KYMMENES LUKU
Kar Komak, jousimies
Kävellessään metsän läpi kaukaisia vuoria kohti, puristaen yhä lujasti Thuvian kättä, Carthorisia hieman ihmetytti neidon jatkuva äänettömyys. Mutta Thuvian vilpoisan käden kosketus oli hänestä niin miellyttävä, ettei hän uskaltanut puhumalla särkeä neidossa häntä kohtaan vasta heränneen luottamuksen lumousta.
He astelivat eteenpäin hämärässä metsässä, kunnes äkkiä tulevan marsilaisen yön varjot alkoivat painua heidän ylleen. Silloin Carthoris kääntyi puhuttelemaan vierellään kulkevaa neitoa.
Heidän oli yhdessä tehtävä suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Hänen mielestään heidän oli mentävä kallioiden läpi heti, jos he vain löytäisivät käytävän, ja hän oli aivan varma siitä, että he nyt olivat lähellä sitä. Mutta hän halusi, että Thuvia hyväksyisi hänen ehdotuksensa.
Katsoessaan Thuviaa hän ihmetteli tämän outoa, utuista ulkonäköä. Hän tuntui äkkiä muuttuneen unien ohueksi aineeksi, ja kun hän katseli neitoa kauemmin, haihtui tämä hitaasti hänen näkyvistään.
Hetkisen hän seisoi tyrmistyneenä, mutta välähdyksen tavoin hänelle sitten selvisi oikea asianlaita. Jav oli saanut hänet luulemaan, että Thuvia seurasi häntä metsään, vaikkakin tosiasiallisesti lotharilainen oli pidättänyt neidon itseään varten.
Carthoris kauhistui. Hän kirosi typeryyttään, vaikkakin hän tiesi, että lotharilaisen pirullinen taito, joka oli hänet sekaannuttanut, olisi voinut pettää kenet hyvänsä.
Heti kun hän oli oivaltanut, kuinka asiat todellisuudessa olivat, hän lähti samaa tietä takaisin Lotharia kohti, mutta nyt hän liikkui juoksujalkaa, ja isältä perityt, maapallon olojen mukaiset jäntereet kiidättivät häntä nopeasti varisseiden lehtien ja rehevän ruohon muodostamalla matolla.
Thuria valoi Lotharin kaupungin muurien edustalla olevalle tasangolle kirkasta valoaan, kun Carthoris tuli esille metsästä saman jykevän portin kohdalle, jonka kautta pakolaiset olivat aikaisemmin päivällä poistuneet kaupungista.
Aluksi hän ei nähnyt merkkiäkään siitä, että lähistöllä oli keitään muita paitsi hän itse. Kenttä oli aivan autio. Enää ei jättiläismäisten puiden vihreässä suojassa ollut sinne leiriytyneitä kymmeniätuhansia jousimiehiä. Tulipunaisen nurmikon kauneutta eivät enää rumentaneet veriset ruumisläjät. Kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista.
Malttamatta oikein pysähtyä metsänreunaan heliumilainen riensi edelleen kentän poikki kaupunkia kohti. Mutta äkkiä hän huomasi jalkojensa juuressa ruohikossa viruvan olennon.
Se oli pitkänään maassa makaavan miehen ruumis. Carthoris käänsi sen selälleen. Se oli Jav, mutta melkein tuntemattomaksi silvottuna ja raadeltuna.
Prinssi kumartui tarkastamaan, oliko ruumiissa vielä elonmerkkejä.
Samassa kohosivat luomet, ja himmeät, kärsivät silmät katsoivat
Carthorisia silmiin.
"Ptarthin prinsessa!" kiljaisi Carthoris. "Missä hän on? Vastaa mies, tai minä täydennän työn, jonka joku toinen on pannut näin hyvälle alulle!"
"Komal", mumisi Jav. "Se karkasi kimppuuni… ja olisi syönyt minut suuhunsa, jollei neitoa olisi ollut. Sitten he menivät yhdessä metsään — neito ja iso banth… neidon sormet pedon kellanruskeassa harjassa."
"Mihin suuntaan he lähtivät?" kysyi Carthoris.
"Tuonne päin", vastasi Jav heikosti, "vuorten läpi vievää käytävää kohti."
Heliumin prinssi oli kuullut tarpeeksi. Hän hypähti pystyyn ja syöksyi takaisin metsään.
Aamu sarasti hänen saapuessaan pimeälle tunnelille, jonka kautta hän pääsisi muuhun maailmaan pois tästä aavemaisten muistojen laaksosta, jossa vallitsivat oudot, peloittavat hypnoottiset voimat.
Pitkässä, pimeässä käytävässä ei hänelle sattunut mitään esteitä, ja vihdoin hän ilmestyi päivänvaloon vuorten toisella puolella, jokseenkin lähellä torkvasilaisten alueen eteläistä lievettä, korkeintaan sadan viidenkymmenen haadin päässä siitä.
Torkvasin rajan ja Aaanthorin kaupungin välimatka on noin kaksisataa haadia, joten heliumilaisen oli Aaanthoriin päästäkseen taivallettava noin kaksisataa viisikymmentä kilometriä.
Hän voi korkeintaan aivan umpimähkään arvata, että Thuvia pakeni Aaanthoria kohti. Siellä oli vettä lähimpänä, ja sinne saattoi odottaa lähiaikoina saapuvan jonkun hänen isänsä valtakunnasta lähetetyn pelastusretkikunnan; sillä Carthoris tunsi Thuvan Dihnin tarpeeksi hyvin tietääkseen, että tämä kääntäisi koko maailman ylösalaisin saadakseen mahdollisimman tarkoin selville, miten hänen tyttärensä ryöstö oli tapahtunut ja missä neito nyt oli.
Luonnollisestikin hän oivalsi, että juoni, joka oli kohdistanut epäluulon häneen, hidastuttaisi tuntuvasti totuuden ilmituloa, ilmituloa, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka äärettömän laajakantoisiksi Dusarin Astokin konnamaisuuden seuraukset jo olivat kasvaneet.
Juuri samalla hetkellä, jolloin hän astui käytävästä ilmoille ja pysähtyi katselemaan vuoriston juurella olevien kukkuloiden yli Aaanthoriin päin, suuntasi ptarthilainen sotalaivasto majesteettisen lentonsa hitaasti Heliumin kaksoiskaupunkeja kohti, ja kaukaisesta Kaolista kiiruhti toinen valtava laivasto liittymään liittolaisia! vastaan.
Hän ei tietänyt, että hänen omakin kansansa, kun asianhaarat näyttivät niin ilmeisesti todistavan hänet syylliseksi, alkoi epäillä, että hän oli saattanut ryöstää Ptarthin prinsessan.
Hän ei tietänyt, kuinka pitkälle dusarilaiset olivat menneet rikkoakseen itäisen pallonpuoliskon kolmen suurimman valtakunnan — Heliumin, Ptarthin ja Kaolin — välisen ystävyyden ja liiton.
Hän ei aavistanut, että dusarilaisten vakoojia oli luikertanut tärkeihin asemiin näiden kolmen suurvallan ulkoministeriöihin ja että nämä miehet seuloivat jeddakilta toiselle meneviä tietoja ja tekivät niihin muutoksia, kunnes hallitsijoiden ja entisten ystävysten kärsivällisyys ja ylpeys ei enää jaksanut sietää näihin vääriin papereihin sisältyviä herjauksia ja loukkauksia — mistään siitä hän ei tietänyt mitään.
Eikä hän tietänyt sitäkään, että John Carter, Marsin sotavaltias, oli viimeiseen asti estänyt Heliumin jeddakia julistamasta sotaa Ptarthia ja Kaolia vastaan, sillä hän luotti ehdottomasti poikaansa ja uskoi, että kaikki vielä selviytyisi tyydyttävästi.
Ja parhaillaan purjehti nyt Heliumin kimppuun kaksi suurta laivastoa, samalla kun Tardos Morsin hovissa olevat dusarilaiset vakoojat pitivät huolta siitä, ettei kaksoiskaupungeissa aavistettu uhkaavaa vaaraa.
Thuvan Dihn oli julistanut sodan, mutta julistusta viemään lähetetty sanansaattaja oli ollut dusarilainen ja varonut saattamasta kaksoiskaupunkeihin varoittavaa sanomaa vihollislaivaston lähestymisestä.
Useita päiviä olivat diplomaattiset suhteet Heliumin ja sen kahden mahtavimman naapurikunnan välillä olleet katkenneina, ja lähettiläiden poistuttua kotimaihinsa oli riitapuolien välinen langaton lennätinyhteys, kuten Barsoomissa on tapana, täydelleen lakannut.
Mutta kaikesta siitä Carthoris oli tietämätön. Hänen mieltään kiinnitti tällä hetkellä vain Ptarthin Thuvian etsiminen. Neidon jäljet, joiden vieressä oli ollut ison banthin jäljet, olivat tunnelille saakka olleet hyvin selvät, ja nyt ne taaskin olivat näkyvissä ja veivät etelään päin vuoriston reunakukkuloita kohti.
Hän seurasi niitä reippaasti alaspäin kuivunutta merenpohjaa kohti, jossa hän tiesi niiden katoavan kimmoiseen sammaleeseen. Äkkiä hän hämmästyksekseen huomasi alastoman miehen, joka koillisesta käsin tuli häneen päin.
Mies lähestyi, ja Carthoris pysähtyi odottamaan. Hän näki, että mies oli aseeton ja nähtävästi lotharilainen, sillä hänen ihonsa oli vaalea ja tukka kastanjanruskea.
Hän asteli heliumilaista kohti pelottoman näköisenä ja tultuaan aivan likelle lausui iloisesti barsoomilaisten tervehdyssanan "kaor."
"Ken olet?" tiedusti Carthoris.
"Olen Kar Komak, jousimiesten odwar", vastasi toinen. "Minulle on tapahtunut hyvin kummallista. Pitkien aikojen kuluessa on Tario aina manannut minut esille tarvitessaan mielikuvituksellista armeijaansa. Kaikista jousimiehistä on Kar Komak useimmin ollut aineellistettuna.
"Kauan aikaa on Tario keskittänyt sielunvoimiaan saadakseen minut aineistumaan pysyvästi. Hän oli saanut päähänsä, että hän voi sen suorittaa ja turvata siten Lotharin tulevaisuuden. Hän väitti, että ainetta ei ole muualla kuin ihmisten mielikuvituksessa — että kaikki on henkistä ja niin ollen hän uskoi jatkamalla suggeroimistaan voivansa tehdä minusta pysyvän suggestionin kaikkien elävien olentojen mieleen."
"Eilen se hänelle onnistui, mutta millaisella hetkellä! Sen on täytynyt tapahtua hänen aavistamattaan, samoin kuin en minäkään siitä tietänyt mitään, kun kiljuvien jousimiesteni etunenässä ajoin pakenevia torkvasilaisia takaisin heidän keltaisille tasangoilleen.
"Kun päivä laski ja meidän oli aika jälleen haihtua ilmaan, huomasin äkkiä olevani yksin laajan tasangon laidalla, tuolla matalien kukkuloiden juurella.
"Mieheni olivat palanneet tyhjyyteen, josta olivat tulleetkin, mutta minä olin jäänyt jäljelle — alastomana ja aseettomana.
"Aluksi olin aivan ymmällä, mutta vihdoin oivalsin, mitä oli tapahtunut. Tarion pitkäaikainen kuvittelu oli tehonnut, ja Kar Komakista oli tullut todellinen olento ihmisten maailmaan. Mutta varustukseni ja aseeni olivat kadonneet yhtä aikaa kuin toverinikin, niin että olin alastomana ja aseettomana vihollismaassa kaukana Lotharista."
"Haluatko palata Lothariin?" kysyi Carthoris.
"En!" vastasi Kar Komak empimättä. "En pidä Tariosta vähääkään. Olen hänen kuvitteluvoimansa tuote ja tunnen hänet liian hyvin. Hän on julma ja tyrannimainen — sellainen isäntä, jonka palvelukseen en suinkaan tahdo joutua. Kun hänen nyt on onnistunut aineellistuttua minut pysyvästi, käy hän sietämättömäksi, jatkaen puuhaansa, kunnes Lothar on täynnä hänen olioitaan. Lieneeköhän hänen onnistunut yhtä hyvin aineellistuttaa Lotharin neito?"
"Minä luulin, ettei siellä ollut ensinkään naisia", sanoi Carthoris.
"Eräässä palatsinsa salakammiossa", selitti Kar Komak, "on Tariolla ollut kaunis neidon hahmo, ja hän toivoo, että neito vielä kerran jää pysyvästi olemaan. Minä olen hänet nähnyt. Hän on ihastuttava! Mutta hänen tähtensä toivon, ettei Tariota onnistaisi häneen nähden yhtä hyvin kuin minun suhteeni.
"Ja nyt, punainen mies, olen kertonut sinulle itsestäni — ken olet sinä?"
Jousimiehen kasvot ja käyttäytyminen miellyttivät Carthorisia. Hänen ilmeistään ei ollut kuvastunut epäröintiä eikä pelkoa, kun hän lähestyi täysissä aseissa olevaa heliumilaista, ja hän oli puhunut avoimesti ja täsmällisesti.
Niinpä Heliumin prinssi kertoikin lotharilaiselle jousimiehelle, kuka hän oli ja mikä oli tuonut hänet tähän kaukaiseen maahan.
"Se sopii!" huudahti mies, kun Carthoris oli lopettanut puheensa. "Kar Komak seuraa sinua. Yhdessä löydämme Ptarthin prinsessan, ja sinun kanssasi Kar Komak palaa ihmisten keskuuteen — siihen maailmaan, jonka hän tunsi ammoisessa muinaisuudessa, jolloin mahtavan Lotharin laivat kyntivät myrskyistä Throxusta ja ärjyvät aallot pieksivät näitä kuiviksi paahtuneita kallioita."
"Mitä tarkoitat?" kysyi Carthoris. "Oletko todellakin elänyt jo aikaisemmin?"
"Aivan varmasti", vastasi Kar Komak. "Aikoinani komensin Lotharin laivastoa — voimakkainta niistä kaikista laivastoista, jotka purjehtivat viidellä suolaisella merellä.
"Kaikkialla Barsoomissa, missä vain ihmisiä asui, oli Kar Koniakin nimi tunnettu ja kunnioitettu. Niinä kaukaisina aikoina olivat maalla asuvat rodut rauhallisia — vain merenkulkijat olivat sotilaita. Mutta nyt on entisyyden maine häipynyt enkä ennenkuin sinut kohtasin aavistanutkaan, että Barsoomissa olisi jäljellä ainoatakaan meidän tapaistamme ihmistä, joka elää, rakastaa ja taistelee niin kuin minun aikani muinaiset merenkulkijat.
"Oi, kuinka hyvältä tuntuukaan nähdä vielä kerran ihmisiä — todellisia ihmisiä! En kovinkaan paljon kunnioittanut oman aikani maalla-asujia. He pysyttelivät linnoitetuissa kaupungeissaan ja tuhlasivat aikansa leikkeihin ja turvautivat täydelleen merirodun suojelukseen. Ja nykyisin elossaolevat surkeat olennot, Lotharin Tariot ja Javit, ovat vieläkin kehnompia kuin heidän muinaiset edeltäjänsä."
Carthorisia hieman epäilytti, olisiko viisasta sallia muukalaisen liittyä häneen. Ainahan voi olla mahdollista, että hän oli vain petollinen hypnoottinen olio, jolla Tario tai Jav koetti viekoitella hänet ansaan. Mutta jousimiehen käytös ja sanat olivat tuntuneet niin vilpittömiltä, hänestä huokui niin voimakkaasti sotilashenki, että Carthoris ei voinut sydämessään epäillä häntä.
Lopputulos olikin se, että hän antoi alastomalle odwarille luvan seurata itseään, ja yhdessä he lähtivät taivaltamaan pitkin Thuvian ja Komalin jälkiä.
Jäljet veivät kuivuneen meren keltaiselle pohjalle. Siellä ne katosivat, kuten Carthoris oli jo etukäteen arvannut. Mutta tasangolle tullessaan ne olivat vieneet Aaanthoria kohti, ja Aaanthoria kohti suuntasivat vaeltajammekin sen vuoksi askeleensa.
Matka oli pitkä ja vaivaloinen, täynnä monenlaisia vaaroja. Jousimies ei kyennyt kulkemaan Carthorisin haluamassa tahdissa, sillä viimemainitun lihakset kiidättivät häntä tavatonta vauhtia pienen tähden pinnalla, jossa painovoiman hidastava vaikutus on paljoa vähäisempi kuin Maassa. Barsoomilaisen saavutukseksi on kahdeksankymmenen kilometrin päivämatka hyvä, mutta John Carterin poika olisi helposti voinut päivässä pyyhkäistä kaksi kertaa niin pitkän matkan ja enemmänkin, jos hän vain olisi halunnut jättää äsken saamansa toverin.
Pitkin matkaa heitä uhkasi alituisesti se vaara, että harhailevat torkvasilaislaumat huomaisivat heidät, ja erikoisesti saivat he pelätä sitä, ennenkuin saapuivat Torkvasin rajalle.
Hyvä onni oli kuitenkin heidän mukanaan, ja vaikkakin he näkivät kaksi osastoa vihreitä miehiä, eivät nämä heitä älynneet.
Kolmannen päivän aamuna he sitten saivat Aaanthorin etäällä välkkyvät kupukatot näkyviinsä. Koko matkan ajan oli Carthoris aina jännittyneenä katsellut eteenpäin, toivoen näkevänsä Thuvian ja ison banthin. Mutta tähän saakka hän ei ollut huomannut mitään toivoa herättävää.
Tänä aamuna matkalaisemme erottivat kaksi pientä pistettä, jotka liikkuivat Aaanthoria kohti kaukana heidän edellään, puolitiessä heidän kohdaltaan kaupunkiin. Hetkisen he tarkastelivat pisteitä hievahtamatta. Sitten Carthoris varmistuneena lähti kiitämään eteenpäin vinhaa juoksua Kar Komakin seuratessa häntä niin nopeasti kuin voi.
Heliumilainen päästeli huutoja kiinnittääkseen neidon huomion itseensä, ja pian hän ilokseen näkikin Thuvian kääntyvän katsomaan häntä kohti. Neidon kupeella seisoi iso banth, silmäillen lähestyvää miestä korvat pystyssä.
Vielä ei Ptarthin Thuvia ollut voinut tuntea Carthorisia, mutta varmaankin hän arvasi ken tulija oli, sillä hän odotti osoittamatta vähääkään pelkoa.
Äkkiä nuorukainen näki neitosen viittaavan hänen ohitseen luoteista kohti. Hidastuttamatta juoksuaan hän käänsi katseensa osoitettuun suuntaan.
Vain puolen kilometrin päässä ratsasti parikymmentä hurjaa vihreätä sotilasta valtavilla thoateillaan täyttä neliä häntä kohti paksun sammalen tukahduttaessa kaiken melun.
Heistä oikealle oli Kar Komak alastomana ja aseettomana, mutta silti uljaasti juosten Carthorisiin päin ja päästellen varoitushuutoja, ikäänkuin hänkin olisi vasta aivan äsken havainnut äänettömän, uhkaavan ryhmän, joka keihäät tanassa ja pitkät miekat paljaina kiiti niin nopeasti eteenpäin.
Carthoris huusi lotharilaiselle kehoittaen tätä kääntymään toisaalle, sillä hän tiesi, että mies vain hyödyttömästi uhraisi henkensä tulemalla aivan aseettomana julmien ja heltymättömien villien tielle.
Mutta Kar Komak ei empinyt vähääkään. Huudahdellen rohkaisevasti uudelle ystävälleen hän riensi eteenpäin Heliumin prinssiä kohti. Punaisen miehen sydän sykähti ihailusta nähdessään tämän rohkeuden ja uhrautuvaisuuden näytteen. Hän pahoitteli, ettei hänen mieleensä ollut johtunut antaa Kar Komakille toista miekkaansa. Mutta nyt se oli jo liian myöhäistä, sillä jos hän jäisi odottamaan, kunnes lotharilainen saavuttaisi hänet, tai palaisi lotharilaista vastaan, niin torkvasilaiset ennättäisivät Ptarthin Thuvian luokse ennen häntä.
Näinkin ollen oli hyvin täpärällä, voisiko hän ehtiä neidon luokse ajoissa.
Hän kääntyi uudelleen katsomaan Thuvian suuntaan, ja nyt hän näki, että Aaanthorista käsin kiiruhti heitä kohti uusia voimia — kaksi keskikokoista sotalaivaa — ja vaikkakin ne vielä olivat hänestä etäällä, niin hän kuitenkin eroitti niiden keulasta Dusarin vaakunan.
Nyt näyttivät Ptarthin Thuvian toiveet todella vähäisiltä. Kun hänen kimppuunsa karkasi Torkvasin heimon villejä vihreitä sotilaita toisaalta ja yhtä katkeria vihollisia, Dusarin prinssin Astokin kätyreitä, toisaalta, ja hänellä oli puolustajinaan vain banth, punainen sotilas ja aseeton jousimies, oli hänen asemansa lopen toivoton ja hänen puoleltaan taistelu menetetty, ennenkuin se oli alkanutkaan.
Nähdessään Carthorisin saapuvan Thuvia tunsi taaskin samalla selittämättömällä tavalla vapautuvansa kaikesta huolesta ja pelosta, kuten jo kerran aikaisemminkin oli kokenut. Se oli hänestä käsittämätöntä, sillä yhä vieläkin hänen järkensä koetti saada sydämen uskomaan, että Heliumin prinssi oli osaltaan syypää siihen, että hänet oli ryöstetty isänsä hovista. Neito tunsi vain olevansa iloinen, kun Carthoris oli häntä lähellä, ja nuorukaisen johdolla näytti kaikki olevan mahdollista — sellainenkin mahdoton seikka kuin selviytyminen nykyisestä pulasta.
Carthoris pysähtyi läähättäen hänen eteensä, uljas rohkaisunhymy huulillaan.
"Rohkeutta, prinsessani!" hän kuiskasi.
Neidon mieleen välähti muisto toisesta tilaisuudesta, jolloin nuorukainen oli käyttänyt näitä samoja sanoja — Lotharin Tarion hallitussalissa, kun he olivat alkaneet liukua painuvalla marmorilattialla tuntematonta kohtaloa kohti.
Silloin hän ei ollut nuhdellut Carthorisia tämän tutunomaisen puhuttelutavan johdosta eikä hän torunut siitä nytkään, vaikka hän olikin toiselle luvattu. Hän kummasteli itseään — ja punastui omaa kehnouttaan; sillä Barsoomissa on naisen häpeällistä kuunnella tuttavallista sanaa kenenkään muun kuin puolisonsa tai sulhasensa huulilta.
Carthoris näki hänen loukkaantuneena punastuvan ja katui heti sanojaan.
Seuraavalla hetkellä olisivat vihreät sotilaat heidän kimpussaan.
"Anna anteeksi!" virkkoi mies hiljaa. "Salli suuren rakkauteni olla puolustuksenani — sen ja lisäksi uskoni, että minulla on vain hetkinen elonaikaa jäljellä!" Sen sanottuaan hän pyörähti ympäri torjumaan etumaista vihreätä sotilasta.
Mies hyökkäsi keihäs tanassa, mutta Carthoris hypähti syrjään ja kun iso thoat ratsastajineen kiiti vahingoittamatta hänen ohitseen, sivalsi hän miekallaan voimakkaan iskun, joka halkaisi vihreän jättiläisen kahtia.
Samalla hetkellä syöksähti Kar Komak paikalle, tarttuen paljain käsin toisen ratsastajan jalkoihin. Muut joukkueen jäsenet riensivät käsikähmään, hypäten ratsuiltaan voidakseen paremmin käytellä mieliaseitaan, pitkiä miekkojaan. Dusarilaisten alukset laskeutuivat keltaisen merenpohjan pehmeälle pinnalle, päästäen sisuksistaan viisikymmentä sotilasta. Ja viuhuvien, iskevien ja pistävien miekkojen mylläkkään syöksähti Komal, iso banth.