!" sanoi hän. "Haluatteko nähdä Lotharin täydessä loistossaan?"
Carthoris ja Thuvia nyökkäsivät päätään myöntymyksen merkiksi, enemmän kohteliaisuudesta kuin siitä syystä, että olisivat täydelleen käsittäneet hänen muminansa merkityksen.
Jav silmäili heitä hetkisen läpitunkevasti. Sitten hän heilautti kättään huudahtaen: "Katsokaa!"
Heidän katsettaan kohdannut näky oli suurenmoinen. Samoilla paikoilla, missä äskettäin oli ollut vain autio katukiveys ja tulipunaisia nurmikkoja, kolkkoja ikkunoita ja käyttämättömiä ovia, vilisi nyt lukematon joukko onnellisia, iloisia ihmisiä.
"Se on menneisyyttä", virkkoi Jav hiljaa. "He eivät näe meitä — he elävät vain entisaikojen Lotharin vanhaa, kuollutta menneisyyttä — muinaisen, kuolleen ja kukistetun Lotharin, joka sijaitsi Throxuksen, viidestä valtamerestämme suurimman, rannalla.
"Näettekö noita siromuotoisia, komearyhtisiä miehiä, jotka sulavasti liikkuvat leveällä kadulla? Näettekö, kuinka nuoret neidot ja naiset hymyilevät heille? Näettekö, kuinka miehet tervehtivät heitä herttaisesti ja kunnioittavasti? He ovat merenkulkijoita, jotka tulevat kaupungin reunalla olevassa satamassa keinuvista laivoistaan.
"Uljaita miehiä, he — mutta voi, Lotharin maine on häipynyt! Katsokaa heidän aseitaan. Vain heillä oli aseet, sillä he risteilivät viidellä valtamerellä ja joutuivat outoihin seutuihin, joissa vaarat heitä väijyivät. Kun he kuolivat, kuoli myöskin lotharilaisten sotainen henki, ja ajan vieriessä jäi jäljelle vain selkärangattomien raukkojen rotu.
"Me inhosimme sotaa emmekä senvuoksi antaneet nuorisollemme sotaista koulutusta. Siitä oli seurauksena tuhomme, sillä kun meret kuivuivat ja vihreät heimot kävivät kimppuumme, emme kyenneet muuhun kuin pakenemaan. Mutta me muistimme jousimiehemme, jotka kyntivät meriä maineemme päivinä — heidän muistonsa me lähetämme vihollisiamme vastaan."
Kun Jav herkesi puhelemasta, katosi näky, ja kolmikko lähti uudelleen jatkamaan matkaansa autioita katuja myöten kaukaiselle portille.
Kahdesti he näkivät lihaa ja verta olevia lotharilaisia. Huomatessaan heidät ja ison banthin, jonka he varmastikin tunsivat Komaliksi, asukkaat pyörsivät pakoon.
"He vievät paostamme sanoman Tariolle", tuskaili Jav, "ja pian hän lähettää jousimiehensä kimppuumme. Toivottavasti on teoriamme oikea ja heidän nuolensa tehottomia, kun tiedämme, etteivät ne ole todellisia. Muuten olemme tuhon omia. Selvitä, punainen mies, tälle naiselle, kuinka asian laita on, kuten minä selitin sinulle, niin että hän voi torjua nuolet voimakkaammalla loukkaantumattomuuden vastasuggestioilla."
Carthoris teki kuten Jav käski. He pääsivät kuitenkin isolle portille havaitsematta merkkiäkään takaa-ajosta. Jav pani käyntiin koneiston, joka vieritti jykevän, pyörämäisen portin syrjään, ja hetkisen kuluttua kolmikko astui banthin seuraamana Lotharin edustalla olevalle kentälle.
He olivat tuskin ennättäneet sadan metrin päähän, kun heidän takaansa alkoi kuulua suuren miesjoukon melua. He kääntyivät katsomaan ja näkivät komppanian jousimiehiä marssivan kentälle samasta portista, josta he itse olivat juuri tulleet.
Portin kohdalla muurin harjalla oli joukko lotharilaisia, joiden joukosta Jav tunsi Tarion. Jeddak seisoi katsellen heitä tuikeasti, ilmeisesti kohdistaen heihin harjaantuneen sielunsa kaikki voimat. Nähtävästi hän pinnisti kykynsä äärimmilleen saadakseen mielikuvitukselliset olionsa tuhoisiksi.
Kalpeana kääntyi Jav toisaalle ja alkoi vapista. Ratkaisevalla hetkellä hän näytti menettävän vakaumuksensa herättämän rohkeuden. Kookas banth pyörähti lähestyviin jousimiehiin päin ja murisi. Carthoris sijoittui Thuvian ja vihollisen väliin, jääden kasvot näitä kohti odottamaan hyökkäyksen tulosta.
Äkkiä välähti Carthorisin mieleen ajatus.
"Lähetä sinä omat jousimiehesi Tarion sotilaita vastaan!" hän yllytti
Javia. "Katselkaamme kahden hengen välistä aineellistettua taistelua!"
Ehdotus näytti rohkaisevan lotharilaista, ja seuraavalla hetkellä kolmikko seisoi suojanaan tiheät rivit kookkaita jousimiehiä, jotka sinkauttelivat ivasanoja ja uhkauksia muurien ympäröimästä kaupungista heitä kohti marssivalle sotajoukolle.
Jav oli kuin toinen mies, heti kun hänen omat osastonsa olivat hänen ja Tarion välillä. Olisi melkein voinut vannoa, että hän luuli näitä omituisen hypnoottisen kykynsä luomia olioita todellisiksi, lihaa ja verta oleviksi olennoiksi.
Päästäen kumean sotahuudon ne ryntäsivät Tarion jousimiehiä vastaan. Sulitettuja vasamia viuhui tiheänä pilvenä. Miehiä kaatui, ja maa punertui hurmeesta.
Carthorisin ja Thuvian oli vaikea saada näyn todellista tuntua sopeutumaan yksiin heidän tuntemansa todellisen asianlaidan kanssa. He näkivät utanin toisensa jälkeen täydessä järjestyksessä marssivan kaupungin portista vahvistamaan harventunutta joukko-osastoa, jonka Tario oli ensiksi lähettänyt heitä pidättämään.
He näkivät Javin sotavoimien kasvavan vastaavasti, kunnes koko kenttä oli yhtenä mylläkkänä taistelevia ja sadattelevia sotilaita, ja kaatuneita virui läjittäin.
Jav ja Tario näyttivät unohtaneen kaiken muun paitsi ottelevia jousimiehiä, jotka liikkuivat edestakaisin, täyttäen metsän ja kaupungin välisen laajan kentän.
Metsä kohosi varjoisana Thuvian ja Carthorisin selän takana.
Jälkimäinen vilkaisi Javiin.
"Tule!" hän kuiskasi neidolle. "Tapelkoot he merkityksettömän taistelunsa loppuun saakka — ilmeisestikään ei kumpikaan kykene vahingoittamaan toista. He muistuttavat kahta väittelijää, jotka syytävät sanoja toisilleen. Heidän kamppaillessaan on meidän yhtä hyvä käyttää tarmoamme koettaaksemme löytää käytävän, joka vie vuorten läpi niiden takana olevalle tasangolle."
Hänen puhuessaan Jav kääntyi hetkeksi poispäin taistelusta ja kuuli heidän sanansa. Hän näki neidon liikahtavan seuratakseen heliumilaista. Ovela ilme välähti lotharilaisen silmiin.
Siinä ilmeessä kuvastuva ajatus oli väikkynyt hänen sydämensä pohjalla siitä hetkestä alkaen, jolloin hänen katseensa ensi kerran osui Ptarthin Thuviaan. Hän ei ollut kuitenkaan tietoisesti sitä tuntenut ennenkuin nyt, kun neito näytti olevan katoamaisillaan hänen elämästään.
Hän keskitti sielunvoimansa hetkeksi heliumilaiseen ja neitoon.
Carthoris näki Ptarthin Thuvian astuvan käsi ojossa häntä kohti. Häntä hämmästytti neidon äkillinen lämpeneminen häntä kohtaan, ja hän puristi sydämellisesti sormensa neidon käden ympärille, kun he yhdessä poistuivat unohdetun Lotharin kaupungin edustalta metsään ja ohjasivat askeleensa kaukaista vuoristoa kohti.
Lotharilaisen kääntyessä heihin päin oli Thuvia hämmästynyt kuullessaan
Carthorisin äkkiä esittävän uuden suunnitelman.
"Jää tänne Javin luokse", oli hän kuullut nuorukaisen sanovan, "sillä aikaa kun minä menen etsimään kallioiden läpi vievää käytävää."
Yllätettynä ja harmistuneena hän oli pysähtynyt, sillä hänen tietääkseen ei voinut olla mitään syytä, minkä vuoksi hän ei olisi voinut seurata Carthorisia. Varmastikin hän olisi ollut paremmassa turvassa heliumilaisen mukana kuin jäätyään yksin lotharilaisen kanssa.
Ja Jav tarkasteli heitä, hymyillen ovelaa hymyään.
Kun Carthoris oli häipynyt puiden sekaan, istuutui Thuvia välinpitämättömänä tulipunaiselle nurmikolle katselemaan jousimiesten loppumattomalta näyttävää taistelua.
Koko pitkän iltapäivän jatkui kuumaa ottelua. Pimeä teki tuloaan, ja yhä vain mielikuvitukselliset sotajoukot milloin hyökkäsivät, milloin peräytyivät. Aurinko oli laskemaisillaan, kun Tario alkoi hitaasti vetää joukkojaan takaisin kaupunkiin.
Ilmeisestikin Jav täydelleen hyväksyi hänen suunnitelmansa keskeyttää vihollisuudet yön ajaksi, sillä hän antoi joukkojensa järjestyä säännöllisiksi utaneiksi ja marssia metsän reunaan, missä ne piankin uutterasti puuhailivat, valmistaen iltaruokaansa ja levitellen vuodesilkkejään ja turkiksiaan yön varalle.
Thuvia saattoi tuskin pidättyä hymyilemästä huomatessaan, kuinka tunnontarkasti Javin mielikuvitukselliset sotilaat käyttäytyivät pienimpiä yksityiskohtia myöten samalla tavalla kuin olisivat todella olleet lihaa ja verta.
Vahteja asetettiin leirin ja kaupungin väliin. Varuksien kalistessa kulki upseereja sinne tänne, antaen määräyksiä ja valvoen niiden tarkkaa noudattamista.
Thuvia puhutteli Javia.
"Miksi", hän kysyi, "uhraat noin paljon huolta olioittesi järjestelyyn, vaikka Tario tietää yhtä hyvin kuin sinäkin, että ne ovat vain aivojesi haavekuvia? Miksi et yksinkertaisesti anna niiden haihtua ilmaan siihen asti, kunnes uudelleen tarvitset niiden hyödytöntä palvelusta?"
"Sinä et niitä käsitä", vastasi Jav. "Niin kauvan kuin ne ovat olemassa, ne ovat todellisia. Minä vain annan niille olemassaolon ja niin sanoakseni ohjaan niiden toimintaa yleispiirteissään. Mutta muuten ne ovat yhtä toimintakykyisiä kuin sinä tai minä, kunnes taaskin annan niiden kadota. Upseerit komentavat niitä minun johdollani. Minä olen kenraali — siinä kaikki. Ja vihollisiin kohdistuva sielullinen vaikutus on paljoa voimakkaampi kuin jos käsittelisin niitä pelkkinä aineettomina leluina.
"Lisäksi sitten", jatkoi lotharilainen, "on aina olemassa toivo, meillä melkeinpä usko, että kerran nämä aineellistetut olennot muuttuvat todellisiksi — että ne jäävät pysyviksi, jotkut niistä, sen jälkeen kun olemme antaneet niiden toverien kadota, ja että siten olemme keksineet keinon kuolevan rotumme jatkamiseksi.
"Jotkut väittävät jo suorittaneensa sellaista. Yleensä otaksutaan, että eetterealisteista muutamat ovat pysyviä aineellistumia. Viittaillaanpa, että Tariokin on sellainen, mutta se on mahdotonta, sillä hän oli olemassa jo ennenkuin keksimme suggestionin kaikki mahdollisuudet.
"Meistä jotkut vielä väittävät, ettei meistä kukaan ole todellinen. Jos muka olisimme itse olleet ainetta, emme olisi näitä pitkiä ajanjaksoja voineet tulla toimeen ilman aineellista ravintoa ja vettä. Vaikka olenkin realisti, olen melkein taipuvainen kallistumaan tähän suuntaan itsekin.
"Se tuntuu hyvin ja järkevästi perustellulta sellaiseen selitykseen, että muinaiset esi-isämme kehittivät ennen tuhoutumistaan sielunvoimansa niin suurenmoisiksi, että jotkut voimakkaat sielut jäivät elämään, senjälkeen kun niiden ruumiit kuolivat — että me olemme vain ammoin kuolleiden yksilöiden kuolemattomia sieluja.
"Se näyttää mahdolliselta, mutta kuitenkin mitä minuun tulee, niin minulla on kaikki ruumiillisen olotilan ominaisuudet. Minä syön, nukun" — hän pysähtyi, luoden neitoon merkitsevän silmäyksen — "minä rakastan!"
Thuvia ei voinut erehtyä hänen sanojensa ja ilmeensä kouraantuntuvasta tarkoituksesta. Hän kääntyi toisaalle kohauttaen harmistuneena olkapäitään, mikä ei jäänyt lotharilaiselta huomaamatta.
Mies meni hänen luokseen ja tarttui hänen käsivarteensa.
"Miksi ei Jav!" hän huudahti. "Kenpä olisi sen arvokkaampi kuin maailman vanhimman rodun toinen mies? Heliumilaisesiko? Hän meni tiehensä. Hän jätti sinut oman onnesi nojaan pelastaakseen itsensä. Tule! Ole Javin!"
Ptarthin Thuvia ojensihe täyteen mittaansa, nostaen hieman mieheen käännettyä olkapäätään, leuka ylpeästi ylhäällä, ivallinen hymy huulilla.
"Sinä valehtelet!" hän sanoi rauhallisesti. "Heliumilaiselle on petollinen uskottomuus vieraampi kuin pelko, ja pelosta hän ei tiedä sen enempää kuin hautomaton lapsi."
"Missä hän sitten on?" pilkkasi lotharilainen. "Sanon sinulle, hän on paennut laaksosta. Hän on jättänyt sinut oman onnesi nojaan. Mutta Jav pitää huolta siitä, että kohtalosi on miellyttävä. Huomenna palaamme Lothariin voittoisan armeijani etunenässä, ja minusta tulee jeddak ja sinusta puolisoni. Tule!" Ja hän koetti painaa neitoa rintaansa vasten.
Neito ponnisteli päästäkseen irti, lyöden miestä metallisilla rannerenkaillaan. Mutta tämä vain veti häntä yhä lähemmäksi, kunnes molemmat äkkiä säpsähtivät kuullessaan ihan läheltä metsän pimennosta kamalaa murinaa.