VIII KOHTAUS
ROXANE, CHRISTIAN; taustalla kulkevat edestakaisin
soturit. CARBON ja DE GUICHE antavat määräyksiä.
ROXANE, juosten Christianin luo.
Ja nyt, Christian!…
CHRISTIAN, tarttuen hänen käsiinsä. Niin, sano, miksi tänne tulit, miks sodan kentälle mua tapaamaan sa kulit, samoten vaarojen ja väijytysten kautta! Kuink', armas, uskalsit?
ROXANE.
Sun kirjeittesi tautta.
CHRISTIAN.
Oh, mitä sanot?
ROXANE.
Niin, sun kirjeittesi vuoksi
en vaaraa muistanut, vaan rientäin tulin luoksi.
Sun kirjees hurmas mun. Ei niillä ole vertaa!
Ja sinä kirjoitit niin monta, monta kertaa.
CHRISTIAN.
Nuo pienet lemmenkirjeet…
ROXANE. Ymmärrä et tätä! Sua lemmin enemmän kuin koko elämätä, siit' illast asti, kun mun parvekkeeni alta sa puhuit mulle. Äänes oudon-kiehtovalta soi silloin korviini. Ja kirjeittesi kanssa sen äänen kaiun saan ma kuulla uudestansa, sun sielus niissä saapuu luokseni, sun hellä ja puhdas sielusi. En voinut viivytellä, mun täytyi lähteä. Ja Penelope varmaan, jos sellaisia kirjeit' olis saanut, armaan ois etsinyt, — ois, jättäin kodin toimet, unohtain sukkulat ja käämit, kuteet, loimet, luo Odysseun hän rientänyt…
CHRISTIAN.
Vaan…
ROXANE. Kirjeitäsi, joiss' annoit tuntea ja nähdä lempeäsi, ma lu'in, lu'in jälleen. Joka rivi, sana sun sielus kuiskeena soi mulle armahana, ja kertoi vilpitöntä, suurta rakkautta.
CHRISTIAN.
Oh, vilpitöntä, suurta…
ROXANE.
Valtavata.
CHRISTIAN. Mutta tuot' ei kai kirjeistä voi nähdä?
ROXANE.
Voi, ah, voi!
Sen näkee, tuntee myös. Se mielen haltioi.
CHRISTIAN.
Sä tulet…?
ROXANE. Niin, ma tulen (ah, Christian, jos tähän mä etees polvistuisin, siitä kieltämähän mua kiiruhtaisit — mutta sit' et estää voi, sua että henkeni nyt kiittäin ihannoi, sun etees polvistuen) — tulen saadakseni sun anteeks'annostasi rauhan mielelleni. Niin, anteeks', armas, suo (sit' aika pyytää lie, kun kohta aueta voi meille kuolon tie), suo anteeksi — ah, sitä sanoakin emmin! ma että ensiksi vain kauneuttasi lemmin!
CHRISTIAN, kauhistuen.
Roxane!
ROXANE. Ja sittemmin, kun kirjeesi ma sain, kun lintuina ne lensi täältä liihottain, kauneutes lumoissa kun henkes antimia luin, silloin lempimään niit' opin molempia.
CHRISTIAN.
Ja nyt?
ROXANE. Nyt silmät aukes, oikeen arvos nähden nyt sua rakastan vain jalon sielus tähden.
CHRISTIAN, epäröiden.
Roxane!
ROXANE. Oo onnellinen! Kun sua lemmin siksi, ett' oli luonto luonut sinut kaunihiksi, sen täytyi loukata sun herkkää sieluasi. Niin paljon kauniimpi sa olit aatteiltasi, sun henkes hehkumaan loi suuren neron säen. Sen näet nyt vain, ja sentään enempi mä näen kuin ennen!
CHRISTIAN.
Oh!
ROXANE.
Sa voittoasi epäiletkö?…
CHRISTIAN, surumielisesti.
Roxane!
ROXANE. Ah, etkö luottaa saata, armas, etkö, sä tähän lempeen…?
CHRISTIAN.
Siitä älä puhu mulle!
Mua älä lemmi niin, vaan kuten ennen…
ROXANE. Sulle ei riittää voi se lempi, jota tuhlas naiset sun kauneudelles. Niinkuin suuret, harvinaiset on henkes lahjat, niin mun uusi rakkauteni on suuremp', ihanampi kuin mun entiseni.
CHRISTIAN.
Ei, paremp' oli…
ROXANE. Ah, et tahdo kuulla! Ennen ma lemmin sitä, mikä haihtuu aikain mennen! nyt sitä, mik' ei muutu.
CHRISTIAN.
Vaikene!
ROXANE. Ja jos sun rumaks' äkkiä nyt muuttais kohtalos, niin sua lempisin…
CHRISTIAN.
Oh, vaiti!
ROXANE. Armas, vannoin ma vakuutan: sun sielus kauneudelle annoin ma lempeni…
CHRISTIAN.
Vaikk' oisin ruma…?
ROXANE. Lempimästä ei estäisi se…
CHRISTIAN.
Taivas!
ROXANE.
Iloitsethan tästä?!
CHRISTIAN, tukahdutetusti.
Niin… kyllä…
ROXANE.
Mitä nyt?
CHRISTIAN, työntäen häntä hellästi pois.
Ei mitään… Hetki vain…
ROXANE.
Vaan…
CHRISTIAN, osottaen hänelle taustassa olevaa soturiparvea.
Lempes vuoksi riensit tänne kiiruhtain.
Ma pyydän: hymylläs käy rohkaisemaan heitä,
jotk' ehkä kulkemaan käy kohta kuolon teitä!
ROXANE, liikutettuna.
Sä rakas!…
Menee Gaskonjalaisten luokse; he kiiruhtavat
kunnioittavina hänen ympärilleen.