II KOHTAUS
ROXANE, GRAMMONTIN HERTTUA, entinen kreivi DE GUICHE, sitten LE BRET ja RAGUENEAU.
HERTTUA. Täällä siis te oleksitte yhä, noin suruharsoon peittäin kirkkaan kauneutenne?
ROXANE.
Niin, täällä!
HERTTUA.
Teille on hän aina yhtä pyhä?
ROXANE.
On, aina!
HERTTUA.
Yhtä uskollinen ootte!?
ROXANE. Menne ei mielestäni murhe enää koskaan…!
HERTTUA, hetken kuluttua. Mulle jo anteeks' annoitteko?
ROXANE, yksinkertaisesti, katsoen luostarin ristiä. Ammoin. Tänne tulle ei se, ken vihaa toista…
Uusi hiljaisuus.
HERTTUA. Teidän arvoisenne hän oli siis?…
ROXANE. Ah, niin… Sen tuli tietämähän, ken hänet tunsi…
HERTTUA. Tunsinkin vain hyvin vähän mä häntä. — Entä: hänen viime kirjettään yhäkö säilytätte povellanne?
ROXANE. Aina se riippuu tässä, nauhassaan… Kuin taivaan laina se suotiin mulle kaipuun tuskaa lientämään!
HERTTUA.
Siis teidän lempenne on yhä vainajalla?
ROXANE. Vaan tuntuu toisinaan niin kuin ei kuolemalla ois valtaa lempeämme surmata… kuin eläis hän vielä, ja kuin mulle ääni hellä heläis!
HERTTUA, heidän oltuaan taas hetkisen ääneti.
Tuleeko Cyrano teit' usein katsomaan!
ROXANE. Ah! tulee! Unhoita ei mua konsanaan tuo kelpo ystävä. Hän aina lauantaisin käy mulle kertomassa, mitä tietää uutta. Hän saapuu säntillensä, kello kun lyö kuutta. Jos nyt se hetki ois, niin heti kuulla saisin ma askeleensa! — niin, ja vaikk' en käänny lainkaan, niin tiedän: hän se on! — Hän tulee, saapi tuolin tuon tammen alle, tiedustelee hellin huolin mun vointiani, kysyy naurain, tokko sainkaan ma koskaan valmihiksi neulomusta tätä, jot' aina silloin neulon… eikä mua jätä hän ennen kuin on ilta… Le Bret näkyy pengermällä. Kas, Le Bret! Le Bret laskeutuu alas pengermältä. No, miten on ystävänne laita?
LE BRET.
Pahoin.
HERTTUA.
Oh!
ROXANE, herttualle. Hän siten vain pelottelee mua!
LE BRET. En. Useinhan jo ennen ma sanoin, että vielä kerran, aikain mennen, hän kynällänsä monet vihamiehet saa, kun sillä kaikkia hän tahtoo kurittaa. Sa suututat — niin sanoin hälle! — hullut, hurskaat, ja vihdoin, sen saat nähdä, oman pääsi murskaat. Se nähdään nyt!
ROXANE.
Hän antaa iskut säkenöivät.
Ne uhkaajien joukot aina pakoon löivät.
HERTTUA, päätään pudistaen.
Ken tietää!?
LE BRET. Rouvani, niin tuiki varma älkää te olko! Enemmän kuin kamppailua moista nyt sentään pelkäänkin mä jotain aivan toista: yksinäisyyttä, kylmää talvea ja nälkää! Kuin susi hiipivät ne hänen luokseen salaa ja hänen maljaansa ne kuolinmyrkyn valaa. — Hän joka päivä saa jo vyötään kiristää, ja huomanneet te tokko lienettekään nenää: se on kuin vanhaa norsunluuta, — niin, ja enää vain yks on puku hällä…
HERTTUA. Totta kyllä tää, vaan hänt' ei surkutella tarvis sillä tapaa!
LE BRET, katkerasti hymyillen.
Vaan, herra marsalkka…
HERTTUA. Niin, voittaja on hän: niin aatoksissaan kuin myös töissään on hän vapaa!
LE BRET, äskeiseen tapaan.
Te, herttua…
HERTTUA, ylevästi. Mä tiedän: paljon enemmän on mulla kuin on hällä. — Mutta jos mä saisin, niin kättään mielelläni tässä puristaisin. Tehden kunniaa Roxanelle. Hyvästi jääkää.
ROXANE.
Seuraan teitä!
Herttua tervehtii Le Bret'tä ja lähtee Roxanen kanssa
kulkemaan pengermää kohti.
HERTTUA, pysähtyy, Roxanen noustua pengermälle. Tosiaan mä häntä kadehtinut olen toisinaan! — Niin, nähkääs, kun on ollut onnen lempilasna ja arvost' aina toiseen noussut voitokasna, on niinkuin itseänsä häpeäisi, joskaan ei varsinaista pahaa olis tehnyt koskaan, niin että rikokset ei tunnonrauhaa riistä. Kun joutuu käymään valtain portaita, niin niistä kyll' usein kärpännahkavaipan liepeisiin! käy kiinni kaikellaista: turhat mielikuvat, kadonneet kangastukset niihin takertuvat — kuin suruvaippaanne, kun käytte puiston teitä, takertuu lehtiä syystuuleen lentäneitä.
ROXANE, ivallisesti.
Te uneksija, te!?
HERTTUA. Niin, uneksija, niin! Aikoessaan lähteä, nopeasti Le Bret'lle. Le Bret! Roxanelle. Te sallinette? Sana vain! Menee Le Bret'n luo, puhuu hiljaa. Sen kyllä mä tiedän, ettei uhka ystäväänne yllä, ja että tuskin yhtään lie niin pelvotonta, ett' avoimesti häntä ahdistais. Vaan monta on hällä vihamiestä. Äsken kun ma tuolla hovissa olin, joku mulle leikillään näin lausui; "Saattaisihan aivan äkkiään Cyrano tapaturmaan — sattumalta — kuolla!"
LE BRET.
Ah! kerraksipa siinä kyllä uhkaa piisas.
HERTTUA.
Hän olkoon varovainen sekä viisas.
LE BRET, nostaen käsiään.
Viisas!
… Hän tulee tänne. Kerron hälle kaikki. Vaan…
ROXANE, joka on jäänyt pengermälle, sanoo häntä lähestyvälle sisarelle.
Ken siellä nyt?
SISAR. Ragueneau on tullut tapaamaan taas teitä, rouva.
ROXANE. Tulkoon tänne! Herttualle ja Le Bret'lle. Eikö tulle hän taaskin kurjuuttansa valittamaan mulle! Hän yrittänyt on jos jotain. Viikon aikaan hän oli runoilija, laulaja…
LE BRET. Ja sitte taas kylvettäjä…
ROXANE.
Näyttelijä…
LE BRET. Niinpä niin, parturi…
ROXANE. Soittaja. — Ja tiespä minkä saikaan hän toimen nyt!
RAGUENEAU, tulee hätäisenä, kumartaa.
Hyv' iltaa!
ROXANE, hymyillen.
Ehkä kertoisitte
Le Bret'lle huolenne täll' erää. Näkemiin!
RAGUENEAU.
Vaan, rouva, minä…
Roxane menee, häntä kuulematta, herttuan kanssa.
Ragueneau lähestyy Le Bret'tä.