V KOHTAUS
CYRANO, LE BRET, sitten Ovenvartia.
CYRANO, Le Bret'lle.
Kieltämättä
mun nälkä on. Vaan eihän tässä mitään puutu!
Asettuu myymäpöydän eteen ja panee eteensä mesileivän puolikkaan.
Kas, eturuoka!…
… vesilasin…
Juoma!
… viinirypälemarjan.
Jälkiruoka!
Istuutuu.
Syömään
siis!
Syöden.
Nyt voit haastella; ma kuulen.
LE BRET. Et kai suutu, jos sua varotan. Nuo hupsut narrit pian sun arvostelukykyä vie, kun heitä kuulet. Oot silloin valmis vaikka pääsi seinään lyömään. Sä nytkin minkälaisen vaikutuksen luulet esiintymises tehneen?
CYRANO, syöden mesileipänsä.
Aivan suuremmoisen!
LE BRET. Vaan aivan varmaan sentään moni myöskin toisen sai ajatuksen siitä. Kardinaali…
CYRANO, ilahtuen. Hän siis oli täällä?
LE BRET.
Hänen mielestään…
CYRANO. Hän soi sen niin kernaasti!
LE BRET.
Vaan…?
CYRANO. Hän on itse kirjailija; siks usko en, hän että toisten teoksia sois rääkättävän…
LE BRET Näin sä yhä enemmän saat vihamiehiä!
CYRANO, syöden rypälemarjansa. No, kuinka monta niitä sain nyt?
LE BRET.
Kuusviidettä.
CYRANO.
Vähempi eikö riitä?
No, laske!
LE BRET, Montfleury, De Guiche, Valvert, Baro, akatemiia…
CYRANO. Kuule, tuo ei muuta oo kuin ylistystä!
LE BRET.
Mutta mihin joudut näin sä?
Sä mitä ajattelet? Eihän tuo käy päinsä!
CYRANO. Oh, mulla montakin on järjestelmää, joita voin seurata; on niissä aivan mainioita.
LE BRET.
Ja mitä niistä seuraat?
CYRANO.
Yksinkertaisinta.
Niin menetellä tahdon, että ihmetellään
mua aina, kaikessa!
LE BRET, olkapäitään kohauttaen. Vai niin. — Vaan eihän kellään lie syytä vihata kuin vihaat Montfleurytä!
CYRANO, nousten. Oh, sillä miehellä on paksu pää ja pinta, ja paksu muutenkin hän niin on, ettei tapaa, jos kuinka koettaa, hän sormellansa napaa. Ja sentään, aatteles, tuo tynnyri on niitä, jotk' uskaltavat luulla, että kaikki naiset on heihin ihastuneet muka. Kaikellaiset ne tässä! Silmätkin on niinkuin sammakolla. Ja tuonnoin rohkeni niin röyhkeä hän olla, ett' antoi katseensa hän suuntautua häneen… Oh, etanan oon joskus nähnyt viivähtäneen ma kukkasessa…
LE BRET, ällistyneenä.
Oisko mahdollista? Sinä…
CYRANO, katkerasti hymyillen.
Mä lemmin. Niin, niin! Katso!
Syvän vakavasti.
Minä. Juuri minä.
LE BRET.
Ja saako tietää…? Mulle et oo mitään tästä…
CYRANO. En… Mua kyll' ei estä mikään lempimästä, vaan kuka mua lempis, kuka, tämmöisenä, kun kulkuani aina kuuluttaa tää nenä: ei kaikkein ruminkaan, ei kaikkein viheliäisin! Niin, ketäkö mä lemmin?… Kuinka selittäisin! Hän kaunein on!
LE BRET.
Oh! Niinkö!
CYRANO.
Niin! Kuin kedon kukka,
niin hieno, loistava, niin puhdas.
Painokkaasti.
Kultatukka!
LE BRET.
Ah, taivas! Ken hän on?…
CYRANO. Hän!? Kruunu kaikkien naisten ja tietämättään vaara meidän, kuolevaisten; niin, luonnon luoma ansa ihmislasten tiellä! Hän ruusu on, miss' asuu Amor nuolinensa: käy liki, katsahda, jo joudut uhriksensa! Ah, täydellisempää et nähnyt koskaan vielä! Diana, kulkiessaan teitään, ei niin norja, ja Venus, noustessansa purteen, ei niin sorja kuin hän, kun kantotuoliin astuu…
LE BRET. Arvaavani jo luulen!
CYRANO.
Niin, se kävi ilmi sanoistani.
LE BRET.
Magdeleine Robin, sun serkkus!
CYRANO.
Juuri hän. Roxane.
LE BRET. No hyvä. Kuuleppas, ma mitä ehdotan: käy hänen luokseen, sano häntä lempiväsi, hän sädekehän näkee ympärilläs tänään.
CYRANO. Oh! Katsos mua, virka, onko mielestäsi tää ulkomuoto mulle hyvää tietävänään! Ei, min' en luulottele! — Sattuu joskus kyllä, kun nenä-parkoineni olen kävelyllä ja kevät-ilta ilmaan tuoksujansa valaa ja tähdet uneksivin, himmein loistein palaa, kuun hohdetta kun kaikki välkkyy hopeaista, ma puistoss' että huomaan kaksi kulkevaista: mies tukee naista, nainen miehen puoleen taipuu, he astuu hiljalleen, he onnen-uniin vaipuu — niin, sattuu joskus silloin, että minäkin voin hetkeks' unhottua lemmentoiveihin, vaan pian herään niistä, pintaan puiston muurin kun kuvastuupi nenä-raukka piirtein suurin.
LE BRET, liikutettuna.
Mun kelpo ystäväni!
CYRANO. Tuntee toisinansa niin ruma, hyljätty, niin yksin olevansa…
LE BRET, tarttuen hänen käteensä.
Sä itket?
CYRANO. Minäkö? En! Tuskin koskaan itkin! Ei! Naurettavaa ois, jos tätä nenää pitkin sais kyynel vierrä. Minun mielestäni yhä on kyynel jotain suurta; se on kaunis, pyhä. En tahdo samentaa sen loistetta ma niin, se että aiheeks' ivan, pilkan tehtäisiin, ja siksi joutuis se, jos…
LE BRET.
Pelkos heitä, veli!
Ma kuulin sanotun: on lempi uhkapeli.
CYRANO, pudistaen päätään.
Jos lemmin Cleopatraa, silt' en Cesar oo.
Tai Bereniceä, en Titus…
LE BRET. Cyrano, nuo puheet jätä! Entä neros! Rohkeutesi! Sä näitkös: tyttönen, mi sinun syödäksesi toi, mitä hällä oli, äsken katseellaan sua ihaili — sen saattoi nähdä kuka vaan!
CYRANO, liikutettuna.
Niin, se on totta.
LE BRET. Ja Roxane, — hän kalpeana sun miekkailuas katsoi!
CYRANO.
Niinkö!?
LE BRET.
Tosi sana!
Hän hämmästynyt on ja ihastunut; enää
vain puhua on tarvis…
CYRANO. Jotta vasten nenää hän naurais!… Muuta pelkää en kuin sitä vainen.
OVENVARTIA, saattaen jotakin Cyranon luoksi.
Teit' etsitään…
CYRANO.
No, ken?
Nähden seuralaisnaisen.
Roxanen seura-nainen!