Kansakoulu-opettajan nuoruudenvaiheet

by Edmondo De Amicis

JÄLKIMÄINEN OSA.

Muistoja Sardiniasta.

Rehtorin kansliasta ulos tultuansa Emilio huomasi, että hänen oli mahdotonta sinä päivänä enää ehtiä Altaranaan, ja päätti siis jäädä seuraavaan aamuun. Hän suuntasi oitis askeleensa Corso Palestroon päin tervehtiäkseen siellä erästä tuttavaa, mutta aivan odottamaton kohtaus sai hänet lykkäämään käyntinsä tuonnemmaksi.

Hän oli tuskin jättänyt via della Cernaia kadun ja astunut Corsolle ennenkuin huomasi noin kolmenkymmenen askeleen päässä naisen, joka teki liikkeen ikäänkuin olisi tuntenut Emilion ja riensi hymysuin häntä vastaan.

Emilio tunsi hänet vasta aivan lähelle päästyään: se oli serkkunsa. Hän oli kauniimpi nyt kuin ennen Pilonassa, vaikkakin oli laihtunut ja puettu vähän kummalliseen pukuun: kappa vaalean punainen ja suuret sulat hatussa. Tässä asussa, iloisena ja reippaana kuin ennenkin, hän oli ihanan keväimen elävä kuva.

— Kuinka, oletko sinä täällä? — kysyivät molemmat yhtä haavaa.

Serkku asui Moncalierissä erään seminaari-toverin luona. Hän oli tullut Turiniin erään sukulaisen kuoleman johdosta ja käytti tilaisuutta tervehtiäkseen sikäläisiä serkkujaan, joista tiesi kertoa Emiliolle, että jaksoivat erittäin hyvin.

— Mutta kuinkas sinä olet täällä? — sanoi hän vielä kerran. Huomatessaan väsymyksen ja mielenliikutuksen kuvautuvan Emilion kasvoissa, hän epäili tämän tulevan joltakin lemmenretkeltä ja tunsi oitis mielikarvauden ja mustasukkaisuuden tunnetta, jotka semmoisissa tapauksissa herkemmin heräävät naisissa kuin miehissä, ehkä sentähden että naisen mielikuvitus pikemmin ja vilkkaammin luo rakkauskohtauksia eteensä. Hän katseli tutkistellen Emilioon ja kysyi: —- Mikä sinua vaivaa? Mistä tulet?

Emilio kertoi asiansa puoleksi ja senkin vastahakoisesti. Tämä odottamaton kohtaus, joka haihdutti hänen juhlallisen mielialansa ja liikutuksensa, harmitti häntä, vaikka hänestä olikin hauskaa tavata serkkua. Tämäpä huomasi Emilion hämillisyyden ja kysäisi loukatun äänellä, häiritsikö häntä jollain lailla. Mutta hymy, joka levisi Emilion kasvoille hänen huomatessaan serkun muuttavan muotoa, lauhdutti tämän jälleen.

— Se tuntui siltä — sanoi serkku iloisesti. Kumminkaan hän ei näyttänyt uskovan Emiliolla todella olleen asiata rehtorille, ja kun oli hieman mustasukkainen, rupesi puhelemaan kuumeentapaisella kiireellä.

Emiliolla ei ollut serkulta ollut tietoja sitte viime kirjeen; hän sen vuoksi luuli tytön vielä asuvan pienessä vuorikylässä.

— Pilonassako! — huudahti toinen. Sen jälkeen olen ollut meren toisella puolen.

Hän oli ollut pari vuotta Sardiniassa, josta oli palannut noin pari viikkoa sitten. Oi, kaksi ihanaa vuotta! Maallinen paratiisi! Hän oli ollut K:n kaupungissa, opettajana eräässä laupeudensisarten lastenseimen yhteydessä olevassa pikkulastenkoulussa. Hän oli opettanut ulko-oppilaita: viisikymmentä tyttöä, kuudesta neljääntoista ikäisiä. Lastenseimi ja koulu olivat sijoitetut avaraan luostariin, jonka pitkissä, katujen levyisissä käytävissä askeleet ja ääni kaikuivat niinkuin kuninkaallisissa taulukallerioissa. Luostarissa oli vanha, palkongilla varustettu torni, josta toiselta puolen näki vihreän, öljypuita kasvavan tasangon sekä jylhiä, louhisia vuoria, toiselta taas hänen iki-ihaelmansa, aavan lainehtivan meren.

— Entäs sinä — kysyi hän Emiliolta — kuinka sinä viihdyt
Altaranassa?

Mutta hän ei malttanutkaan vastausta odottaa, vaan pitkitti juttuansa.

Siellä oli juuri hänen mieleisensä luonto, Sardinian majesteetillinen, jylhä luonto. Huoneen korkuisia viikunapuita, appelsiini-metsiä, suuria ketoja täynnänsä maanomenia ja kukkakaaleja; siellä hän taisi tuntikaudet kuljeskella kuin omassa, äärettömässä puutarhassaan, ketään kohtaamatta. Luostarin vieressä oli satumainen puisto, jossa kukkaset ja nyrkinkokoiset kranaatti-omenat puista putoelivat ja peittelivät kalalammikkojen pintoja. Ilma oli kaikkialla täynnänsä hurmaavaa kukkastuoksua.

Näyttipä siltä, kuin nämä hurmaavat tuoksut vieläkin vaikuttaisivat serkussa, sillä hän puhui niin innokkaasti ja vilkkailla eleillä, että veti ohikulkiain huomiota puoleensa.

Huomatessaan Emilion vain hajamielisenä kuuntelevan itseään, hän alkoi puhua vieläkin innokkaammin. Hän kehui oppilaitaan pilviin saakka. Hänen viisikymmentä oppilastansa olivat paikkakunnan ylhäisimmistä perheistä, raharuhtinasten ja korkeasukuisten lapsia. Tosin hän ei siihen suurta arvoa pannut — — — Mutta hänelle, joka kolme vuotta oli oleskellut Pilonan kilipaimenten parissa, oli tämä koulu erinomaisen hauska, sillä tyttöset olivat hienosti kasvatettuja ja vanhemmat ruhtinaallisen kohteliaita. Tarvitsi vain nähdä etehisen, joka oli täynnä samettisia, silkkisiä pikku kappoja reunustettuja mitä hienoimmilla turkiksilla. Entäs heidän kevätpukunsa sitten! Koko luokka näytti yhdeltä ainoalta kukkaslavalta! Jok'ikinen päivä, koulutuntien alkaessa ja päätyttyä oli siellä kirjava joukko ylhäisiä naisia, kamarineitsyitä ja livreepukuisia palvelioita. Jos satoi, oli ulkona pitkä jono vaunuja odottamassa. Oppilasten naispuoliset omaiset, jotka samalla olivat lastenseimen suojelioita, lahjoittivat hänelle silkkinauhoja, kauniita hiusneuloja ja kilpikonnanluisia kampoja. Iltaisin, kun laupeudensisaret jo olivat levolle menneet, oli hienojen rouvien tapana tulla häntä tervehtimään, ja ne kohtelivat häntä aivan vertaisenaan, niin taidokkaasti, ylevästi ja ystävällisesti — — — Ja nytpä serkku, tehden iloisia, juhlallisia liikkeitä, alkoi luetella koko joukon ylhäisiä arvo- ja sukunimiä.

Emiliolle johtui mieleen taru kaupungin rotasta, joka kertoo kaikesta kaupungin ihanuudesta ojarotalle. Tuo pakinoiminen ilmaisi kuitenkin perinpohjaista kaunistelematonta luonnollisuutta, semmoista lämminsydämmistä luonnetta, joka muodostuu sen maailman mukaan, missä elää, niinkuin muutamat kasvit saavat maaperänsä karvan; luonnetta, joka, tekemättä itselleen väkivaltaa, tulee nöyräksi köyhäin parissa ja, huonontumatta, muuttuu turhamaiseksi ylhäisten seurassa. Serkku, joka vuorikylässä oli ollut vaatimaton ja yksinkertainen, oli, vietettyään kaksi vuotta hienon maailman mukavaa elämää, käynyt hieman itserakkaaksi ja turhamaiseksi. Mutta hän ei ollut muuttunut muuta kun pinnalta; syvemmältä hän oli sama perin kelpo tyttö kuin ennenkin.

Tapahtuu joskus, että muutamat rakastettavat luonteet eivät miellytä, siksi kun on oppinut tuntemaan viehättävämpiäkin, ihan niinkuin parhaimmatkaan herkut eivät maistu, jos on kerran saanut syödä vielä parempia; siitä tuli, ett'ei serkku miellyttänytkään Emiliota, joka vertasi tämän kaikkia puheita ja liikkeitä Altaranassa olevaan ystäväänsä.

Saadaksensa hänet lopettamaan juttunsa ylhäisistä, Emilio kysäisi: —
Entäs koulusi?

Kouluko! Se oli oikea kaunotarten näyttely! Alussa hän oli tuntenut itseänsä oikein vaivatuksi noitten uneksivaisten katseitten edessä. Kaikki tyttöset olivat tummanverisiä, hiukset pikimustia, kulmat tummia, kaarevia — — — Entäs heidän omituinen kielimurteensa, josta ei edes yhdeksän vuotta toimessaan ollut johtajatar sanaakaan ymmärtänyt. Kaikki tämä teki lapset hänen silmissään jonkinmoisiksi satumaisiksi olennoiksi. Sanalla sanoen, ne olivat aivan toisenlaisia kuin pohjois-Itaalian lapset. Hän oli ihastunut Sardiniaan, eikä enää voinut viihtyä alppi-Itaaliassa, jossa nuoret tytöt olivat liian umpinaisia, kylmäverisiä, ja lapset kovin lapsellisia — — — Sardiniassa sitä vastoin ovat lapset jo kahdeksan ikäisinä täydellisesti kehittyneitä luonteita. Siellä hänen oli ohjaaminen pikku naisia. Jos sitte olivat pahoja tai kilttejä, ilmaisivat he jo ensimäisenä päivänä luontonsa, niin ett'ei tarvinnut lainkaan olla heistä epätiedossa. Opettajattaren työ oli helppoa. Entäs heidän väkevät tunteensa. Se oli hänen mieleisensä rotu, rotu jolla oli hermoja ja verta. Siellä oli tyttöjä, jotka rakastivat häntä niin, että punastuivat hänen luokkaan astuessaan, ja jotka niin usein kuin tilaisuutta suinkin tarjoutui, ilmaisivat hänelle tunteensa, väliin salaa, muutamilla vapisevilla sanoilla, niin sydämmellisellä tavalla, että hän sen iäti muistaa. Samanlaisia kuin olivat rakkaudessa, olivat myöskin vihassa. Siellä oli muutamia, jotka eivät voineet häntä kärsiä, jotka vähimmättäkään syyttä vihasivat häntä, pelkästä vaistomaisesta vastenmielisyydestä, ja tekivät sen siinä määrin, ett'ei hän työssäkään tullut toimeen heidän kanssaan. Mutta suoria he olivat eivätkä suinkaan vastenmielisyyttään peitelleet. He eivät liehakoinneet hänen edessään panetellakseen sitten selän takana, vaan kävivät ilmi sotaa. Ja samalla laillapa menettelivät keskenäänkin. Siellä oli ystävyksiä, jotka olisivat voineet käydä kuolemaan toistensa puolesta, ja vihollisia, jotka ennen olisivat antaneet lyödä itsensä kuoliaaksi, kuin ojentaneet kättä toisilleen. Kuusivuotiset pipanat saattoivat raivostua, jos jotakuta toveria rankaistiin, vähäpätöisistä asioista taisivat petojen lailla repiä ja kynsiä toisiaan, väliin aivan vähin äänin jossakin nurkassa, niin ett'ei sekään joka oli alakynnessä, päästänyt pienintäkään pirahdusta.

— Ne vasta olivat vilkkaita olentoja! — hän päätti. Entäs sinä, minkälaisia ihmisiä siellä Altaranassa on?

Mutta eipä hän tälläkään kertaa malttanut kuulla vastausta, vaan jatkoi.

— Oh, Piemonttilaiset ovat oikeita jääkalikoita! Niiden ei koskaan päähän pälkähdä ilmoittaa tunteitaan, niinkuin nuo siellä etelässä tekevät — — — Hänellä oli ollut onnea kaikessa. Muun muassa hän oli saanut ystäväkseen ranskalaisen laupeudensisaren, joka opetti ulko-oppilaille omaa kieltään; tavaton nainen tuo, oikea enkeli — — — hän sai päähänsä lähteä lähetyssaarnaajaksi Kiinaan, pelastamaan kiinalaisten lapsia. Tämä ajatus oli hänet niin vallannut, että kun asiasta rupesi puhumaan, hän vapisi ja kasvonsa muuttuivat. Yksin unissaankin hän siitä puhui, huutaen ääneen kiinalaisten lasten nimiä niinkuin olisi nähnyt ne edessään. Hän oli ollut taistelutantereella 1870 vuoden sodassa, auttanut kuolevaisia, joiden viime sanoja hän vieläkin toisteli; hän oli ollut läsnä vaikeissa jäsenten leikkauksissa ja hirmuisien kuolinvuoteiden ääressä, ja nytpä hän vieläkin väliin kuuli pitkin päivää syliinsä kuolleitten sotamiesten kamalia valitushuutoja, ikäänkuin kaiku olisi niitä kertoillut joka taholta. Kaikesta tästä huolimatta hän oli niin herkkä, että jos joku tyttönen vähän haavoitti sormensa, hän oitis säikähtyneenä riensi auttamaan, ja hän seurasi harrasta osaa ottaen tuntemattomienkin henkilöjen kärsimyksiä, ikäänkuin itse tahtomattansa olisi ollut niihin syypää. Oi, semmoista jumalallista olentoa. Jokainen lause hänen suustaan tuntui rukoukselta. Kun kuuli hänen äänensä, oli se niinkuin vieno tuulahdus toisesta maailmasta.

Emilio katseli serkkua. Tämä oli liikutettuna eikä näyttänyt enää samalta kuin äsken.

— Olit siis onnellinen? — kysyi Emilio, — Eikö sulla ollut ikävyyksiä, eikä taisteluja?

— Ei ollut ikävyyksiä, ei taisteluita — vastasi hän. Siellä vietin kaksi rauhan vuotta.

Kaikkialla oli rauhaa, sekä luostarissa että sen ulkopuolella. Yksin nuo pitkähiuksiset, valkohousuiset ja tummasukkaiset miehet, jotka hän ikkunastaan näki makailevan tuntikausia torilla, tahi lasten tavoin rakentelevan huoneita pähkinänkuorista, ja joiden päivällisenä oli ainoastaan vihanneskimppu, minkä kainalossaan kantoivat — nekin tuntuivat hänestä muinaisajan kansalta, yksinkertaiselta ja rakasteltavalta. Tiedot verisistä riidoissa ja perheitten välisistä vendettoista[14] saapuivat luostariin viesteinä kaukaisesta maailmasta — — — Hänen lähimmässä ympäristössään ei koskaan mitään tapahtunut, joka olisi hänen sielunsa rauhaa häirinnyt. Ja hän oli vapaa. Hän söi ateriansa yksin isossa ruokasalissa ja häntä passattiin niinkuin ylhäistä naista; hän nukkui erinäisessä, tilavassa huoneessa, meni ulos milloin halutti, ainoastaan erään lastenseimen tytön seuraamana, joka palveli häntä kamarineitsyenä. Hänen tarvitsi harvoin mennä ulos, sillä hänen luonaan kävi hyvin paljon vieraita. Luostari oli hänen hovinsa. Sitä paitsi — — — tuo ranskalainen laupeudensisar oli saanut hänet jumaliseksi. Monena iltana, kun kahden kuunvalossa seisoivat ikkunan ääressä, puhellen yhtä ja toista, sanoi ranskalainen ystävä: — Rukoilkaamme — ja pani kätensä ristiin. Ja hänkin, kun katseli vuoria ja ääretöntä tasankoa, rukoili oikein sydämmensä pohjasta, rukoili niin kuin muinoin vain lapsuudessaan oli rukoillut.

Äkkiäpä alkoi serkku taas maallisia juttujansa ja sanoi: — Se on totta, minulla on täällä risti — hän veti vaaleanpunaisen kapan alta esiin ristin — kultaristi, jonka Ortun markiisitar minulle antoi, hyvä ystäväni — — — enempi kuin ystävä. Hän jumaloi minua ja tahtoi väkisin, että lähtisin kotiopettajaksi hänen perheesensä, jossa minua kohdeltaisiin kuin prinsessaa. Hän pyysi rippi-isääni taivuttamaan minua siihen. Hän kutsui minua luokseen, ja kun minä olin siellä, ei hän ottanut muita vastaan. Se oli jotain, josta saatoin ylpeillä, sen sulle vakuutan. Kaksi päivää sieltä matkustettuani kirjoitti hän minulle — — — kirjeen! Niin kirjoitetaan ainoastaan sisarelle. Siinä on ystävyys, joka tulee kestämään kuolinpäivääni asti. Oi, mikä ihana, hauska elämä! Niin eletään ylhäisessä kohteliaassa maailmassa.

— Sinä kait halusta matkustat sinne takaisin? — kysyi Emilio.

Serkku vastasi surullisena: — En koskaan palaja sinne. Jätin paikkani.

Nuorukaisen suu jäi auki hämmästyksestä. — Jätit paikkasi? Miksikä? — Emilio epäili oitis, että serkku oli onnettomasti rakastunut, joutunut vainon alaiseksi tahi jonkun mahtavan naisen mustasukkaisuuden esineeksi.

— Miksikö jätin paikkani? — — — kysyi tyttö ehtiäksensä vastausta valmistella ja punastui hieman. Sitten lisäsi leikillisesti: — Siksi, että siellä etelässä on liian kuumaa! Troopillinen ilman-ala, päiviä, joina ei voi hengittää, ja on aivan sekaisin kuumuudesta. Sitäpaitsi, siellä on kurjaa vettä. Muuten, niinkuin tiedät, tarvitsen minä vaihtelua. Myöskin — — — olin liian yksinäni. Entäs sinä sitte, kuinka viihdyt Altaranassa? — Hän katseli Emiliota tutkistellen ja toisti ensimäisen kysymyksensä: — Mistä sinä nyt tulet?

Emilio vakuuttaen vakuutti totta puhuneensa ja lisäsi hymyellen, katsoen serkkua tarkoin silmiin: — Kuumuuden tähdenkö tottakin paikkasi jätit? — — — Siinä kai lienee jotain salaperäistä.

Taas punertuivat tytön poskipäät äkkiä, mutta kalpenivat pian jälleen.

— Siinä ei ole mitään salaperäistä — hän vastasi totisena, — Mutta sinä, kuinka viihdyt Altaranassa?

Tällä kertaa täytyi Emilion vastata kysymykseen ja hän saattoikin sen tehdä. Heidän kulkiessaan edes takaisin corso Palestrolla hän kertoi osan elämänsä vaiheista. Väliin häntä vaivasivat ohikulkiain uteliaat katseet, niissä kun vilahti senlaatuista tarkkanäköisyyttä, jota tapaa kaiken-ikäisissä ja -säätyisissä ihmisissä, silloin kun kohtaavat nuoria, eri sukupuolta olevia henkilöitä, jotka kahden kesken kävelevät. Mutta serkku ei ohikulkioita huomannut, sillä hän kuunteli kovin tarkkaan Emilion sanoja, ehkä siten haihduttaaksensa sitä ikävää vaikutusta, jonka hänen puheensa alku- ja loppupuoli olivat Emilioon tehneet. Haihduttaaksensa tykkönään tämän vaikutuksen, hän hyvästi sanoessaan laski todellisen, teeskentelemättömän luonteensa taas näkyviin.

— Älä unhoita — hän sanoi. — Minä olen semmoinen tuulihattu — — — ehkä siitä syystä, kun kadotin äitini niin aikaisin. Mutta — — — olenhan hyvänluontoinen. Sitäpaitsi olen ainoa, täysi-ikäinen naispuolinen sukulaisesi. — — — Minulla on hiukan niinkuin oikeutta vaatia, että minusta pidät.

Hän ojensi Emiliolle molemmat kätensä, katsellen uhkamielisenä ympärilleen.

Emilio kysyi, missä hän asui.

Toinen vastasi majaelevansa erään ystävän luona ja lisäsi herttaisesti vaikka samalla surumielisesti: — Tiedäthän —- — — kansakoulu-opettajattaret ovat niinkuin nunnat: he löytävät jokapaikassa yösijaa eikä heidän tarvitse mennä hotelleihin.

Tämä hymyily palautti Emilioon mieltymyksen, jota serkku hänessä ennen oli herättänyt.

—- Ja nyt — hän kysyi — olet paikatta?

Serkulla oli toivossa paikka ensi vuodeksi Brillassa, Liguurian rannikolla.

— Vaan tiedätkö — hän lisäsi — minä yhä toivon pääseväni — — —
Afrikaan tahi Itämaille.

Tätä. sanoessaan hän oli jo muutamain askeleitten päässä Emiliosta ja teki, surullisesti hymyillen, kädellään liikkeen, joka ikäänkuin viittasi tuonne kaukaiseen maahan.

Viimeinen vuosi Altaranassa.

Jälkimaininkeja.

Palattuaan Altaranaan lakkasi Emilio ryyppäämästä, ryhtyi innokkaasti omiin lukuihinsa ja kohteli oppilaitaan aivan toisin kuin ennen: ei koskaan enää selkään, ei toria eikä haukkumasanoja, vaikka sitten kuri olisikin mennyt männikköön. Neiti Gallille, joka huolestuneena kysyi mitä varten häntä oli käsketty Turiniin, puhui hän asian juurta jaksain, ei ainoastaan sydäntänsä huojentaakseen, vaan myöskin kun varmasti toivoi, että opettajatar, saatuansa tietää tuon pahalle tielle joutumisen tapahtuneen juuri hänen tähtensä, heltyisi kuullessaan surullisesta kohtauksesta rehtorin luona. Tyttö tulikin todella liikutetuksi ja, vaikk'ei hän tahtonut uskoa itseänsä lankeemisen syyksi, iloitsi hän sydämmellisesti Emilion katumuksesta, ikäänkuin tämä jättämällä paheensa samalla tukehduttaisi rakkautensakin. Siitä päivästä alkaen hän taas oli ystävällinen ja tuttavallinen Emiliolle. Mutta sitenpä leimahti rakkauskin Emiliossa uudelleen ilmi tuleen. Kuitenkin hän pysyi levollisena, luottaen pitkällisen vakaan ystävyyden rauhoittavaan vaikutukseen, ja odotellen — vaikka hänen tuntonsa häntä siitä soimasi — tuota tytölle surullista asiaa, jonka inhimillisesti päättäen pian täytyi tapahtua; sillä pääsyynä tytön kieltoon hän oli aina pitänyt tai tahtonut pitää sitä, että tämä pelkäsi sairaalle isällensä samassa määrässä huonompaa oloa, kuin molemmat nuoret, hyvin köyhiä kun olivat, lisäisivät perhettä.

Näitä ajatellen Emilio odotteli kärsivällisenä ja kysyi joka päivä kuinka vanhus jaksoi, uskaltamatta kuitenkaan silloin katsoa nuorta tyttöä silmiin, sillä häntä melkein kiusasi tunto, ett'ei menetellyt aivan rehellisesti. Mutta ukko, hän huononemistaan huononi.

Pian tulivat tutkintohuolet ja Emilio odotti saavansa mieliharmia viran-omaisten puolelta. Kun hän täydellä todella oli ruvennut työtään hoitamaan ja mielellään tahtoi jäädä Altaranaan, oli hän varoillansa.

Hyökkäys tehtiinkin häntä vastaan. Suulliseen tutkintoon saapuivat sindaco, tarkastusmies, viinikauppias ja kolme muuta kunnallishallituksen jäsentä. Herra Calvin luokassa olivat antaneet opettajan kysellä, mutta täällä itse tutkivat poikia ja tekivät sen niin, että helposti ymmärsi heidän jo kotona valmistaneen kysymykset sekä antaneen niille mahdollisimmasti vaikean muodon. Kaikkein juonikkain oli viinikauppias; hän oli varustanut suunsa täyteen vaikeita kysymyksiä kymmenmurtoluvuista, joita hän sitte heitteli luokkaan sotaisan näköisenä, ja kääntyi joka vastauksella toisiin kunnallishallituksen jäseniin, ikäänkuin sanoakseen: — Tuo oppilas on mahdoton. — Sindacolla oli kysymyksensä kirjoitettuina pieneen paperiin, johon tuon tuostakin vilkaisi.

Tutkinnon tuloksena oli, että oppilaat ylimalkaan osottautuivat varsin huonoiksi, joka seikka — huomaa ristiriitaa — vaikutti sen, että asian-omaiset jättivät luokan vähemmän äreän näköisinä, kuin olivat sinne tulleet, näyttivätpä tyytyväisiltä kuin voittajat ikään ja koettivat uhkaavalla äänettömyydellään musertaa opettajan.

Vakaasti toivoen voivansa seuraavana vuonna laiminlyöntiänsä korjata, ei Emilio tappion katkeruutta suurin tuntenut.

Hänen suureksi ilokseen oli muitten kesävieraitten muassa asian-ajaja Samiskin saapunut Altaranaan. Nuorukainen oitis riensi hänen luokseen kertomaan vuoden merkillisistä tapahtumista, varsinkin neiti Gallin jutusta. Asian-ajaja oli siitä jo hiukan kuullut, mutta kun hänelle kerrottiin kaikki erityisseikat, huudahti hän kiivaasti: — Semmoisia roistoja! Että semmosta roistoväkeä onkaan! Niille pitää antaa muistomarja!

Tilaisuutta siihen hän sai piankin.

Sindaco oli keksinyt palkintopäivän mukavaksi kostonpäiväksi. Hän aikoi näet juhlallisesti jakaa palkintoja ainoastaan toisen koulun oppilaille, joko tytöille tahi pojille, eikä olla tietävinäänkään toisesta, siten nöyryyttääksensä vihattua opettajaa tahi opettajatarta. Oltuansa jonkun aikaa kahden vaiheella pitikö kurittaa Rattia vai neiti Gallia, sillä molempia hän ei voinut tavoittaa, päätti hän purkaa kiukkunsa opettajatarta kohtaan, osittain koska vihasi häntä enemmän kuin opettajaa, osittain siksi, että tyttökoulussa oli kaksikin vihollista, neiti Galli ja rouva Falbrizio. Hän siis ilmoitutti poikakoulussa pidettävän juhlan päivän ja tunnin, määräsi palkinnot, lähetti kutsut kiertämään ja antoi kauniisti koristaa isoimman raatihuoneen saleista.

Juhlallisuuden avasi herra Calvi eriskummallisella puheella, joka alkoi
Egyptiläisten kasvatus-opista. Senjälkeen soitteli kunnan vaillinainen
orkesteri ja tämän vaiettua luki sindaco esitelmän koulupakosta.
Tyttökoulun puolesta ei tehty mitään, eipä sanaa sanottu selitykseksi.

Silloin katsoi asian-ajaja Samis ajan soveliaaksi antaakseen viran-omaisille läksytyksen. Hän haki kirjastostaan sopivia kirjoja, pyysi tyttöjen tyytymättömät vanhemmat juhlaan, sai opettajattaret tuumaansa suostumaan, koristi puutarhansa lipuilla, antoi asettaa sinne istuinpenkkejä, tilasi Azzornon Soiton Ystävät illaksi soittamaan, kutsui kesävieraat mukaan, ja niin vietettiin juhla puheita pitäen ja nauttien valkoista viiniä ynnä makeisia.

Tämä toinen koulujuhla oli tietysti paljoa hauskempi ja iloisempi ensimäistä. Il Popolossa oli kertomus siitä ja kylässä ei kokonaiseen viikkoon puhuttu muusta kuin tästä juhlasta.

Sindaco, joka sillä hetkellä ei voinut muuten kostaa, levitti, nähtyänsä erään palkinnonsaaneen pikku tytön kädessä kuvallisen satukirjan, sen huhun, että asian-ajaja oli antanut tytöille kirjoja, joissa oli "alastomia naisia". — Arvaa sen sitten — lisäsi kulkupuhe — mimmoinen teksti niissä on!

Asian-ajajan kodissa.

Tutkinnon jälkeen alkoivat asian-ajajan kodissa tavalliset seurustelut, ja näihinpä Emilio nyt, niinkuin edellisenäkin vuonna, kutsuttiin osalliseksi. Tänä kesänä hän, kokemiensa ikävyyksien jälkeen, tunsi entistä kiinteämpää vetoa asian-ajajan rouvan puoleen, jonka ystävällinen kohteliaisuus häntä ihastutti ja näytti täysin korvaavan kaikki hänen tähän asti kärsimänsä nöyryytykset. Hän ajatteli, että jos rouva koko vuoden olisi ollut paikkakunnalla, niin hän kentiesi olisi voinut välttää nuot ikävyydet, ja jos rouvan herttainen ystävyys olisi täyttänyt Emilion mielen, tuo intohimoinen rakkautensa naapuriin olisi ehkä jäänyt heräämättä tai ainakin herännyt vähemmin kiihkeänä, sillä yksinäisyys juuri oli sille vauhtia antanut. Hän huomasi kuinka koko hänen olentonsa, sisimmistä ajatuksista alkain aina tervehtimiseen ja käden-antoon asti, jalostui rouva Samis'in vienon seurustelun vaikutuksesta, ja kuinka jokainen hänen seurassaan vietetty hetki haihdutti hänen sielustaan raakojen puheitten ja kuukauden ajan kestäneen siveettömän elämän jälkiä. Kaikki vanhat toiveet ynnä tuo oikeutettu kunnianhimo kohota nykyistä korkeammalle, jonka hän jo oli heittänyt, virkosivat hänessä uuteen eloon siitä omituisesta, joko siten tarkoittamattomasta tahi tahallisesta tavasta, millä rouva Samis toisinaan puhui hänen nykyisestä asemastaan kansakoulu-opettajana, aivan kuin tuo asema olisi jotain satunnaista ja menevää, ainoastaan aste parempaa yhteiskunnallista asemaa kohti, johon rouva ei vähintäkään epäillyt hänen kerran kohoavan.

Tällaisia mielessään kuvitellen ajatteli Emilio, että jos jokaisella lahjakkaalla nuorella opettajalla olisi kylässään tämmöinen nainen, se tuhansia hänen virkaveljistään estäisi kuoleutumasta tahi joutumasta pelinhimon ja juomisen orjiksi. Rouvan oli tapana, kun Emilio illalla sinne tuli, leikillisesti kysyä: — No, herra Ratti, kertokaas mitä tänä päivänä olette lukeneet. —- Tämän kysymyksen odottaminen kiihoitti häntä päivän kuluessa hakemaan kirjoja, lukemaan, ja miettimään miten parhaiten sisällyksestä selkoa tekisi, aivan niinkuin koulupoika läksyänsä valmistelee. Kerran sanoi Emilio eräälle asian-ajajan ystävälle: — Semmoinen nainen pitäisi olla joka seminaarissa. — Toinen naurahti, mutta suostui siihen täydellisesti, Emilio tunsi itsensä onnelliseksi, kun myöhemmin sai tietää, että sanansa olivat tulleet rouva Samis'in korviin.

Opettajaa huvittivat varsinkin asian-ajajan "loistavan" pessimismin purkaukset, kuten hänen ystävänsä sitä nimittivät, sekä hänen erinomainen taitonsa sättiä omia ja opettajakunnan yhteisiä vihollisia, kun tuli puhe koulusta, joka näkyi käyneen hänelle mieliaineeksi. Häpeä, joka oli tullut kunnallishallituksen osaksi, oikein ihastutti häntä, eikä hän koskaan kuullut kylläkseen kerrottavan tuosta suuresta loppunäytöksestä, joka suoritettiin poliisikomisariuksen suosiollisella avulla. Asian-ajajaa ihmetytti, ett'ei sindaco ollut kauemmin vastustellut, sillä, hän arveli, joko on alppikunnilla korkeampi käsitys oikeuksistaan tahi on kansa täällä päin itsepäisempää kuin muualla Itaaliassa, ne ovat levottomimpia ja vaikeimmat saada järkiinsä silloinkin, kun tietävät menetelleensä laittomasti. Kerran hän oli kuullut Altaranan sindacon huutavan keskellä kuntakokousta, että hän omilla jaloillaan polkisi lakia, niinkuin hän silloin tallasi vanhan sanomalehden rikki. Eikä tuo ollut mikään harvinainen tapaus. Laki ei ollut minkään arvoinen, jos opettajilla ja opettajattarilla ei ollut uskallusta oikeuksiansa valvoa. Olihan erään alppi-kunnan kunnalliskokouksessa äänestyksen perusteella vähennetty opettajain palkat seitsemästä sadasta lirestä viiteensataan, ilmoittamatta siitä edes asian-omaisille, ja näin oli tehty siinä tarkoituksessa, että säästyisi varoja kirkon etuseinän korjauksiin. Ja päätös tuli voimaan. Toisessa kunnassa taas oli ne rahat, jotka hallitus lähetti palkankoroituksiksi opettajille kirjoitettu kunnan tulojen laskuun, ilman että asian-omaisella oli vähintäkään aavistusta asiasta. Lukemattomia on semmoisia kuntia, jotka menolaskuihinsa merkitsevät summan opettajain palkoiksi, mutta sitte salaisella välipuheella pakoittavat heitä tyytymään puolta vähempään. Epärehellinen sindaco saa aina käsiinsä jonkun opettajan, jonka nälkä on hänen omaa konnamaisuuttaan suurempi ja joka sentähden tyytyy saamaan puolen lireä kokonaisen asemesta. Emilion myötätuntoisuus asian-ajajaa ja tämän rouvaa kohtaan lisääntyi vielä näiden mieltymyksestä neiti Galliin, vaikka tämä, syyttäen isän tautia, ei ollutkaan noudattanut heidän kutsuaan käydä heitä tervehtimässä. Rouva ihaeli neiti Gallin oikeutta rakastavaa, jaloa luonnetta, ja asian-ajaja oli huomannut hänen tavattoman kauniin suunsa.

— Kun ajattelee — hän eräänä iltana sanoi vierailleen — että sindaco tahtoi suudella tuota ruusun-umppua ilkeällä suullaan, joka on likaisen suppilon näköinen! Täytyy todellakin olla hävytön, vanha kokki, luullaksensa olevansa oikeutettu semmoisia herkkuja nauttimaan.

Kerran päästyään mieliaineesensa, hän huvitteli läsnäolevia tavallisilla hauskoilla jutuillaan.

— Katsokaas, Itaaliassa on naimattoman kyläopettajattaren asema sietämätön varsinkin miesten kehnouden tähden. Alhaisin ja rumin virkamies, jotakuinkin varakas maanviljeliä viidenkolmatta vuotisesta seitsemänkymmenen ikäiseen asti, miehet, jotka vain kahdesti kuussa muuttavat paitaa ja pesevät kasvojansa vähä joka päivä, luulevat oikeudekseen vaatia, että kunnan opettajatar heitä rakastaa, ikäänkuin häntä palkattaisiin vastavarten lohduttamaan veronmaksajain vapaita sydämmiä. Kummallista kyllä, kaikki he näyttävät aprikoivan tähän tapaan: — Hän on nuori, yksinäinen ja kansakoulu-opettajatar eikä kuitenkaan ole minuun rakastunut! Mutta se on verrattoman hävytöntä! — Ja nuo herrat tuntevat itsensä todella loukatuiksi. Opettajatar parat!

Asian-ajaja ei voinut säälin tunteitta ajatella niitä nuoria tyttöparvia, jotka vuosittain päästetään seminaareista ja saavat virkoja kylissä. Juuri sinä vuonna tilastolliset tiedot osoittivat, että neljäkolmatta tuhatta opettajatarta oli palkattomina. Täydellä syyllä oli eräs sanomalehti lausunut: — Meillä on oikea opettajatarten tulva. — Hädän pakoittamina ja auttaaksensa omaisiaan ottavat tuhannet nuoret tytöt, niin pian kuin ovat päästötodistuksensa saaneet, minkä viran tahansa ja millä ehdoilla tahansa kansakouluissa, taikkapa pikkukouluissa ja yksityislaitoksissa sijaisen ja apulaisen nimellisen toimen, josta maksetaan piian palkka. Opettajattarien on asema paljoa huonompi kuin opettajien, sillä he ovat tavallisesti korkeampaa säätyluokkaa ja kärsivät siis enemmän elämän vastahakoisuuksista: ovat ylempien sotilasten ja virkamiesten tyttäriä, ennen varakkaitten vaan sittemmin köyhtyneitten vanhempain lapsia. Moni, joka antautuu opettajattaren uralle aavistamattakaan sen hankaluuksia ja ilman tarpeellisia ruumiin voimia, ei kestä kaikkia vaikeuksia, vaan menehtyy tykkönään. Muutamat pilaavat terveytensä liian laihalla ja vähällä ruualla voidaksensa pukeutua siististi. Ylen moni kärsii haittaa äkkinäisestä ilman-alan muutoksesta, kun heitä siirretään tasangolta johonkin vuoriseutuun taikka päin vastoin. Ja, hyvä Jumala, muudan valtiopäivämies, puhuessaan opettajattarien eläkkeitten puolesta, oli sanonut heidän keskimäärin voivan olla virassaan kahdestakymmenestä kuudenkymmenen ikäiseen saakka! Täytyyhän kait ainakin laskea luvusta ne, jotka ennen kolmeakymmentä täytettyään saavat keuhkotaudin. Sekä kaupungeissa että maalla näkee monta nuorta opettajatarta niin kurjassa tilassa, että se minkä maksavat eläkekassaan on heiltä itseltään todella hukkaan mennyttä rahaa. Päälle päätteeksi viettävät puutteen-alaista elämää ja pelkäävät alituisesti saavansa eron kivuloisuutensa tähden. Siksipä rykien ja täydessä kuumeessa laahaavat itsensä kouluun, pitävät tuntinsa itku kurkussa tahi kaatuvat tainnoksiin penkkien väliin. Tämän johdosta on eräässä kaupungissa isällisellä huolenpidolla säädetty, että kunnan lääkärin aina jonkun ajan kuluttua tulee opettajattaria tarkastaa. Sydämmen työjuhdat! Siksihän heitä nimitetään. Saadaksemme käsitystä siitä, kuinka suuressa arvossa heidän tointansa pidetään, tarvitsee minun vain kertoa esimerkki pienestä R:n kaupungista, missä on koulu, joka valmistaa opettajattaria tutkintoon; siinä oli ennen hyvin paljon oppilaita, vaan nyt se on aivan tyhjänä, kun lähitienoille on perustettu mattotehdas, jossa nuoret tytöt saavat työtä. Ovat, näet, kaikki havainneet edullisemmaksi mattojen tekemisen kuin lasten sydämmien kehittämisen.

Eräänä sunnuntaina Elokuussa Emilio kutsuttiin päivällisille Samis pariskunnan luo. Kymmenkunnan vieraan joukossa oli siellä myöskin muudan filosofian tohtori Turinista, uljas viidenkymmenen vuotias mies, suuren kirjapainon johtaja, jossa työskenteli koko joukko nuoria lahjakkaita opettajia saaden palkakseen määrätyn osuuden liikkeen voitoista. Tohtori oli juuri palannut käynniltään viereisessä laaksossa, missä erästä tekeillä olevaa teostansa varten oli opettajilta ja opettajattarilta saanut kaikenlaisia tietoja sikäläisistä koulu-oloista. Hän oli yksi niitä monia korkeampain koulujen opettajia, jotka käyttävät neljännen osan aikaansa oman koulunsa hyväksi, vaan muut kolme neljännestä työskentelevät yleisen kansan-opetuksen parantamiseksi. Kokeilian kesken-eräisten aatteitten sekasotkussa löytyi tuossa päässä kuitenkin joku verta tervettä järkeä ja älyä, tavallisia henkilöissä, jotka ovat syntyneet oikeastaan teollisuuden harjoittajiksi, mutta eksyneet opin tielle.

Tohtorilla oli kunniasija emännän vieressä ja vastapäätä istui nuori nainen, erään Turinilaisen paitatehtailian rouva. Hänen vieressään istuivat hänen lapsensa, toisella puolen pieni tyttö, toisella poika, molemmat koreissa vaatteissa, polvet paljaina ja tytöllä pitkät hapset hajallaan.

Jo aterian alusta oli haastelo vilkasta. Isäntä oli puhelias kuin tavallisesti ja iski taaskin viholliseensa sindacoon, kertoen muun muassa neiti Gallin historian, jonka tohtori pyysi saadakseen päivällisen jälkeen kirjoittaa muistiin. Tämä tapahtuma vain vahvisti hänen käsitystään siitä, että opettajan asema pienissä kunnissa on sekä mahdoton että naurettava, pääasiallisesti siksi, kun keskenään viholliset voimat vetävät häntä sinne ja tänne, niinkuin pahantekiää, joka on tuomittu rikkiraastettavaksi neljän hevosen välissä. Toiselta puolen vetävät häntä sindaco ja tarkastusmies, toiselta koulu-legaatti ja tarkastaja, jotka jälkimäiset useinkin ovat keskenään kuin kissa ja koira, ja sitten tulee kirkkoherra lisäksi tahtoen vetää opettajaa rippituoliin. Sillä lailla kaikki häntä kiusaavat ja piinaavat, eikä hän saa apua ei turvaa keltään. Ainoa tapa, tohtorin mielestä, jolla voitaisiin opettajille hankkia itsenäinen, vapaa asema ja tarpeellista kunnioitusta, olisi erityisen kouluneuvoston asettaminen, rehtori puheenjohtajana ja jäsenissä ainakin yksi opettajakunnan valitsema kansakouluopettaja; tällä neuvostolla sitte olisi valta virkaan nimittää, siirtää ja asettaa opettajia, kuitenkin aina ensin kuultuansa syytettyä itseään. Sitäpaitsi hän tahtoisi hävittää koulu-legaatin toimen, sillä nämät joko liian paljon sekaantuvat koulun asioihin tahi eivät puutu niihin ollenkaan ja joutuvat useimmiten riitaan asian-omaisten kanssa; heidän sijaansa pitäisi asettaa ansiokkaita kansakoulu-opettajia. Palkan tulisi olla vähintäin kahdeksansataa lireä opettajattarilla ja 1000 opettajilla sekä kuntain ja hallituksen yhteisesti maksettava. Eläkelaitos olisi parannettava, lahjapalkkioita ja palkankoroituksia annettava.

Mutta asian-ajaja, yksi noita kokeilioita pessimismin alalla, jotka eivät tahdo kuullakkaan osittaisista parannushankkeista puhuttavan, kun pelkäävät niiden kautta menettävänsä huvin nähdä kaikkea mustassa karvassa, vastasi: — Ajan hukkaa kaikki! pyydän anteeksi. Kaikki nuo pienet parannukset eivät voi selvittää kansan-opetuksen vaikeata kysymystä. Ja tiedättekö, miks'eivät? Sanon teille ajatukseni: kysymystä on mahdoton ratkaista.

Tohtori, joka tavallisesti osasi kaikki kysymykset ratkaista, pudisteli päätään.

— Niin, hyvä herrasväki — pitkitti asian-ajaja — siinä on vain tuo pieni vaikeus: kysymys on ratkaisematon. Olemme jo vuosikausia puhuneet sinne ja tänne, jopa kirjoitelleet kirjoja mahdotonta saavuttaaksemme. Mitä sitten oikeastaan tahdomme? Me tahdomme saada viisikymmentä tuhatta kansakoulu-opettajaa, toisin sanoen, viisikymmentä tuhatta ihmistä, joilla on taitoa opettaa ja kasvattaa lapsia, s.o. jotka ovat jossain määrin sivistyneitä, erittäin ymmärtäväisiä, ja hyväsydämmisiä, hienotapaisia, ahkeria, kärsivällisiä, ja jotka lakkaamatta käyttävät näitä hyviä ominaisuuksiansa sekä viettävät kaikin puolin kunniallista elämää, ollen samalla itse esimerkkinä opetuksilleen. Lyhyesti, me tahdomme käytettäväksemme viisikymmentä tuhatta ihmistä, varustettua mitä harvinaisimmilla henkisillä ja siveellisillä ominaisuuksilla, joita ani harvoin tapaa samassa henkilössä, ja joita ani harvoin kaikkia vaaditaan missään muussa vaikeimmassakaan toimessa. No niin, sanonpa, ett'ei maamme voi tuottaa puoliakaan tuota määrää, ei vaikka palkkoja miten koroitettaisiin ja kouluoloja kuinka parannettaisiin; sillä vaikka mitä tehtäisiin, ei koskaan voida kylläksi palkita sitä minkä opettajavirka kunnolliselta hoitajaltaan vaatii, tahi asettaa virkoja semmoisiksi, että ne houkuttelisivat puoleensa sen osan nuorisoa, joka arvokkaalla tavalla paikkansa täyttäisi. Välttämätöntä on siis, niinpä, se on itse asian luonnossa, että opettajakunta yhä huononemistaan huononee, eikä ainoastaan meillä vaan yleensä kaikkialla. Parannelkaa mielenne mukaan; ette saa maata väkisin antamaan mitä sillä ei ole ja mitä se sitäpaitsi ei antaisi, vaikka sillä olisikin.

Tohtori kohautti olkapäitään: — Siis — hän huomautti — ei teidän mielestänne ole muuta tehtävä, kuin panna kädet ristiin ja antaa asiain mennä menoaan. Se olisi teidän johtopäätöksenne. Minun luullakseni se olisi suurin erehdys. Me emme pyydä viittäkymmentä tuhatta täydellistä kansakoulu-opettajaa; me koetamme vain kaikin tavoin vähentää perin huonojen opettajien lukua. Jos ei mitään tehdä, niin tämä luku välttämättömästi pysyy niin suurena kuin se on, tahi oikeammin se lisääntyy. Siis on jotain tehtävä; ellette muuten pidä lastenkasvatusta saavuttamattomana utukuvana ja ellette aio kansan-opetusta opettajineen kouluineen liikana rihkamana heittää oman onnensa nojaan.

— Kuulkaas vaan! — sanoi asian-ajaja, närkästyneenä sattuvasta vastauksesta. — Minä en sano sitä utukuvaksi' — — — utukuva se ei suinkaan ole. Mutta luulen varmasti, että meillä on aivan liialliset ajatukset koulun kasvattavasta vaikutuksesta. Minun mielestäni esimerkillä on suurempi vaikutus; ne hyvät tunteet ja pysyväiset vaikutukset, joita lapset saavat vanhempainsa ja muitten ihmisten seurasta ja käytöksestä, merkitsevät paljoa enemmän. Tunsin erään oikein lurjusmaisen pojan, joka isän ylevästä käytöksestä kerrassaan muuttui. Isä oli näette eräänä päivänä kiivennyt korkealle kirsikkapuuhun; äkkiäpä oksa taittui ja hän oli varma pudotessaan katkaisevansa käsivartensa tahi jalkansa. Mutta sen sijaan, että olisi vaaran-alaista tilaansa ajatellut, pani hän sormen huulilleen merkiksi pojalle, ett'ei huutaisi ja säikyttäisi sydäntautista äitiä, joka myös oli puutarhassa, vaikka toisessa päässä. Isä putosi ja taittoi toisen säärensä, mutta kehoitti yhä poikaa äänettömyyteen. — Minä uskon semmoisissa teoissa olevan kasvattavaa voimaa; mutta en luule sitä olevan koulun siveellisessä kasvatuksessa, jolla on ainoastaan sanat välikappaleenaan. Sanat eivät vaikuta vähäistäkään lapsiin, jos ei niitä todisteta tosiksi; mutta saavathan lapset kotonaan ja muualla nähdä ja kuulla aivan toista. Kahdeksan vuotiaina he jo ymmärtävät tuon pelin: vanhemmat ja opettajat koettavat saada heitä itseänsä paremmiksi ja pyrkivät asian perille loruten sitä enemmän, mitä vähemmin voivat viitata omiin tekoihinsa. Koulukasvatus! Yksi ainoa huono teko kotona, sopimaton, avaimenreijästä nähty kohtaus, taikka sivu isän auki unhoittuneesta kirjasta voi hävittää opettajan kuudenkuukautiset vaivannäöt; ja semmoista tapahtuu joka päivä. Mitä hyötyä on, että lapset yhden tunnin päivässä kuulevat puhuttavan siitä, mikä oikeata ja hyvää on, kun päivän muina yhtenätoista tuntina kuulevat ja näkevät kaikkea muuta. Tohtori hyvä, sukupolvi kasvattaa toista ainoastaan tekojensa kautta, eikä pääse minnekään laverruksillaan. "Lapsistamme täytyy tulla meitä parempia" on mielestäni tyhmin ja virheellisin inhimillinen lause, jos sitä käyttäessämme ajattelemme vain suullisia tahi kirjoitettuja neuvojamme nuorisolle. Joskin yliopistokasvatuksella olisi toivottu vaikutuksensa ja jos meillä olisikin viisikymmentä tuhatta lahjakasta opettajaa, luulenpa sittenkin pysyvämme samalla asteella, sillä tämmöinen kasvatus on työläs saada hedelmiä kantamaan, se kun vaatii luonteita, käsitystaitoa ja erin-omaista puhelahjaa. Tuskin yhdellä kymmenestä kelvollisesta opettajasta on nämä ominaisuudet. Onko kymmenen sivistyneen perheen-isän joukossa yhtään joka edes sanoin voi lapsiansa kasvattaa? Isät luottavat opettajien kasvatustyöhön, opettajat sanovat ja syystäkin, ett'eivät mitään saa aikoihin ilman kotien myötävaikutusta, ja niin kasvatus jää tyhjäksi sanaksi, joka soi kauniilta korvissamme.

— Pyydän anteeksi — alkoi tohtori, pilkan hymy huulillaan — millä lailla sitte kansallisluonne on parannettava?

Sitä ei asian-ajaja ollut ajatellut, hän mietti hetkisen ja sanoi sitte: — Sodan avulla.

Melkein kaikilta pöytävierailta pääsi paheksiva huudahdus.

Asian-ajaja joutui intoihinsa, aivan kuin ikänsä olisi tätä aatetta miettinyt. — Ainoastaan sodan avulla — hän pitkitti — olkoon sillä sitte mikä päätös tahansa; sen tekee ainoastaan sota, joka kansakuntaa järisyttää luita ja ytimiä myöten, joka pakoittaa sitä ajattelemaan, verta vuotamaan, kärsimään, elämään kuolo silmäin edessä, niin ett'ei se kymmeneen vuoteen vedä suutansa nauruun.

Kaikki muut inttivät vastaan minkä voivat. Keskeltä hälyä kuului tuon vieraan naisen sydämmellinen nauru. Hän näet luuli asian-ajajan, sanoneen jotakin huvittavaa. Päivällisten alusta alkaen oli Emilio uteliaasti häntä tarkastellut. Hän oli kaunis, kolmenkymmenen vuotias nainen, tummat kiharat hiukset, ympyriäiset kasvot, pyöreät silmät ja pyöreä suu, hyvin täyteliäs ruumiiltaan, kiristetty pitseillä ja vaaleanpunaisilla nauharuusuilla koristettuun mustaan silkkihameesen. Tirkistävät likinäköiset silmät puoleksi ummessa hän kuunteli molempia kinailioita, ikäänkuin olisi saanut kovin voimiaan ponnistaa käsittääksensä mitä sanottiin, ja kun hän näki muitten nauravan, nauroi hän mukana, näyttäen perin pienet, valkoiset hampaansa sekä kauniit poskikuoppasensa; mutta selvästi saattoi huomata, ett'ei hän keskustelua seurannut. Hän söi vuoristolaisen hyvällä halulla.

Tohtori virkahti tyynesti: — Te ette usko koulun kasvattavaa vaikutusta, minäpä en luota sodan kasvatusvoimaan. Sota on pelkkää inhottavaa teurastusta, jonka tottumuksesta ja valtiollisen hyödyn takia verhoamme runollisella loisteella. Jos meidät voitettaisiin, olisi se perikatomme; jos voittaisimme, joutuisimme ylpeyden hutikkaan, että hourailisimme neljänneksen vuosisataa. Olen varmasti vakuutettu siitä, että koulu kasvattaa kansaa, kun kerran opettajat ja koulu-olot muuttuvat paremmiksi. Sen minä uskon yhtä varmasti, kuin tiedän viljellyn maan kantavan parempaa hedelmää kuin viljelemättömän, ja sitä parempaa, mitä enemmän sitä on muokattu. Tämä, herraseni, on kieltämätön totuus. Mieletöntähän olisi kieltää, että meidän, saadaksemme parempia opettajia, ennen kaikkea on hankittava heille varmempi ja parempi taloudellinen asema, niin että yhä useammat ja yhä kunnollisemmat pyrkivät kansakoulun palvelukseen, josta sitten voidaan vaatimuksiakin yhä koroittaa sekä valikoida tarkemmin henkilöt. Ompa meillä Itaaliassa, sanottakoon mitä tahansa, kansakoulun alalla eteviä miehiä, joille muissa maissa tuskin löytynee vertoja. Meillä on opettajia, jotka, vaikka eivät olekkaan tavattoman sivistyneitä, osaavat opetuksessaan yhdistää tervettä järkeä mielikuvitukseen ja vakaisuutta iloisuuteen, menettämättä aikaa tahi kunnioitusta, ja tekevät sen ihmeteltävällä, vaistomaisella pedagogiallisella aistilla, kuin synnynnäiset kasvatustaiteilijat ainakin. Löytyy kansakoulu-opettajia, jotka varattomina, ilman kirjoja, suuriperheisinä ja pakotettuina toimeen tullakseen laskemaan tarkoin joka centesimon, koko maailma vastassaan, kuitenkin pitkittävät lukujaan ja edistyvät yhä ainoastaan sen nojalla, että palavasti, ilman itsekkäisyyttä tointansa rakastavat. Kaikki tarkastajat tuntevat senlaisia opettajia. Ottakaa hiukka selkoa asiasta, hyvä herra, niin löydätte huomaamatta jääneitä kansakoulu-opettajia, joiden elämänhistoria olisi kultakirjaimilla kirjoitettava kasvatus-opillisiin aikakauskirjoihin.

Asian-ajaja kohautti olkapäitään ja puhkesi sanoihin: — Semmoiset ovat urhoja, mutta eivät ne kokonaisessa maassa paljoa merkitse; ne ovat kuin suuria arpajaisvoittoja, jotka eivät suinkaan tee kansaa rikkaammaksi. Sankarit ovat tähän aikaan niin harvinaisia, että jos joku sattumalla löytyy, hänelle kohta pystytetään muistopatsas.

— Oivat opettajat eivät ole niinkään harvinaisia — ryhtyi tohtori taas puheeseen, innokkaasti puolustaen sitä kansanluokkaa, jota sai rikkauksistaan kiittää, ja nyökäyttäen päätään Emiliolle, hän jatkoi: — En nyt tahdo puhua läsnäolevista — — —

Kun nuori rouva näki toisten hieman hymyelevän, luuli hän tohtorin laskeneen leikkiä ja huudahti, ääneen nauraen: — Voi kuinka hupaista.

Useat vieraista pyysivät tohtoria kertomaan jotain käynnistään naapurilaakson kouluissa.

Hän rupesi oitis kertomaan eräästä omituisesta opettajasta, joka oli ottanut viran pienessä kyläkoulussa kahden tai kolmen sadan liren vuosipalkasta, sillä ehdolla että pääsisi koulun pöytäkirjaa pitämästä, koska se oli hänelle aivan mahdotonta. Aurinkoisina päivinä hän antoi oppilaitten istua kärryissä, ja koska hänellä oli pieni maatilkku, oli hän omaksi hyödykseen keksinyt erityisen kasvatusteoriian, jonka perusti Pestalozzin lauseesen: "Sopivin askaroiminen, minkä voi kouluopetukseen yhdistää, on maanviljelys." — Täytyy — sanoi opettaja — palauttaa ihmiset yhteisen emonsa, maan puoleen; maata muokatessa varttuvat siveys, sydämmen rauha ja kaikki hyvät ajatukset; tämän kauniin tekosyyn nojalla hän pani oppilaansa tekemään työtä peltotilkullaan. Totuttaakseen heitä taloudellisiin toimiin hän antoi heidän valmistaa ruokaa, hakata puita ja kiilloittaa saappaita.

Kaikki pöytävieraat nauroivat.

Tohtori kertoi kohta jälkeen toisenkin esimerkin, siten vahvistaakseen edellisen kertomuksensa todenperäisyyttä. Staccon pienessä kunnassa oli kolmenkymmenen vuotias kansakoulu-opettaja, haudankaivajan poika, verraton toimessaan, joka siivon tapansa, sydämmensä hyvyyden, viisautensa ja kunniallisen elämänsä kautta oli päässyt kylän rauhatuomariksi ja lopulta kohonnut niin korkealle arvossa ja vallassa kuin suinkin kyläopettaja saattaa nousta. Ei voi suin sanoa kuinka ahkera tuo nuorukainen oli ja kuinka paljon hyvää hän teki kunnassaan, hävittämällä ennakkoluuloja, sovittamalla vihollisia, herättämällä kodeissa innostusta lukemiseen sekä saattamalla tuhlaajapoikia oikealle tielle, ja tämän kaiken hän teki pysyen aina vaatimattomana, jonka ominaisuutensa kautta hän jo alusta alkaen oli saavuttanut kaikkien suosion. Tosiaankin voi yhtyä Lutherin lauseesen: "Hyvää opettajaa ei voida rahoilla palkita."

Mitä ylemmäksi hän oli tullut vuoriseuduilla, sitä huonommissa oloissa olivat opettajat eläneet. Se oli ikäänkuin nousemista kurjuuden kukkuloille.

Muitten muassa oli hän tavannut vanhan opettajan, joka, kun ei voinut kylläksi lämmittää luokkahuonetta, piti tuntejansa tallissa. Vielä korkeammalla olevassa vuorikylässä hän oli tiellä kohdannut punaiseen hameesen puetun, koppaa selässään kantavan nuoren opettajattaren. Vuoden pahimpana aikana tämä, alppisauva kädessään, olkisaappaat ja säärykset jalassa, asteli kylästä kylään tunteja antamaan. Kouluhuoneena hänellä oli kellari, jossa ei ollut kylliksi penkkejä, vaan moni lapsista istui kivillä. Kun lunta kasaantui oven ja ikkunain eteen, täytyi heidän kaikkien rynnätä ulos, ett'eivät tukehtuisi. Korkeimmassa laaksossa, asutun maailman ylimmillä rajoilla, vähän alempana ikuisen lumen seutuja, oli opettajana pappi. Hänellä oli pieni hökkelin tapainen kouluhuone ahtaalla paikalla kirkon ja kirkkotarhan välissä. Mies muistutti vahvasti vanhasta erakosta vihreässä takissaan ja rikkiöimissä saappaissaan. Hän eli perunoista ja murmeli-rotan lihasta sekä piti palveluksessaan vanhaa, rähjäistä, rääsyihin puettua piikaa, joka tavallisesti kääri riepuja opettajan jalkain ympäri, kun tämän oli mentävä tunnilleen. Se oli kansan-opetuksen kauhujen äärimmäinen kuva; ylempänä oli kaikki kuollutta.

Tämä surkea kuvaus mielessä noustiin pöydästä; mutta huvilan edustalla kasvava puutarha oli niin kaunis ja sen alla vierivä virta sekä metsä ja vuoret loitompana tarjosivat niin ihanan näköalan, että iloiset haastelot piankin taas alkoivat sujua.

Emäntä pyysi Emiliota pikimältään huvihuoneesen. Täällä tapasivat päivällisissä olleen vieraan rouvan, joka Emilion tullessa lähetti lapsensa ulkopuolelle leikittelemään. Rouva Samis'illa oli ystävänsä, rouva Ribbanin puolesta jotain Emiliolta pyydettävää.

— Tilaisuus ei ole oikein sovelias — hän sanoi —, mutta herra Ratti antaa kyllä anteeksi.

Kysymys oli yksityistunneista. Rouva Ribbani toivoi, että Emilio nyt loma-aikana opettaisi hänen poikaansa, joka oli saanut ehdot Turinin kansakoulun kolmannesta luokasta neljännelle.

Emilio ei ollut oikein suostuvainen, syyttäen sitä, että sindaco oli käskenyt hänen Elo- ja Syyskuiden kuluessa kertaamaan niiden kanssa, jotka olivat jääneet hänen omalle luokalleen.

Vaan nuori rouva oli itsepäinen ja pyysi häntä toki tekemään hänen Oskarilleen tämän suuren palveluksen. Olihan kysymys ainoastaan vähäpätöisestä seikasta: kolmesta tunnista viikossa. Poika oli saanut repposet ainoastaan laskennossa.

— Sitäpaitsi — hän lisäsi — on poikani hyvin harras oppimaan; hän on hiljainen ja hyväpäinen, eikä tule teille suurtakaan vaivaa hänestä.

— Kas niin — sanoi rouva Samis ystävällisesti Emiliolle — te voitte kyllä tehdä sen palveluksen rouva Ribbanille.

— Saattaisinhan minä — alkoi taas vieras rouva — pyytää rouva Falbriziota, joka viime kesänä opetti tyttöäni, mutta ymmärrättehän, ett'ei pojalle ole opettajattaressa kyllä. — Hän lisäsi äkkiä: — Mitä maksoon tulee, emme suinkaan katso sen määrää.

Opettaja loukkaantui; rouva Samiskin teki harmia ilmaisevan liikkeen.

— En minäkään sitä katso — vastasi nuorukainen hiukan terävällä äänellä. Hän ei kumminkaan pannut rouva Ribbanin sanoja pahakseen, sillä ne lausuttiin aivan ajattelemattomasti. Sitä paitsi näytti rouva yhtä hyvänluontoiselta kuin ajattelemattomalta.

— Kolmannesta luokasta neljänteen sanoitte? — kysyi Emilio.

— Sanoinko niin? vastasi hän. — Taisin erehtyä. Se tuli varmaankin toisesta kolmanteen — — — niin juuri, toisesta kolmanteen. Te voitte määrätä hetken, joka itsellenne parhaiten sopii, esimerkiksi kolmesta neljään j.pp. Meidän huvilamme on pari sataa askelta ylempänä raatihuonetta; se, näette, jossa on lipulla koristettu huvihuone. Meillä on hauska huone istuaksenne. — Kääntyen rouva Samisiin hän lisäsi: — Se on se sininen, jossa kamarineitsyt makasi viime vuonna. Muistatteko, eräänä päivänä te menitte sinne hamettanne laittelemaan?

Tuokin erityisseikka kamarineitsyestä tuntui Emiliosta vastenmieliseltä, mutta rouva näytti semmoiselta luonnonlapselta, ett'ei hän sen enempää ajatellut sanain sopimattomuutta.

— Niinkuin mainitsin — pitkitti rouva Ribbani vilkkaasti ja lähentelihen Emiliota likinäköisten tavallisella tuttavallisuudella — ei ole puhe muusta kuin ainekirjoituksen harjoittamisesta; toisissa aineissa hän on hyväksytty. Voisittehan vähän pitää silmällä käsialaakin, sillä totta puhuen, hän kirjoittaa oikeita harakanvarpaita. Mutta, saattehan itse nähdä — lisäsi hän nauraen.

Opettaja kysyi pojan ikää. Rouva Ribbani katseli kattoon, laski kiireesti sormillaan ja vastasi: — Kahdeksan vuotta — — — ei, kahdeksan ja puoli. Eihän se ole ikä eikä mikään. Jos tietäisitte kuinka vilkas hän on! Pieni irti päässyt paholainen. Pyydän sydämmellisesti että varustautte kärsivälliseksi, herra opettaja. Valitettavasti hän on hemmoiteltu lapsi, joka varmaan saattaa teidät epätoivoon. Sopiiko teidän alkaa huomenna?

Huomispäivän tunti määrättiin, jonka jälkeen kaikki kolme palasivat muuhun seuraan. Rouva Ribbani näytti varsin tyytyväiseltä; rouva Samis taas pidättäen nauruansa vilkaisi Emilioon.

Yksityistunnit.

Seuraavana päivänä meni Emilio lukemaan rouva Ribbanin pojan kanssa.

Huvilan edustalla kasvavassa puutarhassa oli pieniä kukkasmaita sekä kahvin juontia varten kuusikulmainen huvimaja, jonka katto kohosi keilanmuotoiseksi ja jonka neljä akkunaa olivat varustetut vihreillä säleuutimilla.

Avatessaan puutarhan portin Emilio äkkäsi rouva Falbrizion, joka seisoi huvimajan kohdalla tuttavallisesti puhellen kamarineitsyen kanssa; vaan koska tämä loukkasi Emiliota heidän yhteisen virka-arvonsa puolesta, ei hän ollut näkevinäänkään rouvaa astuessaan puutarhan poikki. Palvelia avasi hänelle oven salin viereiseen siniseen huoneesen. Se oli rikas, huolimattomasti hoidettu koti, täynnänsä kauniita, pölyisiä huonekaluja; viuhkoja, muotilehtiä ja leikkikaluja oli heitelty sinne tänne tuoleille ja sohville.

Pian ilmaantui rouva Ribbani poikineen. Ruvettiinpa haeskentelemaan mustepulloa ja lopulta huudettiin palveliaa tuomaan omaansa. Rouva, joka luuli velvollisuudekseen kuunnella tuntia, istautui pöydän ääreen, vastapäätä opettajaa, ja näytti perin tarkkaavaiselta.

Kymmenessä minuutissa Emilio oppi tuntemaan oppilaansa. Se oli hyvin vähän kehittynyt, kuunteli opettajaa pitäen käsiään ristissä vuoroon toisen vuoroon toisen polven ympärillä ja vastasi kysymykseen: — Oletkos ymmärtänyt? — aina: Olen minä! — vaikka kuitenkin oli ymmärtänyt aivan nurinnarin. Mutta pahinta kaikesta oli, että hän yksipäisesti pysyi virheissään, viisasteli ja koetti epärehellisen asian-ajajan julkeudella toisiksi kääntää opettajan sanoja. Pari kolme kertaa äiti läksi ulos muutamiksi minuuteiksi. Kerran Emilio oven takaa kuuli naurua ja ikäänkuin kahden painimista, joista toisen äänestä tunsi palveliaksi. Luultavasti tämä kutitti kamarineitsyttä. Sitte kuului pianonsoittoa salista. Rouva palasi taas sisään ja kysyi häiritsikö soittaminen sekä kertoi pikku tytöllä par'aikaa olevan soittotunnin. Emilio vastasi: ei, semmoisella äänellä, että rouvan olisi pitänyt ymmärtää hänen tarkoittavan toista, mutta sitä rouva ei käsittänyt. Emilio toivoi seuraavalla tunnilla saavansa jäädä rauhaan pojan kanssa. Mutta tälläkin kertaa rouva istui huoneessa, leikellen auki erästä itaalialaista romaania, johon silloin tällöin kurkisteli. Loppupuolella tuntia hän alkoi kuunnella avosuin, ikäänkuin olisi tahtonut niellä opettajan sanat, väliin heilauttaen päätään heittääkseen ylös matalalle otsalle valuneen mustan hiussuortuvan. Nuorukainen katseli häntä salavihkaa. Rouva oli pystynenäinen ja ylen täyteläinen, mutta kaunis, eikä näyttänyt vähääkään kiekailevalta. Hänen läsnäolonsa häiritsi kumminkin Emiliota, samoin kuin heleänvärinen pilkku kirjassa, sivun laidassa, häiritsee lukijata.

Kolmannella kerralla Emilion täytyi rouva Ribbanin juttujen takia aloittaa tuntinsa neljännestä liian myöhään. Rouva kertoi, että oli ollut kovin ikävää Sestrin kylpylaitoksessa; että hänen miehensä oli määrä tulla Syyskuun ensi päivinä hakemaan häntä ja he matkustaisivat Roomaan; ja että hän aikoi viettää syksynsä vuorelle rakennetussa huvilassaan, jonne hän aina lähti viininkorjuun ajaksi. Äkkiä hän kysäisi, oliko poika paljonkin edistynyt kahdella ensimäisellä tunnilla.

Tälläkin kertaa rouva istui sisällä ja kuunteli tarkasti opettajaa, tirkistäen suoraan seinään ja silloin tällöin nyökäyttäen hyväksyväisesti päätään. Kun Emilio selitti erästä liikuttavaa kertomusta, kääntyi hän uteliaana kuuntelemaan muutamia äänenväreitä, ikäänkuin olisivat olleet kätketyn soittokoneen sointuja. Hän tarkistui sanaan ihmeellinen ja toisteli sitä hiljaa itsekseen, niinkuin olisi miettinyt sen merkitystä. Kun opettaja, saatuansa oikean vastauksen, sanoi "hyvin!" heittäytyi äiti poikansa kaulaan ja suuteli häntä rajusti, ikäänkuin poika olisi päästänyt oikeita neron leimauksia.

Seuraavilla tunneilla Emiliota häiritsi toinen seikka: Rouva Ribbanin luo tuli naisia vieraisin ja ne puhuivat ja nauroivat ääneen salissa, samalla kun vierashuoneessa opetettiin.

Eräänä päivänä hän viereisestä huoneesta kuuli miehen ääntä, joka hiljaa puhui rouvan kanssa, ja sitte taas kuului ikäänkuin käsi olisi laskettu käden päälle. Se herätti Emiliossa epäluuloja.

Seuraavana päivänä oli Emilio tuskin tuntinsa aloittanut, ennenkuin palvelia tuli sisään kantaen tarjottimella persikoita ja muita makeisia, ja kohta sen jälkeen ilmaantui rouva pyytäen, että opettaja olisi hyvä ja antaisi "pikun" syödä opettajan puhuessa, sillä heidän piti kello neljä, ihan lyönnilleen, lähteä huviretkelle. Opettaja suuttui ja oli ääneti, kunnes poika oli herkut ahmaissut; mutta rouva ei laisinkaan huomannut tuota mieliharmin osoitusta. Tämä kaunis, lihava nainen lapsellisine kasvoineen oli Emiliosta kovin typerä ja ajattelematon, mutta samalla niin teeskentelemätön, että hän lopulta antoi hänelle ajattelemattomuuden anteeksi. Hän ei kuitenkaan voinut välistä olla ajattelematta onnettaren mielivaltaisuutta, verratessaan tätä laiskaa, mitätöntä rouvaa, joka virui ylellisyydessä, nuoreen naapuriinsa, kelpo tyttöön, joka vietti hyödyllistä, jaloa ja toimeliasta elämää, mutta jolla tuskin oli kylläksi nälkänsä tyydykkeeksi.

Eräänä päivänä oli Emilio vähällä ikipäiviksi jättää koko huvilan hyvästiäkään sanomatta. Hän oli juuri päättänyt tunnin ja poika oli jo mennyt ulos. Salissa oli vieraita, joille parast'aikaa tarjottiin viiniä. Rouva Ribbani tuli äkkiä sisään, pyysi opettajaa vielä viipymään hetkisen ja katosi samassa. Kohta sen jälkeen kantoi palvelia Emiliolle lasillisen viiniä. Tämä lasillinen, joka lähetettiin hänelle kuin jollekin kuskille ikään, ilman että häntä pyydettiin sisään toisten luo tai ilman että rouva hetkeksikään jäi hänelle seuraa pitämään, loukkasi häntä kovin. Hän ei kajonnut lasiin, vaan meni tiehensä lujasti päättäen vasta jäykällä käytöksellään saada rouva Ribbanin ymmärtämään että hän oli käyttäytynyt perin sopimattomasti.

Kun Emilio seuraavalla kerralla tuli, loukkasi rouva häntä vieläkin pahemmin. Hän riensi Emiliota vastaan hymysuin, ikäänkuin olisi ollut hauskoja uutisia sanottavana, ja kysyi matalalla äänellä, tahtoiko Emilio tehdä tuttavuutta erään salissa olevan herran kanssa. Se oli ylhäinen henkilö, opetus-asian toimikunnan osastopäällikkö, yksi niitä viran-omaisia, joita on edullista tuntea, koska heillä on suuri vaikutusvalta. Semmoisen miehen puoltosana olisi opettajan tulevaisuudelle suuriarvoinen; jos ei muuta, hän voisi hankkia opettajalle palkankoroitusta, jota hän oli monelle muullekkin rouvan tutulle hankkinut.

— Älkää ujostelko yhtään, vaan tulkaa sisään — lisäsi hän. Se on kohtelias mies, joka osaa seurustella kaikenlaisten ihmisten kanssa.

Opettaja kielsi jyrkästi, eikä sanonut tarvitsevansa puoltolauseita. Katsahtaessaan vieraan käyntikorttia, jonka rouva oli hänelle jättänyt, ei hän voinut pidättää nauruaan. Siinä seisoi: herra se ja se Yleisten töitten toimiston osastopäällikkö.

Opettajan kieltävä vastaus pahoitti hieman rouvaa ja hän meni ulos. Mutta vähää ennen tunnin loppua hän taas palasi sisään ja istautui tavalliselle paikalleen. Sepäs omituinen olento! Väliin näkyi mieltymyksellä katselevan Emiliota; mutta kun opettaja silloin katsoi häneen, niin hän hätkähti ja käänsi silmänsä toisaanne, niinkuin olisi asiata tarkemmin miettinyt ja ajatellut: — Mitäs tyhjää? Kansakoulu-opettaja — — —-

Emilio olisi kutakuinkin pitkittänyt tuntejansa, ellei rouva Ribbani yhä uudelleen olisi häntä loukannut, väliinpä kovin syvästikkin. Eräällä kerralla rouva tuulispäänä ryntäsi sisään keskellä tuntia, löi kätensä yhteen ja huuteli: Riennä, Oskari, riennä! Setä on saapunut! Tänään ei ole tuntia! — Kun rouva näki opettajan tyytymättömän muodon, hän kohta ystävällisesti lisäsi: — Oi, älkää olko pahoillanne; me otamme tämänkin tunnin laskuun. — Sen sanottuaan, hän kiiruhti pois pojan kansaa, niin ett'ei Emilio ehtinyt häntä löylyttää.

Kaksi päivää myöhemmin Emilio palasi huvilaan, varmasti päättäen antaa rouvalle läksytyksen, joka ei mielestä menisi, niinpä oikein puhua suunsa puhtaaksi. Mutta rouva estikin häntä odottamattomalla tavalla; hän astui niin julkean lähelle opettajaa, että tämä tunsi hänen kuuman hengityksen leuassaan ja se Emilion suuttumuksen hillitsi.

— Tänään — kertoi rouva äänellä kuin olisi aikonut Emiliolle jotain erityistä uskoa — kunnioitamme setää pitämällä isot päivälliset. Mieheni tulee tänne varta vasten päiväksi Turinista. Minä olisin teitäkin pyytänyt — —

— Minulle se olisi todellakin hauskaa, ymmärrättehän sen — — — ja miehelleni myös — — — Mutta niin ei ole muitten laita — — — Setä on kunnon mies — — — hieman sukuylpeä vain. Toiste teidän tulee olla meillä päivällisellä, kun olemme omin joukoin ja silloin minä pyydän rouva Falbrizion myös.

Tämä solvaus tuli niin äkkiarvaamatta ja tehtiin niin viattomalla muodolla, ett'ei nuorukainen oitis löytänyt sanoja vastatakseen. Kun rouva oli mennyt, ajatteli Emilio tarkemmin hänen puhettaan ja tunsi olevansa aivan raivoissaan.

— Sinnekkö asti — hän mutisi itsekseen — olen laskenut tuon tyhmän hanhen! Hän pitää minua renkinään! Puuttuu vain, että hän panee minut poikansa saappaita harjaamaan! Tuo ei voi tulla pelkästä tietämättömyydestä. Pohjana lienee ylenkatse ja salainen halu loukata minua. Setä muka on aristokraatti. Oh, te pyhäpukuiset kollot, opetanpa teille ihmistapoja, niin että sen kauan muistatte!

Pari päivää sen jälkeen Emilio palasi huvilaan sanoakseen rouvalle, sedälle, jopa kaikille ihmisille, ett'ei häntä enää haluttanut olla pojan opettajana. Aikoipa ilmaista syynkin, oikein puhua suunsa puhtaaksi, eikä vähääkään peittää loukattua ylpeyttään. Vaan puutarhan portilla hän tapasi kamarineitsyen, joka siinä seisoi häntä odottamassa ja ilmoitti omituisesti hymähdellen päivällisen lykätyn paria tuntia myöhemmäksi, ja että "herrasväki" vielä istui pöydässä; parasta siis palata vasta tunnin kuluttua.

Opettaja kävi tulipunaiseksi ja terävä vastaus pyöri hänen kielellään; mutta kun häpesi näyttää närkästystään palvelustytölle, hillitsi hän vihansa, käänsi selän tytölle ja meni vastaamatta tiehensä, eikä aikonut sen koommin jalallaan astua sen talon kynnyksen yli. Vanha viha, mikä hänessä nöyryytettynä opettajana kyti rahaylimyksiin, heräsi jälleen eloon ja entiset, yhteiskunnallisia kostonhankkeita tarkoittavat aatokset leimahtivat tulenliekkien tavoin hänen sielussaan. Hän kiihotti näitä liekkejä ja ahmi mielessään tulevaisuuden kuvaa, jonka mielikuvitus loi hänen eteensä: kiljuva roistojoukko ryntää tuohon puutarhaan ja tuohon taloon, kukistaa, polkee ja hävittää kaikki sekä ajaa potkuilla ja kepin lyönneillä huoneesta huoneesen tuota ylimysmielistä setää, työmiehiään köyhdyttävää aviomiestä ja tuota äitelää, juveli-koristeista rouvaa, joka lihoo ja laiskottelee vääryydellä anastamassaan asemassa, ja jonka jok'ikisestä huokosesta löyhkää ylönkatsetta köyhyyteen, joka kuitenkin olisi hänelle juuri omiansa.

Tässä mielentilassa Emilio palasi kotiin ja purki sydämmensä neiti Gallille, joka, ihme kyllä, näytti tyytyväiseltä ja lämpimin sanoin lausui hyväksyvänsä Emilion päätöksen katkaista pitemmittä puheitta kaiken yhteyden tuon herrasväen kanssa. Tämä ei kumminkaan ollut Emiliolle kylläksi; hän tahtoi, että rouva Ribbani saisi tietää syynkin välin rikkoumiseen ja meni sentähden rouva Falbriziolle kertomaan kaikesta, varmana siitä, että hänen puheensa sanasta sanaan saapuisi asian-omaisten korviin.

— Menkää ja kertokaa sanani hänelle — puhui Emilio rouva Falbriziolle — te, joka olette perheen tuttuja. Sanokaa hänelle myöskin, että heitän hiiteen pojan mammoineen juuri edellä kerrotuista syistä, jotka minulle selvään näyttävät, ett'ei rouva Ribbanin ymmärrys riitä käsittämään erotusta opettajan ja tallirengin välillä.

Rouva Falbrizio oli aivan samaa mieltä ja lisäsi, happamasti hymyillen, että rouva Ribbania oli tosiaankin sääli, koska hän kuului perheesen, joka — — — Hänen äidillään oli ollut sekatavarankauppa pienessä kojussa piazza del Municipion varrella Turinissa. Rouva itse oli metrimittaa pidellyt aina neljäntoista ikäiseksi. Herra Ribbani oli rakastunut rouvaansa, tämän vielä kojussa seisoessa. Kuitenkin täytyi sanoa, että hän ei ole ainoastaan kaunis vaan hyväsydämminenkin nainen, ja että hän, vaikka ihmiset paljon hänestä puhuvat, oli kaikin puolin kunniallinen nainen.

Pari päivää myöhemmin toi rouva Ribbanin palvelia Emiliolle terveisiä emännältään, joka kysyi, miksi ei opettajaa enää heillä näkynyt ja milloin hän taas tahtoi tulla poikaa opettamaan. Rouva Falbrizio ei ollut siis vielä mitään kertonut.

Opettaja vastasi aikovansa kirjoittaa rouvalle. Seuraavana päivänä hän kirjoittikin lyhyen ja äreän kirjeen, jossa, syitä mainitsematta, pyysi päästä yksityistunneista. Rouva, joka ei koskaan kirjoitellut, lähetti uudelleen palveliansa kohteliain sanoin pyytämään selvitystä opettajan omituiseen vastaukseen. Emilio ei vastannut mitään.

Kolmannen kerran palvelia ilmaantui opettajan luo, kourassaan kirje, joka luultavasti sisälsi rahoja. Hän uudisti entisen pyyntönsä, että opettaja joko palaisi huvilaan tahi antaisi selityksiä. Emiliopa ei ottanut kirjettä vastaan, eikä myöskään antanut selityksiä.

Viikko oli kulunut, eikä rouva Falbrizio ollut avannut suutaan Emilion asiasta, sillä häntä huvitti pitää näin arkaluontoisen asian langat jonkun aikaa käsissään.

Vielä kerran ilmestyi palvelia Emilion luo nöyrän näköisenä — arvatenkin kajastusta emännän mielentilasta —, hartaasti pyytäen Emiliota edes hetkeksi tulemaan rouvan luo, joka oli kovin pahoillansa ja jolla oli jotain erittäin tärkeätä puhuttavaa. Rouva Falbrizio oli siis vihdoinkin juorunnut. Emilio lähti huvilaan.

Rouva Ribbani oli todellakin kovin pahoillaan, sillä hän ei ollut Emiliota loukannut ylpeydestä, vaan siksi, kun hän ei lainkaan ymmärtänyt mikä asema opettajalla on palvelusta tekeväin pitkällä arvoasteikolla. Tietämättömyydestä hän sekotti kaikki semmoiset henkilöt, niin että ne hänen silmissään olivat yhtenä ainoana ihmisluokkana, niinkuin ei villikään tiedä erotusta kastrullin ja lämpömittarin välillä. Mutta saatuansa rouva Falbriziolta kuulla, mitä oli rikkonut — vaikka opettajatar, rouvalle mieliksi, oli nauranut koko asialle, eikä rouva itse oikein käsittänyt tehneensä sopimattomasti — oli hän häpeissään ja pahoillaan, hyväluontoinen kun oli, ja päätti, maksoi mitä maksoi, sovittaa rikoksensa.

Emiliosta tuntui vastenmieliseltä lähteä huvilaan, ajatellessaan, että piti astua palveliain ohitse, jotka luultavasti tiesivät kaiken ja nyt nauraisivat hänelle, kun hän palaisi niinkuin armoihin otettu palvelia. Mutta kun hän, kurkistaessaan puutarhan aidan lomitse, ei ketään huomannut, rohkaisi hän mielensä. Palveliat olivat iltaruualla ja lapset peuhasivat ylikerrassa.

Tuskin oli Emilio puutarhaan tullut, ennenkuin näki rouva Ribbanin huvihuoneesta rientävän vastaansa, käsi ojolla, punastuen ja tuskallisesti häntä tirkistellen.

— Oi, herra opettaja! — sanoi hän — minä olen ollut kovin pahoillani, kauhean, kauhean pahoillani, uskokaa minua!

Rouva ei löytänyt sanoja anteeksi pyytääkseen ja turhaa semmoinen olisi ollutkin. Hän ei olisi kumminkaan voinut siitä asiasta puhua, loukkaamatta uudelleen Emiliota.

Hän pyysi Emiliota huvimajaan, istumaan penkille vastapäätä akkunaa, jonka säleuudinten kautta iltarusko heloitti. Rouva rupesi latelemaan katkonaisia lauseita, jotka väliin eivät sisältäneet mitään, väliin taas liiankin paljo. Samoja lauseita hän toisteli kymmeneen kertaan.

— Oikein pahoillani, uskokaa minua. Jospa aavistaisitte — — — Kuinka saatoitte luulla minun tarkoituksella — — — sivistynyttä, hyvin kasvatettua nuorukaista kuin te olette — — — En tosiaan tiedä, missä järkeni lie ollut — — — Te ymmärsitte minut väärin — — — Lyhyesti, antakaa minulle anteeksi. Sanokaa minua ennen hassuksi — — — Te ette saa luulla mun tahallani — — — Vaikka millä ehdolla tahansa tulee teidän antaa anteeksi ja vakuuttaa, että pidätte kaiken erhetyksenä ja että aina, alituisesti olette meidän ystävämme. Lupaattehan sen?

Voidaksensa oikein nähdä opettajan silmistä, oliko tämä vielä vihoissaan, rouva tuli niin lähelle, että hänen viime sanansa tunkivat ennen Emilion suuhun kuin korviin, ja tuo sekainen akasian, nuoren naisen ja äsken pestyn liinavaatteen hajahdus pani hänet vapisemaan kiireestä kantapäähän.

— Vakuutan teille — sai opettaja sanoneeksi ja väisti päätänsä minkä voi taakse päin, tietämättä minne kätensä pistäisi. — Minun puolestani on kaikki unhoitettu; olen pahoillani, että olen tuottanut teille mielipahaa.

Hän vaikeni ja tuijotti erästä kirjavata rouvan mustalle hameelle kiinnitettyä nauharuusua, vihoissaan siitä että hän, joka oli ollut niin julmistuneena, noin lapsekkaasti ja helposti antautui. Rouva Ribbani teki vilkkaan, iloa ilmaisevan liikkeen.

— Te vieritätte kiven sydämmeltäni! — huudahti hän. — Se oikein minua ilahuttaa! Palaattehan taas poikaa opettamaan? Me viivymme vielä muutamia päiviä täällä. Oskarinikin on kovin pahoillansa teidän poisjäännistänne. Palaattehan! Luvatkaa minulle?

Emilio oli edeltäkäsin odottanut tätä kysymystä ja päättänyt vastata kieltävästi. Mutta tuntiessaan rouvan lämpöisen hengityksen kasvoillaan ja pehmoisen silkkihameen vasenta kättänsä hivelevän, sanoi hän: — En todellakaan tiedä — — — Saammehan nähdä — — — Kyllä minä tulen.

Nuori nainen löi kätensä yhteen. Sitten kysäisi äkkiä katsellen Emiliota tarkasti silmiin: — Silloin kai saan antaakkin teille sen, jota ette suostuneet ottamaan?

Taaskin rahat! Voi, tuota kaunista, tyhmää olentoa! Mutta tällä kertaa ei Emilio voinut olla nauramatta, ja rouva nauroi myöskin käsittämättä miksi, sekä nojautui niin lähelle opettajaa, että tämä saattoi nähdä plombeeratun syömähampaan toisen suussa. Huone pyöri ympäri Emilion silmissä, ja hämärässä hän painoi suunsa rouvan pehmoisiin huuliin. Huumauksissaan hän tosin kuuli huudettavan: — Opettaja! — mutta se huuto ilmaisi hämmästystä eikä suuttumusta ja tuli muuten liian myöhään.

Tuommoista voi siis tapahtua "opin paarioillekkin"? Tämä oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Heidän keskinäinen välinsä oli hänestä, vasta- alkajasta, tämän tapahtuman jälkeen niin omituinen, että hän, heidän astuessaan ulos huvimajasta, uteliaana vilkaisi rouvaan, ikäänkuin olisi odottanut näkevänsä hänen aivan toiseksi muuttuneena. Mutta hän erehtyi: rouva oli aivan entisensä muotoinen, paitsi että oli vilkkaampi kuin ennen, ikäänkuin olisi juossut kertaalleen puutarhan ympäri. Rouva kurkisti puoleksi ummistunein silmin ympärilleen, nähdäkseen, oliko kukaan lähitienoilla. Voi kuinka harmillista! Tuolla aidan vieressä seisoikin rouva Falbrizio, joka, uteliaana nähdäksensä miten asia päättyisi, oli muka tullut nuppineularasiata kamarineitsyelle tuomaan. Rouva Ribbani astui rohkeasti häntä kohden ja Emilio koki olla huolettoman näköisenä. Vaan hän näki opettajattaren tuijottavan suoraan hänen kaulaansa, ja kun kädellänsä koetteli, tunsi hän mustan silkkisen kaulaliinansa solmusta auenneen. Voi kirottua!

— Herra Ratti — sanoi Falbrizion rouva ilkeästi hymyillen — tiedättekö Azzornon sindacon kuolleen tapaturmaisesti. Puunkauppias toi ne tiedot noin tuntia sitten.

Mitä Emilio välitti Azzornon sindacosta ja hänelle sattuneesta tapaturmasta! Koko illan hän näki edessään tuon lauenneen mustan kaulaliinansa jonkinmoisena suruharsona peittävän kaikki entiset ruusunkarvaiset muistot, ja oli lukevinansa siitä uhkauksia, joita ei kumminkaan kyennyt selittämään ja jotka juuri siitä syystä tekivät hänet kahta levottomammaksi.

Vasta seuraavana päivänä muistui huvimajan tapaus hänen mieleensä ilman tuota mustaa kaulaliinaa, iloisampana ja hauskempana kuin edellisenä iltana, ja ajoi hänet taas huvilaan. Uteliaana, malttamattomana, sykkivin sydämmin kuin varas, joka menee piilopaikkaansa kurkistamaan onko varastettu aarteensa vielä paikoillaan, läksi Emilio astumaan rouva Ribbanin luokse.

Puutarhan portilla hän epäillen pysähtyi, ja kun huomasi puutarhurin, kysyi hän tältä: — Onko rouva kotona?

Vastaus sattui häneen kuin miekan isku. Rouva oli saanut mieheltänsä sähkösanoman ja matkustanut lapsineen, palvelioineen päivällisen tienoissa Turiniin, eikä aikonut palata ennenkuin ensi vuonna.

Kuka olisi saattanut kaksi päivää aikaisemmin sanoa semmoisen tiedon tuottavan hänelle surua ja mielipahaa, ikäänkuin hänet olisi pettänyt ihminen, jota hän kauan oli rakastanut.

Yksinään, allapäin, tuntien ruumiin ja sielun tuskaa ajatellessaan tuota tapausta, joka hetkistä ennen oli hänen mieltänsä hurmannut, Emilio asteli kotiinpäin. Häntä masensi semmoinen yksinäisyyden ja tyhjyyden kammo, että hän heti kotiin päästyään meni palkongille ja seisoi siinä odotellen naapuriansa, sielussa tuska ja katumus sekä kalvava halu hakea hänen seurastaan lohdutusta ja asettaa ystävänsä itsensä ja tuon mielikuvan väliin, ikäänkuin kaihtaakseen sitä ajatuksiltaan ja tyynnyttääkseen suloisella, puhtaalla tunteella kuohuksissa olevaa sydäntään.

Kun neiti Galli tuli näkyviin, tervehti Emilio häntä kovin ystävällisesti, hymyellen ja melkein rukoilevasti katsoen sekä ojensi kätensä. Opettajatarpa ei tarttunutkaan ojennettuun käteen, katseli häntä vain kylmästi. Äkkiä heräsi Emilion sielussa epäluulo: kaulaliina, rouva Falbrizio — — — Oi, sitä ei ollut epäilemistäkään; rouva Falbrizio oli kertonut. Mitä hän sanoisi neiti Gallille? Kuinka hän tästä pulasta suoriuisi? Hänen tätä miettiessään sanoi opettajatar hitaasti, katsellen häntä: — Tätä nykyähän annatte tuntinne huvimajassa? — Ja ennenkuin Emilio ehti vastata, pudisti hän surumielisesti päätään ja meni sisään hyvästiä sanomatta.

Labaccio, toveri seminaari-ajoilta.

Emilio oli niin saanut kaksikin haavaa sydämmeensä. Kuitenkin lohdutti häntä ajatus, että syynä ystävättären närkästykseen ei voinut olla muu kuin mustasukkaisuus, siis elpyvä rakkaus. Tässä toivossa hän odotteli rakkauden ilmautumista, niin pian kuin mustasukkaisuus olisi hävinnyt. Mutta hän odotti turhaan. Muutamain päiväin päästä rupesi opettajatar taas puhumaan hänen kanssaan, vaikka hyvin harvoin ja vastenmielisesti sekä semmoisen äänellä, joka oli ystävyydessään pettynyt ja siitä syystä käynyt epäluuloiseksi. Kaikki Emilion ponnistukset entisten, tuttavallisten haastelojen palauttamiseksi olivat aivan turhat ja jonkun ajan kuluttua hän alakuloisena niistä tykkönään luopui. Hän tunsi opettajattaren järkähtämättömän luonteen ja oli vakuutettu auttamattomasti vajonneensa hänen silmissään ja ett'ei enää ollut mitään toivon sijaa. Uudelleen hän tunsi itsensä tässä talossa yksinäiseksi kuin kuolleeksi, hän heitteli kirjansa nurkkaan ja antautui saman raskasmielisyyden valtaan, jota ennen oli ravintolassa haihduttanut. Sinneppä hän kyllä nytkin olisi osannut, ellei häntä olisi pidättänyt asian-ajajan ja tämän rouvan osoittama ystävällisyys; hän kävi edelleenkin heitä tervehtimässä, vaikka tosin ei niin usein kuin ennen. Kaikeksi onneksi sattui pieni tapahtuma, joka muutamiksi päiviksi haihdutti hänen synkeän mielialansa ja antoi ajatuksille toista suuntaa.

Eräänä aamuna, kun hän juuri istautui pöytään laihaa aamiaistaan syömään, tuli koulun vanha siivooja sisään jättäen käyntikortin, josta hän luki: — Giovanni Labaccio, kansakoulu-opettaja, jäsen Palermon Ansiollisten seurassa, saanut kunniapalkinnon Itaalian-opettajien keskinäiseltä apuyhdistykseltä. Ystävät eivät olleet toisiaan tavanneet viiteen vuoteen! Kun Emilio töytäsi pöydästä mennäksensä porstuaan toveria vastaan, seisoi tämä jo ovessa.

Emilio halaili ja suuteli häntä. Toveri otti tyynenä vastaan nämät ystävyyden osoitukset ilman että juonteensa vähääkään muuttuivat ja kysyi rauhallisesti niinkuin olisivat toisensa edellisenä päivänä tavanneet: — Kuinkas voit, Ratti?

— Olethan aivan entisesi näköinen! — huudahti Emilio nauraen, tarttui toverin käteen ja vei hänet keskelle huonetta. Entisen koulutoverin ilmestyminen karkoitti kaikki surulliset ajatukset hänen mielestään, ja hän tunsi itsensä viittä vuotta nuoremmaksi.

Labaccio ei todellakaan ollut paljoa muuttunut. Hän oli käynyt hieman lihavammaksi ja kankeammaksi liikkeissään, mutta hänen kasvonsa olivat yhä parrattomat ja iloisat niinkuin ennen. Hän oli perin huolellisesti ja siististi puettuna, ja korkea, ahdas kaulus kuristi kaulaa niin, että hänen oli pakko pitää päätänsä aina pystyssä.

Kuten Emilio heti Labaccion nähtyänsä aavisti, oli tämä tullut näille maille sukulaisensa, Azzornon sindacon kuoleman johdosta, ja poikennut, sitten kun asiat oli saatu järjestetyiksi, Altaranaan vanhaa ystäväänsä tervehtimään. Emilio lausui surunsa tapahtuneesta kuolemasta; mutta kun toinen keskeytti häntä liikkeellä, joka ilmaisi kohtaloonsa tyytymystä, ei Emilio pitänyt tarpeellisena puhua siitä asiasta sen enempää. Toisen estelemisistä huolimatta hän laittoi siivoojan hakemaan puodista yhtä ja toista syötävää; sillä hän tahtoi välttämättömästi tarjota aamiaista ystävälleen.

— Rakas Rattini — sanoi äsken tullut, kohotti hitaasti käsivartensa, niinkuin olisivat olleet kaksi saman koneiston liikkeelle panemaa vipua, ja laski ne Emilion olkapäille — minua ilahuttaa nähdä sinut hyvissä voimissa.

Sitten hän järjesteli kaulaliinansa solmua, tarkasti tuolin istuinlautaa, kohotti hieman housujaan, nosti takinliepeet ja istautui.

Alussa haastelo muistutti pienen heleästi helähtelevän sähkökellon ja tavallisen tuntilukuja lyövän seinäkellon yhteissoitosta. Labaccio vastaeli noin joka kymmenenteen kysymykseen, jota vastoin hänen kysymyksiinsä tuli vastauksia satamalla. Emilion kerrottua elämänsä vaiheet, pudisteli toinen arvellen päätänsä. Emilio mainitsi myös saaneensa tietoja hänestä heidän yhteiseltä tuttavaltaan, entiseltä korpraalilta.

— Carlo Lericalla — sanoi toveri — lienee äsken ollut ikäviä rettelöitä Badolinossa. Muistaakseni luin jotain semmoista Kasvatus-opillisessa kirjallisuudessa, joka on varsin oivallinen aikakauslehti. Mutta en muista asian yksityiskohtia. Oh, sinä hankit aivan liikoja herkkuja — hän lisäsi, katsellen mielihyvällä ruokapöytää, jolle siivooja oli asetellut tavallisen eturuuan: voita ja kasviksia. — Ei se käy päinsä näin meidän keskemme.

Emiliosta oli kovin hupaista nähdä jälleen toverin kasvoilla tuo tuttu seminaarin aikuinen kasvojen väänne, jonka hän aina teki ruokaa nähdessään: vetäisi nenänsä kurttuun ja työnsi huulensa herkullisen pitkiksi.

Emilio huudahti ilomielin: — Käy pöytään, Labaccio kulta! Nyt puhumme Carlo Lericasta ja kaikista muista vanhoista ystävistä. Mutta ensiksi tulee sinun kertoa elämäsi vaiheet loppuun.

He asettuivat aamiaispöytään. Labacciolla ei ollut paljoa kerrottavaa. Niinkuin Lerica jo oli puhunut, oli hän yhä edelleen entisessä virassaan Stalorassa, Po'n varrella, ja viihtyi siellä hyvin. Hän oli uudistanut virkasitoumuksen vieläkin kuudeksi vuodeksi. Parempaa paikkaa hän ei koskaan olisi voinut saada ja toivoi vain, että Ratti ystävälläkin olisi ollut samanmoinen onni.

Emilio toivotti hänelle onnea kunniapalkinnon johdosta.

Labaccio teki kainoutta ilmaisevan liikkeen ja sanoi, sekottaessansa kastiketta eturuokaan: Turinin oivallinen rehtori hankki sen minulle. Kolmekolmatta palkintoa oli jaettavana ansiokkaille kansakoulu-opettajille kolmenkolmatta läänin kylissä. Koska minä olin nuorin kaikista ehdoitetuista — melkein kaikki muut olivat äijiä — ei minulla ollut vähääkään toivoa, enkä oikeastaan tiedä millä perusteella — — — elleivät kentiesi ottaneet lukuun — — — Palkintoja jaettaessa olivat saapuvilla Aostan herttua, hänen ylhäisyytensä ministeri, konseljin presidentti — — — ja koko joukko ylimyksiä. Hänen ylhäisyytensä lisäsi kunniapalkintoon vielä yhden valtiolainan osakkeen, joka antaa viisi lireä korkoa.

— Sanalla sanoen — virkahti Emilio — sinä olet tyytyväinen maailmaasi?

— En ole tyytyväinen — vastasi toinen — mutta tyydyn. Näiden molempain lausetapain välillä on eroa.

Hetken päästä hän kysäisi: — Miks'et keitä näitä keltaisia pippurikasviksia? ja hän kertoi tarkasti niiden valmistuksen.

— Sinä tyydyt — pitkitti Emilio kesken jäänyttä puhettaan — siksi että sinulla on ollut onnea. Mutta jos olisit joutunut tekemisiin eräänlaisten sindacojen, kirkkoherrain ja tarkastusmiesten kanssa — — — Rakas ystävä, sallippas sanoakseni: me opettajat olemme valinneet kurjan kurjan uran.

— Se on totta — myönsi toveri tyynesti — kurjan kyllä. Mutta sallippas sinä minun sanoa jotain — — — Älä sitä käännä omaan kohtaasi. Minun ymmärtääkseni paljon riippuu siitäkin, kuinka tietää asettaa olonsa. Opettajat puhua purpattavat. He muka ovat aina oikeassa. Mutta katsokaamme asiata tarkemmin. Olet kai huomannut, että on opettajia, jotka itse ovat syypäät selkkauksiin. He tulevat kyliin sen näköisinä, jotta — — — ja vähimmästäkin kolauksesta pauhaavat niin kuin heidän persoonassaan olisi loukattu hänen ylhäisyyttänsä opetus-asiainministeriä, tiedettä ja, Jumala tiesi, mitä kaikkea, ehkäpä itse sivistystäkin. Tässä maailmassa tarvitaan hiukan enemmän myöntyväisyyttä, varsinkin kun on koulu-opettaja; jos ei sitä ole — — — ei voi tulla toimeen.

— Oho, kylläpä kuulee, että sinulla on ollut onnea! — sanoi Emilio. — Vähimmästäkin kolauksesta! Mutta entäs kun kaikki kolauttavat monta kuukautta yhtä perää, panettelevat, yllyttävät koululapsia ja koettavat tallata jalkain alle!

— Hyvä Ratti, minä en puhu semmoisista tapauksista, puhun vaan noin yleensä. Minä väitän, että sielläkin, missä on vaikeita luonteita, ja viran-omaisia jotka tuntuvat äreänpuolisilta, voipi vähäistä viisautta tahi ystävällistä kohtelua käyttämällä välttää paljon ikävyyksiä. Tahdon kertoa esimerkin omasta elämästäni. Staloran kirkkoherra näytti alussa olevan minusta varsin vähän huvitettu. No, eipä tarvittu kuin pieni temppu, eikä edes sitäkään, ainoastaan pieni päähänpistos, niin alkoi suosia minua. Arkkipispan täällä matkustellessa pölähti päähäni neuvoa kirkkoherraa haettamaan kaupungista ruiskulla varustettu vesitynnyri, jolla kastelisi tietä arkkipispan vaunujen edessä, ett'ei pöly vaivaisi hänen ylhäisyyttänsä — — — Tämä oli siunatun hyvä aate. Hänen ylhäisyytensä kiitti kohteliaasti kirkkoherraa, joka taas, aivan kuin taikavoimalla, muuttui perin toisenlaiseksi minua kohtaan. Noin vähän tarvitaan, jotta papit tulevat ystäviksemme.

— Se riippuu siitä mimmoisia papit ovat!

— Minä puhunkin siitä kuinka minulle on käynyt. Stalorassa ei meidän suinkaan sovi soimata hengellistä säätyä. Niillä seuduin on monta pappia, jotka samalla ovat koulu-opettajia. Ja aimo opettajia ovatkin. Se taas tulee siitä, että läänin kaksi viimeistä pispaa ovat olleet mallipappeja, sivistyneitä, rakastettuja ja suuressa arvossa pidettyjä miehiä, joilla oli suuri vaikutusvalta kunnissa. Nämä kustansivat usean papin suorittamaan opettajantutkintoa ja tekivät lahjoituksia heidän hyväkseen. Ratti hyvä, kun pappi on vakinaisena opettajana jossakin kunnassa, on hän hyvä opettaja. Ainoastaan muutto-papit ovat kelpaamattomia opettajan toimeen; sillä, jos papit usein paikkaa vaihtavat, tietää se, että ovat jossain joutuneet riitaan pispansa kanssa. Semmoisia pappis-opettajia ei meillä ole.

— Siis kaikki käy sinulle mielen mukaan! Mutta tahtoisinpa halusta tietää, miltä kannalta otat uskonnon opetuksen, tuon minulle vaikeimman aineen.

Labaccio vastasi totisena: — Minä kunnioitan uskontoa. Niinkuin tiedät, on minulla siinä aina ollut periaatteeni. Minun ymmärtääkseni tulee opettajan ennen kaikkea olla oppilaittensa hengellisenä isänä. Mitäpä voisikaan aikoihin saada ilman uskontoa? Minusta tuntuu kuin ei olisi mahdollista lasten ymmärrystäkään kehittää — — — ja hän lisäsi hitaasti, katsellen Emiliota että epäilisikö tämä hänen muualta lainanneen lauseensa: — eihän voisi ilman aurinkoa saattaa maatakaan hedelmälliseksi. Kerron sulle suoraan, minä pidän aamu- ja iltarukousta luokassani.

— Silloin lieneekin kirkkoherra aika tyytyväinen — sanoi Emilio.

— Kirkkoherra on hyvä ystäväni. Toiselta puolen olen minäkin hänelle kiitollisuuden velassa. Hän se oli, joka kehoitti minua lukemaan hiukkaisen latinaa, niin että nyt annan tunteja siinä kielessä. Par'aikaa selittelen Epitomea muutamille talonpoikaispojille, jotka aikovat papeiksi. Tiedätkös — — minä olen yhä edelleenkin metoodillinen niinkuin ennen seminaarissa. Omiin lukuihini käytän joka päivä kolme neljännestuntia, en minuuttiakaan vähempää, jok'ikinen päivä vuoden umpeensa.

Emiliota nauratti nuo neljännestunnit. — Sanalla sanoen, sinulta
riittää aikaa kaikkeen. — Emilio toivotti hänelle onnea ja kertoi
Lericalta kuulleensa Labaccion tulleen välttämättömän tarpeelliseksi
Stalorassa.

— Minä asetan suuni säkkiä myöden — pitkitti toveri, jättäen tahallaan toisen leikkipuheen siksensä, ja kertoi sitte toimistaan, yhä syömistään jatkaen. Hän oli muun muassa toisten kanssa perustanut käsityöläisten ja pikkukauppiaitten sivistysseuran. Hänen oli onnistunut henkiin herättää kunnan soittokunta, joka oli sitten saanut toisen palkinnon Bra'n kilpailussa. Sitäpaitsi oli hän kolmena vuonna opettanut piirustusta, ja piirustus-oppilaat olivat teettäneet hänelle mitalin, jossa oli hänen nimensä kaiverrettuna toiseen puoleen. Tätä nykyä hän kirjoitteli maataloutta koskevaa luentosarjaa, sekä luki niitä asioita käsitteleviä aikakauskirjoja, sillä vielä oli paljo talonpojilla opittavaa, varsinkin viinin valmistukseen ynnä hedelmäin ja viljalajien säilyttämiseen kuuluvia seikkoja. Mutta enintä kunniaa oli hänelle tuottanut tekstattu kirjoitus, jonka hän Victor Emanuelin kuoleman johdosta kirjoitti eräälle paikkakunnalla asuvalle kreiville. Se panetti kirjoituksen lasiin ja kehykseen, sekä ripusti palatsinsa etuseinälle lippujen ja vanhain, kansalliskaartille muinoin kuuluneitten kiväärien keskelle.

Aina milloin Labaccio mainitsi viran-omaisia, sanoi hän kunnioittavasti "ritari ja sindaco Lotti, ritari, koulu-legaatti ja tohtori Bellini, ritari, tarkastusmies ja insinööri Calossi", eikä unhoittanut yhtäkään arvonimeä. Hän oli tosiaankin semmoinen, miksi seminaarissa ollessaan oli käennyt. Ratti katseli häntä mieltymyksellä, jommoista tunnemme, nähdessämme ennustuksemme toteutuneiksi. Labaccio puhui tyynesti, eikä koskaan ääntään koroittanut. Hän katseli lakkaamatta eteensä pöytään, ja samalla kun puhui hän oli täydessä hommassa: suolasi, lisäsi pippuria, leikkasi leivän pieniksi viipaleiksi, pyyhki murut pöydältä kädellään, asetteli kaulaan sidottua salvettiaan — ja teki kaiken tämän perin hitaasti. Kun hän nosti kasvonsa ylöspäin, toisen jotain kysyessä, loi hän katseensa, niinkuin ennenkin seminaarissa, ei puhujan silmiin, vaan hänen kaulaliinaansa.

— Sinä olet oikein onnenpoika! — virkkoi Emilio. — Minkäslainen on sitte kunta?

— Kunta on hyvä — vastasi Labaccio. — Minulla on ollut onni joutua tekemisiin semmoisten kotien kanssa, jotka auttavat minua työssäni. — — Tässäkin suhteessa toistan entisen havaintoni, että löytyy opettajia, jotka eivät tiedä omaa parastansa, vaan kokevat hyötyä kunnassa vallitsevasta eripuraisuudesta rupeamalla jonkin erityisen puolueen mieheksi. Se on erhetystä, hyvä ystävä, surku-tel-ta-vaa erhetystä. Minä sitävastoin pyrin sovittamaan riitaisuudet ja saatanpa kehua onnistuneenikin pyrinnöissäni. Sanotaan: koulu-opettaja on sivistyksen apostoli kunnassa. Tahtoisinpa lisätä: myöskin rauhan apostoli; pääasiallisesti rauhan. Opettajan tulee saattaa rauhaa kuntaan ja asettaa suu säkkiä myöden. On esimerkiksi opettajia, jotka menevät päivälliskutsuille toisen puolueen jäsenten luokse, mutt'eivät toisen, peläten loukkaavansa toisia. Semmoinen menetystapa todistaa luonteen heikkoutta, ett'en sano pelkurimaisuutta. Minun mielestäni opettajan tulee olla puolueitten yläpuolella, eikä mitäkään näistä erittäin suosia, ja siksi minä menen kaikkien kutsuihin. Opettajan ensimmäinen velvollisuus on pysyä hyvässä sovussa kotien kanssa. Se opettaja, joka riitaantuu vanhempain kanssa, ei voi koskaan mitään hyvää saada aikaan. Siis, ei minkäänlaisia epäkohteliaisuuksia, se on periaatteeni; ei minkäänlaisia riitaisuuksia. Jos luokassani on — ajatelkaamme semmoista tapausta — sindacon tai tarkastusmiehen poikia, niin en suinkaan heitä vanhempainsa tähden aseta ensi riville istumaan; mutta enpä myöskään seuraa muutamien opettajien hullua menetystä, jotka, peläten, että heitä luullaan lahjomisille alttiiksi, ja kehuakseen muka itsenäisyyttään panevat parempisukuiset oppilaansa viimeiselle penkille. — — Sitäpaitsi, ovathan viran-omaisetkin ihmisiä. Eihän sovi vaatia, ett'eivät rakastaisi omia lapsiaan enemmän kuin muita. Tyhmyyksiä.

Jo Emilio vihastui: — Hyväinen aika, mitä rupatat! Sinä olet opettajiston Feniks lintu ja sattunut löytämään Eldoradon. Mutta mitä minuun tulee ja myöskin useimpiin virkaveljistämme, on meillä lukemattomia ja kaikenkaltaisia vaikeuksia ja elämämme on ikävää ja kurjaa. Se ei ole minkään arvoista, jos onkin kunniallinen mies ja tekee velvollisuutensa. — — Minä näen ehtimiseen väkivaltaisuuksia ja vääryyksiä tehtävän ja opettaja on niiden suhteen turvaton. Joka taholta kuuluu valitushuutoja, tuhansittain on opettajia, joilla ei ole ravintoa kylliksensä ja moni kuolee nälkään. Et voi kieltää, että tämä on totta.

— Sitä minä en suinkaan kiellä — vastasi Labaccio hiljaisena — mutta usko pois, Ratti, paljo liioitellaan.

— Liioitellaanko? — — Missä tilassa ovat Staloran naapurikuntain opettajat? Luullakseni sinä sen tiedät.

— Minä tunnen muutamia heistä. No niin — — ylipäänsä heillä on hyvä asema. Kerran sairastui yksi opettajista ja silloin talonpojat toivat hänelle kaikenlaisia lääkeyrttejä sekä hevosen-ihraa. — — Usko minua, asiat eivät ole niin huonosti kuin hoetaan. Minun luullakseni on syytä molemmin puolin. Eiväthän opettajat muuta tee kuin ruikuttavat tuosta siunatusta palkastaan. Lopulta käyvät sietämättömiksi. Sanonpa vielä kerran, itse he ammattinsa alentavat alituiseen huutamalla nälkään kuolevansa. Siinä on jouduttu niin kauas, että ihmiset, nähdessään opettajan, säpsähtäen peräytyvät ikäänkuin näkisivät Ugolino kreivin[15] haamun. Opettajat kirjoittelevat sanomalehtiin ja uhkailevat. — — Näyttävät luulevan, ett'ei heitä varten olekkaan oikeutta ja armahtavaisuutta maailmassa — — Usko minua; minä seuraan noita riitoja — — kirjoitan eri vihkoon tuomio-istuinten päätökset ja neuvoskuntain mietinnöt, ja huomaan, että niissä usein opettajien vainoojia kelpo lailla pelmuutetaan. Mutta mitä sinä teet?

Näin sanoen Labaccio otti vadin, jossa oli kasviksia, Emilion kädestä ja neuvoi hänelle, kuinka sallaati oli valmistettava. Hän esitteli teoriiansa eri ainesten tarkasta punninnasta sekä näytti kuinka lehtiä oli liikuteltava, etteivät maustimet lentäisi pitkin. Äkkiä sysäsi hän tuolin taaksepäin, jott'ei saisi polvilleen kasvislehteä, joka putosi vadista.

— Taaskin olet entisesi tapainen! — huudahti Emilio nauraen. — Olet aina enemmän pelännyt tahrapilkkua, kuin pyssynlaukausta.

— Hyvä ihminen — sanoi toinen tyynesti — jos eivät opettajat varo vaatteitaan. — — Arvaatkos, kuinka kauan olen käyttänyt tätä takkia? — — Viisi vuotta, eikä sitä vielä ole käännetty. Jos ei tuota mieletöntä pakollista voimistelua olisi, kestäisi se vielä pitkät ajat.

— Lyönpä vetoa, ettäs olet jo pääomia kokoellut — sanoi Ratti.

Labaccio kohautti hartioitaan. Kuinka häneltä olisi mitään voinut säästyä? Mutta ensi vuonna hän toivoi voivansa panna säästöön, sillä hän saa palkankoroitusta. Hän kehui ritari ja sindaco Lottia, joka oli hankkinut lisää opetusvälikappaleita ja antanut hänelle kahdeksankymmentä lireä iltakoulusta paitsi hallituksen palkanlisäystä sekä luvannut hänelle vähäisen maata mallipelloksi, aiottua maanviljelyskoulua varten.

— Sinähän olet koko Kroiso! — virkkoi Emilio hieman kateissaan. Siksi että itse olet joutunut kultalaan, näet muidenkin kohdan ruusunkarvaisena. Minun puolestani nauttios vaan olostasi, mutta sääli edes niitä, joilla on tuskin välttämättömimpänsä, äläkä kehu tätä kaikkein viheliäisintä virkaa. Eihän tarvitse muuta kuin muistaa että kaikilla muilla urilla on ylenemisen toivoa. Tämä toivo antaa ihmiselle voimaa raatamaan. Meidän virassamme ei ole muuta toivomista kuin ett'ei vajoisi alaspäin. Siinä kansakoulu-opettajan toimen määritelmä.

— Kai olot paranevat — virkahti Labaccio.

— Sinulle kyllä, siitä olen varma — sanoi Emilio, ja muistaessaan Lerican leikkipuhetta hän lisäsi: — Luultavasti nait tytön, jolla on viisikymmentä tuhatta lireä.

Labaccio katseli häntä ällistyneenä ja vastasi hiukan hämillään: — Ei se ole mikään tyttö.

— Oho, arvasinpa siis oikein! — huudahti Emilio, iloissaan odottamattomasta keksimisestään. — Tyttö tahi muu; pääasia että hankit itsellesi vaimon, jolla on niin ja niin paljon kukkarossa. Arvasinhan sen.

Labacciota hieman harmitti, kun oli noin joutunut ansaan. Nyt ei enää maksanut vaivaa asiata salata. Niin, tätä naimista oli jonkun aikaa puuhattu, mutta häitä oli täytynyt lykätä. — — Hän ei uskaltanut mainita, että oli odottanut setänsä kuolemaa, mennäkseen naimisiin. Morsian oli leski — — yksi pikkukoulun perustajia, saman koulun, jonka sihteerinä hän ilmaiseksi oli ollut toista vuotta. Hän alkoi ylistellä sydänkäpynsä hienoa kasvatusta ja oivallista luonnetta. — — Se osasi ranskaa ja vähän englannin kieltä, lyhyesti sanoen, sillä oli perusteellinen sivistys ja — — miellyttävä olento.

— On sillä kai muutakin, joka vetää sinua puoleensa — sanoi Ratti.

Hän tarkoitti myötäjäisiä; mutta toveri luuli hänen ilvehtien puhuvan nuoruudesta ja kauneudesta, joista ominaisuuksista sulhanen ei ollut sanaakaan virkkanut, koska edellistä ei enää ollut, jälkimäistä ei koskaan ollut löytynytkään. Hän oli siis ymmärtävinänsä Emilion sanat niin, että todella saivat oikean tarkoituksensa ja vastasi: — Kyllä niin, hänellä on vähän tavaraa. — — Minä teen hyvän kaupan. — Ja kostaaksensa toiselle tämän sivuiskuja, hän lisäsi: — Luultavasti hän ei olisi minua ottanut, jos olisin noita kerjäläisten tavoin ruikuttavia opettajia.

Emilio ymmärsi pistoksen, ja osaksi ivasta suuttuneena, osaksi vihoissaan uudesta todisteesta, että kaikki oli ennalta laskettua tuossa monituumaisessa päässä, joka ulkoapäin näytti niin hyvällaiselta, hän puhkesi terävästi sanomaan: — Niin, nyt ymmärrän, että sinun täytyy päästä eteenpäin maailmassa! Sinulla on kaikki mitä siihen tarvitaan. Hengessäni näen sinut kunnallishallituksen jäsenenä, tohtorin seppele päässä, valtiopäivämiehenä. — — Säädyissä istuessasi et kai häpeä meitä, niinkuin moni muu on tehnyt. Sinä kyllä silloin muistat vanhoja tovereitasi, jotka eivät ole voineet rahoja ravistaa päästötodistuksestaan, vaan ovat jääneet maan mutaan ja nöyrästi tekevät velvollisuutensa. Ehdoittelet kai palkan vähimmäksi määräksi edes tuhannen lireä. Sinulla on hyvä sydän ja sanot luultavasti leikatessasi fasaanin paistia: — Toimittakaamme niin, että palanen häränlihaa keitetään tuolle nälkäiselle joukolle, josta onnellisesti olen päässyt — — älyni avulla.

Emilio oli tuskin sanansa sanonut, ennenkuin pelkäsi loukanneensa ystävätään. Mutta Labaccio vastasi aivan tyynesti, kahviaan sekotellen: — Tuhannen lireä on minusta aina ollut sopivin summa, mikä olisi panna palkan vähimmäksi määräksi — — tätä nykyä, siihen lisäksi vapaa asumus; eläkelaki kaipaa parannusta siihen suuntaan, että esimerkiksi otetaan lukuun sekin aika, jonka opettaja tarvitsee hankkiakseen uuden paikan, kun on joutunut virattomaksi ilman omaa syytänsä.

Hän oli hetkisen vaiti maistaakseen kahviansa. Sitten kysyi: — Miksi et sekota herneitä kahviisi? — Ja hän antoi Emiliolle hyvän neuvon: herneitä oli pantava puoleksi; nekin olivat poltettavat ja jauhettavat. Sillä lailla valmistettuna maistui kahvi paremmallekkin kuin paljaaltaan ja maksoi noin pari centesimoa vähemmän kuppi.

Tämä omituinen käänne, jonka Labaccio antoi puheelle, lepytti Emilion jälleen ja hän melkein katui koettaneensa ärsyttää toista sekä rupesi leikkiä laskemaan ja puhumaan omista seikkailuistaan, kunnes toinen katseli kelloaan ja sanoi, että hänen oli lähteminen. Hän pyysi vaateharjaa ja harjasi itseänsä huolellisesti, jonka jälkeen kiitti toveria kestityksestä.

Kun ystävät olivat kadulle tulleet, kysyi Labaccio, mitä koulusanomia Emilio tilasi, ja kuultuaan hän ehdoitteli ottamaan toista, Kasvatus-opillinen kirjallisuus nimistä lehteä, joka oli halvempi. Koska Emilio ei näyttänyt oikein taipuvaiselta vaihtoon, sanoi toinen lopulta syynkin ehdoitukseensa: se, joka hankki seitsemän tilaajaa, sai yhden vuosikerran ilmaiseksi. Hänellä oli jo kuusi. Miksikä Emilio ei saattaisi tehdä hänelle mieliksi?

Ravintolan edustalla odotteli Labaccion kyytimies. Opettaja nousi vaunuihin, varoen tarkoin housujaan, etteivät tahraantuisi.

— Milloin tapaamme jälleen? — kysyi Emilio luontaisen sydämmellisesti, sillä tällä hetkellä hän näki Labacciossa ainoastaan vanhan toverinsa.

Toinen vastasi toivovansa nähdä hänet ensi opettajakokouksessa,
Milanossa tahi Turinissa.

— Minulla ei ole toivoa päästä sinne — sanoi Emilio. — Kaikissa tapauksissa on minulle aina hauskaa tavata sinua. Onnea retkillesi, äläkä unhoita minua —- hän pitkitti ja puristi sydämmellisesti ystävän lihavaa velttoa kättä.

Kun vaunut lähtivät liikkeelle, sanoi Labaccio aivan tyynesti: — Kyllä minä ajoissa annan sinulle tiedon häistäni.

Omituinen oppilas.

Labaccion lähdettyä tunsi Emilio entistänsä suurempaa kyllästystä oloonsa, niinkuin usein käypi, kun kunnolliset ihmiset, joilla ei ole sattunut onnea olemaan, näkevät mielestään tunnottoman kumppanin myötäkäymistä; tämä vastenmielisyys kypsytti hänessä päätöksen koettaa onneaan Turinissa päästäkseen pois maaelämästä. Mutta sen päämäärän saavuttamiseksi hänen täytyi täydellä todella ryhtyä lukuihinsa, ja koska nuot aikaisemmat tapaukset olivat auttamattomasti ryöstäneet häneltä sekä vanhempain että oppilaitten kunnioituksen, ei hän enää voinut Altaranassa saavuttaa tuota hengen työlle välttämättömän tarpeellista mielenrauhaa, vaan päätti hakea toista paikkaa. Sitäpaitsi ei kylässä ollut mitään, joka olisi pidättänyt häntä, sittenkun hän kerran oli menettänyt neiti Gallin ystävyyden ja varmaksi ymmärtänyt, ett'ei se enää millään ollut takaisin voitettavana. Opettajattaren läheisyyspä vaivasikin häntä, ja armaansa näkeminen oli hänelle kiusaksi. Kaukana Altaranasta hän kyllä tytön pian unhoittaisi. Yksi ainoa side kiinitti häntä Altaranaan: se oli Samis'in herrasväki. Ero heistä tuntuisi katkeralta.

Aikaisin eräänä aamuna astui asian-ajaja Emilion huoneesen huudahtaen: — Herra opettaja, tässä tuon lahjan tieteelle! — Tämän sanottuaan hän käski sisään neljäntoista vuotiaan pojan, joka asettui vastapäätä opettajaa ja katseli häntä rohkeasti, odottaen, että toinen tuntisi hänet. Vaan muutos, joka pojan ulkomuodossa oli vuoden kuluessa tapahtunut, sekä siistit vaatteet vaikuttivat sen, ett'ei Emilio oitis tuntenutkaan Generiä, tuota lurjusta Case Rossen yhteiskoulusta, joka oli neiti Vettiä armastellut. Kun asian-ajaja mainitsi pojan nimen, muistui oitis Emilion mieleen tuuma, josta toinen oli edellisenä vuonna puhunut: ottaa näet joku lahjakas rahvaan poika suorastaan auran perästä ja antaa hänen kulkea lukutietä, voidaksensa hänessä askel askeleelta seurata eläimen muutosta ihmiseksi sekä siten tutkia kysymystä talonpojan yhteiskunnallisesta ja tiedollisesta kasvatuksesta. Tutkittuansa ja koeteltuansa useita poikia, asian-ajaja lopulta oli valinnut Generin, joka toisena kouluvuotenaan oli osoittanut todella merkillistä älyä ja tahdon tarmoa. Isä, vanha roisto, oli antanut poikansa niin monilla ehdoilla, että tuntui siltä, kuin hän olisi tehnyt suuren armon asian-ajajalle. Tämä oli ottanut pojan mukaansa kaupunkiin, räätälillä puetettavaksi, ja uskoi hänet nyt kuukauden ajaksi Emilion hoitoon valmistettavaksi suorittamaan pääsötutkintoa Turinin kansakoulun neljänteen luokkaan. Asian-ajajan tarkoitus oli antaa Generin, päätettyään kansakoulun, käydä jonkin teknillisen oppilaitoksen läpi.

— Katselkaa häntä tarkasti kiireestä kantapäihin — virkkoi asian-ajaja — ja sanokaa, eikö hän näytä maailman valloittajalta.

Kun lukutunnit oli määrätty ja Generi pois lähetetty, kertoi Samis tarkoin tutkineensa poikaa sekä hankkineensa perinpohjaisia tietoja hänestä, ennenkuin oli hänet valinnut. Juuri semmoista luonnetta hän oli hakenut: poikaa, jolla ei olisi vähintäkään tunteellisuutta. Neiti Vettiä koskevat haaveilut olivat vain tilapäistä aistinten kiihkoa. Rakkaus opettajattareen oli muuttunut palavaksi koulu-innoksi, jota seurasi tahi jolle kentiesi oli perustuksena voittamaton inho talonpojan asemaa ja raskasta maatyötä kohtaan. Säännöllisesti kuin joku oikeudenpalvelia oli isä monena kuukautena pieksänyt poikaansa saadakseen hänet irti Minervasta ja jälleen kiinni Cerekseen. Turhaa kaikki: poika oli rautaisen itsepäisesti ponnistanut vastaan ja sata kertaa selitellyt, että antaisi ennen lyödä itsensä kuoliaaksi, kuin rupeaisi talonpojaksi. Näyttipä siltä kuin koko se kansanluokka, joka vuosisadat oli auran perässä hikoillut, nyt olisi väsynyt ja maisteltuaan pojan suulla kirjatietoja, noussut hänen persoonassaan kymmenen sukupolven yhteisillä voimilla tuota perinnöllistä kirousta vastaan.

Hän on ennalta valittu — päättä asian-ajaja — ruumiillisesti, henkisesti ja siveellisesti varustettu taistelemaan ja kohoamaan korkeammalle; hän on pelkästään aivoa ja tahdon voimaa; ihminen joka onnistuu kaikessa. Älkää ajatelko koskaan voittavanne hänen rakkauttaan, niinkuin en minäkään toivo saavani häneltä mitään kiitollisuutta. Ennustanpa hänen viidenkolmatta vuotiaana kirjoittavan kirjan, jossa vastustellaan minun mielipiteitäni oikeustieteessä. Kohdelkaa häntä aika-ihmisenä ja huviksenne tutkikaa häntä. Se maksaa kyllä vaivan, olkaa varma. Hän on tulevaisuuden talonpoika.

Emilio rupesi opettamaan Generiä, käyttäen enimmän ajan äidinkieleen ja laskentoon. Poika oli todellakin lahjakas ja harras työssään, ja pian opettaja huomasi asian-ajajan oikein käsittäneen hänen luonteensa. Koska Generi oli vast'ikään ensimmäistä kertaansa käynyt Turinissa, antoi Emilio hänelle aineeksi kuvauksen tästä kaupungista. Kirjoitus oli erinomaisen selvä, hyvä suunnitelman puolesta ja siinä kerrottiin muutamia varsin omituisia havaintoja; mutta siinä ei ollut ihailun sanaakaan, ei ainoatakaan ihmettelevää huudahdusta, jommoisia lapset niin paljon käyttävät kertoessaan jostain, joka on heitä huvittanut tahi liikuttanut. Sama oli laita seuraavienkin ainekirjoitusten ja suullisten esittelyjen, joissa kuitenkin sydämmen kielten olisi pitänyt värähdellä: kirjoitettiin näet isänmaata, uskontoa ja perhettä koskevia aineita. Kyllä hän näiden sanain sisällyksen ymmärsi, kertoi ja selitti selvästi ja johdonmukaisesti mitä luettiin tahi opetettiin, mutta ei hänen katseensa, ei äänensä koskaan ilmaisseet vähintäkään sydämmen liikutusta. Kun Emilio huomautti jostakin tehdystä virheestä, näytti oppilas miettiväiseltä, ja kehuttaessa hän salasi tyytyväisyytensä. Hän antoi Emilion usein toistaa jonkin selityksen voidakseen paremmin käsittää, eikä ollut koskaan hajamielinen tahi odottanut malttamattomana tunnin päättymistä. Kuitenkin tunsi opettaja elämän tykyttävän tuossa kuivassa, voimakkaassa ruumiissa, joka uusista vaatteistaan huolimatta vielä haiskahti talonpojalle; nuo päivettyneet kädet, leveine, litteine sormenpäineen liikehtivät, pojan jotakin vastausta miettiessä, tiedottomasti, kuumeentapaisesti; tuo todisti vilkasta sielun-elämää ja hermojen kireätä jännitystä. Generin ruumiin asento, liikkumistapa ja ääntäminen muistuttivat yhä vielä pojasta, joka oli kasvanut riihen ja karjapihan vaiheella. Emiliosta näytti hänen talonpoikamaisuutensa päivä päivältä yhä enemmän katoavan. Ainoastaan opettajansa kohtelemisessa hän oli muuttumaton: aina kunnioittavainen, vaan ilman vähintäkään sen hartaampaa tunnetta. Tullessaan sanoi hän "hyvää päivää" ja mennessään "hyvästi", ja jos oli jostakin epätietoinen, kysyi; muuta ei puhunut.

Uteliaana saadaksensa tietää, mitä tässä moukan pojassa oikeastaan piili, Emilio kerran otti leikillä puheeksi hänen entisen mielitiettynsä ja odotti näkevänsä pojan punastuvan niinkuin silloin koulussa. Vieläkös mitä; poika kohautti naurahtaen toista olkaansa, ikäänkuin olisi pitänyt niitä asioita pelkkinä hullutuksina, joita ei enää ajatellutkaan.

Eräänä päivänä kysyi Emilio, eikö hän pelännyt aikaa myöten väsyvänsä opin tiellä, jossa on niin paljo vastuksia ja joka vaatii niin suuria ponnistuksia.

Poika pudisti kieltävästi päätään.

— Eikö sinusta ole ikävä jättää vanhempiasi? — tiedusteli opettaja.

Toinen vastasi: — He ovat tyytyväisiä — aivan niinkuin asia olisi koskenut yksin vanhempia.

— Mutta — pitkitti opettaja — jonakin kauniina päivänä kadut kauppojasi ja silloin muutat suuntaa ja rupeat taas talonpojaksi.

Poika vastasi kuivasti ja äreästi: — En koskaan, en koskaan — ja naurahti säälivästi niin mahdotonta olettamusta.

Nämä vastauksensa hän lausui pää pystyssä ja silmät tuijottaen avaran lakeuden kaukaiseen taivaanrantaan, ikäänkuin olisi nähnyt edessään tappotanteren, jolta kuului kaukainen tykkien jyske ja jonka näkeminen häntä riemastutti.

Generin pieni olento oli kuukauden ajan hauskana vaihetuksena Emiliolle; sen kuluttua hän mielihyväkseen saattoi asian-ajajalle ilmoittaa, että tämän holhotti oli erinomaisesti edistynyt. Samis'in herrasväen Turiniin lähdön edellisenä päivänä Emilio sanoi asian päivällispöydässä tavallisten vieraitten läsnäollessa. Hän huomasi tuottaneensa suurta tyytyväisyyttä isännälleen, sitä enemmän, koska tämän ystävät ja tuttavat jonkun aikaa olivat tehneet pilaa hänen kummallisista kokeistaan muodostaa suurta miestä polentajauhoista.

Asian-ajaja käytti opettajan lausuntoa Generistä hyväkseen antaakseen löylyä vastustajilleen ja piti sen johdosta viimeisen esitelmän siltä kesältä.

Niinpä niin, saattoivat he hänen puolestaan nauraa niin kauan kuin Generin kaltaiset pojat olivat poikkeuksina, niin kauan kuin oli harvinaista, että talonpoikaispojat ja käsityöläisten lapset valitsivat lukutien. Mutta jälkeisemme kyllä huomaisivat, kuinka parannusta seuraisi parannus, myönnytystä myönnytys, siksi kunnes joudutaan siihen tilaan, että kaikkien oikeus sivistykseen pidetään kieltämättömänä, että kaikki urat aukaistaan kaikensäätyisille lapsille. Jälkeläisemme saavat silloin nähdä, miltä entisten etu-oikeutettujen säätyläisten tuntuu kilpailla uusien kykyjen kanssa, jotka ilmestyvät laajoista kansankerroksista, mitkä siihen asti ovat olleet tykkönään poissuljettuina kilpailusta.

— Nyt jo — pitkitti asian-ajaja —- valitatte, että teitä on liian paljo ja että teidän täytyy syödä toisianne. Mutta kun ne murtauvat opin teille ja tekevät rynnäköitä yhteiskunnan kukkuloille, nuo tietämättömyydessä eläneitten sukupolvien jälkeläiset, väkevämpine himoineen — sillä heidän halunsa ovat vuosisatoja olleet tyydyttämättä — raittiine, uupumattomine ajatusvoimineen, pontevuudella, joka vastaa heidän ruumiillista voimaansa, väkevämmällä muistolla kuin teidän, alkuperäisempinä ja kestävämpinä; mitäpä jälkeläisenne voivat toimittaa näiden rinnalla, jälkeläisenne, jotka teiltä ovat perineet henkisen väsymyksen, itsemurhan-taipumuksen, tuhansittain paheita ja koko joukon surkeita hermotauteja, ylen kiihoittuneen elämän seurauksia? Saatte vielä nähdä, te, jotka luulette henkisen kyvyn ja tieteellisen sivistyksen kulkevan perintönä keskisäädyssä ja rajoittuvan yksin siihen, saatte nähdä, kuinka nuo matalaiset talonpojat leveine hartioineen ja kovine kourineen tekevät puhdasta, kun istautuvat lukupöydän ääreen tuoden mukanaan virkistävän tuulahduksen pellolta ja työpajasta. Nuoret, sivistystä janoavat raakalaiset silloin murtautuvat rappeutumisen lahonneisin kouluihin — — ja kiipeevät sinne teidän ruumiittenne ylitse. Minä lähetän nyt yhden sotamiehen etujoukkoihin.

Puheensa vahvistukseksi hän huusi luokseen Generiä, joka oli puutarhassa.

Tuo hienoihin vaatteisin puettu talonpoikaispoika, joka asian-ajajan puheen jälkeen esiytyi jonkinmoisena uhkaenteenä keskisäädylle ja samalla jonkinlaisena tieteellisyyden uudesti-synnyttäjänä, herätti äänekästä naurua, joka harmitti Samista.

— Naurakaa te vaan — hän virkkoi, jälkeläisenne eivät naura.

Sen jälkeen hän ojensi lasillisen viiniä pojalle, joka, katseltuaan kirkkaasti ja tyynesti ympärilleen, ujostelematta tyhjensi sen yhdessä kulauksessa. Se herätti uutta iloa.

— Sillä lailla teidät niellään! huudahti asian-ajaja voitonriemuisana.

Kaikki nousivat nauraen ruokapöydästä.

Terveydenhoitoa harrastava tarkastaja.

Melkein lapsellisen malttamattomasti Emilio odotteli tarkastajan käyntiä, ikäänkuin tämä mies olisi tuonut mukanansa kaupungin ilmaa ja läsnäolollansa lyhentänyt Altaranan ja Turinin, Emilion toiveitten kaupungin, väliä.

Tarkastaja, pitkä, harmaahiuksinen, synkkäsilmäinen, älykkäännäköinen mies, kulki luokasta luokkaan sen muotoisena, kuin olisi ollut käynnillä jossakin rangaistuslaitoksessa. Hän muistutti suuresti ruumiilliseen asuun pukeuneesta apeamielisyydestä ja toimitti tarkastuksensa Emiliolle tuiki uudessa muodossa. Kun hän kyseli jotain tahi katseli opettajaa, oppilaita, koulua, viran-omaisia, näytti hänet valtaavan syvä säälin tunne kaikkia kohtaan. Astuessaan Emilion luokkahuoneesen, hän huolimattomasti ja väsyneen näköisenä tiedusteli: — Kuinka usein teidän on täytynyt muuttaa metoodia? — Ja vastausta odottamatta hän taas kysyi: — Kuinka monta tarkastajaa on teillä jo ollut?

Hän ei tälläkään kertaa odottanut vastausta, vaan pitkitti: — Minä en aio tehdä minkäänlaisia muistutuksia opetustapaanne vastaan. Jos te kokeilette hyvällä metoodilla, ei teillä ole muuta tehtävänä kuin pitkittää samaan suuntaan, ja jos huomaatte opetustapanne huonoksi, voitte yksinkin tehdä siinä parannuksia omien kokemustenne nojalla. Yhdellä ainoalla käynnillä en voi arvostella opetustapaanne, yhtä vähän kuin minun on mahdollista antaa teille toista, valmiiksi määriteltyä. Olkaa varoillanne, ett'ette muuta tapaa joka kuukausi niinkuin muutamat tekevät. Olen tavannut opettajia, jotka pitävät koulua jonkinmoisena omain aivojensa voimistelu-kenttänä. Muutamat ovat siitä aivan hulluiksi tulemaisillansa. Lasken sydämmellenne: älkää koettako näytellä neron osaa. Tyytykää olemaan pelkkänä tavallisena ihmisenä. Meillä on todella munivien kanojen puutetta ja sen sijaan yllin kyllin hyödyttömiä kotkia.

Emilio luuli hänen tarkoittavan herra Calvia, jonka luokassa äsken oli käynyt.

Kun tarkastaja vertaili saapuvilla olevain oppilaitten lukua siihen, mikä sen olisi pitänyt olla, pudisti hän päätänsä. Kaikkialla oli nähnyt saman asianlaidan. Kaksi pakollista kouluvuotta supistuu useammille yhdeksi vaillinaiseksi vuodeksi, niin ett'eivät koulusta päästessään osaa edes nimeänsä kirjoittaa. Saattaisipa todella tästä maanmainiosta kansakoulusta sanoa, että se vähentää oppimattomain, mutta lisää kelvottomain lukua.

Sitten hän antoi Emilion tehdä pojille kysymyksiä, ja pudisteli sääliväisesti päätään, kun kuuli oppilaitten vaivalla pusertelevan kieliopillisia sääntöjä ja määritelmiä. Tuntui siltä, kuin pojat olisivat kertoelleet vieraskielisiä sanoja, joita olivat, sisältöä ymmärtämättä, ulkoa oppineet.

— Hyvä — tarkastaja virkkoi — te teette, minkä voitte. Kuullaanpas, onko heillä minkäänlaisia tietoja hyödyllisistä asioista.

Hän alkoi itse tehdä yksinkertaisia ja helposti ymmärrettäviä kysymyksiä terveys-opista: kuinka vesi on puhdistettava, kuinka silmiä ja korvia on eräissä tapauksissa suojeltava, mitä varustuksia on tehtävä tarttuvain tautien liikkuessa, kuinka annettava ensimmäinen apu luun murtuessa tahi jäsenen nyrjähtäessä, miten haavoja hoidettava y.m. — kaikki asioita, joista pojat olivat tuiki tietämättömiä.

— Opettakaa hiukan näitäkin vähäpätöisiä aineita, herra opettaja — sanoi hän — se ei ole hukkaan heitettyä aikaa.

Opettajan sanomattomaksi hämmästykseksi tarkastaja rupesi tutkimaan, ei kirjoitusvihkoja, vaan poikain kauloja, silmiä ja hampaita, ja rypisti tyytymättömänä otsaansa. Sen jälkeen sanoi: — Kylpyamme vesineen ja saippuoineen olisi tarpeen joka luokkaa varten. Sitä minä pitäisin voimisteluakin tarpeellisempana.

Kun hän oli palannut opettajan paikalle, ei hän pitänytkään tarkastajien tavallista, koulutyötä koskevata puhetta, vaan kehoitti sen sijaan poikia harjaamaan hampaitaan kahdesti päivässä sekä huuhtomaan tarkoin suutansa. Pojat luulivat inspehtorin leikkiä laskevan. Hän puhui heille ystävällisesti ja kertoi muun muassa, kuinka japanilaiset, köyhimmätkin, tekevät, saadakseen kauan pitää hyvät hampaansa: he näet raappivat hampaitaan kynsillä, ottavat suun täyteen vettä, molskuttavat sitä kielellään ja sitte ruiskuttavat ulos niin kovaa, että palveliain on tapana suutansa pihassa huuhtomalla herättää yläkerrassa nukkuva isäntäväkensä.

— Näin tehden, pienet ystäväni — pitkitti tarkastaja — voivat he vielä kahdeksankymmenen vuotisina pureskella mitä ruokia tahansa, jota vastoin täällä jo viidenkymmenen vuotisilla on huono ruuansulatus, siitä vain, ett'emme voi ruokaamme kunnollisesti purra. Ja jos turmelemme vatsamme, pilaamme samalla mielialamme ja teemme sekä itsemme että muut ihmiset onnettomiksi. Tuo on teistä ihmeellistä, vai kuinka? Vaan ettepä saata arvata, kuinka paljosta viheliäisyydestä maailma pääsisi, jos vähän enemmän käytettäisiin puhdasta vettä. Mutta — päätti hän, katsellen likaisia seiniä — missä koulua ei pidetä siistinä, siellä eivät oppilaatkaan pese itseään. — Sitten lisäsi, opettajaan kääntyen: — Olkaa yhtä tarkka puhtauden suhteen kuin olette kieliopin sääntöjen, niin saattepa huomata totuuden erään suuren ajattelian sanoissa: Ihmisen tulee ennen kaikkea olla kaunis eläin.

Pojat nauroivat.

— Valitettavasti — tarkastaja jatkoi — eivät näille asioille naura ainoastaan pojat, vaan hyvin moni aika-ihminenkin; jopa korkeassa asemassa olevat henkilöt ylönkatsovat puhdasta vettä, raitista ilmaa ja valoa.

Lopulta hän rupesi aivan hitaasti kirjoittamaan tarkastuksen pöytäkirjaa eikä ollut huomaavinaankaan tarkastusmiestä, joka saapui huoneesen aivan hengästyneenä ja asettui tarkastajan viereen seisomaan. Lakattuaan kirjoittamasta, tarkastaja nousi ja sanoi opettajalle: — Teistä tulee jonakin päivänä tarkastaja; kaikki opettajat tulevat siksi ennemmin tahi myöhemmin. No niin, älkää silloin tehkö, niinkuin moni muu teidän nuorista virkaveljistänne, jotka, vaivoin tarkastajiksi päästyään, rupeavat törkeiksi ja sälyttävät opettajien niskoille kaikenmoista käsittämätöntä ja epäkäytännöllistä, mitä ovat onkineet kasvatusopillisten keksintöjen väljästä merestä. Tämän minä lasken sydämmellenne. Katsokaa myöskin, ett'ette neljässäkolmatta tunnissa unhoita, olleenne neljäkolmatta vuotta opettajana.

Senjälkeen hän kääntyi tarkastusmieheen, joka luultavasti odotti jotakin kohteliasta lausetta, ja sanoi: — Koulu on likainen.

Ovessa hän vielä huusi pojille: — Lukekaa ja peskää itseänne.

Uusia tietoja entiseltä korpraalilta.

Kun tuo omituinen tarkastaja oli lähtenyt ja Emilio taas alkoi vajota entiseen alamielisyyteensä, sattui odottamaton tapaus, joka virkisti häntä kokonaiseksi viikoksi. Tuli, näet, hänelle Carlo Lericalta Badolinosta aika kirje, oikea pieni paperimytty, jonka tuskin oli saanut temmatuksi postinkuljettajan kädestä, ennenkuin riensi kiiruusti kotiin, aivan kuin lukiolainen vetäytyy johonkin soppeen, sattumalta saatu, kielletty kirja kourassaan. Pelkästään noiden kahden ison paperiarkin näkeminen herätti hänessä sydämmellistä naurua, jotta oikein hyvältä tuntui; ystävä näet oli ahtanut ne täpö täyteen suurta, mutta taajaa käsialaansa sekä pistänyt tuon tuostakin väliin hirmuisen suurilla kirjaimilla sanoja, joiden tuli merkitä äänen kiihtymistä ja vihanpurkauksia. Kirjoitus oli muuten vähän erijaksoista, josta saattoi päättää hänen sitä kirjoittaneen useampaan erään, vähän joka päivä; ymmärsipä jo ennen kuin sitä lukikaan, että se oli yhtenäistä kuvausta, johon tekijä oli laskenut kahden vuoden kiukut ja kiusat, ja että hän oli sitä kirjoitellut vihasta vapisevalla kädellä, kiroellen ja puhisten.

Lerica ystävä siinä kertoi, oitis määräpaikkaan saavuttuansa joutuneensa ikäviin rettelöihin. Kuntaan kuului kaksi pientä kylää, joihin oli rakennettu uudet koulutalot sekä hyvin hauskat asumukset opettajille; mutta itse pääkylässä, jonne hän oli joutunut, ei ollut erinäistä koulurakennusta, siitä yksinkertaisesta syystä, että muudan mahtava kunnallishallituksen jäsen jo monena vuotena oli koululle neljästä sadasta lirestä vuosittain vuokrannut kaksi pientä pötsää eräässä vanhassa kapakassa. Näihin kahteen huoneesen piti Lerican jakaa luokkansa ja itse opettaessaan seisoa molempain huoneitten välisessä ovessa. Vaan ei siinä kyllä. Hänelle oli luvattu vapaat huoneet, ja tämä lupaus oli todella täytetty siten, että hänelle oli vanhaan kirkkoon laitettu jonkinmoinen asumus. Kirkon sivuholviin oli näet soviteltu pieni huone, jossa ei ollut edes kämmenen levyydelta suoraa seinää, mihin olisi voinut peilinsä tahi jonkin taulun ripustaa, ja joka kerta kun hän läheni seiniä, löi hän päänsä kaltevaan kattoon. Kaikki tämä heti alussa turmeli hänen hyvää mieltänsä. Kuitenkin oli ensimäisenä vuotena kaikki käynyt hyvin. Mutta kuules, mitä sitte tapahtui.

Kunnasta kuoli pappi, joka oli lukenut messun ja opettanut katkismusta koululapsille, ja silloin aiottiin säästäväisyyden vuoksi hankkia opettajaksi pappi, joka toimittaisi molempia virkoja. Mutta ensin tahdottiin päästä Lericasta, jonka kontrahti oli tehty kuudeksi vuodeksi. Koetettiin siis saada hänet hyväntahtoisesti itsestään väistymään. Mutta hän vastasi jyrkästi: en. Silloin rupesivat tekemään hänen oloansa tukalaksi, uuvuttaakseen muka häntä. — Uuvuttaa Carlo Lericaa! — seisoi kirjeessä. — Ymmärräthän, että kun minun kunniastani on kysymys, ei ole joka miehellä voimia vääntää. Mutta sinulla ei ole aavistusta heidän ilkeydestään. Menivätpä niinkin pitkälle, että tulivat ottamaan karttoja koulustani. Mutta minäpä näytin niille hampaitani. Koska kaikista ilkein heistä oli tuo mainittu koulupötsien omistaja, annoin kolmannen miehen kautta ilmoittaa hänelle lähettäväni oitis kaksintaistelun haasteen, jos hän vähääkään kiusaa tekisi. Roisto ei uskaltanut viiteen päivään pistää kuonoansa ovesta. Palkintojen jakamisjuhlassa koki Roisto kostaa. Hän käski urkuria soittamaan kansallislaulua ennenkuin minä olin puheeni päättänyt. Mutta minä en lakannut sittenkään, vaan nielty harmi antoi keuhkoilleni semmoisen voiman, että musikantin täytyi herjetä, kun ei kukaan voinut kuulla ainoatakaan ääntä hänen kilkutuksestaan. Jonkun ajan päästä kävivät vieläkin häijymmiksi. Kaiku nimiseen lehteen lähettivät häpeemättömän nimettömän sepustuksen, jossa muitten valheitten lomassa selitettiin, kuinka muka entiset sotilaat ovat sopimattomia opettajan toimeen, koska muka ovat kiivaita ja heiltä puuttuu lempeys, käytöstapa, taito ja kekseliäisyys, joita välttämättömästi vaaditaan lapsia opetettaessa j.n.e. Minä vastasin vaatimalla kirjoittajaa ilmoittamaan nimensä, ellei mielinyt olla iljettävin kaikista panettelioista. Muun muassa nimitin häntä pässinpääksi ja Juudaaksi, mutta Roistopa ei vaan nimeänsä ilmoittanut; vaan hän ja ne toiset, jotka olivat samaa villaa, valmistelivat uusia koiruuksia. He eivät vähempää tarkoittaneet, kuin saada minut nälän kautta taivutetuksi. Kokonaisena lukukautena en saanut penniäkään palkkaa. Rahastonhoitaja, joka samalla on sekatavarankauppias, selitti olevansa aivan ilman rahoja. Minun täytyi valtakirjallani mennä maanviljelyspankkiin ja menetin sen kautta kymmenen prosenttia. Seuraavana lukukautena kävivät päälle päätteeksi hävyttömiksi. Tuo kauppias voro oli kylläksi rohkea sanoakseen minulle, ett'ei hänellä ollut rahaa palkan maksuun, mutta että rahain asemesta saisin ottaa hänen puodistaan silliä, kabeljoa tai mitä tarvitsin, niin paljon kuin ikänä halutti. Minä vastasin, että mieluummin kuolisin nälkään, kuin pilaisin vatsaani hänen moskallansa, ja uhkaamalla valittavani prefektille pakoitin hänet maksamaan palkkani. Arvaas mitä sitte keksivät? He palkkasivat lurjuksen, joka kätkeytyi koulun läheisyyteen ja sieltä sitte minun opettaessani kai'un tavoin matki viimeisiä sanojani, narratakseen poikia nauramaan ja tehdäkseen opetuksen mahdottomaksi. Voit kuvaella mielessäsi mitä tapahtui, kun tämän huomasin; minä ryntäsin ulos luokasta kuni jalopeura. Minun ei heti onnistunut löytää miestä. Väliin ääni kuului kadulta, väliin jostakin ikkunasta, joskus läheisestä pihasta, ja Jumala tiesi mistä. Joku naapuri konna mahtoi pitää häntä luonaan. Hän pääsi aina hyvissä ajoin pakoon. Minä puristelin turhaan nyrkkiäni neljänä päivänä ja luulin sappeni halkeavan. Mutta eräänä aamuna, kun olin asettunut ikkunan poskeen, näin miehen varjon alhaalla katukäytävällä. Keksinpä keinon; en mennytkään ovesta, vaan heittäydyin alas ikkunasta ja putosin hänen nenänsä eteen, juuri kun matki viimeistä sanaani. Lurjus läksi juoksemaan, minä perässä, raivostuneena ja paljain päin. Hän juoksi kuin karkuun päässyt vanki ja minä perässä. Hän käänsi kulmassa, minä perässä, ja niin mentiin kadulta toiselle, kunnes hänet vihdoinkin kylän ulkopuolella saavutin ja annoin hänelle siellä niin sekä eteen että taakse, päälle ja alle, siihen kuuluvine selityksineen, niin, niin, ett'ei kukaan sitten nähnyt häntä neljääntoista päivään edes vilahdukselta.

Kirjeessä kerrottiin vielä Lerican vihollisten käyttäneen tuota petollista tapaa, että yllyttivät poikia opettajia vastaan. Sitten hän kertoi oppilaistaan, jotka muka olivat ikävimpiä, ilkeimpiä olentoja mitä hänellä koskaan ennen oli ollut, oikeita paheitten ja rikoksentekijäin ituja; lyhyesti: koulunsa oli kerrassaan pieni ojennuslaitos. Siellä ei ollut ainoitakaan kasvoja, jotka edes kaukaisimmassa tulevaisuudessa olisivat antaneet aihetta toivomaan omistajistaan rehellistä miestä. Kaikilla heillä oli kissan tahi näädän silmät, ketun tai verikoiran turpa, ja pääkallot semmoisia kuin näkee pahantekijöillä tahi Austraalian neekereillä.

Näitten ihmisten ilkeys — kirjoitti Lerica — on suurempi kuin ajatella saattaa. Menivätpä niinkin pitkälle, että kodeissa varustivat pojille konstikkaita kysymyksiä, joita heidän sitte, muka tiedonhaluisina tahi uteliaina, piti kysyä minulta keskellä tuntia, saattaaksensa minut pulaan ja ymmälle. Minä, senkin aasi, annoin narrata itseäni, enkä ymmärtänyt heidän peliänsä ennenkuin Roiston poika kolmanteen kertaan samalla viikolla kysyi minulta sanaa, jonka luultavasti olivat jostain sanakirjasta onkineet, hän ja se konna, joka hänet oli maailmaan laittanut. — Herra opettaja, mitä merkitsee sana sekamölö? kysyi poika. Sekamölö! Jopa asia valkeni minulle. — Se merkitsee nuoraa, jolla sinä olisit hirtettävä — vastasin minä — sinä ja ne lurjukset, jotka ovat sanan suuhusi panneet. — Siitä päivin ei kysymyksiä sen koommin tullut.

Lerica paran kiukkuisin vainooja oli eläinlääkärin poika, Lurjus, jonka esittämiseen hän oli käyttänyt kokonaisen sivun kirjeessään ja sitä tehdessään joutunut niin haltioihinsa, että huomaamattansa eksyi seikkaperäisyyksiin, ikäänkuin olisi aineestaan hyvinkin nauttinut, samalla kun kuitenkin kiukusta puhisi. Tuo poika oli koulun ikävimpiä ilmiöitä, pää kuin hyrrä, silmät vinot, korvat pitkät, tyhmä, laiska, siivoton, veltto ja viekas. Lurjus oli ottanut tavakseen silmillään kiusata opettajaa: hän katseli opettajaa, ei muuta, tuijotti lakkaamatta häneen läpitunkevin, kylmin katsein, joista ei voinut mitään lukea; ei ainakaan opettaja käsittänyt niiden sisältöä ja juuri se häntä kiusasi ja ärsytti. Poika katseli opettajaa niinkuin olisi tahtonut silmillään hänet lumota, ja lumosikin todella, sillä hän pakoitti opettajaa katselemaan takaisin, ja niinpä sattui joskus, että he kokonaisen minuutin tuijottivat toisiansa kuni veriviholliset, Vainoominen oli alkanut siitä, kun poika eräänä päivänä oli tullut likaisena kouluun ja opettaja silloin kantoi hänet vesijohdon alle sekä ruiskutti siitä vettä kasvoille. Siitä päivästä aikain poika tuijotti lakkaamatta opettajaa eikä katsonut alas muulloin kuin lukiessaan ja kirjoittaessaan; silloinkin vain muutamiksi silmänräpäyksiksi, sillä hän katsahti yhä rivi riviltä opettajaan. Näin hän teki opettajan sekä tullessa että mennessä, joka päivä, jok'ainoa tunti, niin että tämä tuijottaminen vihdoinkin kävi opettajalle oikeaksi kidutukseksi ja hän tunsi väliin suurta halua kuristaa tuon lurjuksen kuoliaaksi. Ikävintä kumminkin oli, että pojalla oli laaja suku, joka kokonaisuudessaan lie vihannut opettajaa, koska kaikki, isä, äiti, sisaret ja veljet, pienet ja suuret kadulla kohdatessaan tuijottivat häneen samalla lailla, samanlaisilla vinoilla silmillä, yhtäläisellä kylmällä, jäykällä katseella. Kääntyivätpä kaduilla, pysähtyivät katsellakseen häntä, tuijottivat talonsa ikkunoista ja puodeistakin, jos sattuivat niissä olemaan. Hän tiesi näiden katseitten seuraavan itseään, ennenkuin niitä näkikään, ja hänellä oli ilkeä, hämärä tunto niistä ikäänkuin olisi ollut jonkun noituuden vallassa. Oi, mikä sanomaton tuska se oli! Hän oli niin vihoissaan, että olisi tahtonut dynamiitilla räjähyttää koko perheen ilmaan.

— Kuitenkin sanotaan — pitkitettiin kirjeessä — ett'ei poikia saa lyödä! — Lerica sitävastoin tahtoisi seurata erään naapurikylän opettajaa esimerkkiä. Tällä oli pöytänsä vieressä mahdottoman pitkä rottinki-keppi, joka, niinkuin Jumalan tuomio, ulottui joka paikkaan, ja sen avulla hän piti kuria voimassa. Ei muka saa lyödä poikia! Mutta sehän olisi luonnotonta! Täytyy todellakin olla lurjus ja valehtelin puolustaakseen moista väitettä, joka tuottaa lapsille onnettomuutta ja tekee opettajan työn koulussa mahdottomaksi. Senjälkeen kun rottinki koulusta karkoitettiin, oli tämä muuttunut helvetiksi, sillä pojilla ei ollut mitään peljättävänä. Surkeata kyllä ei hän voinut kiivaan luontonsa ja suurten voimainsa tähden käyttää nyrkkiä, sillä silloin saisi välskärikin tekemistä. Mutta hänellä oli muita neuvoja. Eräs pojista oli rohjennut kirjoittaa isolle taululle: — Menkää matkaanne' — Opettaja otti pojan niskasta, veti taulun eteen ja antoi hänen pyyhkiä kirjoituksen pois nenällään. Sitten kielsi poikaa kasvojaan pesemästä; hänen piti semmoisenaan astua siittäjäinsä silmäin eteen.

— Menkää matkaanne! — näin kirje päättyi. — Kyllä minä menenkin, sen roskajoukko, mutta vasta sitte, kun haluttaa, enkä ennen kuin olen saanut kostaa teille pahat tekonne. — Lerica kertoi, että hänellä tukenaan ja turvanaan oli ollut kirkkoherra, jättiläinen niinkuin hän itsekin, vapaamielinen kunnon mies, joka juuri niiden ominaisuuksiensa tähden oli vihattu paikkakunnalla ja viranomaisten vainooma, mutta jota kaikki kumminkin pelkäsivät erään Turinissa tapahtuneen seikkailun johdosta. Oli näet eräänä yönä kaksi roistoa muutamalla sivukadulla hyökännyt papin kimppuun, mutta tämä oli tarttunut molempia kaulukseen ja kuljettanut heidät, kielet pitkällä, lähimpään poliisi-konttooriin. Tämä mies oli tullut Lerican läheiseksi ystäväksi, ja kun he yhdessä kulkivat katuja pitkin silmiään mulkoillen, "vapisi koko kunta". Kuitenkin hän salaa tiedusteli toista paikkaa ja pyysi Emiliota ilmoittamaan, olisiko Altaranan läheisyydessä semmoista saatavissa. Jälkilisäyksessä oli: — Kunnallishallituksen jäsen, kouluhuoneiden vuokraaja, on kuntakokouksessa moittinut minua siitä, ett'en ollut omalla kustannuksellani matkustanut Saluzzon opettaja-kokoukseen. Sen Roisto!

Hyvästi!

Lerican hauskan kirjeen jälkeen ja saatuaan määräyksen uuteen paikkaan Caminassa, kuluivat Emilion päivät jokseenkin yksitoikkoisesti vuoden loppuun.

Vaikka Emilio oli paljon kärsinyt Altaranassa, jätti hän kuitenkin paikkakunnan tuntien suurta kaipuuta, varsinkin rakastettavan naapurinsa tähden; sillä Emilion myötätuntoisuus, rakkaus ja ihaelu sekä kaikki muut tukahutetut tunteet heräsivät jälleen sydämmessä eron hetken lähestyessä. Opettajattaren isä oli jo kuukauden päivät maannut hyvin huonona viimeisillään ja tänä surun aikana oli hänellä taloudellisissa toimissa apunaan sekatavarankauppiaan pieni ystävällinen tyttö sekä tuo kukkia tuova oppilas; ja joka ilta, kun tyttöset sanoivat hänelle portaissa hyvää yötä, piti hän molempia hetkisen syliinsä suljettuina ja painoi äänetönnä heidän päätänsä rintaansa vasten.

Juuri kun Emilio oli lähtemäisillään huoneestaan, sanoakseen opettajattarelle hyvästi, huomasi hän tämän seisovan palkongilla käsipuihin nojautuneena, kalpeana ja uupuneena yövalvomisista. Tieto tulevasta suuresta surusta kuvastui hänen kasvoissaan, mutta samalla hän näytti lujana onnettomuutta vastaan ottavan, ikäänkuin olisi päättänyt kantaa kaiken valittamatta. Hän seisoi siinä pää pystyssä, silmillään tähystellen avaruuteen, aivan kuin olisi ajatuksissaan katsellut niitä tuhansia pieniä tyttöjä, joille tästälähin oli uhraava elämänsä tykkönään. Hän näytti vaipuneen ajattelemaan sitä, kuinka olisi täyttävä jäljellä olevat pyhät velvollisuutensa, sitten kun tuo toinen, yhtä pyhä, pian olisi täytetty.

Kun Emilio näki hänet surullisena ja ajatuksiin vaipuneena, ei hän raskinut murhetta lisätä jäähyväisillä, jotka ehdottomasti herättäisivät katkeria muistoja. Hän katseli opettajatarta vähän aikaa, ja kirjoitti sitte hänelle hellät hyvästit, suuteli ajatuksissaan tuota herttaista suuta, josta niin moni, iäksi hänen mieleensä painunut sana oli lähtenyt.

Luostarissa.

Emilio oli viettänyt toista kuukautta ——ssa, Golin perheessä, sisariensa kanssa.

Eräänä iltapäivänä, vähää ennen päivällistä, hän juuri seisoi ja mietti, mitä varten pöytä oli katettu kuudelle hengelle, kun samassa isäntä astui sisään ja lausui hänelle hymyellen: — Emilio, täällä on eräs entinen mielitiettysi! — Samassa töytäsi sisään korkeakasvuinen, tummanverinen nainen, tarttui Emilion käsiin ja suuteli häntä molemmille poskille.

Se oli Emilion serkku, joka juuri oli saapunut ——een, ihastuksissaan vapaudesta, jonka oli saanut neljänkymmenen päiväisen luostari-elämän jälkeen.

— Nytpä saat kuulla! — hän sanoi Emiliolle ja huoahti samalla syvään, aivan kuin olisi aikonut kertoa pakoretkestä, jonka avulla oli päässyt jostakin vankilasta.

Opettaja huomasi serkkunsa muuttuneeksi: hän oli entistänsä laihempi, päivettynyt, niinkuin olisi palannut Afrikan matkoilta, suorempiselkäinen sekä entistään hermostuneempi, vilkkaampi liikenteissään ja puheissaan. Kun hän oli riisunut hatun päästään ja hätimiten kädellään silitteli kauniita, mustia hiuksiaan, muistui Emilion mieleen elävästi nuo tukevat kädet, jotka reippaasti olivat leikelleet kananpaistia pienen alppimökin viereisessä lehtimajassa.

— Noh — kysyi nuori tyttö Emiliolta — mitä sinä olet toimittanut tänä vuonna? Oletko mennyt naimisiin? Kuka minulle siitä puhuikaan? — — — Vai et? Oletkos vielä Altaranassa? Sinä olit merkillisen näköinen tavatessani sinua Turinissa? Kuinka tuon jutun kävi? Kerro minulle kaikki viidessä minuutissa.

Herra ja rouva Golia, hiljaisia, viidenkymmenen ikäisiä ihmisiä, aina tottuneita yksitoikkoiseen elämään, huvitti äärettömästi tämä kahden nuoren vilkas sananvaihto, joka koski koulua, valtiota, kirkkoa ja rakkautta. Nuoret puolestaan innostuivat isäntäväen uteliaisuudesta, raittiista ilmasta ulkona palkongilla, jossa päivällistä syötiin, ihanasta, vuorille ja laaksoihin antavasta näköalasta sekä lapsuutensa muistoista, ja kävivät vähitellen yhä innokkaammiksi, niin että lopulta pitivät hauskana ikävimpienkin elämänsä kohtausten kertomista.

— Ylimalkaan — serkku virkkoi — olen minä toimeeni tyytyväinen. Jos ei muuta, niin oppii maailmaa tuntemaan, ja saa elää!

Hän oli ollut etelä-Itaaliassa, eräällä saarella Ligurian rannikolla. Hän saattoi ylhäisen naisen tavoin kehua matkustaneensa. Kuitenkaan ei ollut saanut kylläkseen ilmaa ja valoa. Hänen pyrintöjensä määränpäänä oli yhä Tunis tahi Itämaat — — — Mutta ensin hän aikoi käydä Amerikassa. Toivoi saavansa viran la Platan itaalialaisessa siirtokunnassa ja teki jo sopimuksia asiasta sekä luki Espanjan kieltä Ollendorff'in metoodin mukaan. Nuo neljäkymmentä luostarissa vietettyä päivää olivat lisäksi vahvistaneet häntä hänen päätöksessään lähteä lentämään tuhansia peninkulmia valtameren poikki. Oi, noita neljääkymmentä päivää! Koko elämänsä iän ne pysyisivät hänen muistissaan. Se aika oli ollut hänelle ikäänkuin vaellusta tuntemattomassa maailmassa, tahi kuin kuusi viikkoa kestävä uni, josta tuskin vieläkään oli oikein herännyt. Hän ei mihinkään hintaan tahtoisi olla ilman tätä muistoa. Ja ajatelkaas, hän oli kuitenkin aluksi epäillyt, kun lukuvuoden päätyttyä Brillassa häntä tahdottiin opettamaan voimistelua nunnille! Ne olivat oikeita luostarinunnia, joilla oli pikkulastenkoulu, ja koska sekin kuului kunnan oppilaitoksiin, oli tarkastaja vaatinut heiltäkin pakollista voimistelun-opetusta. Hangoiteltuansa jonkun aikaa vastaan heidän oli täytynyt taipua, ja he lähettivät kuulustamaan opettajatarta, joka voisi valmistaa heitä voimistelututkintoon — tietysti hankittuansa ensin pispalta luvan.

Oudoilla, unhoittumattomilla tunteilla hän astui tämän luostarin portista sisään, vaikkakin hänelle oli myönnetty lupa päästä joskus ulos palvelian seuraamana. Luostari oli varsin muhkea korkeine, merellepäin antavine ikkunoineen ja isoine, palmuja ja hedelmäpuita kasvavine puutarhoineen. Ja sitte tuo syvä äänettömyys, nuo nunnat, jotka kellon kaikuessa hävisivät kuni varjot ja jotka astuivat niin hiljaa, ett'ei koskaan kuullut heidän askeleitaan, eikä heitä lainkaan huomannut ennenkuin seisoivat ihan edessä, ikäänkuin maan povesta nousseina. Entäs heidän kuiskutteleva puheensa, aivan kuin joka seinän takana olisi joku maannut viimeisillään — kaikki tämä oli kovin ikävää! Vaikka siellä olikin kolmekymmentä nunnaa, joista kymmenen opettajatarta, tunsi hän itsensä väliin kovin yksinäiseksi avarassa rakennuksessa; hänet valtasi kauhistus ja hän tunsi vastustamatonta halua karata tai huutaa apua; sillä tuntuipa aivan kuin kaikki olisivat hiipineet pois ja muuranneet portit kiinni, jättäen hänet pelkoon ja nälkään kuolemaan.

— Tällä lailla tuntui kuitenkin ainoastaan ensimäisinä päivinä — hän sanoi. Opetus pian huoleni haihdutti. Kello 4 aamulla oli messu, sitte pidettiin rukous ja sen jälkeen oli aamiainen, jota seurasi voimistelu.

Paljo oli hänellä vaikeuksia voitettavina, ennenkuin sai tunnit hyvään alkuun. Luostarin säännöt kielsivät nunnia koskemasta toisiinsa. Häntä itseään oli abedissa jo toisena päivänä vakavasti nuhdellut, kun hän uskalsi, heidän puutarhassa kävellessään, pistää kätensä erään nunnan kainaloon, sekä käskenyt häntä olemaan vasta niin tekemättä, sillä nunnaan ei saanut muuten kajota, kuin jos auttoi ylös kaatunutta. Kun heidän siis ensimäisellä voimistelutunnilla oli ottaminen toisistaan kiinni, kielsivät he jyrkästi. Rippi-isän täytyi uppiniskaisilta kieltää synninpäästö ja abedissankin oli pakko sekaantua asiaan ja selittää kajoamista luvalliseksi, koska esivalta niin käski, ennenkuin sai heitä temppuja tekemään. Sitten piti heidän oppia marssimista ja siinä tuli uusia kinastuksia. Liikkeitä oli otettava, jotka heidän kainouttaan loukkasivat ja joita siis piti jättää yhden toisensa perästä rippi-isän ratkaistaviksi; hän oli neuvotonna pari päivää. Siellä oli muitten muassa eräs seitsemänkolmatta vuotias nunna, iso, karkearakenteinen, hieman juonikas ihminen, joka ei millään ehdoin tehnyt muutamia liikkeitä ja kalpeni harmista. Oli tosiaankin sekä surkeata että naurettavaa nähdä näiden nunnien hyppelevän rukousnauha vyöllään, sotkeutuvan pitkiin, valkoisiin pukuihinsa ja pitävän aina päätänsä alas kallistuneena välttääkseen opettajattaren katsetta. Siitä huolimatta he oppivat voimistelemaan. Tuntien loputtua voimistelivat omin päin, kertasivat kaikki liikkeet, komentaen vuoron perään, mutta matalalla äänellä niinkuin olisivat lausuneet kiellettyjä sanoja ja tehneet jotain sopimatonta. Koko päivän ajattelivat vain voimisteluharjoituksiaan ja vähä väliä tuli joku nunna hänen kammioonsa kysymään neuvoa jonkin voimistelua koskevan asian johdosta. — Neiti, kuinka monessa osassa tehdään käsivarren liikkeitä? Neiti, kuinka parhaiten suoritetaan "kumarrus eteenpäin"?

— Te, joka olitte tuommoisten sopimattomuuksien opettajatar, arveli herra Goli, mahdoitte olla heidän silmissään kadotettu sielu?

— En suinkaan! — vastasi toinen. — Päinvastoin, ne rupesivat pitämään minusta. Te miehet tunnette tuiki vähän nunnien luonteita! Rakkauden kaipuu on noissa nuorissa tytöissä väkevämpi kaikkia muita tunteita. Eräänä aamuna, kun minua keskellä tuntia alkoi vaivata kova surumielisyys, niin että purskahdin itkuun, tulivat he kaikki ympärilleni ja kysyivät huolistuneina: — Mikä teitä vaivaa? Millä olemme teitä loukanneet? — Ja kaikkien suusta sateli helliä sanoja.

Iltaisin oli muutamain tapana koettaa taivuttaa häntä rupeamaan nunnaksi; tietysti olivat vakuutettuina tekevänsä sillä jotain, joka tarkoitti opettajattaren parasta.

Joukossa oli myöskin hyvin aineellisia nunnia, jotka eivät muuta ajatelleet kuin ruokaa, ja noudattivat hyvin vastenmielisesti luostarin ankaria säädöksiä. Nämät herättivät toisissa suurta inhoa ja olivat heille häpeäksi ja kiusaksi. Toiset taas, kiduttaakseen itseänsä, söivät vain puolet niukasta ruoka-annoksestaan, jona useimmiten oli kurkkavihannesta, menivätpä niinkin pitkälle kieltäymyksissään, että abedissan täytyi pyytää rippi-isää määräämään heille kuinka paljo leipää heidän tuli syödä kunakin päivänä. Siellä oli nunnia, jotka valitsivat huonoimmat, pilaantuneimmat hedelmät syödäkseen, jotka lukivat rukouksia melkein koko aterian ajan ja sitte vasta, juuri ennenkuin pöydästä noustiin, hotaisivat hätä hätää ruuan, etteivät ehtisi tuntea sen makua suussaan. Toisten taas olivat kasvot aivan arvissa, siksi että, itseänsä kiusatakseen, eivät yöksi asettaneet ikkunaansa hyttysverkkoa. Tässä on lisäksi se merkillinen seikka muistettava, että he kaikki lueskelivat ei ainoastaan hämmästyttävän ahkerasti, vaan vielä suurella kunnianhimolla, niin ett'ei hän voinut käsittää kuinka tämä saattoi sopia kaiken maallisen ylönkatsomiseen, jota uskonto käskee, ja siihen nöyryyteen, jota he kaikessa muussa osoittivat. Itse abedissakin, kaunisvartaloinen, ihanasilmäinen viidenkymmenenvuotias nainen, joka pani määräkseen mitä ankarimpia hurskauden harjoituksia, niin että väliin sai suonenvetoa ja ulisi kivuista, joihin itse oli syypää, ei voinut peittää mielihyväänsä, kun hänen lahjakkaisuuttaan ja sivistystään kehuttiin. Eikä siinä kyllä: opettajatar ei voinut käydä valalle, ett'eivät abedissan puvun aistikkaasti järjestetyt laskokset ja hänen uljas ryhtinsä olleet jotain mietittyä ja asetettua. Abedissa parka! Hänkin kiintyi nuoreen opettajattareen ja he puhelivat pitkät ajat kulkien käsi kädessä. Kuitenkin hän aina matalalla äänellä sanoi: — Pidä hihasta.

— Lyhyesti — Emilio virkkoi — sinun oli siellä hauskaa.

— Sitä en voi sanoa! vastasi serkku. — Minä olin raskasmielinen.

Niinpä ne olivat kaikki muutkin. Oikein jumalisetkin liian usein vakuuttelivat olevansa tyytyväisiä, jotta olisi voinut uskoa heidän totta puhuvan. Seitsemän tuntia päivästä oli pakollisesti määrätty rukoilemiseen, ja perjantaina rukoiltiin ojennetuin käsivarsin, niin että ruumis muodosti ristin. Useat heistä olivat kivuloisia ja pistivät sen vuoksi soppaan perin pieniä Vapahtajan sydämmen valokuvia, joita sitte sopan kera nielivät. Yksitoikkoinen luostari-elämä hivutti ihmisparkoja niin kovin, että kun kerran olivat voittaneet ensimmäisen vastenmielisyytensä voimisteluun, rupesivat sitä siunaamaan pitkien päiviensä pienenä vaihetteluna. Niinpä, heidän oli niin ikävä, että kovin malttamattomasti odottivat vuosittain tapahtuvia puhdistusharjoituksia, koska silloin uusi pappi ulkoa maailmasta saapui heitä ripittämään. Kolmeen kuukauteen sitä ennen eivät muusta puhuneet ja silloin heidän kasvonsa säteilivät, niinkuin olisivat odottaneet jonkun jumalan astuvan alas heidän luoksensa. Merkillisin mitä heidän elämässään oli tapahtunut ja josta monta vuotta puhuttiin, oli se kun eräs pappi suuteli abedissan huntua hyvästi jättäessään. Kaikilla nunnilla oli, teljetyn ja ikäänkuin tukahutetun elämänsä seurauksena, erittäin vilkas mielikuvitus, ikäänkuin nuoruus, sydämmiin kuristettuna, puhkeaisi esiin mielihaaveissa, kun ei se millään muulla lailla päässyt purkautumaan. Monessa oli mieli ja ymmärrys nähtävästi muuttuva toiseksi sen mukaan kuin ruumis muuttui. Siellä oli eräskin, joka väliin vähäpätöisimmästä asiasta alkoi niskoitella ja raivosi abedissalle. Häntä rankaistiin asettamalla arestiin portin ja ulkomuurin väliseen komeroon, ja siellä hän seisoi tuntikausia liikkumattomana, itkien ja pitäen käsiään silmäin edessä. Eräs toinen, lempeäluontoinen ja kivulias, oli osittain vapautettu luostarin säännöksistä; hänen oli tapana juosta puolen päivää puutarhassa edes takaisin kuin mielipuoli, ja yön tullen piti hän kaikkia hereillä kauhealla yskällään, joka kaikui vintistä kellariin saakka ikäänkuin petoeläimen karjunta. Tässä rauhan tyyssijassa oli öisin vähemmin rauhallista kuin päivällä. Opettajattaren viereisessä kamarissa asui nuori, tavattoman kaunis tyttönen, joka öisin huuteli Amerikassa olevaa äitiään kolme- —- viisikymmentä kertaa peräkkäin, niin hellällä ja surumielisellä äänellä, että sydäntä viilsi. Oi, kyllä hän heitä kaikkia muistaisi koko elämänsä iän ja liiatenkin sitä pikku nunnaa, joka aamuisin toi hänelle kahvia, kasvot yhtä valkoisina, kuin huntunsa, kätöset pienet kuin lapsella ja vieno ääni, jolla aina sanoi: — Deo gratia[16] — Hän oli hyvin nuori ja hoikka; vaaleat sinisilmät ilmaisivat ääretöntä rakkauden kaipuuta ja katselivat aina opettajatarta, niinkuin hänellä olisi ollut tuhannen asiata puhuttavana, mutta hän ei koskaan mitään sanonut. Eräänä aamuna pikku nunna luuli opettajattaren vielä nukkuvan, hiipi varpaillaan sisään, suuteli häntä otsalle ja kiiruhti ulos; neljääntoista päivään ei hän sitte uskaltanut katsella opettajatarta silmiin.

Herra Goli hengitti syvään, ikäänkuin karkoittaakseen mielikuviaan ja sanoi teeskennellyn kärsimättömästi: — Palatkaamme voimisteluun.

— Niin — myönsi opettajatar naurahtaen — palatkaamme voimisteluun.

Loppupuolella kurssia kävivät nunnat kovin levottomiksi tutkinnosta, ei suinkaan sen vaikeuden tähden, mutta siksi että tutkintolautakunta, jonka puheenjohtajana oli läänin rehtori, saapuisi luostariin ja heidän pitäisi niiden edessä tehdä samat temput, joita alussa niin vastenmielisesti olivat suorittaneet vaikk'ei ollut kuin nuori tyttö katsomassa. Varsinkin marssimista ajatellessaan kalpenivat kauhusta. Itse abedissakin oli levoton ja antoi aterioidessamme tavallista useammin lukea rukouksia ruokasalissa, arvattavastikkin sen vuoksi, että hän tahtoi edeltäkäsin pyytää anteeksi siitä häväistyksestä, jota hänen täytyisi sallia luostarissaan tapahtuvaksi. Moni nunna ripitti itseänsä tavallista ahkerammin saadakseen neuvoja ja lohdutusta. Välihetkillä puutarhassa eivät opettajattarelle muusta puhuneet kuin tulevasta tutkinnosta, tehden senkin seitsemän kysymystä: että tunsiko hän tutkintolautakunnan jäseniä, heidän ikäänsä ja tapojaan; olivatko naineita vai naimattomia; kuinka kauan kutakin nunnaa tutkittaisiin; pääsisivätkö muutamista liikkeistä tahi saisivatko tehdä ne lievemmin, vähän sinne päin. Opettajatar koki kaikin tavoin rauhoittaa heitä, mutta huonolla menestyksellä. Yöllä vasten tutkintopäivää ei kukaan oikein nukkunut; kaikki viettivät yönsä kiihtyneessä unen ja valvonnan välitilassa, tuo polttava ajatus aivoissa hereillä, niin että kun kyyhkynen sattui lentämään erään nunnan kammioon, tämä kauhistuneena huusi perkeleen tulleen hänen luokseen; kaikki sisaret pukeutuivat tuota pikaa ja juoksentelivat huutaen käytävissä, kunnes abedissa lopulta tuli kynttilä kädessä katsomaan mitä meluttiin. Oi, kuinka opettajattaren kävi sääliksi nuot nuoret, valkopukuiset tytöt, jotka seisoivat siinä yhteen sullottuina käytävän päässä! Kerittyine päineen olivat juuri kuin joukko sairaita nuorukaisia. Lapsiparat olivat häpeillänsä ja vapisivat, peläten perkelettä ja rehtoria.

— Tuo kauhea tutkintolautakunta saapui kello 10 aamupuolella. Valitettavasti oli rehtorin muoto juuri semmoinen, joka suuresti muistutti nunnaparkojen hourekuvista. Hän oli harmaahiuksinen rakuunakapteeni, viikset isot, mustat, nenä korkea, katse tuima ja ääni ankara. Häntä seurasi mitättömän, puisevan näköinen voimistelun-opettaja sekä tarkastaja, joka kaikeksi onneksi oli varsin hauskannäköinen, lihava ja kaikille kohtelias. Tutkinto pidettiin isossa, tyhjässä huoneessa, johon tilaisuutta varten oli ripustettu kaksi ristiinnaulitun kuvaa. Heti alussa rehtori suuttui huomatessaan nunnain liikanaista ujoutta ja abedissan säikähtyneen muodon. Viimeksimainittu näytti siltä, kuin olisi tulisilla hiilillä kulkenut, aivan kuin sinne olisi tultu vartavasten hänen luostariaan häpäisemään. Rehtori teki kysymyksensä niin kiivaalla äänellä, että tutkittavat joutuivat aivan tolaltaan; toiselle toisensa perästä hän sanoi: — Älkää toki pelätkö! Minä olen ihminen enkä mikään kummitus. Mitä teihin on ajettu? — hän lisäsi mulkoillen abedissaa. Mutta pahinta oli vapaitten liikkeiden tekeminen. Kun abedissa näki rukousnauhain toisiinsa sekaantuvan, vapisi hän kuin olisi nähnyt jotain pyhää saastutettavan. Rehtori oli erittäin tarkka marssimisen suhteen, ja kun sitä liikettä tehtiin, kävi hän kärsimättömäksi siitä ett'ei jalkoja näkynyt ja huusi vihaisesti: — Mutta nostakaa toki hiukan hameitanne, että voin nähdä kuinka liikutte! — Abedissa sanoi puoleksi tukahtuneella äänellä: — Tuo on sopimatonta! — Onneksi rehtori ei hänen sanojaan kuullut. Jos ei noita huolistuneita nunnaparkoja olisi käynyt sääliksi, olisi heitä todella ihastuksekseen katsellut, niin suloisia olivat juuri ujoutensa tähden siinä voimistellessaan, vapisten ja punastuen valkoisten huntujen alla. Aivan selvästi huomasi missä tuskassa olivat, ja tarkastaja käänsi pois kasvonsa, ett'ei silmäyksillänsä lisäisi heidän tuskaansa. Äkkiä sanoi rehtori minulle karkeasti:

— Tehkää muutamia kysymyksiä vartalon pyörityksestä!

Näitä sanoja kuullessaan ei abedissa enää voinut hillitä itseänsä, vaan sanoi korkealla äänellä, kalveten: — Pyydän anteeksi, mutta tämähän voi tulla kysymykseen ainoastaan miesten voimistelussa. — Vartalon pyöritys jätettiin sikseen. Vaan tämä välimuistutus lisäsi rehtorin harmia. Häntäpä jo ennestään äkäytti abedissan ja sisarten selvään osoittama vastenmielisyys voimisteluun, joka kumminkin olisi ollut monelle heistä tuiki tarpeellinen. Rehtori sanoikin hiukan terävästi, hyvästi heittäessään: — Älkää te niin voimistelua pelätkö, abedissa rouva. Se ei ole vähääkään sopimatonta. Voimistelu antaa terveyttä. Neuvokaa nunnianne sitä harrastamaan, niin teette pyhän työn ja voitte apteekki-tavaroista säästyvät varat käyttää köyhäin hyväksi. — Abedissa oli niin mielissään päästessään tutkijalautakunnasta, ett'ei pistosanoja käsittänyt ja sama oli nunnien laita. He olivat niin iloissaan herrojen lähdettyä, että olisivat halailleet ja suudelleet toisiaan, elleivät luostarin säännöt olisi sitä kieltäneet. Samana päivänä menivät kaikki rippituolin juurelle.

— Kummallista! — huudahti herra Goli, joka oli kiiltävin silmin kuunnellut serkun kertomusta. —- Olisinpa mielelläni nähnyt tuon sinisilmäisen pikku nunnan marssivan.

Nämät sanat eivät nähtävästi miellyttäneet rouva Golia, ja harmissaan hän rupesi hallitusta sättimään, sanoen:

— Se oli tosiaankin sopimatonta, niinkuin abedissa sanoi. Ainakin nunnia täytyisi kunniassa pitää. Hallitus on liian raju!

Lopuksi serkku kertoi eronhetken katkeruudesta. Muutamat sisarista pitivät hänestä sydämmellisesti, niin että salaa pistivät hänen huoneensa pöydälle mitä ihanimpia hedelmiä. Toisia oli, jotka iltaisin, heidän puutarhassa kävellessään, näyttivät kärsivän siitä, kun eivät saaneet puristaa edes hänen käsivarttaan, ja siksi silloin tällöin silittivät hänen kasvojaan, kuitenkaan niihin kajoomatta. Tässä heidän liikkeessään sekä sitä seuraavassa katseessaan oli sanomatonta hellyyttä. Päivää ennen kuin hänen oli määrä lähteä, uskoivat muutamat hänelle salaisuutensa. Muun muassa pieni sinisilmäinen nunna sanoi itkien olevansa kovin pahoillaan opettajattaren lähdön takia ja aikoi, osoittaaksensa, kuinka rakkaana häntä piti, kerran kirjoittaakkin hänelle; rippi-isä ottaisi kirjeen postiin pannakseen, niin ei abedissa saisi siitä tietää; opettajattaren piti säilyttää tämä kirje muistona häneltä, ikäänkuin joltakin kuolleelta siskolta. Matkapäivänä keräytyivät kaikki hänen ympärilleen ja lahjoittivat amuletteja, rukousnauhoja, mitaleja, appelsiineja ja makeisia, ja kun nämä kaikki eivät mahtuneet hänen taskuihinsa, ompelivat ison irtonaisen pussin, joka pistettiin vyötäreille hameen alle. Eron hetkellä itkivät kaikki nunnat, ja kun hän lähti, riensivät maantielle päin oleviin ikkunoihin. Sen puoliset luostarin ikkunat olivat aina peitossa, mutta se ei tehnyt mitään, he tahtoivat kumminkin kuulla pois vieriväin vaunujen jyrinää; heidän viimeinen hyvästinsä oli kuiskaus, joka kuului eteen kiinnitettyjen uudinten takaa, ja muutama "voi hyvin", joka tukahutettuna nyyhkytyksenä saapui hänen korviinsa.

— Ja nyt — virkkoi serkku, äkkiä iloiseksi muuttuen, vaikka kyyneleet silmissä kiilsivät — lähden minä Amerikaan! Toivoni on saada haltuuni yhteiskoulu jossakin tasangolla olevassa itaalialaisessa siirtokunnassa, missä tytöt ja pojat tulevat kouluun kaukaa, ratsastaen pienissä parvissa, noin neljä tai kuusi yhdessä, ja ennenkuin astuvat luokkaan sitovat hevosensa ikkunan ristikkoon — — — Hauskaa lienee nähdä heidän lukutuntien päätyttyä yhdessä nelistävän pois ja hajaantuvan eri tahoille kuin lintuparven. Minusta se olisi kuin näkisin siivellisten sanansaattajain vievän ajatuksiani kaikille ilmansuunnille ja henkeni hallitsevan erämaita.

Kuitenkin pitäisin vieläkin parempana vapaata, liikkuvaa koulua, joka voisi siirtyä sen mukaan kuin siirtolaiset etenevät, vaikkapa kauas intiaanien asumarajoille. Häntä innostutti tuo ajatus, että saisi seurata auran perässä astelevaa aakkosten lukijaa ja sanoa: —- Minä olen ensimmäinen, joka näillä seuduin olen opettanut lukemaan hamasta maailman luomisesta!

Mutta hänellä oli toinenkin, entistä vielä rohkeampi aatos. Diario de los maestros lehdessä hän oli lukenut kuinka Argentinassa suuren tulvan vallitessa koulurakennus oli joutunut veden valtoihin ja koulu siitä syystä joksikin aikaa sijoitettu isoon laivaan, johon myös oli valmistettu asumus opettajattarelle, ja kuinka tämä piti tuntiansa levitettyjen purjeitten varjossa.

— Sillä tavoin minäkin tahtoisin opettaa — päätti hän puheensa — laivassa, joka kulkee virtoja ylös päin aivan aarniometsiin saakka,' missä jaguaarit ja kuguaarit kiljuvat; siellä opettaisin lapset polvillaan rukoilemaan koskien pauhinassa. Oi, ihania unelmiani! Kuka tiesi vaikka joku niistä vielä toteutuisi!

Liikutettuna kun oli, hän näytti varsin kauniilta; äänessäkin oli nuoruuden lämpöä, niin että isäntäväki katseli häntä lämpimästi ja myötätuntoisesti.

— Siitä kaikesta ei tule mitään! — sanoi kohteliaasti herra Goli. —
Jonakin päivänä tulee mies, jolla on sydäntä ja aistia, pidättää teidät
Euroopassa ja ottaa päästänne Amerikan kaikkine koskineen.

— Ei — vastasi nuori tyttö aivan tyynesti ja surumielisesti — minun aikani on mennyt. Muutoin olen liian oikullinen tullakseni hyväksi vaimoksi.

Äkkiä muistui hänelle jotain hauskaa mieleen ja hän tuli jälleen iloiseksi. Hänellä oli ollut eläessään ainoastaan kaksi vakaata naimatarjousta. Ensimäinen kosija oli neljänkymmenen vuotias vuohipaimen, leskimies, jolla oli pieni tyttö hänen luokallaan. Se oli jonkun aikaa häntä armastellut ja käytti omituista tapaa ilmaistaksensa rakkauttaan. Hän antoi nimittäin pienen tytön kirjoittaa helliä sanoja kirjoitusvihkojen laitoihin, ja töhräsi sitte nimensä, tuskin luettavan, alle. Kun opettajatar kielsi tyttöä semmoisia asioita kirjoittamasta, koetti mies päästä hänen suosioonsa ja kotiinsa sen kauniin tekosyyn nojalla, että muka tahtoi opetusta kirjoituksessa, koska käsialansa oli niin rumaa. Kun opettajatar kielsi, kosi mies vasten naamaa, koettaen todistaa semmoisen liiton edullisuutta, kun näet hän laumoineen ja opettajatar kouluineen ansaitsisivat niin paljon, että voisivat muhkeasti yhdessä elää. Oikein oli vaikeata saada hänet nöyränä tyytymään rukkasiin. Miesparka oli tosiaankin pahoillansa, istui tuntikaudet koulun ovella, surumielisenä piippuaan poltellen kuuntelemassa opettajattaren ääntä. Joka kerta kun opettajatar meni ulos, uudisti hän itsepäisenä kosimisensa, pitäen toista kättä sydämmellään. Paimen parka! Kaikista niistä, jotka olivat sanoneet rakastavansa häntä, lie tämä ollut ainoa, joka todella oli rakastanut.

— Entäs toinen kosija? — kysyivät pöytätoverit.

— Toinen kosija — naurahti opettajatar — oli paljoa nuorempi.

Se oli yksi hänen oppilaistaan Brillan yhteiskoulussa, seitsemän vuotias poika, hyvin kunnianhimoinen. Tämä oli eräänä päivänä pistänyt hänen laatikkoonsa tavattoman isoilla kirjaimilla kirjoitetun kirjeen, jossa luvattiin, että jos opettajatar tutkinnossa antaisi hänelle palkinnon, niin joko hän tahi hänen veljensä isoksi tultuansa hänet naisivat.

Kaikki nauroivat; herra Goli ei kumminkaan tyytynyt näihin tunnustuksiin.

— Neitipä ei ole vielä kaikkea kertonut — sanoi hän. — Vielä on yksi kertomatta.

— On kyllä — vastasi toinen leikillisesti — Brillan sindaco, joka ilmoitti rakkautensa sonetissa; mutta minä annoin hänelle rukkaset käyttäen vastauksessani hänen omia riimejään.

— Ei — sanoi, herra Goli veitikkamaisen näköisenä — ei nyt ole kysymys kunnallishallituksesta, vaan kuninkaallisesta armeijasta.

Opettajatar punastui ja tuo viittaus näytti häntä pahoittavan.

Edellisenä vuonna hän jonakin heikkona hetkenä oli kertonut rouva Golille tapahtuman Turinin ajoilta, jossa oli ollut voimistelua oppimassa. Voimistelu-opiston viereisen kasarmin upsierit olivat ottaneet tavaksi odottaa häntä opiston portilla. Rehtori, kun sai tämän tietoonsa, valitti kenraalille ja sen perästä upseereja ei näkynyt. Mutta yksi heistä, nuori kaunis mies, joka oli tavattomasti hänen näköisensä, niin että olisi voinut veljeksi luulla, oli mieltynyt häneen — ja jättänyt jälkeensä sydänhaavan, joka ei vieläkään ollut umpeen mennyt.

Herra Goli muutti heti puheen-ainetta, huomatessaan kajonneensa arkaan kohtaan.

— Lyhyesti, neiti kulta — hän virkkoi leikillisesti — niin totta kuin minulla on kaksi silmää päässäni, te ette tule Amerikaan menemään. Ensi vuonna näihin aikoihin olette lakanneet olemasta opettajana.

— En — vastasi hän surumielisesti — koulu on tarkoitusperäni. Minä en vaan tahtoisi elää niin kauan, ett'en jaksaisi olla opettajattarena enään. Siitäpä en luule pelkoa olevankaan. Minä menen koulusta suoraan kirkkotarhaan. — Nousten pöydästä hän iloisesti lisäsi: — Minulla on toivomuksia kuoloanikin seuraavien päivien suhteen.

Hänen ihanteenansa oli kuolla etelä-Itaaliassa, Ligurian rannikolla, missä aurinko ihanasti helolttaa; hän toivoi pienten oppilaittensa saattavan häntä hautaan; mutta heidän tuli olla iloisia, kulkea kukkasvihkot käsissä ja laulaa erästä ensimäisen lukukirjan laulua, jota hän heille opettaisi. Hän oli haudattava, lasten viime ainekirjoitukset sylissään, ja hautakivelle oli piirrettävä sanat, jotka Valentin Friedland lausui vähää ennen kuolemataan: — Lapseni, minua on kutsuttu toiseen kouluun.

Tätä sanoessaan hänen sydämmensä täyttyi vilpittömällä, hartaalla ilolla ja sitä kesti koko matkan asemalle saakka, jonne Golin herrasväki ja Emilio häntä saattoivat. Hän pysähtyi katujen kulmissa ja osoitti katulyhtyjen valossa päivänvarjostimellaan laivayhtiöitten ilmoituksia sekä näytti eräässä laivankuvassa sitä paikkaa laivan peräkannella, missä hän aikoi iltansa viettää. Sitten lausui muistosta Brillan sindacon sonetin sekä oman vastauksensa. Hän matki ligurilaisten koululasten ääntämistapaa. Lopulta kertoi kepposestaan, jota oli kylissä käyttänyt saadakseen liikkeellä olevia juorupuheita vaikenemaan. Hän rupesi oitis, kun huomasi itseänsä moitittavan siitä, että antoi jonkun ihastella itseään, laajasti ja tarkasti asiasta puhumaan. Juoruaminen lakkasi paikalla, mutta sen sijaan häntä soimattiin kerskailijaksi.

— Oh — hän huudahti — minä olen aika valtioviisas!

Rautatievaunuista hän vielä puhui ystävilleen, hymyellen kyynelsilmin: — Kuulkaas, katsokaa minua tarkoin, sillä kun palaan Amerikasta, ette enää tunnekkaan. Olen silloin paljoa tummempi, puhun espanjan kieltä ja intiaanilainen kamarineitsyt kulkee perässäni. Saatte nähdä, saavutanpa onneni. Menen naimisiin uljaan estancieron[17] kanssa ja me perustamme mallikouluja gauchoille.[18] Buenas noches, ystäväni! Buenas noches![19]

Camina.

Ensimäinen tuttavuus.

Emilio matkusti Caminaan tuntien sitä itseensä luottamusta, jota meissä aina on, kun aiomme asettua ihmisten pariin, jotka eivät tunne virheitämme ja hairauksiamme; luottamusta, joka tekee, että uuden elämän alkaminen näyttää mielestämme helpolta, elämän muka, joka ei ainoastaan näytä, vaan todella onkin semmoista, joksi sitä tahtoisimme.

Ajaessaan sateen puhtaaksi huuhtoamaa maantietä, jota poppeli-rivit varjosivat, syyskuun ilta-auringon punertavassa hohteessa, hän ajatuksissa toisteli kaikki hyvät päätöksensä, laskien ne sormillaan: elää yksinään, jopa entistänsä erakompana; noudattaa viran-omaisten tahtoa niin paljon kuin suinkin välttääksensä riitoja ja yhteentörmäyksiä; käyttää kaiken vapaan aikansa ahkeriin lukuihin voidakseen kilpailla opettajan paikasta Turinassa. Ajatuksensa itse koulusta olivat taas melkoisesti talttuneet, vietettyään nuo kaksi hauskaa kuukautta sisariensa seurassa Golin herttaisessa perheessä. Hän päätti jälleen ruveta ystävälliseksi ja avomieliseksi pojille sekä hakea voimaa puuttumattomaan hyvyyteen sydämmessään asuvasta uskonnollisesta tunteesta, joka ei hänessä koskaan ollut kokonaan sammunut. Kaikki tämä tuntui hänestä, ajaessaan siinä ruusunkarvaisen taivaan loisteessa täynnä uutta halua ja innostusta, aivan helpolta ja ikäänkuin korkeamman voiman vaatimalta. Ja ulompana tätä kaikkea haamoitti yhä hämärä toivo, että tuossa vieraassa kylässä löytäisi ensin ystävyyttä, sitte rakkautta, joka täyttäisi koko hänen elämänsä.

Koska Emilio saapui Caminaan vasta hämärissä eikä enää saattanut mennä viran-omaisten puheille, ajoi hän Harmaa Hattu nimiseen ravintolaan, tilasi illallista ja asettui yksin istumaan alikerrassa olevaan isoon huoneesen, jonka vastaisella seinällä kuningas ja kuningatar kauhistunein muodoin tuijottivat toisiinsa, ikäänkuin olisivat antaneet toisilleen tiedoksi monarkian häviön. Silloin tällöin ilmaantui oveen jonkun ravintolassa kävijän uteliaat kasvot, talon piika taikka isännän pojat, jotka lienevät epäilleet häntä uudeksi opettajaksi, ja kohta sen jälkeen hän saikin epäselvästi kuulla itseänsä arvosteltavan. Hänen siinä korvat pystyssä kuunnellessaan, tulla laahusti huoneesen neljänkymmenen vuotias mies, vaatteet huonot, pää ja parta ruokkoamatta; hän astui Emilion eteen ja, ottamatta savipiipun nysää suustaan, kysyi oliko toinen uusi opettaja. Myöntävän vastauksen saatuaan, hän esitteli itsensä: — Giuseppe Reale, ensimäisen luokan opettaja — ojensi Emiliolle kätensä ja istui kursailematta pöydän toiseen päähän. Sitten tuijotti taas hymyellen Emilioon sanaakaan sanomatta. Emilio luuli miestä sairaaksi tai hulluksi, kunnes hengähdys ilmaisi, ett'eivät asiat olleet oikealla tolalla, minkä muutenkin huomasi niistä ankarista ponnistuksista, joita mies sai tehdä puhuakseen ymmärrettävästi.

Jo Realen ensimmäinen lause oli raa'asti tuttavallinen: — Vai niin, tekin olette olleet mieletön ja ruvenneet opettajaksi? — — — Kuinka kauan olette olleet? — — — Kuusi vuotta! No teillä on ollut hyvä aika huomata mitä sorttia se elatuskeino on. Siis — — — ajan hukkaa siitä puhua.

Reale oli kuusitoista vuotta vetänyt iestä ja jo heti alussa katunut, ett'ei ruvennut laulajaksi, hänellä kun oli kaunis baryton-ääni. Mutta hänen isänsä, ammatiltaan taidesorvari, tahtoi välttämättömästi nähdä poikansa "kansan kasvattajana" ja oli tosiaankin oikeaan osannut! Kokonaista kuusitoista vuotta hän oli Caminassa kuhnustellut ilman vähintäkään paremman toivoa ja aivan haluttomana lukuihin, joista ei kumminkaan mitään hyötyä ollut. Vähän aikaa mietittyänsä, ikäänkuin kokoillen muistiinsa hajaantuneita sanoja, hän lisäsi: — Pienissä kunnissa näet sielun hengityselimet kaipaavat happea. Hämmästys, joka näitten sanain johdosta ilmaantui Emilion kasvoihin, näytti puhujata suuresti huvittavan.

Pitkän aikaa taas Emiliota katseltuaan Reale matalalla äänellä lisäsi: — Olette joutuneet oikeaan sudenkuoppaan, vihollisen leiriin, kuntaan, joka on kansan-opetuksen julki vihollinen. En tarkoita, että ihmiset olisivat pahoja; ilkeämpiä olen aikoinani nähnyt; mutta — — — he vihaavat koulua vaistomaisesti. Ja sitäpaitsi — — — ollakseni aivan puhumatta heidän rehellisyydestänsä — — —

Kauan ja katkerasti valiteltuaan kunnallishallituksen vääryyksistä, hän kertoi että, sittenkun perin pohjin oli tutkinut kaikkia opetustapoja, oli vihdoin tullut siihen päätökseen, että Lancasterin[20] metoodi oli paras, sillä se antoi loistavia tuloksia. Senjälkeen hän lisäsi matalalla äänellä: — Te saatte nähdä opettajattaren, neiti Pedanin — kohotti silmänsä ylös ja heitti koomillisella liikkeellä suukkosen kattoon, jonka tehtyään hoiperteli pois.

Caminan kylä.

Caminan kylä teki Emilioon heti miellyttävän vaikutuksen. Hänestä tuntui hauskalta tuo pitkä, mutkikas katu, jonka keskupaikka laajeni isoksi, säännöttömäksi toriksi kauppakojuineen; torin laidoissa kohosi pieniä, sieviä taloja, kaksi kahvilaa, raatihuone ja teaatteri. Siltä puolen toria, jolle ei oltu rakennettu, näki äärettömän lakeuden, leviävän aina Merialppien kaukaisiin siintäviin huippuihin saakka. Kylä, joka kaukaa näytti metsikköön kätkeytyneeltä, oli rakennettu muutaman kukkulan rinteelle, keskelle laajaa viinitarhaa; seutu oli täynänsä huviloita ja riveihin istutettuja silkkiäispuita. Se oli vilkas ja siisti kunta, jossa Emilio jo mielestään hengitti Turinin ilmaa.

Emilion onnistui saada itselleen sopiva asunto kyläkujan toisessa päässä, eräässä maalaistalossa, jonka omistajana oli kunnallishallituksen sihteeri. Alikerrassa asui talonpoikainen perhe; yläkerrassa, Emilion kanssa vierekkäin, metsänvartija poikineen.

Metsänvartia, jonka kasvot melkein tykkönään peittyivät viiksiin ja kulmakarvoihin, musta kuin Beduiini, pyysi jo ensimäisenä iltana Emiliota valitsemaan hänelle kolme arpanumeroa; sillä Stellinan metsänvartia oli voittanut kaksituhatta viisisataa lireä numeroilla, joita niin ikään äsken tullut opettaja oli hänelle valinnut. Emilio piti sekä tästä miehestä että muista naapureistaan, sillä he tuntuivat vilpittömiltä ihmisiltä, jotka eivät vartioinneet hänen askeleitaan, vaan olivat poissa kotoa koko päivän.

Ensi aluksi ei sindacokaan, herra Lorsa, tuntunut ikävältä, vaikka hän otti Emiliota vastaan hiukan äreästi ja pitkittä puheitta; mutta hän oli suora käytöksessään. Sindaco oli maatilan-omistaja ja viinikauppias, muhkea, kuudenkymmenen vuotias mies, talonpoikainen kasvoiltaan ja ruumiiltaan, tuima- ja pienisilmäinen äijä, jolla oli tavattoman iso, käyrä nenä ja jotain kovaa juonnetta suun ympärillä. Oitis huomasi hänen lapiota pidelleen kauan aikaa mieheksikin tultuaan, ja siistit vaatteensakin ilmaisivat maanmiestä.

Kun Lorsa oli silmillään mittaillut Emiliota kiireestä kantapäihin, näytti siltä, kuin äsken tulleen hoikka vartalo ja hienot kasvot eivät olisi herättäneet hänessä luottamusta. Ehkä piti hän Emiliota nuorena nokkana ja opettajana, joka ei voisi kuria ylläpitää. Mutta Emilion kunnioittava käytöstapa ja lyhyet lakoonilliset vastaukset pian haihduttivat tämän käsityksen. Hän näytti itse äsken tulleelle luokkahuoneen, joka oli kunnantalon alikerrassa: ison, pitkän, neliskulmaisen huoneen, jota käytettiin myöskin juhlissa sekä asevelvollisten arvannostoissa. Siellä ei näkynyt kuin muutamia, poikain sormien jäljillä koristettuja nimiluettelolta sekä joitakuita huojuvia penkkejä; seinät näyttivät siltä, kuin niille olisi monilukuisia saariryhmiä maalattu; mutta huone oli valoisa ja avara, ja Emilio näytti tyytyväiseltä. Hän aikoi huomauttaa likaisista seinistä, mutta sindaco ehti ennen ja sanoi huolimattomasti: — Täällä voisi tietysti olla siistimpätä; mutta eipä tänne, herraseni, tulekkaan kreivinpoikia.

Suvaitsevainen kirkkoherra.

Kolmantena päivänä tulonsa jälkeen meni Emilio aamulla käymään kirkkoherran luona, joka oli koulun tarkastusmies. Hän löysi tämän hyvin pienessä huoneessa, ison pöydän ääressä, jolla oli sikin sokin papereita, kirjoja, lankakeriä, sanomalehtiä sekä piian tilkkoja ja sukkapuikkoja.

Emilio johti oitis puheen uskonnon-opetukseen, nähdäkseen, aikoiko kirkkoherra sekaantua koulun asioihin, ja saadakseen tietää, mitä vaatimuksia hänellä oli. Papin ensi sanoista hän ymmärsi saavansa jäädä rauhaan.

Kirkkoherra, kuudenkymmenen vuotias, lihava, hyväluontoinen kristitty, oli yksi niitä pappeja, joista kylissä on tapana sanoa: että he "pitävät Itaalian puolta". Lause sisältää kumminkin ainoastaan toisen puolen totta, sillä pakosta he pitävät kahdenlaisen Itaalian puolta, mustan ja valkoisen, ja mikä kummallisempaa, ovat vakaumuksesta kummankin puolella. Kirkkoherran ominaisuuksia oli muuten tuonlainen kohteliaisuus, joka itserakkautta mielistelee senkautta, että tarkan tarkkaan on kuuntelevinaan mitä toinen puhuu, olkoon se sitte mitä hyvänsä; kuunteleepa vieläkin tarkemmin, jos muita on saapuvilla.

Tästä tavasta huolimatta hän oli erinomaisen hajamielinen, sekä lempeä ja säveä luonnoltaan, niin kuin hajamieliset ihmiset useimmiten ovat. Hän läksi, milloin kutsuttiin, kesävieraitten huviretkille ja laski leikkiä kaikkien kanssa, kuitenkaan unhoittamatta arvoisuuttansa; hän ei koskaan ollut kuulevinaan epäilyttäviä sukkeluuksia. Valtiollisissa keskusteluissa hän huitoi muutamilla lauseparsilla, joilla aina pääsi pulasta ja saattoi olla kaikille mieliksi. Puhuessaan Emilion kanssa hän piankin toi mielilauseensa esiin.

— Uskonto — sanoi hän ja tarttui oikean käden peukalolla ja etusormella vasemman käden etusormeen — ja isänmaa — hän tarttui pitkään sormeen. Sitten piti opettajan nenän edessä nuot kaksi sormea yhdistettyinä ja lisäsi: — Isänmaa ja uskonto liitossa yhdessä — — — aina yhdessä.

Näin oli hänen aina tapansa puhua, ja jos hänen milloin täytyi sanoa enemmän, esimerkiksi kun Caminassa kesää viettävät ylioppilaat hänet väkisin vetivät väittelyihinsä, jutteli hän hyväntahtoisen totisena semmoisiakin hullutuksia, ett'ei kukaan sanaakaan ymmärtänyt. Jos toiset sitte yksipintaisesti vaativat häntä käyttämään selvempää kieltä, tuli hän pahoille mielin. — Hänestä pidettiin paikkakunnalla. Ylioppilaat nimittivät häntä isänmaalliseksi luikerteliaksi ja pitivät väliin kesäöinä serenaatia hänen ikkunainsa alla, pakoittaen häntä nousemaan sängystä, sekä huusivat sitte, matkien papin tavallista sormi-temppua: — Barbera ja Grignolino (kaksi viinilajia, joita papin oli tapana juoda) liitossa — — — yhdessä — — — aina yhdessä! siksi kunnes hän käski heidät sisään juomaan lasillisen.

Opettajatar, neiti Pedani.

Samana päivänä, jona oli käymässä kirkkoherran luona, läksi Emilio raatihuoneesen hankkimaan luetteloa koulu-iässä olevista pojista; mutta hämmästyksekseen hän kuuli, ett'ei semmoista oltu vielä tehty. Siellä hän ensinnäkin tapasi koulu-legaatin, ensimäisen oikein inhottavan naaman, minkä kylässä oli nähnyt. Se oli pienenläntä mies, punaiset hiukset hiukan harmahtavia, kalotti vihreä, iho kaltainen ja muoto niin hapan kuin olisi äsken etikkaa niellyt. Päälle päätteeksi mies änkkäsi ja kävi kimeltävissä silmälaseissa, joiden takaa oli mahdoton silmiä erottaa.

Emilion koko huomio kääntyi kumminkin opettajattareen, neiti Pedaniin, jonka sindaco hänelle esitteli. Tällä neidellä oli erinomaisen kaunis vartalo, mutta nenä sivuilta litistynyt ja kasvot melkein liian pitkät, sekä katse kylmä, melkeinpä tyly. Hän näytti iältään olevan muutamia vuosia yli kahdenkymmenen.

Neiti Pedani puhui sindacolle jotain oppilaittensa kouluun-kirjoituksesta, ja hänen voimakkaassa äänessään kuului väliin sortuneita väreitä, jotka muistuttivat äänenmurrossa olevan nuorukaisen puheesta. Sitte läksi tiehensä, kumartain Emiliolle jäykästi. Pian senjälkeen astuessaan ulos raatihuoneesta, Emilio näki opettajattaren kulkevan poikki torin ja huomasi hänen ottavan pitkiä askeleita, pitävän päätänsä pystyssä, astuvan majesteetillisesti. Kun hän kulki apteekin ohi, huomasi Emilio muutamia herroja, jotka nostivat lakkiaan ja jonkun aikaa seurasivat häntä silmillään. Torin varrella olevan talon ikkunassa seisoi karabinieerien päällikkö; se näkyi niin ikään katselevan häntä. Reippaasti käännähtäen oikealle katosi opettajatar poikkikadulle.

Kotimatkalla jo Emilio mietti, eikö hänen pitänyt kirjoittaa herra Samis'ille ja kertoa vihdoinkin löytäneensä maalais-opettajattaren, joka oli kaunis ja samalla kunniassa pidetty. Hän ei todella ollut erehtynyt. Mutta tuon kunnioituksen tyttö oli saavuttanut osittain muutamain omituisten tapahtumain johdosta, osittain erinomaisen luonteensa kautta.

Neiti Pedani oli kolme vuotta sitte tullut Caminaan; vaan sitä ennen oli tänne saapunut kertomus omituisesta seikkailusta, johon hän oli Lombardiassa joutunut. Pavian rehtori, näet, oli lähettänyt hänet erääsen vaivaloiseen kuntaan, josta opettajatar oli karannut. Vaikka eri puolueisin jaettuina, olivat kunnan jäsenet kumminkin siinä yhtä mieltä, että heidän arvoansa oli loukattu, kun oli lähetetty opettajatar, jota eivät itse olleet valinneet, ja siksi nuori tyttö otettiin epäkohteliaasti vastaan, tehtiinpä hänelle ymmärrettäväksi, ett'ei tahdottu hänestä niin mitään tietää. Mutta kun hän pelkäämättä piti puoliaan ja vastasi ylpeästi ensi hyökkäyksiin, rupesivat kirjoittamaan talojen seinille rumia syytöksiä, sitten sanoivat hänelle samoja asioita suullisesti, ja lopuksi tuli koko joukko ihmisiä hänen ikkunaansa alle meluamaan ja huutamaan, niin että hänen täytyi paeta. Rehtori, joka oli päättänyt näyttää valtaansa, hankki prefektiltä apua ja sai opettajattaren palaamaan paikkaansa. Eräänä iltana hän ajoi kylään, tarkk'ampuja-komppanian saattamana, joka sotaisilla tempuilla asetti hänet jälleen kouluvirkaan ja jäi kylään neljäksikymmeneksi tunniksi kunnan kustannuksella. Kun melu asiasta oli asettunut ja viran-omaiset jälleen tulleet järkiinsä, pyysi nuori tyttö neljäntoista päivän kuluttua virkaeroa ja joutui senjälkeen Caminaan.

Kuukausi hänen tulonsa jälkeen oli tulipalo eräässä tuparakennuksessa maalla. Opettajatar oli ensimäinen, joka riensi paikalle, ja siellä hän jakeli viisaita neuvoja ja käskyjä sinne tänne peljästyksissään juokseville talonpojille, järjestäen sammutustyön suurella uskaliaisuudella ja mielenmaltilla. Lopulta saapui lähimmästä kaupungista sähköteitse kutsuttu jalkaväen-plutoona, erään luutnantin komentamana. Kun tämä huomasi nuoren neidon täydessä sammutustyön touhussa, helmat käärittyinä, keppi kädessään, ihastui hän ikihyväksi ja heitti muiskusen, johon sai kepinlyönnin vastaukseksi. Nämät urotyöt sekä opettajattaren uljas muoto sytyttivät monen sydämmen Caminassa, ja siitä seurasi rakkauden ilmoituksia, kirjeitä ja rohkeita tunnustuksia vasten kasvoja, jopa keskellä katuakin. Mutta kun opettajatar oli heittänyt kirjeet avattuina ulos ikkunastaan ja karkoittanut suullisesti kosivat noilla väliäpitämättömyyden ja kyllästymisen eleillä, jotka ylpeyttä haavoittamalla parhaiten rakkauden sammuttavat, sai hän jäädä rauhaan. Eivätpä voineet edes panettelulla kostaa häväistystään, sillä hän ei antanut syytä juoruihin, vaikka miltä taholta olisi koetettu.

Neiti Pedanin miehekäs ja karhea luonne astui omituisella tavalla näkyviin koulussakin, josta hän karkoitti kaiken hentomielisyyden. Hän kertoi oppilailleen kuuluisain naisten hyödyllisistä tahi uljaista teoista. Hänen inhonsa hemmoittelua ja velttoutta vastaan meni niin pitkälle, että hän henkensä takaa taisteli poistaakseen tytöistään heidän taipumustaan hyväilyihin, tahtoipa heitä muuttamaan nimet Katariina, Karoliina ja Josefiina Kateraksi, Karolaksi ja Josefaksi. Tietysti hän suuresti harrasti tyttöjen voimistelua ja antoi sitäpaitsi oppilaittensa leikkiä sotaa pienellä koulupihalla, jakaen heidät kahteen ryhmään, jotka vuoroon hyökkäsivät toistensa kimppuun ja valloittivat pienen penkereen. Hän luki kahta voimistelulehteä, voimisteli kotona nostotelineillä ja matkaili lupa-aikoina vuorilla alppisauva kädessä, ja seuranaan talonpoikaisnainen, joka kantoi eväitä ja muutinvaatteita.

Kaikessa hän oli spartalaisen yksinkertainen. Niinpä hänellä huoneessaan oli ainoastaan kaikkein välttämättömimmät tarvekalut, pienen pieni peili ja sängyn asemesta merimies-vuode. Pukunsa sopi hyvin, mutta oli perin yksinkertainen. Ainoa koriste, jota hän itsellään suvaitsi (lapsuudesta jäänyt tapa), oli kaksi otsalla häilyvää hiuskiharaa, joita hän väliin unohti kähertää ja joskus kiireissään kähersi rikkasihvelin varrella. Hän ei kuitenkaan ihmisiä kartellut. Kävipä paikkakunnan rouvienkin luona, jotka, sitten kun mustasukkaisuus hänen ensimmältä herättämästään ihastuksesta oli haihtunut ja kun olivat huomanneet, ett'ei hänessä ollut hituistakaan kiekailemisen vikaa, hakivat hänen seuraansa ja pitivät hänen omituisesta luonteestaan, jossa joka päivä tuli uusia puolia näkyviin. Seuraelämässä hän oli hyvin äänetön, kuunteli harvoin mitä muutkaan puhuivat ja näytti olevan ajatuksissaan kaukana. Moni luuli syyksi hänen haavoittumattomuuteensa sitä, että hän oli kihloissa ja että hän oli noita vahvoja, järkeviä sieluja, jotka kokoovat tunteensa määrättyyn asiaan ja sitten purkavat ne peljättävällä voimalla. Toiset taas luulivat häntä mahdottomaksi kaikkiin hellempiin tunteisin, eivätkä voineet ajatellakkaan rakkautta hänessä muuna kuin sairaanloisena tilana, joka häiritsisi sopusoinnun hänen voimakkaassa, raittiissa ja täyteläisessä elinrakennuksessaan. Mutta koska hän oli kotoisin Lombardiasta saakka, ei hänestä varmuudella tiedetty mitään muuta kuin että isänsä, joka oli ollut rykmentin lääkäri, oli kuollut. Sitäpaitsi epäiltiin hänen salaa lukevan, valmistuaksensa Turinin kilpatutkintoihin.

Ihastus, jota opettajatar oli herättänyt, ei kuitenkaan ollut sammunut, ainoastaan tukahutettu. Muutamissa, esimerkiksi ylöskantomiehessä ja lääkärissä, oli tunne hyvinkin eleillä, ja he kostivat hyljättyä rakkauttaan osoittelemalla opettajattaren pitkiä askeleita ja miehekästä ääntä. Kun opettajatar astui kahvilan tahi apteekin ohitse, ottivat herrat ensin hatut päästään, ja loivat sitte pitkiä hekumallisia silmäyksiä hänen vyötäreilleen, ajatellen ajatuksia, joita eivät olisi kehdanneet sanoiksi saattaa. Rakkauden tunnustuksia, kirjallisia enempi kuin suullisiakaan, ei enää uskallettu tuoda esiin. Opettaja Reale, joka kerran juovuspäissään oli kadulla pysähtynyt kädet ristissä opettajattaren eteen, sai semmoisen kyydin sindacolta, ett'ei enää sen koommin uskaltanut kujeilla. Ainoa, joka julkisesti näytti mielikarvauttansa ja uskalsi jonkun matkan päästä vainota opettajatarta, oli karabinieerien päällikkö. Ahtaasen takkiinsa puserrettuna tämä kulki huohoittaen, viiksiään väännellen, kynsiään pureskellen edestakaisin koulun edustalla, ja kun kuuli opettajattaren äänen, mulisteli vihaisesti silmiään. Ehdottomasti tuli ajatelleeksi, nähdessään hänen katselevan opettajatarta: — Nyt se varmaankin tytön vangitsee. — Caminan hienossa seurapiirissä siitä laskettiin leikkiä, kuitenkin tarpeellisella kunnioituksella.

Sindaco Lorsa.

Yllä-olevat jutut, joita Emilio ensi päivinä kuunteli hartaalla uteliaisuudella, eivät estäneet häntä käymästä levottomaksi siitä varsin selittämättömästä hitaisuudesta, jolla luetteloa koulu-iässä olevista lapsista valmistettiin; ehk'ei ollut aikomus sitä hankkiakkaan, kuka tiesi. Tämä näytti hänestä ikävältä enteeltä. Hän oli tullut Caminaan täynnänsä hyviä aikeita. Oliko hän todellakin, niinkuin tuo juopunut toveri oli sanonut, joutunut kuntaan, missä oli taisteltava velvollisuuksistansa välittämättömiä viran-omaisia vastaan, jotka väliäpitämättömyydellä, kentiesi vihamielinkin koulua katselivat?

Päästäksensä tästä kiusallisesta epätietoisuudesta Emilio päätti käydä sindacon luona jollain lailla hankkiakseen luetteloa. Hän aikoi tarjoutua itse kirjoittamaan sitä sindacon papereista, vaan tämä ehdotus näytti sindacoa suututtavan. Hän otti opettajaa vastaan seisoen virkapöytänsä vieressä, jolla oli iso kasa prefektuurasta tulleita kirjoituksia, väännellen tyhjää, puuvartista tupakkapiippua karkeissa käsissään. Sindaco kiitti Emiliota, mutta sanoi, ett'ei hänen apuaan tarvittu.

— Luettelo kyllä valmistuu ilman teitä — sanoi — valmistuu ajoissa — — — ennen kuukauden loppua.

Opettaja huomautti kunnioittavasti haluavansa sitä ennen kouluun-kirjoitusta, voidaksensa alkaa työnsä säännöllisesti.

— Tulette kaikissa tapauksissa alkamaan säännöllisesti — sindaco vastasi. — Maailma ei siltä hajoo, vaikka luettelo puuttuukin. Tätä nykyä meillä on koko joukko tekemistä — — —

— Minä tarkoitin — pitkitti Emilio — sitä, että voisimme oitis vaikuttaa vanhempiin, jotka ovat jättäneet lapsensa koukun tuomatta — — — sillä jos oitis asiaan ryhtyy, on sillä suurempi vaikutus, niinkuin tiedätte.

Sindaco oli hetken ääneti.

— Koulusta jääneisin poikiin, vanhempiin — — — sanoi hän sitte — saammepa nähdä. Mutta eihän Itaalia siltä joudu hukkaan, vaikka yksi ja toinen poika olisikin viikon ajan koulusta poissa.

Opettaja katseli ihmetellen sindacoa, mutta vieläkin suuremmaksi kävi hänen hämmästyksensä nähdessään pöydällä koko joukon opetusta koskevia kiertokirjeitä ja säädöksiä, prefektuurasta sindacolle lähetettyjä, jotka kaikki olivat vielä avaamatta.

— Mutta — muistutti Emilio — tiedättehän, että jos muutamat oppilaista ovat ensimäiset tunnit poissa, on niiden kanssa kaksinkertainen vaiva, ennenkuin saa ne seuraamaan ja sitäpaitse pidättävät sitte toisia oppilaita.

— Oh, hyvä Jumala! — huudahti sindaco kohauttaen hartioitaan ja rupesi kävelemään huoneessa edes takaisin. — Kaikki nuo ovat samanlaisia — — — Kaikki luulevat voivansa maailman uudistaa muutamilla opetustunneilla. Minulla on oma käsitykseni asiasta. Minä sanon: levittäkää valistusta, se on hyvä — — — Mutta emme saa ajatella, ett'ei oppimaton ihminen muka ole mikään ihminen. Tietysti te, opettajana, ajattelette toisin — — —

Hetken ääneti oltuaan hän äkkiä lisäsi, ikäänkuin jonkin sisällisen vaikutuksen innostamana, osoittaen toiselta puolen katua, kartanoitten kattojen yläpuolitse kohoavia poppeleita: — Näettekö nuo puut tuolla? Ne ovat tulleet isoiksi ja vahvoiksi, käymättä päivääkään koulua.

Emilio katseli ääneti poppeleita.

— Minä tarkoitin — virkkoi sindaco nopeasti, lieventääksensä sanainsa ikävää vaikutusta — että se on minun käsitykseni. Sitäpaitsi, kyllä me pidämme huolta luettelosta.

Lepyttääksensä opettajaa hän kertoi antaneensa käskyn, että eheitä ikkunan ruutuja pantaisiin rikkiöinten sijaan Emilion luokkahuoneesen.

— Haluatteko mitään muuta? — kysyi hän viimeiseksi.

Ei, Emilio ei tosiaankaan mitään muuta halunnut, vaan meni alakuloisena tiehensä; ajatuksissaan hän näki koulupenkkinsä puoleksi tyhjinä, opetuksen häiriytyneenä ja tarkastajan tyytymättömänä.

Vaan toinen toivomus heräsi hänen sielussaan: harras halu saada selville, miksikä ihmiset, jotka ovat syntyneet alimmilla yhteiskunnan asteilla, mutta kohonneet arvoon itse hankkimansa rikkauden avulla, eivät ainoastaan ole välinpitämättömiä tietojen levittämisestä entisille vertaisilleen, vaan vieläpä, valtaan päästyänsä, taistelevat valistuksen levittämistä vastaan. Emilio ei voinut tätä ilmausta muutoin selittää, kuin että se johtuu heidän luontoperäisestä vastenmielisyydestään asioihin, joita eivät ymmärrä, ja joiden suhteen siis on pakko kysyä muilta neuvoa. Oikeata syytä ei Emilio omin voimin keksinyt, siihen hänellä oli liian vähän maailmankokemusta.

Caminan sindaco oli yksi noita kunnianhimoisia nousukkaita, joissa yht'aikaa asuu sekä salaista taipumusta pysyttää alhaisessa, ylönkatsotussa asemassa sitä säätyluokkaa, josta itse ovat kohonneet, koska, näet, heidän kohoamisensa siten näyttää suuremmoisemmalta ja todistaa muka tavatonta kykyä, että myöskin todellista kirjatiedon halveksimista, ei ainoastaan siitä syystä kun itse ovat sen avuttakin onnensa saavuttaneet ja siis katsovat sitä tarpeettomaksi, vaan myöskin sentähden että todella luulevat opin ja tietojen heikontavan ja turmelevan syntyperäisiä, luonnollisia lahjoja, jotka ovat heitä eteenpäin maailmassa saattaneet. Sitäpaitsi ylönkatsovat valistusta, kun näkevät, ett'ei oppineita ihmisiä kumminkaan kunnioiteta heidän sivistyksensä mukaan.

Niinpä Lorsa sindaco, joka oli arvoon kohonnut luonnonlahjainsa ja rautaisen kestävyytensä nojalla, neljänkymmenen vuotisen ahkeruuden ja säästäväisyyden kautta, ylönkatsoi tykkönään kaikkia kieliopillisia loruja, tieteellistä maanviljelyksen opetusta, kaikkia noita yleisiä ja erityistietoja, jotka lupasivat kultaa ja kunniata sen säätyluokan lapsille, johon hän oli kuulunut. Niistä sadoista pojista, jotka kansanvalistustaudin puhjettua olivat käyneet paikkakunnan koulua, ei hän ollut nähnyt ainoankaan saavuttaneen onnea, ja tämä oli Lorsalla aina sitovana todistuksena. Kykenemättömänä käsittämään aatteitten ja tietojen kaukaa havaittavaa vaikutusta, kun ne hitaasti lisääntyvät sukupolvesta toiseen, sekä perittyjen ja saavutettujen henkisten aarteitten keskeymätöntä kasvamista, haki Lorsa ainoastaan noita paikalla saavutettavia välittömiä hedelmiä; eivätkä hänen mielestään nämät hedelmät lainkaan vastanneet kaikkea sitä harmia mitä koulu tuottaa viran-omaisille, niitä häiriöitä joita se saattaa koti-elämään ja sitä ääretöntä ylpeyttä, jota se oppilaissa synnyttää. Koulu oli hänen silmissään pelkkää petosta, tarkastajat ja rehtorit lorunlaskijoita, koulu-ohjelmat, palkinnot ja puheet sulaa ilvettä.

Caminan koulupojat.

Emilio lohduttelihe ensimäisestä pettymyksestänsä sillä ajatuksella, että joskin sindaco polki lakia antaessaan puolet hänen luokastansa olla tyhjillä, ei hän kuitenkaan voinut estää Emiliota ryhtymästä alttiilla rakkaudella harvalukuisan mutta innokkaasti ja ahkerasti työskentelevän oppilasparvensa palvelukseen. Hän tervehtikin senvuoksi ilolla ensimäistä koulupäivää.

Kahdeksanviidettä poikaa oli kouluun ilmoittautunut, kaksiviidettä oli saapunut: viisikolmatta toiseen ja seitsemäntoista kolmanteen luokkaan. Niinkuin tavallista, olivat useimmat valkotukkaisia, päivettyneitä talonpoikaisvesoja; mutta pirteiltä ja älykkäiltä ne näyttivät, tuntuivatpa Emiliosta miellyttäviltä varsinkin sen vilkkaan uteliaisuuden tähden, jota nuori opettaja heissä herätti. Saattoi selvään lukea heidän kasvoistaan, että olivat vakaasti päättäneet saavuttaa hänen mielisuosionsa. Vaan samalla vilahti tuossa päätöksessä sitäkin toivoa, että opettajassa löytäisivät hyvän sydämmen ja heikon tahdonvoiman.

Ensimäistä, hyvää vaikutusta, minkä Emilio oppilaistaan sai, himmensi ainoastaan kaksi vähäpätöistä seikkaa. Oppilasluettelossa oli muitten muassa nimi Lorsa, ja kun opettaja kysyi pojalta, joka tätä nimeä mainittaessa oli seisoalleen noussut, oliko hän sindacon poika, sai hän myöntävän vastauksen. Mieluummin hän olisi ollut tuota oppilasta paitsi. Kun hän sitten ei heti saanut selkoa eräästä toisesta nimestä, nousi muudan punatukkainen poika seisomaan ja esitteli itsensä koulu-legaatin poikana. Oitis Emilio näki mielikuvituksissaan nuo vastenmieliset keltaiset kasvot silmälaseineen, jotka oli tavannut raatihuoneessa. Senkin oppilaan hän halusta olisi jättänyt jollekkin toiselle opettajalle.

Emilio aloitti koulunsa, palaten entiseen metoodiinsa, s.o. ollen ystävällinen ja kärsivällinen. Hän oli sitä vakavammin päättänyt kiinteästi noudattaa tuota menetystapaa, kun arveli, että jos yritys ei tälläkään kertaa onnistuisi, ei sitä koskaan enää tulisi koetettua, — hyvinkin tavallinen harhaluulo nuorissa, jotka eivät aavista, kuinka monasti luonto ottaa väkisin oikeutensa ja ajaa meidät uudestaan samalle tolalle, jolta jo usein olimme poikenneet. Rakkaasti varottaa koskaan itsetuntoa loukkaamatta, puhua ja neuvoa, koettaa kaikilla mahdollisilla keinoilla vaikuttaa omaantuntoon, ja kun kärsivällisyys on menemäisillään, väkisinkin pitää siitä kiini ja aloittaa uudestaan — se oli hänen ohjelmansa. Ja hänen todella onnistuikin panna sitä käytäntöön. Hänen luokassaan ei ollut, ainakin Emiliosta siltä tuntui, ainoatakaan tuollaista ilkeätä luonnetta, jota on melkein mahdoton lempeästi kohdella ja joka pakoittaa opettajaa olemaan ankarana muillekkin lapsille. Muutamat oppilaat kun olivat tottuneet äsken paikkakunnalta muuttaneesen jäykkä- ja kylmäluontoiseen opettajaan, toiset taas epätasaiseen ja rajuun Realeen, ihmettelivät kaikki Emilion uutta, heille aivan outoa kohtelutapaa, ja tuopa ihmettely piti heidät ensi päivinä aisoissa. Tuntui ikäänkuin olisivat aavistaneet, ett'ei sitä kauan voisi kestää ja odotelleet tyynesti äkkinäistä käännettä. Kun joku poika luuli saavansa korvilleen, ja opettaja sen sijaan hitaasti lähestyi, pani kätensä pojan olalle ja rupesi lempeästi ja vakavasti puhelemaan hänen kanssaan, katselivat muut oppilaat toisiansa suurin silmin ja kysyväisesti hymyillen, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: — Mikäs merkillinen elävä tuo on? — Emilion menettelytapa pani lapset aivan pyörälle. He aavistivat himmeästi opettajan sävyisyyden alla lujaa tahtoa, joka tiesi torjua hyvyytensä väärinkäyttämistä. Kasvoissa kuvastuva surun tunne, kun joku koetteli hänen kärsivällisyyttään liiaksi, vaikutti poikiin enemmän kuin vihan purkaus, juuri sentähden, ett'eivät ymmärtäneet mitä ajatuksia se oikeastaan ilmaisi. Emilio puolestansa, uusien aatteittensa elähyttämänä ja iloisena kun ei esteitä kohdannut, puhui lämpimästi ja löysi helpolla esimerkkejä ja sattuvia todistuksia, jotka vaikuttivat oppilaisin. Hänestä tuntui kuin äänensä ei koskaan ennen olisi niin hyvin opettamiseen soveltunut.

Muutamain päiväin kuluttua Emilio huomasi kymmenessä tai kahdessatoista oppilaassaan metoodinsa hyvää vaikutusta. Olivat, näet, alkaneet kuunnella ylen tarkkaan; osoittivatpa mieltymystään häntä kohtaan sekä liikkeissä että katseissa. Metsänvartian perin vilkkaalla pojalla, joka ei koskaan voinut istua hiljaa, oli eriskummainen tapa: kun opettaja lempeällä äänellä kertoi jotakin liikuttavaa tahi runollista, ei hän ollut kuulevinaankaan, taikka katseli kattoon väkinäisesti naureskellen, ikäänkuin nuo sanat eivät vähääkään häneen olisi vaikuttaneet. Mutta Emilio, joka semmoisissa asioissa oli tarkkasilmäinen, ei käsittänyt väärin pojan käytöstä, vaan tuli yhä varmemmaksi siitä, ett'ei aina ole uskominen näennäistä tunteettomuuden ilmausta lapsissa, jotka niinkuin moni aika-ihminenkin väärästä kainoudesta koettavat liikutustaan salata. Useat oppilaista olivat kovia kuin kivet, olipa muutamain tapana, opettajan puhuessa liikuttavasti, kyynäspäillä työkkiä toisiansa, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: — Se saarnaa. — Mutta tuollaiset olivat kuitenkin pian ohi meneviä seikkoja, jotka eivät vaikuttaneet luokkaan häiritsevästi.

Varsinkin se Emiliota ilahutti, että koulu-legaatin poika, joka aluksi teki opettajaan niin ikävän vaikutuksen, oli aivan toisenlaatuinen kuin olisi luullut päättäen hänen suuresta yhdennäköisyydestään isän kanssa. Päivä päivältä opettaja yhä selvemmin huomasi pojan värittömistä kasvoista ja hänen vastauksistaan hyvän sydämmen, joka ei ainoastaan ymmärtänyt, vaan oikein janosi rakkautta. Emilio olisi vieläkin ystävällisemmin häntä kohdellut, jos olisi tiennyt syyt tuohon hänen janoonsa, ujouteensa ja raskasmielisyyteensä. Pojan pernatautinen, saita isä ja äkäluontoinen, tuhlaavainen äiti, oikea noita, riitelivät aamusta iltaan, joutuivatpa usein tukkanuottasilla ja hakkasivat toisiaan millä vain käteensä saivat; niin että naapurit, jotka apuun riensivät, löysivät molemmat verisinä, miehen silmälasit säpäleinä, vaimon palmikot hajallaan. Naapurien täytyi väkisin erottaa heitä ja sittenkin vielä pariskunta haukkui toisiansa minkä kerkesi. Poika parka eleli päivänsä vanhempain tappeluissa ja kuuli heidän alituiseen hokevan eroa tahi itsemurhaa ja laskevan katalimpia syytöksiä toisistaan. Emilion sanat olivat ensimmäisiä ystävällisiä ääniä, jotka konsanaan olivat pojan sieluun tunkeuneet. Nuot äänet saattoivat pojan selvästi tajuamaan, mitä häneltä siihen saakka oli puuttunut. Emilio huomasi sen, ja tuon lapsen suosio, jonka isässä hän vaistomaisesti aavisti vastaista vihollistansa, teki jo ensi päivästä saakka hänen ihanteellisen menetystapansa noudattamisen helpoksi ja hauskaksi.

Don Brunan kodissa.

Emilio karttoi opettaja Realea, osaksi sentähden, että tämä harvoin oli selvänä, osaksi siksi, kun hän oli ottanut tavaksi pilkata Emilion "ihania toiveita" ja lakkaamatta matki mielilausettaan: ajan hukkaa on opintojen harrastus yhteiskunnan hyväksi, joka tuskin maksaa sen mikä valoon menee. Toverin seura oli Emiliosta inhottavaa, sillä hän näki hänessä säätynsä häpeän ruumiillisessa muodossa. Mutta kun Reale eräänä Marraskuun aamuna poikkesi hänen luokseen ja ehdoitteli, että menisivät yhdessä "don Brunalle tyhjentämään pullollisen viiniä", myöntyi hän ja läksi toisen kanssa ulos.

Dos Bruna oli toinen Boccin oppilaitoksen kahdesta opettajasta. Jo monta kertaa oli tuo pieni pappi valkoisine hiuksineen ja tyytyväisine kasvoineen tullut Emiliota vastaan ja tuntunut vanhalta, hyvältä ystävältä, joka oli melkein unhoittunut.

Oppilaitos oli Salicen pienessä kylässä, puolenkolmatta kilometriä
Caminasta ylöspäin.

Autiota tietä, poikki valjenneitten peltojen, he astuivat kirkkaana, lämpöisenä syyspäivänä. Reale pysähtyi kerta toisensa perästä pientä piippuansa sytyttämään ja kertoi don Brunalla olevan viidenkolmatta vuotiaan veljenpojan, joka oli oppilaitoksen toinen opettaja, sekä sisarentyttären, huonopäisen talonpoikaistollon, joka välttämättömästi tahtoi päästä opettajattareksi ja joka, toisen kerran saatuansa repposet Turinissa, oli hävennyt niin, ett'ei kehdannut kylään palata, vaan jäi kolmeksi kuukaudeksi kaupunkiin erään tädin luo. Kun lopulta tuli takaisin, ei näyttänyt silmiänsä kahteenkymmeneen päivään.

— Tässä hiiden kylässä — virkkoi Reale — on häijyjä kielilakkareita, jotka, kuultuaan jonkun tyttöparan saaneen repposet pääsötutkinnossa, selittävät sen tapahtuneen huonon käytöksen vuoksi; se on ruokoton valhe, sillä tämä on kunniallinen tyttö, sitäpaitsi kauhean ruma.

Oppilaitokseen kuului kolme vaatimatonta rakennusta. Yhdessä oli kaksi pientä, matalaa koulusuojaa; toisessa kolmehuoneinen asumus, jossa don Bruna sisarensatyttären kanssa asui; kolmanteen, jossa eräällä talonpoikaisperheellä oli vuokra-asuntonsa, oli veljenpoika sijoitettu navetan viereiseen kamariin.

Vilkkaasti kuin nuori poika don Bruna keikkui ulos eräästä ovesta. Emiliota suuresti ilahutti se sydämmellisyys, jolla pappi otti häntä vastaan.

Don Bruna oli hyvin pieni ja laiha, niin että hänen takkinsa olisi sopinut kaksitoista vuotiaalle pappis-oppilaalle. Hänen hiuksensa olivat puhtaan, valkoisen pumpulin kaltaisia, silmät kirkkaansiniset, posket punaiset ja hampaat kauniit. Koko hänen olentonsa huokui iloa, avosydämmisyyttä ja lapsellista viattomuutta.

Heti aluksi hän kertoi hetkisen sitä ennen tapahtuneen, lystimäisen jutun kissasta ja rotasta sekä vei sitte Emiliota opistoa katselemaan. Toisessa luokkahuoneessa pestiin par'aikaa vaatteita ja siellä seisoi pesupunkka täynnä höyryävää vettä. Heidän siellä seisoessaan astui sisään rehevä, kuudenkymmenen vuotias Perpetua, jolla ei paljon muuta ollut kuin vartaloa ja lanteita, ilvenäytelmän naamarista muistuttavat kasvot sekä tuskin kolmenkaan vaaksan korkuiset sääret, jotka näyttivät kuin polvista poikkisahatuilta.

Reale puhutteli häntä yht'äkkiä: — Oi, Johanna! Teidän pitää tälle opettajalle kertoa se kohtaus tarkastajan käynnistä.

Emännöitsiä purskahti hillitsemättömään nauruun, niin että vatsansa hyppi kuin mustalaistanssijattaren.

Se oli tapahtuma, jonka koko paikkakunta tunsi. Läänin pelättävä tarkastaja tuli aivan odottamatta opistoon ja tapasi luokkahuoneessa emännöitsiän rikkomassa kahta munaa kastrulliin. Antamatta toiselle aikaa selittämään mitä varten don Bruna oli lähettänyt hänet hetkeksi poikia vartioimaan, piti tarkastaja, joka luuli häntä opettajattareksi, pitkän, ankaran saarnan siitä kunniasta, joka on koululle tuleva. Sen jälkeen emännöitsiän oli tapana kertoa tarkastajan vaikeasti ymmärrettäviä lauseita, surkeasti niitä väännellen mitä naurettavimpiin muotoihin.

Kun olivat jälleen pihalle tulleet, kutsui don Bruna veljensä poikaa lyömällä kätensä yhteen. Tämä tuli hämmästyneen näköisenä navetasta, kumarsi pari kolme kertaa ja änkytti muutamia sanoja tervehdykseksi. Emilio katseli ihmetellen tuota pitkää laihaa lukkarinruumista, tuota kalpeakasvoista, maitopartaista nuorukaista, joka tulla tassutteli varpaillaan, pää kumarruksissa, kädet ristissä, kyynärpäät painettuina ruumista vasten, tuskin uskaltaen ihmisiä silmiin katsoa. Ensi näkemältä saattoi vannoa, että hän antoi oppilaansa lopottaa pater noster'ia[21] aamusta iltaan, että hänellä oli jalkoihin asti ulottuva paita, ja että hän sammutti kynttilän ennenkuin riisui yltään.

Nuori pappi lausui ohuella äänellä:

— Uusi opettaja? Suuresti ilahuttavaa! — jonka jälkeen hän kumarsi ja astui muutamia askeleita taaksepäin.

Don Bruna vei vieraansa pieneen, hunajalta suloisesti tuoksahtavaan ruokasaliinsa, ja sillä aikaa kun Johanna avasi viinipullon ja valmisti tarjottavaa, näytteli isäntä vanhoja väripainoksia, Maria Pian ja Portukalin kuninkaan muotokuvia, jotka oli löytänyt paperiromun seasta ja panettanut kehyksiin. Sitten jutteli taloudestaan, talonpojista, ajasta ja kymmenestäkin muusta seikasta, puhui herkeämättä, leikillisesti ja käsiään hykerrellen.

Realen kysyessä sisarentytärtä, kävi pappi totiseksi ja puhui matalalla äänellä. Tyttöparka oli liialla lukemisella silmänsä pilannut, oli taas alkanut kauheasti päähänsä päntätä ensi vuoden kilpatutkintoa varten ja mahdotonta oli saada häntä päätöksestään luopumaan. Väitti ainoastaan kuoleman voivan hänen päätöstään muuttaa.

— Konnamaista! — huudahti Johanna, ja pitkitti, vaikka don Bruna käden liikkeellä pyysi häntä vaikenemaan. — Vieläkin antoivat sille repposet, vaikka lapsiraukka kolme vuotta kiusauntui lukemisessa. Tahtoisinpa sanoa Turinin herroille opettajille, että koko maailma tietää ainoastaan kauniitten tyttöjen läpäisevän heidän tutkinnossaan, semmoisien, jotka pukeutuvat muodikkaasti ja panevat suunsa supulle. Se on häpeällistä.

Johanna olisi jatkanut juttuansa, ellei don Bruna olisi häntä keskeyttänyt ollen heittävinään korkin-avaimen hänen suuhunsa, jolloin toinen purskahti isoon nauruun. Sitten alkoi pappi puhella iloisesti kodistaan ja kertomaan elämästään, jota siinä vietti.

— Niinkuin näette, herra opettaja, vierii elämämme vain näiden kolmen katon alla. Täällä olen elellyt parikymmentä vuotta. Kuinkahan monta tuhatta kertaa olemmekaan nähneet puuron höyryävän tässä huoneessa, Johanna? Kesäisin on täällä pieni paratiisi; kauniita näköaloja, joka askeleella raikkaita lähteitä, niinkuin kait jo huomasitte, ihania, varjoisia istuinpaikkoja! Talvisin istumme illat navetassa. Minä luen ääneen ja toiset pelaavat korttia. Tosin ovat kaikki päivät yhtäläisiä, mutta rauhaisaa täällä on, vai kuinka? Ja sitäpaitsi — — — hyvää väkeä. Isot ihmiset tuntee pienokaisista. Näkisittepä koululapsiamme. Mutta teidän ovat tietysti samanlaisia. Hyvä tahto, hyvä käytös, jumalisia ja kovin virkkuja! Muutamat kokoelevat harvinaisia kiviä ja hyönteisiä, joita kyllä kannattaa nähdä, sen teille vakuutan. Täytyy tunnustaa, että saamme runsaan palkan vaivastamme. Kun koulussa käy hyvin, käy muutenkin hyvin; sillä me elämme sen hyväksi, eikö niin? Ja aika kuluu hauskasti. Kaksikymmentä vuotta! Kaksikymmentä kuukautta! Tietysti, kun ollaan terveitä. Lyhyesti, kiittäkäämme Häntä tuolla ylhäällä. Ottakaa tippanen vielä niin olette kilttiä.

Huomatessaan yrittäneensä kaataa avaamattomasta pullosta, pappi purskahti poikamaiseen, vallattomaan nauruun, johon palvelijakin ääneen yhtyi, niin että oli mennä kaksinkerroin.

Emilio katseli ihaillen köyhää pappia, joka näytti niin vähästä iloitsevan, ja ihmetteli hiukan kateissaan, mistä siveellisestä lähteestä tuo ilo lie virrannut, mitä tunteita ja ajatuksia sen mahtoi pohjalla olla ja mikä erityisen edullinen ruumiin-ominaisuus sitä kannatti; sillä hänestä tuntui mahdottomalta otaksua, että papin iloisuus johtuisi pelkästään uskosta, johon aina on erottamattomasti yhdistyneenä epäilystä, pelkoa ja taisteluita.

Yhä leikkiä laskien saatteli don Bruna vieraitaan pihan portille ja osoitti siellä sormellaan kolmea lehmää, jotka samassa astelivat pihaan; hän huudahti taas nauraen: — Tuossa näette opettajakunnan lämmitys-uunit! jonka jälkeen kiitteli ylenmäärin maidon mainioisuutta.

Heidän kaikkien siinä nauraessaan kuului muutamien askelten päästä voimakas nais-ääni sanovan: — Hyvää iltaa, teidän kunnian-arvoisuutenne!

Se oli neiti Pedani, joka kuuden oppilaansa kanssa palasi jalkamatkalta. Kaikki kääntyivät häneen tervehtien. Kun hän seisoi tuossa korkeana ja voimakkaana, posket hohtaen raittiin vuorituulen puhalluksista, puettuna ruumiinmukaiseen, pantsarintapaiseen ihokkaasen, iso, musta sulka hatussaan, oli hän todellakin muhkea ja teki Emilioon paljoa syvemmän vaikutuksen nyt kuin ensi kerralla. Kuitenkaan ei hän siksi lumonnut Emiliota, ett'ei tämä olisi huomannut, kuinka papin veljenpoika oli lentänyt tulipunaiseksi aivan silmänvalkuaisia ja kaulaa myöten, niin että oli muuttunut melkein tuntemattomaksi, ja tuijotti silmät selällään suoraan maahan, aivan kuin ujous olisi hänet kerrassaan nyykistänyt. Reale, jolla oli paha omatunto, vetäytyi hiukan syrjään.

Opettajatar pysähtyi don Brunan eteen ja kertoi hänelle ottavansa joka tuorstai muutamia oppilaistaan terveys-opilliselle retkelle, varsinkin säätyläisten lapsia, niillä kun talvis-aikaan ei ollut kylläksi liikuntoa. Hänellä oli omat aatteensa. Naisten ruumiillinen kehitys oli saatava aivan toiselle kannalle. Heitä kasvatetaan ihan hento- ja ventomielisiksi, vaikka heidän osansa elämässä on kärsiä suurempia kipuja ja tehdä raskaampaa työtä kuin miesten. Niin kauan kuin löytyy velttoja naisia, tulee myöskin olemaan heikkoja miehiä. Hän tahtoi tyttöjänsä tukevammiksi kuin saman-ikäiset pojat olivat ja antoi heidän sentähden tehdä kävelyretkiä, joita joka kerta pidennettiin kilometrin matka. Edellisellä viikolla olivat astuneet San Roccoon ja tänä päivänä la Marraan saakka.

Neiti Pedani puhui, vähääkään ujostelematta niitä kymmentä silmää, jotka häntä tarkastelivat. Päinvastoin, hän katseli edessään seisovaa viittä miestä ikäänkuin olisi heistä mittaa ottanut, piti toista jalkaansa hieman eteenpäin ojennettuna ja nojasi kättänsä sauvan päähän kuin miekan kahvaan.

San Roccon, la Marran, tiet, lapset, kaikki paikat ja kaikki ihmiset tunsi pieni pappi ja sanoi jonkun hauskan sukkeluuden kustakin, ikäänkuin sähköittyneenä nuoren, kauniin tytön läsnäolosta. Mutta samalla näki, että tytön olento ilahutti häntä ainoastaan niinkuin kaunis kuva huvittaa lasta, ja ett'ei hän tytössä ihaellut naista, vaan ikäänkuin ruumiilliseen asuun pukeunutta nuoruutta, terveyttä ja kevättä, ei mitään sen enempää.

— Hyvästi! — sanoi opettajatar äkkiä ja alkoi taas astua pitkin askelin pienen joukkonsa seuraamana.

Vierailevat opettajat jättivät hekin don Brunan hyvästi ja läksivät kyläänpäin, pysyen viidenkymmenen askeleen päässä neiti Pedanista, jota lakkaamatta silmillään seurasivat. Kun hän oli kadonnut erään puutarha-aitauksen taakse, pysähtyi Reale, kääntyi ajatuksiinsa vaipuneen toverin puoleen, pani etusormensa tämän rintaa vasten ja sanoi nauraen: — Teihin on sattunut!

— Semmoisiakin tyhmyyksiä! — vastasi Emilio suuttuneena.

— Muutoin — mutisi Reale ja pitkitti tietään horjuvin askelin — tuo ei olisi ihmeellistä — — — Se on ihana tyttö.

Sindacon käynti.

Ainoa, joka joskus astui jalallaan kouluun, oli sindaco ja hänkin vaan siksi, että se kuului asiaan ja ett'ei tahtonut olla muita huonompi. Stazzellassa, naapurikunnassa, oli tavaton sindaco, jonka kaikkia toimia naapuripitäjissä kehuttiin. Lorsa kadehti häntä, varsinkin kun ilkikurisilla Caminassa oli tapana, huomattuansa tätä kateellisuutta, Lorsan aikana kehua naapurikunnan sindacoa. — Oletteko kuulleet? Stazzellan sindaco on omalla kustannuksellaan hankkinut kouluun Viktor Emanuelin rintakuvan. — Oletteko lukeneet Stazzellan sindacosta? Hän on omalla kustannuksellaan panettanut kouluhuoneitten seinille mietelmiä ja ripustuttanut joka luokkaan neljän kuuluisan miehen kuvat. — Nämät uutiset ärsyttivät Lorsaa niin, ett'ei hän voinut hillitä itseään, vaan nimitti virkaveljeään ulkokullatuksi, joka itse panettaa sanomalehtiin omaa ylistystänsä, ja kunnianhimollaan saattaa kuntansa perikatoon. Mutta joko sitten sindaco tunsi omantunnon soimauksia tahi aavisti himmeästi, että hänenkin piti jotain tehdä, aina kun hän oli sanomista lukenut ylistyksiä naapuri-sindacosta, otti hän lakkinsa ja ohjasi askeleensa koululle.

Tieto siitä, että Stazzellan sindaco oli toisen luokan huoneen seinille antanut loistavalla värillä maalata läänin kartan, saattoi sindacon keskipaikkeilla joulukuuta ensi käynnilleen Emilion luokkaan.

Lorsa oli huonolla päällä astuessaan luokkaan ja tuuppasi vihaisesti poikaa, joka ovessa vastaan tullen oli vahingossa häntä jalalle polkenut. Sitten käski opettajaa pitkittämään opetusta. Emilio opetti juuri laskentoa pienille pojille ja sitävarten hänellä oli neljään osaan jaettu omena kädessään.

Emilio sanoi: — Mitä minä äsken tein? Leikkasin kummankin omenanpuoliskon kahteen yhtä suureen osaan. Kuinka moneen osaan olen siis omenan jakanut? — — — Neljään osaan. Sanokaa minun perästäni: neljään osaan. Miksi nimitetään kutakin näitä neljää osaa? Me sanomme niitä neljänneksiksi. Nyt panemme yhteen ne neljännekset, joihin olimme omenan jakaneet. Niinkuin näette, on omenamme taasen eheä. Kuunnelkaa tarkoin. Niistä neljästä osasta, joihin jaoin omenan, otan yhden. Tässä se on! Kuinka suuren osan omenasta otin?

Sindacon muoto ilmaisi suurinta surkuttelua, kun hän kuuli tämmöistä loruavaa selitystä asioista, joita kaikki ymmärtävät. Hän keskeytti opetusta kysyen, miksi ensi rivillä istui ainoastaan yksi poika.

Emilio vastasi, että toiset pojat tavallisesti laiminlöivät koulunkäynnin ja että niiden nimet olivat luettelossa, jonka hän jo kahdesti oli sindacolle jättänyt.

Lorsa ei enää kajonnut tähän aineesen, vaan kysyi eräältä pojalta, miksi tämä piti käsiänsä hihansuihin pistettyinä.

Opettaja vastasi kunnioittavasti, että huoneessa oli kylmä ja ett'ei siellä kylläksi lämmitetty.

Sindaco katseli häntä hämmästyneenä ja sanoi: — Kylmäkö sanotte, vaikka täällä on teitä kolmekymmentä samassa huoneessa?

Senjälkeen kääntyi takarivillä istuvaan poikaansa ja kysyi jyrkällä äänellä: — Paleletko sinä?

Hetken epäröityään vastasi poika: en.

— Sitäpaitsi — pitkitti sindaco — on heitä monta. Jos asettuvat lähemmä toisiansa, pysyvät lämpöisinä.

Hän katseli ympärilleen huoneessa. Sen huomasi, että hänen oli siellä hiukan paha olla, että paikka oli hänestä vastenmielinen.

— Täällä ei ole juuri puhdasta — huomautti hän.

— Minä näen sen kyllä — myönsi Emilio — lienee parasta muistuttaa vahtimestaria — — —

— Vahtimestari — keskeytti sindaco — ei ole velvollinen lakaisemaan kuin joka kymmenes päivä.

— Se ei riitä — sanoi Emilio.

— Itsekukin voi auttaa lakaisemisessa täällä — pitkitti sindaco.

Opettaja katseli häntä. Sindaco lisäsi nopeasti: — Antakaa koulupoikain vuorotellen lakaista luokkahuonetta.

— Teen niin.

Taas katseli sindaco ympärilleen, meni sitte ovea kohden ja sanoi: — Ennen kaikkea — — — opettakaa poikia kunnioittamaan viran-omaisia ja heitä tervehtämään, sillä täällä on enemmän kuin yksi epäkohtelias — senjälkeen meni ulos.

Totellen käskyä Emilio jo seuraavana päivänä rupesi pojilla lakaisuttamaan luokkahuonetta ja määräsi sen heille tehtäväksi aakkosjärjestyksessä. Hän oli utelias näkemään kuinka sindacon poika käyttäytyisi vuorollaan, hän, joka niin ylpeili isästään. Mutta sinä aamuna, jolloin olisi ollut hänen vuoronsa, löysi Emilio, aikaisin kouluun tultuansa, vahtimestarin ankarassa lakaisemishommassa. Kun oli työnsä lopettanut, heitti hän luudan nurkkaan ja sanoi nyreänä opettajalle: — Tästälähin tulen minä tänne — — — Minua on siihen komennettu.

Herkkiä tunteita.

Emilio omisti yhä hartaammin kaikki voimansa koululle semmoisella rakkaudella, että väliin ihmetteli, mistä se tulikaan. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut sellaista sielun ja mielen heimolaisuutta suuren Zürichin pedagoogin kanssa, jota hän aina oli sydämmestään ihaillut. Lakkaamatta kaikuivat hänen korvissaan nämä Pestalozzin kauniit sanat: — Kaikkea sitä hyvää, jota asui lasteni sieluissa, tunsin minäkin. Minä pidin kädelläni heidän käsistään, minä luin silmilläni heidän silmistään. Heidän naurunsa oli minun nauruani, heidän itkunsa minun itkuani. Ei minulla ollut ystäviä, ei muuta, tuskin syötävää; minulla oli ainoastaan rakkaat koululapseni. Seisoen heidän vuoteensa vieressä, rukoilin ja opetin siksi, kunnes olivat nukkuneet. Vieläpä silloinkin kun olivat kaukana minusta, elin heidän kanssansa.

Emilion itsekseen toistellessa näitä sanoja, käsitti hän ja tunsi sydämmensä koko voimalla, että jalojen sielujen kasvattaminen on pyhin, kunniakkain toimi, mikä ihmisellä saattaa olla maan päällä. Hänen kävi niinkuin suuren mestarinsakin oli käynyt, että väliin tunnin alussa hänet käsitti semmoinen kuumeentapainen mielenliikutus, samanlainen, joka usein taiteilijan valtaa hänen työssään. Pitkän kokemuksen kautta vakautuneena siitä, että mitä paremmin opettaja on tuntiinsa valmistunut, sitä helpompi hänelle on kurinkin pito, valmistautui Emilio joka päivä hyvin huolellisesti, niin että tuntinsa tulivat yhä paremmiksi, täyteläisemmiksi ja vilkkaammiksi, oppilaat tarkkaavammiksi ja hän itse yhä tyytyväisemmäksi työhönsä, niinkuin puhuja, joka on puhujalavalla kunniata saavuttanut. Kun hän lyhyillä levähdyshetkillä tunnin kestäessä katseli ulos ikkunasta aavalle tasangolle, jolta kohoili monet valkoiset kirkontornit, näki hän ajatuksissaan ne monet sadat opettajat, jotka samoilla tunneilla työskentelivät sadoissa kylissä opettaaksensa ja kasvattaaksensa miljoonia lapsia; ja ajatus, että hänkin sai olla osallisena tässä suuressa, siunausta tuottavassa työssä, pani hänen sydämmensä innostuksesta sykkimään.

Emilio tiesi hyvin muutamain vanhempain moittivan häntä liian hellävaraiseksi ja valittavan, ett'ei heidän poikiansa, vaikka olivat kotona oikeita pikku piruja, koskaan koulussa kuritettu. Mutta hän lohdutti itseänsä sillä, että samaa oli Pestalozzistakin sanottu ja että moni tämän oppilaitten vanhemmista ei ollut opettajaa edes tervehtinyt, niinpä muutamat olivat vihanneet häntä. Emilio tiesi myöskin, ett'ei hänen opetustapansa sindacoa miellyttänyt. Tämä oli kerran tullut häntä vastaan, kun hän talutti kädestä ja ystävällisesti puhutteli erästä luokkansa vallattomimmista pojista, ja silloin oli sindaco hänelle sanonut: — Ystävällisyyttä tuommoiselle! — Mutta Emilio oli nyt ihan varma siitä, että kaikki voitetaan hyvyydellä, joka on kehittynyt enkelimäiseksi lempeydeksi, eikä senvuoksi välittänyt mistään moitteista.

Hän kävi tervehtimässä sairaita oppilaita heidän kodeissaan, antoi vanhemmille hyviä neuvoja, suoden heille heidän epäkohteliaisuutensa anteeksi. Erityisellä rakkaudella hän kohteli huonolahjaisia oppilaita, valvoi ulkopuolella kouluakin huimapäisten käytöstä, eikä laiminlyönyt mitään tilaisuutta neuvoakseen heitä enemmän vanhemman veljen kuin opettajan tapaan.

Sydämmessään ja sielussaan hän tunsi olevansa ikäänkuin armontilassa, joka teki kaiken hänelle helpoksi ja hauskaksi. Tätä tunnetta vahvisti lisäksi ihana kevät, kaunis kylä, jossa joka taholla näki vihreätä ja sinistä, kaukaa virtoja ja Alppien valkoisia päitä, ja jossa kaikkialla maa, nurmi ja kukkaset tuoksuivat. Tämä tuoksu toi mieleen nuoruuden-ajan raittiit tunteet ja niitä seurasi toivo päästä joksikin tässä maailmassa, sekä päätös aloittaa aivan uudelleen henkistä elämäänsä. Hän ryhtyi jälleen lukuihinsa. Hän tuli illoin aikaisin kotiin, ja vaihdettuansa muutamia sanoja omituisen, parrakkaan metsänvartian kanssa, joka tuntikaudet istui liikkumatonna portin vieressä kysyen sopivaa arpajaisnumeroa, sulkeutui Emilio huoneesensa, tutki oppikirjojansa ja lueskeli ranskankieltä. Väliin hän myöhään illalla kuuli akkunansa alta Realen käheän äänen, joka huusi songertaen: — Hyvä, pitkitä vain! Lue sitä roskaa! — — — Oh sitä hullua, sitä pässinpäätä! — Mutta nämät sanat eivät vähääkään hänen rauhaansa häirinneet, päinvastoin johdattivat hänen mieleensä, mikä suuri ero oli hänen ja virkaveljen välillä, ajatus, joka yhä enemmän lujitti hänen hyviä päätöksiään.

Näin kiihkeässä mielentilassa kun oli, heräsi hänessä myös uuteen eloon uskonnollinen tunne, joka ei koskaan ollut tykkönään sammunut. Se ilmaantui vain epämääräisenä tunteena, melkein pelkkänä toivomuksena, että sielu pysyisi puhtaana huonoista ajatuksista, ja siten valmistuisi ottamaan vastaan uskoa, josta hänellä ei ollut vielä edes selvää käsitystäkään. Myöhään yöhön hän mietteissään seisoi ikkunan ääressä katsellen avaraa, kuun valaisemaa tasankoa ja näki mielikuvituksissaan äitinsä, siskonsa, hyväntekijänsä ja rakkaan Faustina ystävänsä, jotka kaikki loivat häneen uuden elämän toivoa. Lopulta hän haki kirkkoherran seuraa sekä tilaisuutta avatakseen hänelle sydämmensä, niinkuin poika puhuu asiansa isälleen. Mutta kun tuo hyvä pappi huomasi Emilion sieluntilan, kauhistui hän ajatellessaan, että tästä syntyisi syvämielinen ja mieltä jännittävä keskustelu, ja keskeytti sentähden äkkiä puheen tarjoamalla lasillisen viiniä sekä kääntämällä haastelon jollekkin hauskemmalle alalle.

Silloin kääntyi Emilio don Brunan puoleen, jonka kanssa jo oli päättänyt ruveta latinaa lukemaan, Emilio tunsi sydämmensä lämpiävän joka kerta kun näki tuon kunnon vanhuksen rehelliset kasvot, ja puristi hänen voimakasta kättään. Mutta hän huomasi pian, ett'ei voisi tällekkään sydäntänsä avata; sillä jos hän sanankin sanoi sielunsa tilasta, kävi pappi totiseksi ja kuunteli kunnioittavasti, mutta pysyttelihe ulkopuolella ainetta, taputteli vain Emiliota olkapäälle ja lausui: — Oi, mikä kelpo nuori mies! Mitkä hyvät tunteet! — lyhyesti, teki niinkuin viisaan papin sopii, joka käsittää, että jokapäiväiset korulauseet — ja muuta hänellä ei olisi ollut antaa — pikemmin vahingoittavat kuin edistävät niitä heikkoja ajatusten ja tunteitten taimia, joita hän aavisti nuoren ystävänsä sielussa nousevan.

Yksi ainoa asia hämmensi Emilion sopusointuisata mielentilaa ja se oli tuo väkevä tunne, mikä hänet kevään tullen valtasi joka kerta, kun näki tai puhutteli neiti Pedania. Tyttö ihan hehkui terveyttä ja hänen vartalonsa näytti käyneen entistänsä kauniimmaksi, vaikka kasvot eivät olleet muuttuneet vaan ilmaisivat yhä voimakasta ja tyyntä nuoruuden tuntoa. Tunne, minkä hän Emiliossa herätti, ei ollut rakkautta, vaan ainoastaan jonkinmoista veren hehkua; se loi hänen mieleensä sekavan joukon kiihoittavia kuvia, joissa kussakin näkyi tytön vartalo ja eri ruumiin asentoja, mutta kasvoja ei ainoassakaan. Nämät kuvat kulkivat salaman nopeudella Emilion sielun läpi, jopa väliin koulussakin, jos oli tavannut opettajattaren vähää ennen kuin luokalle meni. Tuo veren kuohahtaminen kävi lopulta niin väkeväksi, että hän eräänä päivänä paljasti mielentilansa. Hän seisoi opettajattaren pienen puutarhan portilla ja puheli tytön kanssa tarkastajan pian odotettavasta käynnistä tuijottaen tuota kaunista kättä, joka piteli aitauksen rautaisesta säleestä, ikäänkuin koetellakseen sen kestävyyttä, kun häneltä äkkiä aivan aiheettomasti pääsi jokapäiväinen, typerä ja samalla liian selvä kohteliaisuus. Hän hämmästyi itsekin tyhmyyttään ja rohkeuttaan. Opettajatar katseli häntä tarkkaan, ja kun oli Emilion muodosta huomannut, ett'eivät sanat ilmaisseet mitään satunnaista mielenjohdetta, vaan ajatusten tavallista suuntaa, ehkäpä jonkinmoisia toiveita, sanoi hän tyynesti, katsellen Emiliota kireestä kantapäihin: — Ottakaa telineliikkeitä.

Eräitä opettajakunnan parioita.[22]

Kolaus koski kipeästi ja pani Emilion moneksi päiväksi vapisemaan harmista ja häpeästä; kuitenkin se vaikutti hyvääkin samalla lailla kuin tulikuuma rauta haavassa. Loukattu ylpeys tukahutti aistillisuuden äänen, ja kun tämä oli vai'ennut, tunsi Emilio itsensä taas vapaaksi.

Toinen seikka antoi hänen ajatuksilleen uuden suunnan. Pienestä vuorikylästä, näet, saapui aivan odottamatta eräs virkatoveri, tunnettu tilapäinen runoilia, joka sepustuksiinsa käytti paikkakunnan kielimurretta. Hän tuli pyytämään, että Emilio hänelle kirjoittaisi kouluneuvostolle lähetettävää palkanlisäys-anomusta, perustettua syille, joita ei puoliakaan olisi ehditty yhdessä päivässä luetella ja selittää.

Virkatoveri muistutti vanhasta persialaisesta noidasta, ontui, oli kierosilmä, hiukset pitkät, harmaat. Emilion kanssa puhui pelkkää kirjakieltä, arvatenkin siksi, ett'ei epäiltäisi hänen kykyänsä; vaan hänen ääntämisensä oli virheellistä. Hän sanoi tahtovansa nuorta, äsken päässyttä opettajaa kirjoittamaan anomusta, ei sen vuoksi, ett'ei itse muka taitaisi sitä tehdä, mutta sentähden, kun ei sitä kirjoitustapaa, jota hän oli oppinut, enää hyväksytty, sillä kirjoitustapa niinkuin kaikki muutkin maailmassa oli muuttunut, eivätkä viran-omaiset suvainneet niitä opettajia, jotka kirjoittivat vanhan-aikaisesti. Miesparka oli myös kylänsä rajasuutarina saadakseen siitä pieniä lisätuloja. Hänellä oli poika sotapalveluksessa. Kiitokseksi Emilion avusta hän sepitti pari säettä, niin surumielistä, että Emilio oli vähällä pistää kätensä taskuun antaakseen hänelle lantin.

Vanha opettaja palasi monta kertaa Caminaan Emiliota tervehtimään, toipa eräänä päivänä mukaansa yhden kumppaneistaan, itseään vieläkin köyhemmän ja omituisemman ukon, joka oli tullut sinne perimään palkkaansa ylöskantomieheltä. Kurjan henkensä piteeksi vanhus oli pienen kuntansa sekä opettajana että postinhoitajana, lisäksi naapurikunnan sihteerinä, Sitäpaitsi hän ansaitsi silloin tällöin muutaman liren myymällä oravia, joita pyydysteli ihmeteltävällä näppäryydellä. Mies eli ainaisessa pelossa, että menettäisi jonkin toimistansa, ja aina siitä päivin, kun oli jostakin maaseutulehdestä lukenut kaksi pientä, häntä vastaan tähdättyä kirjoitusta nimeltä Joka paikassa läsnäoleva opettaja ja Palkkojen kasaantuminen, synkistyivät hänen kasvonsa joka kerta kun vaan sanomalehden näki.

Tältä mieheltä sai Emilio tietoa eräästä toisessa kunnassa palvelevasta opettajasta, joka "saadaksensa ruumiinsa ravinnon" oli ollut haudankaivajan sijaisena hänen pitkällisen sairautensa aikana, ja että tästä oli kerrottu il Popolon lisälehdessä.

Yleiseksi tavaksi on tullut opettaja parkojen pilkkaaminen sanomalehdissä. Niinpä esimerkiksi kuukautta tätä ennen oli hyökätty erään vanhan opettajan kimppuun, joka samalla oli pappina ja kauan saanut elää rauhassa, ja väitetty hänen pilaavan pojat liiallisella lempeydellä. Tämä syytös sattui häneen niin syvästi, että hän sitä päätä rupesi lyömään ja potkimaan poikia niin hurjan rajusti, jotta nämä karkasivat hänen käsistään, jopa hyppäsivät ulos ikkunasta.

Emilio kuuli puhuttavan monesta varsin surkuteltavasta opettajasta sekä lähellä että kaukana. Työtoveri, jonka esimerkki enemmän kuin muiden oli omiansa opettamaan hänelle tyytyväisyyden vaikeata taitoa, oli muudan opettajatar Riocaldon kylässä. Emilio läksi sinne kerran don Brunan seurassa, joka oli tuntenut opettajattaren isävainaan, vahtimestarin Alessandriassa. Yksin jäätyänsä vanhempain kuoltua, suoritti tyttö opettajatartutkinnon ja palasi sitte tänne syntymäseudulleen, jossa viranomaisten luvalla perusti koulun, työskennellen siinä kahdesta sadasta lirestä vuodessa. Siellä häntä oli tunnettu lapsuudesta saakka ja häntä kohdeltiin hyvästi.

Riocaldon opettajatar oli kahdeksankolmatta vanha, lihavanläntä ja iloluontoinen, tavattoman ahkera ja hyväntahtoinen. Hänellä oli asuttavana kaksi huonetta, jotka eivät olleet junavaunuja isommat. Toisessa hän opetti yht'aikaa poikiaan ja tyttöjään, jotka istuivat talonpoikain valmistamilla, höyläämättömillä palleilla, edessään ravintolassa ennen palvelleet vanhat penkit.

Hän kertoi itse lystimäisestä köyhyydestään don Brunalle, joka yhtyi hänen iloisiin juttuihinsa. Voidaksensa tulla toimeen hän ompeli paitoja ja silitteli maksun edestä talonpojille, jotka sitte, palatessaan maissijauhoineen myllystä, lahjoittivat hänellekkin säkkisen, niinkuin sanoivat, "uutta polenttaa"; leipoessaan oli heillä tapana kieritellä vartavasten opettajattarelle iso kakku. Hiukan hän ansaitsi silläkin, että valmisti talonpoikaisnaisille juhlatilaisuuksissa käytettäviä valkoisia huntuja, ja laskentotunneista, joita salaa antoi muutamille täysi-ikäisille, hän sai viininkorjuun aikana muutamia vakkasellisia rypäleitä. Niistä puserteli viiniä, jolla sitte pitkin vuotta värjäsi juomavettänsä. Siten hän elää kituutteli näillä jauhoilla ja tällä viinillä sekä omenoilla ja perunoilla, joita syksyllä kokoeli talven varaksi; kylmimpinä kuukausina hän lämmitti niillä haloilla, joita koululapset hänelle kanniskelivat. Ehtiäksensä koulussakin ommella täytyi hänen antaa lasten oikeinkirjoitukseksi kirjoittaa tusinoittain sivuja piplianhistoriasta ja sohjata tuota pikaa kaunokirjoitusvihkonsa täyteen. Hänen oli suorastaan pakko koulussa ommella, koska hänellä ei ollut varaa kustantaa yötyöhön tarvittavaa valoa.

— Sillä — sanoi hän luontevasti ja hyväntahtoisesti myhäillen ja tarjosi kummallekkin vieraistaan lasillisen sokurivettä — minulla ei ole niin suurta palkkaa kuin teillä.

Oppinut tarkastaja.

Emilio näki muutamia näistä tovereistaan tarkastajan ensi käynnillä. Tämä tuli Caminaan vasta Toukokuun loppupuolella, jolloin luokat olivat jo puoleksi tyhjinä. Ensimmäisenä tiesi hänen tulostaan Reale, joka monena päivänä oli keskellä tuntia lähettänyt kaksi oppilaistaan pitkät matkat, koko kilometrejä ulkopuolelle kylän rajoja tähystelemään tarkastajan tuloa. Emilion luokkaan tämä sitä vastoin astui aivan odottamatta kirkkoherran seuraamana.

Tarkastaja oli pitkä, lihavanläntä mies, päässä suuri panamahattu ja puettu valkoisiin, isoihin liiveihin. Hänellä oli tyynet ja samalla liikkuvaiset kasvot, niinkuin on usein sekavilla ajattelioilla; hän oli yksi noita lahjakkaita ja sivistyneitä, mutta samalla hyödyttömiä tahi vahingollisia miehiä, jotka ajatuksillaan ja teoillaan ehtimiseen ampuvat syrjään kuin huonosti tähdätyt tykit. Tämä oli Emiliolle uusi tarkastaja-tyyppi, joka huvitti häntä edellisiä enemmän, vaikk'ei heitä suurempaa hyötyä tuottanutkaan.

Tarkastaja astui luokkahuoneesen, katseli ympärilleen, kysyi ystävällisesti opettajalta yhtä ja toista ja kuunteli vähän aikaa opetusta. Senjälkeen kyseli itse oppilailta. Mutta kun näki, kuinka hän raappi leukaansa ja tuijotti eteensä, ymmärsi kyllä, ett'ei hän juuri tarkasti kuunnellut.

Äkkiä hän keskeytti oppilasta, jolta juuri oli kysynyt, ja esitteli mietelmiänsä Emiliolle.

Hän oli eri mieltä useimpain kasvatustieteiliäin kanssa siinä, että lasten henkiset lahjat muka ovat kehitettävät tasaisesti, jott'ei ainoastaan yksi tahi muutamat harvat kehity toisten kustannuksella. Hän puolestaan oli päinvastoin sitä käsitystä, että opettajan on etsiminen ilmoille kunkin lapsen päätaipumus — sillä semmoinen on jokaisessa, enemmän tahi vähemmän kätkettynä — ja käyttäminen kaikkia keinoja tämän lahjan kehittämiseksi ja vahvistamiseksi sekä sen kautta herättäminen oppilaassa kunniantuntoa, itseensäluottamusta ja lukuhalua ja siten käyttäminen tätä taipumusta kaikkien muitten sielunlahjain herättämiseksi ja kehittämiseksi.

Sillä lailla tarkastaja pitkitti hyvän aikaa ja koki muun muassa kumota
Jacotot'in väitettä, että muka kaikki ihmiset ovat yhtä lahjakkaita.

Sitten hän jälleen keskeytti oppilasta neuvoaksensa opettajaa lukemaan erästä äsken ilmestynyttä kirjaa: Spencer ja Schopenhauer kasvatuksesta, se oli helposti käsitettävä, synteettinen kirja, joka olisi opettajalle suureksi avuksi hänen johtaessansa poikain siveellistä kasvatusta.

Kun tuli puheeksi oppilas, jonka isä oli toistamiseen viety Collegnon hulluinhuoneesen, saneli tarkastaja laajalti perinnöllisyys-teoriiasta, puolustaen Sicilianin aatteita vasten kehitys-opin kannattajia, jotka antavat liian vähän arvoa tahdonvoimalle, mutta liian paljo olosuhteille ja asianhaaroille. Sitten lisäsi: — Me saamme myöhemmin puhua enemmän siitä asiasta.

Kirkkoherran tehdessä pojille muutamia kysymyksiä uskonnossa, virkahti tarkastaja ikäänkuin olisi itseksensä puhunut: — Jumalan käsite! Mihin se lapsessa perustuu? Se se juonikas kysymys on, teidän kunnian-arvoisuutenne. Tunteen kysymys. Tunne jostakin meitä voimallisemmasta persoonallisesta mahdista? Tunne jostakin käsittämättömästä?

Kirkkoherra pani huulensa pitkälle ja katseli häntä ihmetellen.

Tarkastaja nousi pystyyn, kiitti poikia, opettajaa ja tarkastusmiestä sekä virkkoi sitte, kääntyen taas koululapsiin: — Muistakaa — — — ikäänkuin olisi aikonut ruveta puhetta pitämään; mutta äkkiä juolahti häneen toisia ajatuksia ja hän sanoi: — Me näemme toisemme vielä, pojat! — jonka jälkeen meni ulos.

Hyvänlaatuinen kirkkoherra toivoi kuulevansa jotakin selvempää kiitosta opettajasta, saadaksensa kertoa sitä kunnallishallitukselle ja sanoi siksi, oitis kun olivat luokalta lähteneet: — Siis on hänellä herra tarkastajan mielestä hyvä opetustapa?

— Oh! vastasi tämä ja painoi taas suuren panamahatun päähänsä. — Opetustapa — — — Huolimatta fysiologiallisten tieteitten edistymisistä, joita vielä lisäksi paleontologian ja embrylogian viime tulokset valaisevat, emme kuitenkaan vielä tunne kyllin tarkkaan ajatuksen syntyä, kehkeytymistä ja lakeja sekä yleisiä inhimillisiä hengen lahjoja, voidaksemme varmuudella sanoa: — Tämä on oikea metoodi. — Mitään metoodia ei ole olemassa. Jokainen opettaja täyttää paremmin tai huonommin tämän puutteen. Tosin pitäisi käyttää eri opetustapaa kutakin eri lasta varten, jopa eri tapaa kunkin eri ominaisuuksia varten — — —

Kirkkoherra pudisti päätään ja katsoi maahan,

— Sitä paitsi — tarkastaja päätti — kuka tietää? Ehkäpä kaikki onkin pelkkää valhetta eikä löydykkään mitään kasvatustiedettä. Kuka tiesi Spencerin väite lopultakin on tosi: jos itsekasvatus on järkähtämätön perusohje, miksi ei sitte jätetä lasta luonnon kehitettäväksi?

Kirkkoherra hymyili suostumukseksi ja sanoi hyvästi.

Tarkastaja, joka aatteista raskaissa vanhuksissa tavallisella tuttavallisuudella takertui kiinni ihmisiin, jotka edes vähän jaksoivat kuunnella hänen laverrustaan, tahtoi Emiliota seuraamaan itseänsä Harmaa Hattu nimiseen ravintolaan jotakin nauttimaan.

Siellä hän lähti loppumattomille harharetkille saksalaisen kasvatus-opin sokkeloihin. Sitten kertoi toisessa koulussa tavanneensa opettajan, joka ei ollut selvänä; sen johdosta koko joukon havaintoja, joita itse oli tehnyt juopumisen vaikutuksesta sanojen ja numeroiden muistamiskykyyn. Hän toivoi näiden havaintojen luovan uutta valoa muistitieteesen ja merkitsevän paljo kansakouluissakin.

Paikkakunnan kaikki opettajat ja opettajattaret saattoivat tarkastajaa majataloon. Siellä seisoivat hänen ympärillään kuunnellen hänen puheitaan, siksi kunnes hän lähti kyytihevosella, kaikkien vilkuttaessa nenäliinoillaan. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän palasi noutamaan paperia, jonka oli unhoittanut. Sitten matkusti ja huusi Emiliolle: — Huomenna lähetän kirjan, jonka teille lupasin.

Kirjaa hän tietysti ei koskaan lähettänyt, eikä kukaan häntä sen koommin nähnyt. Ainoa mitä hänestä kylässä muistettiin, oli tuo tavattoman iso panamahattu, jonka alta kuohui kuin lähteestä tyhjentymätön jono käsittämättömiä sanoja.

Voimistelun marttiirat.

Tutkinnon päätyttyä olisi Emilio halusta heittäytynyt kuukauden ajaksi täydelliseen lepoon; mutta sitä hän ei saattanut, sillä hänellä oli opetus-asiain ministerille velka suorittamatta. Täytyi näet hankkia itselleen todistus voimistelun opettamisen taidosta. Hänen ylhäisyytensä oli määrännyt, että jokainen, jolla ei ollut ensi lukuvuoden alussa semmoista todistusta, oli pidettävä kykenemättömänä opettamaan. Siksi oli Emilio jättänyt hakemuksen saadaksensa ottaa osaa kuukauden kestävään voimistelukurssiin, joka oli tänä kesänä pidettävä hänen syntymäkaupungissaan, juuri niitä opettajia ja opettajattaria varten jotka, niinkuin hänkin, olivat olleet kovakorvaisia yhä uudistetuille virallisille kehoituksille.

Tuskin oli tutkinto mennyt, niin Emilio täytti matkareppunsa, nosti voimistelijoille määrätyn stipendin, pisti kirjoittamansa voimistelua koskevan esitelmän taskuunsa ja läksi matkaan perin hyvillään kun valtion varoilla (1 lira 66 centesimoa päivää kohden) pääsi tapaamaan sisartaan ja hyväntekiöitään.

——een tultuaan oli hänellä varsin odottamattomana ilona se että tapasi koko joukon entisiä tovereita, joista ei ollut moneen aikaan kuullut mitään. Suuressa opettajajoukossa, joka parveili voimisteluhuoneen portilla, hän näki neiti Strinatin Garascosta, neiti Mancan Piazzenasta, herra Calvin Altaranasta, ja kun kaikki olivat asettuneet katoksen alle riviin, tarkoin kuunnellakseen erään valkopartaisen tarkastajan esiinhuutoja, kuuli Emilio nimen Falbrizio mainittavan, jonka jälkeen tuttu ääni vastasi: on.

Sääli, jota nämä riviin asetetut ihmiset Emiliossa herättivät, himmensi piankin vanhan tuttavuuden synnyttämää iloa.

Siinä oli noin neljäkymmentä miestä ja yhtä monta naista, jälkimäiset kahdessa rivissä oikealla, edelliset vasemmalla, kaikki avaran katoksen alla, jonka edessä oli laaja, nelikulmainen piha voimistelutelineineen.

Hyvä Jumala, minkälaisia voimistelioita!

Siinä oli opettajakunnan ikäloput ja rahjukset, kaikki, jotka vanhuuden, sairauden tahi jonkun ruumiin vamman tähden olivat pysytelleet niin kauan kuin mahdollista poissa tästä kaakinpuusta, ja, koetettuansa jos jollain tavalla päästä siitä, olivat lopulta myöntyneet olemaan osallisina harjoituksissa, ett'eivät kadottaisi elatustansa.

Emiliota hävetti kuulua semmoiseen jälkijoukkoon. Siellä oli seitsenkymmenvuotisia muoreja, harmaapäisiä pappeja, talonpoikaispukuisia, vanhuuttaan kummarassa kulkevia opettajia ja raskaita vaimoja. Muitten muassa oli kaksi kovin lihavaa nunnaa ja eräs kyyssäselkäinen opettaja. Siellä täällä näki kaljupäitä, kuihtuneita kasvoja silmälaseineen, kyyryselkiä, horjuvia sääriä ja puukenkiä. Nuorukaisia, Emilion ikäisiä, oli tuskin seitsemän tai kahdeksan. Opettajattaria oli ainoastaan kaksi alle kolmenkymmenen vuoden. Kaikkien muitten ulkomuoto ilmaisi liian aikaista tuleutumista, vanhuutta, heikkoutta ja kurjuutta.

Tarkastaja esitteli miespuolisille oppilaille voimistelunopettajan, hoikan, iloisen miehen, jolla oli mustat, ruumiinmukaiset vaatteet, niin että ulko-olollaan muistutti teaatteri-pirusta; naisille esiteltiin tummanverinen, vakava opettajatar, jonka oli jakaus toisella korvalla ja joka näytti varsin sotaisalta.

Sekä opettaja että opettajatar pitivät lyhyen alkajaispuheen.
Seuraavana päivänä alkoivat harjoitukset.

Vastaisen yhteiskunnan tukipylväät! Useimmille heistä oli tämä kuukausi kuin kolmenkymmenen päivän vietto kiirastulessa. Muutamat, jotka olivat opettajina lähikylissä, astuivat aikaiseen aamulla kaupunkiin kuusi tai kahdeksan kilometriä ja palasivat samaten jalkaisin, niin pian koin iltapäivän tunti oli päättynyt. Muista toiset nukkuivat yönsä olkipatjoilla isossa huoneessa, jonka kaupunki oli antanut heidän käytettäväkseen, toiset taas ajurien majapaikoissa. Monelle opettajattarelle oli yösija valmistettu eräässä kaupungin luostarissa.

Koska useimmilla opettajattarista ei ollut varaa ruokailla ravintoloissa, söivät he tuomiansa eväitä paljaan taivaan alla. Tuntien väliajoilla istuivat parvissa, kolme, neljä kussakin, molemmin puolin yleistä kävelypaikkaa, pureskellen leipää ja makkaraa, kylmää polentaa tahi melooneja, joiden hankkimiseksi useat olivat panneet rahaa yhteen, ja joivat suihkukaivoista tahi ojista. Muutamat olivat ottaneet lapsensa maalta mukaan. Toiset imettivät pienoisiansa. Syötyänsä pani usea heistä maata kävelypaikan kivisohville, nojaten päätänsä omalle vaatemytylleen.

Tämä näkö sai Emilion raskaalle mielelle, sitä enemmän, kun näki ohikulkevain herrain ja naisten kylmästi hymyillen katselevan noita ihmisraukkoja; hän ymmärsi heidän, nähdessään opettajattaria tuossa tilassa loukkautuvan, sen sijaan että olisivat säälineet heitä. Mielikarvaus herätti hänessä tunteita, aivan toisellaisia kuin ne, joita tunsi ensi kertaa nähdessään noita virkatovereitansa. Hän ei enää hävennyt ollaksensa heidän veljensä, olipa päin vastoin ylpeä kun taisi heidän nimessään torjua loukkaavata sääliväisyyttä ja saattoi sydämmessään sanoa noille pöyhkeille porvareille, että tämä surkea näytelmä, jonka opettajat heidän kunnassaan esittivät, oikeastaan oli seurausta heidän häpeällisestä väliäpitämättömyydestään kansan sivistyksen suhteen, heijastusta lukemattomien poroporvarien tietämättömyydestä, laiskuudesta ja isänmaallisuuden puutteesta.

Mutta voimisteluhuoneessa, missä ei ollut vieraita näkemässä, ei Emilio väliin voinut pidättää nauruansa, — naurua, jota muutamat koomilliset eleet ehdottomasti synnyttivät, ilman että siinä on pilkan vivahdustakaan itse ihmisiä kohtaan; jota päinvastoin sydämmessään pyytää anteeksi, samalla kun suu nauraa.

Kivuloiset äijäpahaiset, harmaahapsiset opettajattaret ja vanhat papit katselivat voimistelun-opettajaa ja telineitä, kuuntelivat ja kertasivat heille outoja ja kummallisia komentosanoja semmoisella hätääntyneen ja pelästyneen muodolla, ikäänkuin heitä olisi tuohon haalittu jonkun puolihullun ministerin tirannillisesta oikusta. He eivät voineet mitenkään käsittää, kuinka nämä kidutuskoneet ja koko tämä narripeli saattoi hyödyttää koulua ja edistää sen uudestisyntymistä. Väliin keskeytti heidän liikkeitään yskän puuska tahi satunnainen jäsenenkolotus. Ennenkuin tekivät mitä komennettiin, katselivat toisiansa, sillä ei kukaan uskaltanut olla ensimmäinen; ja tehtyänsä vähänkin vilkkaampia liikkeitä, muutamat horjuivat, toiset tarkastelivat olivatko vaatteitaan repineet. Kaikki tekivät liikkeen "kädet ylös" juuri kuin olisivat sanoneet: — Laupias Jumala, pelasta meitä tästä hädästä.

Viidenkymmenen vuotiaat kadehtivat nuorempiansa siksi, kun näillä vielä oli tähän toimeen kylliksi notkeat jäsenet; heitä taas kadehtivat kuudenkymmenen vuotiaat, joiden oli vaikea pysyä tasapainossa ja taasen kuudenkymmenen vuotiaat opettajattaret katselivat katein silmin saman ikäisiä mies-opettajia; sillä vaikka näiden voimistelu oli naurettavaa, ei se ollut kuitenkaan sopimatonta niinkuin opettajattarien.

Viimeksi mainittujen joukossa oli muutamia niin perin ujoja, että seisoessaan rivin edessä joutuivat aivan ymmälle ja unhoittivat komentosanat, niin että näitä täytyi kymmenen kertaa toistaa.

Voimistelun-opettajattarella oli tapana sanoa: — Rohkaiskaa mielenne! Olemmehan täällä toverien kesken. Ei ole yhtään syytä ujostella. Teidän täytyy tulla järkiinne.

Mutta se oli yhtä kuin jos olisi kehoittanut hirsipuussa riippuvaa näyttämään iloiselta.

Neiti Manca, Piazzenan opettajatar, joutui kolmannella tunnilla, kun hänen piti tehdä joku liike rivin edessä, niin hämilleen, ett'ei voinut nostaa käsivarsiaan, vaan seisoi siinä leuka rintaan painuneena ja silmät maahan tuijottaen ikäänkuin kivettyneenä.

— Mutta miks'ette pitkitä? — kysyi opettajatar.

Neiti Manca vastasi heikolla äänellä, alakuloisena: — En tiedä — — — en uskalla — — — en voi.

Opettajatar oli pakoitettu lähettämään hänet takaisin riviin.

Ensimäinen, jonka kanssa Emilio saattoi häiritsemättä puhua, oli neiti Strinati. Opettajattaren selkä oli kohonnut hiukan pyöreämmäksi ja jakaus käynyt leveämmäksi, mutta katseensa oli yhtä ankara värillisten silmälasien takaa ja hänen kasvonsa, jotka aika epätoivoissaan oli jättänyt rauhaan, olivat yhtä punaiset kuin ennenkin.

Hän tervehti nuorukaista huomattavalla mielihyvällä ja kertoi don Lerin yhä edelleen ahmivan romaaneja sekä ensi luokan pikku opettajattaren yhä runoilevan ja lausuelevan, edistymättä vähäistäkään kummassakaan taiteen haarassa. Muuten oli Garascossa kaikki muuttunutta. Vanha kirkkoherra oli kuollut ja häntä seurasi nuori, juonikas pappi, joka kirjoitteli kirkollisiin sanomalehtiin, liehakoi naisia ja mellasteli kouluissa. Mitä tarkastusmies Toppoon tulee, niin ihmetteli neiti Strinati kovin, ett'ei Emilio tiennyt häpeästä, joka oli veljentytärtä kohdannut ja josta sanomalehdetkin olivat puhuneet.

Asia oli semmoinen, että eräs Toppo'n verivihollinen, rikas maan-omistaja, lääninhallituksen jäsen, joka tunsi puolen Turinia, oli kynsin hampain koettanut saada selkoa tuosta veljentyttären päästötodistusjutusta ja lopulta hankkinutkin todisteita siitä, ett'ei tyttö koskaan ollut tutkintoa suorittanut. Rehtori, jolle asia ilmoitettiin, lähetti Toppoa noutamaan; tämä oli vimmoissaan, häntä oli muka petetty; mutta pian todistettiin hänen asiasta tienneen. Jatkettujen tiedustelujen kautta tuli ilmi, että eräs Toppo'n sukulainen, opettaja jossakin korkeammassa oppilaitoksessa, oli ollut asiassa osallisena ja että eräs virkamies oli kirjoittanut tuon väärän päästökirjan. Opettaja ja virkamies jäivät kumpikin virkaylennyksittä, tyttö julistettiin ainaiseksi opettajatartutkintoon mahdottomaksi ja Toppo herra pakoitettiin ottamaan eron tarkastusmiestoimesta eikä enää sen koommin saanut olla kunnallishallituksenkaan jäsenenä.

— Aimo kuperkeikka — sanoi neiti Strinati. — Ettäkö ei ole mahdollista! Mitäpäs ei meidän kunnassamme tapahdu! Siellähän on jouduttu jo niin pitkälle, että yksin köyhyyden todistuksia väärennetään!

Seurauksena Toppo'n kukistumisesta oli, että sindaco — polkupyörällä ajaja, joka Toppo'ssa oli menettänyt oikean kätensä, kävi yhä omituisemmaksi ja jätti kunnan asiat leväperään, niin että ali-prefekti lähetti Garascoon reviisorin tarkastamaan tilejä. Tämä oli löytänyt kunnan asiat perin huonossa tilassa, tilikirjat ihan sotkuisina ja päälle päätteeksi erään kunnalle tien rakennukseksi annetun valtioavun hukattuna. Sindaco oli toimestaan luopunut ja sijaan tullut toinen, joka oli yhtä poikaa kirkkoherran, kunnan todellisen hallitsijan kanssa.

Emilio kysyi sihteeriä.

Tämä oli, oitis sindacon kukistuttua, pötkinyt tiehensä, jättäen jälkeensä koko joukon velkoja sekä pikku opettajattaren aivan lohduttamattomaksi. Tyttö oli "lupauksestaan" huolimatta rakastunut sihteeriin siinä määrässä, että kun tuli tieto tämän paosta, hän sulkeutui huoneesensa ja kaikki pelkäsivät hänen häällä tappavan itsensä. Mutta isä ja naapurit, jotka murtausivat sisään, löysivät hänet kirjoittelemassa runoja. Koska hän tänä vuonna täytti yhdeksänkolmatta vuotta, odottivat kaikki, että hän päätöksensä mukaisesti julkaisisi kyhäyksiänsä. Hän väitti näiden olevan valmiina ja että hän aikoi omistaa runonsa Portukalin kuningattarelle.

— Ja tietäkääs — päätti neiti Strinati jättäessään hyvästi, — koulut ovat yhä samassa kunnossa, paitsi että on vielä muutamia ikkunoita lisäksi särkynyt.

Hartaimmin Emilio kuitenkin halusi kuulla jotain Altaranasta, ja niin pian kuin taisi pysäyttää rouva Falbrizion, vei hän tämän syrjään ja kyseli innokkaasti neiti Gallista.

— No kuulkaahan vaan! vastasi rouva ja katseli veitikkamaisesti
Emiliota. — Minä kun odotin teidän kyselevän erästä toista.

Neiti Galli oli talven kuluessa menettänyt isänsä, valvottuansa kertaakaan riisumatta kaksikymmentä yötä tämän vuoteen ääressä. Mahdotonta on kertoa kuinka hän suri tuota kuoleman tapausta. Jopa liiaksikin.

— Väliin näette tapahtuu — sanoi rouva, selittääkseen, mitä tarkoitti tuolla sanalla liiaksi — että tuommoiset nuoret ja kauniit opettajattaret ovat epätoivoissaan — — — tehdäkseen niinkuin kirjoissa jutellaan. Niin, en minä tahdo väittää — riensi hän lisäämään, nähdessään, minkä vaikutuksen sanansa tekivät Emilioon — ett'ei hänen surunsa ollut todellista — — — varsinkin kun sindaco ei suonut hänelle kolmea päivää pitempää lupaa, vaan hänen täytyi melkein oitis pitää tuntinsa semmoisessa mielentilassa, tyttö paran, että oppilaansa nyyhkyttivät kilvan hänen kanssaan. Sitä sindacoa, sydämmetöntä ihmistä!

Mutta nyt se, Jumalan kiitos, on tullut hieman paremmaksi, saatuansa niinkuin tahtoi Case Rosseen tuon naidun opettajattaren, jonka tähden hän, rouva Falbrizio, oli saanut niin paljon harmia kärsiä. Sindaco oli hankkinut miehelle pienen toimen kunnallishallituksessa, ehkä antaakseen hänelle myöhemmin sihteerin viran.

— Ja sentähden — sanoi rouva kiiluvin silmin ja happamasti hymyillen — on hän sijoittanut perheen kunnantaloon oman huoneensa viereen, niin että jos hänellä vaikka yöllä olisi joku tärkeä asia antaa miehelle toimitettavaksi, ei hänen tarvitse muuta kuin naputtaa seinään. Ja sillä lailla — — — niin sanotaan — — — käy virkakin paremmin.

Sitten kertoi, että Samis'in herrasväki jaksoi hyvin ja että Generi poika teki ihmeitä Turinin teknillisessä koulussa sekä oli tullut niin hienon nirsuksi, ett'ei lupa-ajoilla enää tahtonut syödä isänsä kanssa samassa pöydässä. Muuten se varmaankin aikaa myöten oli tuottava kunniata syntymäseudulleen.

— Oletteko tavanneet herra Calvia? — kysyi rouva Falbrizio lopuksi, — Menkää häntä hakemaan, niin saatte kuulla kauniita juttuja voimistelusta. Jospa tietäisitte, kuinka häntä harmittaa, ett'ei hän ole sitä keksinyt. Lahjakas mies muuten, kun vain ei hänellä olisi tuo kätilöin vaimona, joka mustasukkaisuudellaan tekee hänet hulluksi ja joka itse on siihen määrään sekapäinen, ett'ei yksikään synnytys enää käy onnellisesti paikkakunnalla. Mustasukkainen vielä viidenkymmenen vanhana! Ja nähtyänsä niin paljon maailmassa — — — Huomatkaa, että sanoin nähtyänsä, enkä tehtyänsä, niinkuin kaikkein muiden on tapa sanoa. Oh, minkaltaisessa maailmassa me elämme!

Herra Calvi oli todellakin virallisen voimistelun ilmi vihollinen ja taipui siihen ainoastaan ylpeällä ylenkatseella, ottamatta edes takkia yltään, takkia, joka oli yhtä täynnä likapilkkuja kuin ennenkin ja jonka taskut pullottivat täynnänsä papereita, ihan kuin ennen Altaranassakin. Eräänä päivänä hyökkäsi herra Calvi välitunnilla Emilion kimppuun ja esitteli hänelle aatteitaan.

Voimistelu järjestettyine ja laskumääräisine temppuineen, semmoisena kuin se nyt korkeasti viisaan De Sanctis'in[23] älyn mukaan sälytettiin koulujen niskoille, oli suoraa hulluutta ja tulee muutamain vuosien päästä yleiseksi naurun aineeksi. Hänen, Calvin, ajatuksen mukaan täytyi, jos mieli fyysillisesti ja moraalisesti ihmistä kasvattaa, palata takaisin ihmisen alkuaikoihin. Nyt kun tiede on todistanut, että alku-ihminen oli nelikätinen eläin, tottunut useimmiten kulkemaan nelinryömin, seuraa siitä, että meidän, antaaksemme ruumiille vähitellen takaisin entisen terveytensä, väkevyytensä ja notkeutensa, tulee panna lapset liikkumaan kaikilla neljällä raajalla, toisin sanoen, on keksittävä voimistelu, jonka ainoana perusteena ja telineenä on puu, kasvava puu tietysti. Puussahan ovat kaikki voimistelutelineet kuin yhdistettyinä: runkoa käytetään kiipeämiseen, oksat soveltuvat tangoiksi ja nojapuiksi, niillä voi harjoittaa hyppimistä toiselta toiselle, tasapainossa pysymistä kävelemällä pitkin niitä ja sitä paitsi saattaa niiltä hypätä alas hyppäämisen harjoitukseksi. Sitäpaitsi puu on terveellisin voimisteluhuone, sekä happeen tähden, jota lehdet huokuvat, että lehtien vihreän värin vuoksi, se kun suopi lepoa silmälle. Siis olisivat lapset totutettavat leikkimään, syömään ja lukemaan puissa, niin kaikki heidän ruumiilliset voimansa pian ja sopusointuisasti kehittyisivät. Lisäksi löytyy vielä pätevä historiallinen syy, jota ei saa unhoittaa: puu keskellä maallista paratiisia oli hyvän ja pahan tiedon tunnuskuvana: vapauden puu on merkki ihmisen vapautumisesta yhteiskunnan jäsenenä; voimistelupuu olisi ruumiillisen uudestisyntymisen tunnuskuvana — — — Muuten vaati tuuma laajaperäistä kehittämistä, ja hän, Calvi valmisteli parast'aikaa esitelmäjaksoa tästä aineesta.

— Saammepa nähdä — sanoi hän lopulta. — Tätä nykyä olen pakoitettu tanssimaan ilvenukkena niinkuin kaikki muutkin, koska korkeat herrat, joilla valta on, niin tahtovat. — Ja hän lisäsi ylpeästi hymyillen: — Jonakin kauniina päivänä lienen minä se, joka pakoitan heitä tanssimaan.

Harjoituksia jatkettiin yhä ja melkein joka päivä sattui omituisia pikku tapahtumia.

Vaikeinta ja vaivaloisinta vanhoille eivät suinkaan olleet liikkeet, vaan itse voimistelun teoreettisen puolen oppiminen ja muistaminen. Moni huonomuistinen ukko ei saanut millään päähänsä tätä uutta sotilas-akrobaatti-kieltä. Puolet oppiajasta oli jo kulunut, ilman että muudan oppilaista, pieni, kurttunaamainen seitsemänkymmenen vuotias äijä, puettu siniseen piikkokankaiseen pukuun, sauva alati nojanaan, saattoi käsittää, miksi komennettaessa oikealle, vasemmalle juuri käännyttiin sinnepäin, missä voimistelian oikea ja vasen puoli oli, eikä sen mukaan, kuinka nämä suunnat olivat opettajaan nähden. Ehtimiseen hän astui väärin ja löi sitten otsaansa vanhalla, suonisella kädellään, epätoivoissaan ja maata tömistäen.

Sitten siellä oli pieni pappi parka, hyvin laiha ja niin köyryselkäinen, että kulki melkein kaksin kerroin, puettu kuluneesen, vihreän kellertävään takkiin. Jokaista uutta liikettä otettaessa, tuo pikku äijä rukoili voimistelun-opettajaa vapauttamaan häntä sen tekemisestä, rukoili matalalla äänellä ja surkeasti niinkuin kerjäläinen pyytää almua Jumalan laupeuden tähden. Opettaja kehoitteli ja lirputteli ja saikin hänet koettamaan. Mutta kun hänen piti hypätä nuoran yli, joka ei ollut käden leveyttä korkeammalla maasta, kielsi hän itsepintaisesti, pudisteli päätänsä ja teki kieltävän liikkeen vapisevalla kädellään.

— No, no, teidän kunnian-arvoisuutenne — sanoi voimistelun-opettaja; — nythän on kysymyksessä yksi ainoa hyppäys, että oppisitte alkuasennon ja hypyn nuoran yli, voidaksenne sitte opettaa niitä pojille; yksi ainoa hyppy.

Pappi ravisteli kieltävästi päätään ja opettajan täytyi jättää asia sikseen.

Viime päivinä puhui Emilio enimmäkseen neiti Mancan kanssa, joka oli Emilioon tehnyt hyvän vaikutuksen. Ensi kerran, kun toisiansa tapasivat, neiti tervehti silmät maahan luotuina, ikäänkuin olisi hävennyt näyttäytyä Emiliolle vanhentuneena. Hän oli tosiaankin suuresti vanhentunut, mutta nuo kuihtuneet kasvot, joihin huolet ja nöyryytykset olivat jälkensä jättäneet, ilmaisivat samaa lempeätä nöyryyttä ja osaansa tyytymystä kuin ennenkin, ja tuolla hoikalla ruumiilla oli sama nunnamainen sulo kuin ennen. Kun Emilio kuuli hänen äänensä, muisti hän liikutettuna niitä rauhallisia iltoja, joita oli viettänyt opettajattaren kodissa, tämän ommellessa alttari-liinaa kylän kirkkoon. Neiti Mancan äiti eli vielä, eikä mitään sanottavampaa ollut tapahtunut. Kaksisataa tyttöä entisten lisäksi oli nauttinut hänen hoitoaan ja hyväilyjänsä, neljä uutta tarkastajaa oli saattanut hänet vapisemaan leipäpalastaan, neljä tutkintoa lisäksi oli pitänyt häntä, kukin kuukauden ajan, peloittavassa tuskassa, kyyneleitä hän oli saanut vuodattaa ansaitsemattomain soimausten ja lasten kiittämättömyyden tähden — muuta ei ollut kerrottavaa.

Emilio kysyi häneltä Piazzenan tuttavista.

Siellä oli yhä edelleenkin sama kirkkoherra, ja tuolla painolla hän tahtoi varovasti sanotuksi, että entinen ei ainoastaan elänyt, vaan elipä samalla lailla kuin ennen. Sindacon puhtaudelliset ja kielelliset harrastukset olivat käyneet yhä suuremmiksi, mutta hän oli joutunut tekemisiin opettajan kanssa, joka oli oikea kieliniekka ja he riitelivät niin että kuului kauas kadulle. Don Biracchio yhä lihosi ja asui yksin töllissään.

— Entäs neiti Fanari? — kysyi Emilio uteliaasti ja hymyili.

Opettajatarkin hymyili, sillä hän ymmärsi opettajan haluavan tietää, oliko tuo merkillinen salaisuus saatu ilmi, mutta kumminkin hän epäili antautua tähän arkaan aineesen, josta hän ei koskaan ennen ollut puhunut opettajan kanssa. Kun hän näki Emilion poikamaisen uteliaisuuden ja suuren ystävyyden itseänsä kohtaan, voitti hän vastenmielisyytensä ja vastasi hymyellen Emilion kysymyksiin.

Salaisuuden perille ei oltu tultu, vaan toveri teki yhä pikku matkojansa Turiniin, aina tyynenä ja tutkimattomana; kaikki olivat entistään uteliaammat ja aivan raivoissaan, sekä kokivat kaikin tavoin saada asiasta selkoa. Lopulta, kun oli saatu tietää, että opettajattaren pöydällä kirjekuoressa oli valokuva, jota tämä useasti katseli, lahjottiin hänen pieni piikansa ottamaan se kerran opettajattaren poissa ollessa ja toivottiin niin lopultakin saatavan tietoon, kuka tuo salaperäinen rakastaja oli. Tuskin oli valokuva saatu, ennenkuin neljä, viisi henkeä heittäytyi, uteliaisuudesta halkeamaisillaan, sen ylitse.

— Noh? — kysäsi Emilio.

— Se olikin paavin, pyhän Leo XIII:sta valokuva — vastasi opettajatar syvällä kunnioituksella.

Hän lisäsi hymyellen, pettymyksen saattaneen nuo uteliaat herrat aivan hulluiksi — — —

Emilio purskahti nauramaan. Sitten kysyi, kuinka opettajattarien ritari jaksoi varsinkin sydämmensä puolesta.

— Oh, asian-ajajako! — sanoi neiti Manca, arvaten Emilion tarkoittaneen tämän pääasiallista ominaisuutta.

Asian-ajajaa oli kova isku kohdannut. Altossan kaunis opettajatar, joka ihastutti kaikkia ja johon asian-ajajakin oli hurmaantunut, oli mennyt naimisiin. Nuori insinööri, joka vietti kesäänsä siellä kylässä, oli rakastunut tyttöön ja nainutkin hänet vastoin erään rikkaan sedän tahtoa, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan naimisista, vaan oli ruvennut koulu-legaatiksi vartavasten, voidaksensa siirtää veljentyttären johonkin toiseen virkaan. Itse rehtorin oli täytynyt ryhtyä asiaan suojatakseen opettajatarta sedän vainoomisilta; olikin hänen lopulta onnistunut lepyttää setä ja taivuttaa hänet antamaan suostumuksensa. Häitä oli vietetty Altossassa, ja kun nuori pariskunta matkusti, olivat lapset, viran-omaiset ja koko joukko kylän asukkaita saattaneet heitä pari kilometriä sekä täyttäneet vaunut kukkasilla. Seuraavana suvena oli nuori rouva käynyt kylässä, komeassa ruhtinaallisessa puvussa, oli ollut vielä entistänsä kauniimpi ja ystävällisempi sekä pitänyt kesäkoulua entisille oppilailleen. Tätä nykyä hänellä oli itsellään pieni lapsi ja hän oli onnellinen.

Neiti Mancan tätä sanoessa huomasi Emilio hänen katseessaan tuon epämääräisen kaipuun, jota ennenkin oli nähnyt hänen silmissään; kaipuun, joka oli syntynyt siitä, että hän vuosikausia oli nähnyt sadottain pikku tyttöjä koulupenkeillään, voimatta yhdellekkään sanoa: sinä olet minun. —

Lopulta koitti tutkintopäivä. Tutkinnon oli määrä olla julkinen ja voimisteliat tiesivät, että paitsi muita rehtori, pispa ja sindaco aikoivat saapua. Silloin päättivät vanhemmat opettajattaret pyytää tarkastajalta päästäksensä tekemästä muutamia liikkeitä ja puhuivat asiasta opettajattarelle. Tällä ei ollut mitään sitä vastaan, ja saadaksensa asian selville, hän asetti oppilaat kahteen riviin ja pyysi, että ne, jotka tahtoivat vapautusta, astuisivat pari askelta eteenpäin ja muut jäisivät paikoilleen. Kolmekymmentäkahdeksan opettajatarta otti askeleen eteenpäin. Ainoastaan nuot kaksi nuorempaa pysyivät paikoillaan. Asia ilmoitettiin tarkastajalle, joka vuorostaan alisti sen rehtorin päätettäväksi ja tämä antoikin suostumuksensa, vähän asiata ajateltuaan.

Tästä huolimatta näyttivät vanhat opettajattaret kovin pelästyneiltä ja hämmästyneiltä, kun sitte tuona tärkeänä päivänä astuivat yleisön eteen. Kaikki olivat pukeutuneet parhaimpiin vaatteisinsa. Miesten leuat olivat sileiksi ajetut ja naisten päät huolellisesti su'itut. Pitkän voimisteluhuoneen toista seinää istuivat kutsuvieraat, kaikki niin sanottuja parempia ihmisiä, joista muutamat näyttivät olevan hyvin vähän hienotunteisia. He käyttäytyivät niinkuin ihmisten on tapa käyttäytyä vanhojen tai ontuvain eläinten kilpajuoksuissa, jommoisia muutamilla paikkakunnilla pannaan toimeen; sillä erotuksella kuitenkin, että jälkimäisiä paikkakunnan sanomalehdet päivää jälkeenpäin kutsuvat julmiksi huvituksiksi ja yleisön iloa sanovat raakamaisuudeksi.

Ikävintä kaikesta oli nähdä kuinka voimisteluhuoneesen lasketuista tutkittavien opettajattarien lapsista pienemmät nauroivat äitiensä ujoudelle ja kummallisille liikkeille ja kuinka taas vanhempia lapsia, jotka asian ymmärsivät, harmitti yleisön loukkaavat hymyillyt.

Eräs vanha opettajatar pyörtyi. Pappi, joka hyppäämistä pelkäsi, lankesi polvilleen. Mitään muuta ei tapahtunut. Näytös päättyi onnellisesti. Säkissä juokseminen oli ainoa, mikä puuttui.

Toinen vuosi Caminassa.

Sumeita päiviä,

Emilion palattua Caminaan, oli siellä koko joukko kesävieraita, ja joka päivä puhuttiin kylässä tähän tapaan: — Eilen tulivat Borellin. — Tänä iltana odotetaan insinöörin rouvaa tulevaksi. — Fiorinin matka-arkut ovat jo saapuneet.

Huvikauden aljettua näkyivät mielipahan ajatkin palanneen Emiliolle.

Viimeksi tulleitten joukossa oli myöskin erään provessorin perhe Genuasta. Provessori pyysi Emiliota opettamaan erästä hänen pojistaan, joka oli jäänyt luokalle. Perheen seitsentoistavuotinen, kalpea, tuntehikas tytär oli törkeän kiekailias; hän oli ottanut tavakseen ammuskella rakastunein katsein, ikäänkuin leikillä ja harjoituksen vuoksi, jokaista, joka vain tielle osui. Oli sillä toinenkin tapa hyökätä uhrinsa kimppuun: pidätteli silloin tällöin jonkun aikaa hengitystään ja sitte läähätti kaiken ilman keuhkoistaan ikäänkuin sydän olisi keventynyt jostakin mielenliikutuksesta.

Nuori nainen rupesi oitis silmillään ammuskelemaan opettajaa ja oli saavinansa äkkinäisiä sydämmen kohtauksia. Vaikk'ei Emilio turhia toivonut, mairitteli tytön liehakoiminen kumminkin hänen itserakkauttaan; sillä hän ajatteli, että vaikka tuo olisikin pelkkää oikkua, se kumminkin todisti tytössä hienoa sielua, joka käsitti opettajan kutsumusta jaloksi, eikä ylönkatsonut hänen vaatimatonta asemaansa. Silmäpeliä ja tukahdettuja huokauksia kesti yhä, siksi kunnes kylään oli tullut useampia korkeampain oppilaitosten opettajia, jotka olivat tuttuja provessorin perheessä. Sinne saapui myöskin eräs tytön serkku, luutnantti tarkk'ampujapataljoonassa. Hänpä huomasi tytön silmävehkeet.

Eräänä päivänä, lukiessaan oppilaansa kanssa, Emilio kuuli serkun sanovan viereisessä huoneessa: — Mistä se tulee, että sinä, lahjakas ja sivistynyt tyttö, palaat takaisin aapiseen?

Sen päivän päästä tyttö ei enää vilkaissut Emilioon, ja tämä tunsi loukkautuneensa sielunsa syvimmässä pohjassa. Hän mietti monta päivää luutnantin sanoja ja kysyi tuhannesti itsekseen, minkä syyn tähden nuori nainen piti niin paljoa jalompana sotamiesten komentamista kuin lasten sydänten kasvattamista. Täytyikö hänen siis pakoittamalla pakoittaa itseänsä arvaamaan tointansa niin alhaiseksi, että sitä voi pitää milt'ei häpeällisenä ja naurettavana?

Tämä uusi hänen opettajakunniaansa vastaan suunnattu isku naisen puolelta, joka vähäistä ennen oli juuri tätä tunnetta mairitellut, sattui häneen niin odottamatta ja kipeästi, että hän jonkin tekosyyn nojalla lakkasi tunteja antamasta ja palasi erakkoelämäänsä.

Sinä vuonna oli Camina, Emilion suureksi kiusaksi, täynnänsä kesävieraita, jotka eivät koskaan saaneet kylläänsä huviretkistä ja juhlista. Kaiken tämän turhamaisuuden näkeminen, vaunujen ratina, kadulta myöhään iltaisin kuuluva herrain ja naisten iloinen lavertelu ärsytti enemmän kuin koskaan ennen Emiliota, kun hän istui lukemassa huoneessaan. Hän viskeli kirjoja nurkkiin ja hänen sydämmessään heräsi jälleen viha rahaa vastaan, tuo nöyryytetyn köyhälistön raivo ja vastustamaton halu järkähyttää olevia oloja. Hän ei kuitenkaan löytänyt näissä tunteissa enempää lohdutusta kuin ennenkään. Sitäpaitsi hän nyt selvään näki kuinka jykevä yhteiskuntarakennus oli. Tämä teki hänet alakuloiseksi ja saattoi hänet uskomaan maailman nykyistä tilaa kohtalon sallimaksi tahi jonkun julman oikeuden tuottamaksi, jonka syitä hän ei saanut selville, ja jota vastaan nouseminen olisi ollut järjettömyyttä.

Nämät ajatukset saattoivat Emilion niin alle päin, että hän lakkasi lukemasta, ei noudattanut kutsuja huviretkille, eikä lähtenyt ulos moneen päivään. Kirkkoherra aavisti pahaa ja pistäytyi eräänä iltana Emilion luo virkistämään häntä.

— Teidän täytyy oppia oikein yhdistämään työ ja huvitus, huvitus ja työ — sanoi hän, tehden tavallisen liikkeen sormillaan.

Mutta kun huomasi Emilion todella alakuloiseksi ja että tätä halutti avata sydäntänsä hänelle, pötki hän äkkiä tiehensä lausuen muutamia ystävällisiä sanoja ovessa, portaissa, vieläpä kadullakin.

Ainoa, jonka onnistui saada Emilio ulos, oli don Bruna, joka eräänä aamuna tuli hakemaan Emiliota Saliceen aamiaiselle.

Emilio todella virkistyi nähdessään tuon pirteän pikku papin, joka hääri puutarhassaan kooten kasviksia ja hedelmiä ja riemuiten kesäisestä päivästä. Heidän istuessaan vaatimattoman, siistin ruokapöydän ääressä, elähytti isäntä hänen kuoleentunutta mieltänsä hauskoilla, viattomilla pikku kertomuksillaan. Hän saikin rohkeutta verratessaan itseänsä rumaan sisarentyttäreen, joka raukka paljosta lukemisesta oli saanut silmänsä kipeiksi ja kulki aina alla päin onnistumattomien tutkintojensa tähden. Hänen rinnallaanhan Emilio, tutkinnon suorittanut opettaja, oli oikein etu-oikeutettu olento, joka oli kiivennyt kunnian kukkuloille. Siitä huolimatta ei hän ollut niin iloinen kuin tavallisesti ja don Bruna sen kyllä huomasi.

— Ratti kulta — sanoi hän äkkiä — te olette jostakin pahoillanne.

— Oh, minäpä tiedän, mikä on hätänä — sanoi Johanna emännöitsiä, joka samassa astui tirskuen sisään. — Herra opettaja on siksi suruissaan kun kaunis opettajatar matkusti pois.

Hän tarkoitti neiti Pedania, joka vietti lupa-ajat Turinissa. Emilion teki mieli läjäyttää palveliaa vasten suuta ja aikoi juuri vastata, kun samassa unhoitti koko harminsa nähdessään veljenpojan käyvän aivan tulipunaiseksi.

Emilio ajatteli itsekseen, mikä saattoi olla syynä semmoiseen hämilleen joutumiseen; johtuiko se turmeltuneen, tekopyhän pappiskokelaan alhaisesta himosta vai perustuiko siveellisen miehen kauniisen, palavaan rakkauteen, joka voi hillitä intohimonsa, vaan ei teeskennellä.

Don Bruna uudisti kysymyksensä, kun käsi kädessä astellen Emilion kanssa kulkivat takaisin Caminaan päin:

— Vai niin, Rattini on alakuloinen! Siitä en pidä, enkä tahdo siitä mitään tietää. Olettehan nuori mies, teillä on hyvät periaatteet, tulevaisuus edessänne ja vielä niin monta, niin monta poikaa kasvatettavana. Ei, se ei sovi. Meidän täytyy ryhtyä latinan lukuun.

Pappi ei jättänyt Emiliota, ennenkuin tämä oli hieman hymyillyt ja luvannut jonakin aamuna tulla latinaa oppimaan uuden tavan mukaan, loppusointuisilla kieliopin säännöillä.

Koulu teatterissa.

Emilion rakkaus kouluun heräsi uudelleen, kun jälleen ryhtyi virkaansa, ja hän antautuikin tykkönään toimeensa.

Vaan eräs ikävä tapahtuma häiritsi hänen työtään.

Erityisistä syistä oli kunnallishallitus päättänyt sijoittaa pretorin-viraston raatihuoneesen ja juuri Emilion luokkasuojaan, ja koska koululle aiottu uusi vuokrahuoneisto ei vielä ollut kunnossa, määräsi sindaco Emilion luokan vastaiseksi sijoitettavaksi teaatteri-rakennukseen.

Pojat olivat ihastuksissaan, mutta opettajasta se oli sangen ikävää. Huone oli ensinnäkin varsin pimeä, kun ei siellä ollut muuta, kuin kaksi rautaristikolla varustettua ikkunaa parven alapuolella. Sitäpaitsi hänen pöytänsä ei sopinut olemaan muualla kuin näyttämöllä, kuiskaajan kopin edessä, ja poikain täytyi istua parterrilla sekä parven alla, niin että Emilion oli vaikea valvoa heidän tarkkaavaisuuttaan, eikä hänen ääntänsäkään hyvin kuultu, vaikka esirippu oli alas laskettuna. Huolimatta siitä, että paikka oli synkkä kuin hauta, näytti kuin oppilaat, siksi että olivat teaatterissa, pitäisivät oikeutenansa tunneilla peuhata ja jutella niistä näytelmistä, joita olivat nähneet.

Emilio valitti sindacolle, mutta tämä sanoi opettajaa turhan tyytymättömäksi ja lisäsi: — Siellä on valtiomies puhetta pitänyt; voitte tekin siellä opettaa.

Hänen täytyi siis tyytyä kohtaloonsa. Jotta huone edes vähänkin olisi koulun näköinen, naulattiin kuninkaan kuva lehterille, vastapäätä näyttämöä. Kirkkoherran neuvosta pantiin huoneesen myöskin tavattoman iso, musta krusifiksi. Tämä kiinnitettiin nuoraan, joka riippui näyttämön otsahirrestä. Mutta koska se siten joutui melkein keskelle esirippua vasten erästä isoa, puolialastonta luonnotarta, joka muitten neitosten kera oli kirjavin värin esirippuun maalattu ja pojat siitä alkoivat ilvehtiä, käski koulu-legaatti siirtää krusifiksin toiselle sivuseinälle.

Täällä teaatterissa täytyi Emilio paran opettaa aina Tammikuun loppuun saakka. Sillä ajalla huoneistossa usein pidettiin öisiä tansseja, sattuipa välistä, että kun Emilio aamulla tuli kouluun, oli lattia täynnä appelsiinin kuoria ja karamelli-paperia, joita pojat sitte nuoleskelivat; ja hiestä sekä ruokahöyryistä sakea ilma saattoi Emiliota tuntemaan itsensä varsin levottomaksi ja nöyryytetyksi.

Kaikeksi onneksi pian virkisti häntä tieto, että palkintojen jakaminen oli tapahtuva Helmikuun ensi päivinä ja että hän oli valittu pitämään juhlapuhetta.

Sindaco kammoi siinä määrässä tämmöisiä tilaisuuksia, että tavallisesti oli niihin tulematta; mutta tänä vuonna hän oli päättänyt tehdä sen juhlalliseksi ja itse ottaa siihen osaa. Tähän päätökseen hän oli tullut kateudesta, kun luki il Popolosta muhkean kirjoituksen, jossa kerrottiin uudesta jalomielisyyden todistuksesta, minkä Stazzellan sindaco oli osoittanut. Tämä näet oli antanut jakaa palkinnot puutarhassaan, tavattoman isossa ansari-huoneessa isojen harvinaisten kasvien ja ihanien kukkien keskellä, joista kertoja laajalti lateli.

— Hän pani toimeen juhlan ansarissa — sanoi Lorsa; minä panen teaatterissa.

Kumma kyllä, Stazzellassa ei ollut teaatteri-huonetta.

Palkinnoiksi sindaco antoi koko joukon kirjoja, jotka joku kreivi oli joskus kunnalle lahjoittanut; muitten muassa niissä oli Rovanin Sadan vuoden historia punaisissa korukansissa. Siitä sindaco määräsi — tietämättä mitä se sisälsi — edellisen osan luokan ensimäiselle ja jälkimäisen toiselle oppilaalle. Sindaco kutsui juhlaan koko kunnallishallituksen ja paljon tuttujansa, yksin lähikylistäkin. Mutta kun äsken oli satanut paljon lunta, saapuivat vaan harvat.

Vaikka yleisö oli harvalukuinen, esiintyi Emilio sydän kurkussa, sillä nyt hän ensi kertaa piti julkista puhetta.

Hän oli kirjoittanut neljätoista sivua Kasvatuksen merkityksestä, suureksi osaksi muisteloita siitä, mitä oli lukenut; mutta ne todistivat puhujan suurta rakkautta aineesensa, ja siinä oli paljon kauniita kuvauksia. Kirjoittajan sydämmen kuuli sykkivän tässä puheessa, mutta samalla hän puhui liiaksi tunteille, eikä tuo oikein ollut yleisön mukaista. Emilio luki puheensa niin liikutuksissaan, että kun joskus nosti silmänsä paperista ja katseli yleisöä, hän tuskin tunsi harvalukuiset saapuvilla olevat naiset, legaatin pojan, joka kivettynein kasvoin kuunteli, don Brunan valkopään ja neiti Pedanin pienen hatun. Opettajattaren takana istui karabinieerien päällikkö, mulkoillen silmiään ja väännellen viiksiään.

Emilio luki teeskentelemättömän sydämmellisesti ja hänen puheensa näytti syvästi vaikuttavan noihin ihmisiin, jotka olivat tottuneet kuulemaan pakon luomia, tunteetta lausuttuja korupuheita.

Kun hän oli puheensa päättänyt, paukutettiin käsiä, ja kirkkoherra, joka pian sen jälkeen piti pienen puheen hänkin, lausui kohteliaita sanoja Emiliolle. Moni kunnan mies ja lasten vanhemmat toivottivat hänelle onnea, muitten muassa metsänvartia, jonka tukeva kädenlyönti teki Emiliolle hyvää. Neiti Pedani, kaiken tunteellisuuden julkivihollinen, sanoi suoraan, astuessaan Emilion ohi: — Minä onnittelen; mutta tiedättekö — — — me kaksi olemme täydellisiä vastakohtia.

Sindaco, jolle koulu-legaatti oli puheen kestäessä useasti kuiskutellut, mutisi Emiliolle: — Hyvä, hyvä — — — mutta vähempi makeus riittää, minä pyydän. Teidän "rakkaat" lapsenne sohjasivat eilen illalla nurkkani täyteen sikamaisia sanoja.

Koulu-legaatin vaimo.

Epäsointuisat säveleet kumminkin haipuivat onnentoivotuksiin.

Ollessaan yksin kadulla Emilio ihmeekseen näki koulu-legaatin vaimon lähestyvän, taluttaen poikaansa, joka oli saanut palkinnon. Vaimo ei ollut kertaakaan vuoden kuluessa tullut kouluun tiedustelemaan pojastansa, vaan oli aina katsellut opettajaa melkeimpä vastenmielisesti. Nyt sitä vastoin hän säteilevin kasvoin astui Emiliota vastaan ja kiitteli minkä jaksoi hänen puhettaan, sanoen siinä huomanneensa suurta kykyä, ja sydäntä, paljon sydäntä. Rouva oli vieläkin ihan liikutuksissaan. Hänellä oli aivan samat ajatukset kasvatuksesta, sen tuli perustua hyvyyteen, kärsivällisyyteen ja itsensä kieltämykseen, ja hän kiitti opettajaa, tosin liian myöhään, kaikesta tämän osoittamasta hyväntahtoisuudesta hänen pojalleen, joka aina kotona puhui opettajasta.

— Opettaja, jolla on sydäntä, semmoista olen aina toivonut pienokaiselleni. Jos sydäntä kerran on, niin on kaikkea muutakin. Puheessanne osoititte, että teillä on suuri sydän.

Kun Emilio kuuli nämät paljot puheet sydämmestä ja näki tuon lyhyen pyöreän käden, jolla rouva huitoi kuin olisi tahtonut siunaella opettajaa, muistui hänen mieleensä kolme päivää sitten tapahtunut riita rouvan kodissa, ruokapöydässä, jolloin mies ja vaimo ensin olivat nakelleet toisiansa koviksi keitetyillä munilla ja leivänpalasilla ja sitten uhanneet isolla kahvelilla ja paistiveitsellä, niin että naapurit olivat rientäneet apuun. Emilio ei tiennyt mitä vastata; hän tunsi vastenmielisyyttä, sillä rouvan liiaksi voidellut hiukset, julkeat, kovat kasvot ja koko tuo lyhyt, paksu olento häntä ällötti. Rouva koki peittää runsaasti kuluneet neljäkymmentä vuottansa ilettävillä nuoren tytön eleillä, jotka johtivat mieleen paikkakunnalla liikkuvia hänen nuoruuttansa koskevia juttuja.

Emiliota vaivasi joku hämärä ja kiusallinen aavistus, että hän ehkä oli puheellansa tunkenut ihrakerrosten läpi rouvan tuntohermoihin, joihin mies ei koskaan ollut saanut toisellaisia nuoliansa sattumaan. Hän vastasi kylmästi rouvan uudistettuihin kädenpuserruksiin, kun tämä jäähyväisiksi soi hänelle pari suloista, nääntyvää silmänluontia. Ajatuksiinsa vaipuneena Emilio ei aluksi huomannut, mitä Reale puhui. Tämä ahdisteli Emiliota siitä, ett'ei puheessa ollut sanaakaan lausuttuna opettajakunnasta.

— Hitto vieköön! — sanoi — meidän täytyy käyttää tarjona olevia tilaisuuksia, antaaksemme ihmisten tietää ajatuksiamme asioista. Viime vuonna minä sätin hallitusta niin, että karabinieerien päällikkö raivostui.

Äkkiä hän muutti ääntä ja sanoi nauraa hissuttaen: — Kuulkaas. Minä näin sinut koulu-legaatin rouvan seurassa. Ole varoillasi, toveri. Tuo nainen suosii erittäin "sivistyksen etuvartijoita". Edeltäjälläsi oli ikävyyksiä hänen tähtensä, samoin sillä opettajalla, joka oli täällä ennen häntä. Mies on mustasukkainen kuin turkkilainen kaikkia meikäläisiä kohtaan. Kun vain näkee jonkun opettajan, luulee heti tuntevansa kuinka sarvet otsastansa puhkeevat. Emilio nauroi.

— Ole varoillasi — kertasi toinen ja meni matkoihinsa.

Emilio asiata ei sen koommin ajatellut. Hänen suureksi ilokseen muutettiin hänen luokkansa pois teaatterista, mutta valitettavasti ei juuri sen parempaan paikkaan. Se näet sijoitettiin erään vanhan, eläkettä nauttivan sotilaslääkärin talon alikertaan. Isännän täytyi kulkea luokkahuoneen läpi päästäksensä pieneen suojaansa, jossa oleskeli suurimman osan päivää eläimiä täyttäen. Tuon tuostakin hän raotti ovea ja sanoi: — Anteeksi, hyvä herrasväki! — ja kulki samassa huoneen läpi kantaen kädessään lintua tahi jotakin nelijalkaista eläintä, mikä kaikki lapsia kovin häiritsi. Siitä huolimatta Emilio oli mieluummin tämmöisessä valoisassa kievarinhuoneessa kuin pimeässä teaatteri-pötsässä, jossa mielestänsä aina oli ikäänkuin puhujalavalla.

Ikävä kyllä ei kauankaan viipynyt, ennenkuin Realen ennustus kävi toteen. Legaatin vaimo tuli eräänä päivänä tuntien päätyttyä kouluun poikaansa noutamaan. Tulipa sitten useamminkin jos jonkinlaisten tekosyitten johdosta: väliin tahtoi muka tietoja koulutyöstä, väliin kysyi neuvoja kirjojen ostoista, väliin oli haluavinansa ohjeita omien lukujensa jatkamisen varalta. Joka kerta hän saattoi opettajaa kappaleen matkaa kotiin päin.

Haastelu kääntyi pian toisiinkin aineisin. Rouva puheli ympäröivästä, luonnon-ihanasta maisemasta, alakuloisuudesta, jota aina tunsi pilvisinä päivinä, ihmetteli, kun ei opettaja ollut synkkämielinen eläessään täällä maakylän yksinäisyydessä, kyseli hänen omaisistaan ja hellitteli opettajan sisaria. Jott'eivät vastaantulijat ymmärtäisi hänen juttujaan, hän puhui hyvin nopeaan, huitoi käsillänsä ja rupesi kovin murheellisen totiseksi, ikäänkuin olisi puhunut varsin tärkeistä asioista tahi kysynyt vakavia neuvoja poikansa kasvatuksen suhteen.

Kolmannen kerran Emiliota saattaessa, tämän huomio erityisesti kiintyi erääsen yhä uudistuvaan temppuun: rouva silitti toisella kädellään hänen kättänsä, sanoen: — Kuulkaas — ikäänkuin sillä kiihoittaakseen hänen tarkkuuttaan.

Neljännellä saattomatkalla Emilio tuli asiasta ihan varmaksi ja häntä se kovin kiusasi, varsinkin kun ajatteli tuota kelpo poikaa, joka tietysti ihmetteli opettajan tuttavallisuutta ja jutteluita äidin kanssa. Hän olisi lujasti välttänyt rouvaa, jos se olisi käynyt päinsä osoittamatta julkeata epäkohteliaisuutta, ja sitä ei rouva olisi milloinkaan antanut anteeksi. Vielä enemmän hän huolestui nähdessään, että samalla kun hän tuli kouluun, rouvan mies joko oitis tahi vähän ajan perästä ilmaantui kadulle, johonkin kulmaan, kahvilan ikkunaan tai torin laitaan, mutta vain sivuhahmo tahi selkä vilahti hetkeksi näkyviin, ikäänkuin hän olisi tahtonut liikkua kaikkein huomaamatta tahi saada ihmiset uskomaan, että oli ulkona omilla asioillaan.

Eräänä päivänä, kun Emilio odottamatta kohtasi koulu-legaatin ja tervehti häntä, nyökkäsi tämä niinkuin tavallisesti katsomatta opettajaan, mutta nosti lakkiansa perin korkealle ja hänen kätensä näytti vapisevan.

Emilio oli oikein huolissaan, ei tiennyt kuinka oli menetteleminen ja olisi mielellään kysynyt neuvoa joltakulta — — — kun odottamaton tapaus päästi hänet ajaksi pulasta: rouvan sisar kuoli äkkiä Turinissa; rouva matkusti oitis sinne, eikä Emilio kuukauteen häntä nähnyt.

Vierailuja.

Helmikuu oli ihana, lumeton ja lämmin. Emiliolla oli tämä kuukausi rauhallista, hauskaa aikaa; joku vähäpätöisempi tapahtuma vain hiukan vilkastutti kylän elämää ja antoi uusia aineksia hänen mielikuvituksilleen ja havainnoilleen.

Caminaan saapui eräänä päivänä vanha, kyyssäselkäinen, melkein ryysyihin puettu opettajatar, joka monena kuukautena oli kulkenut kylästä kylään pyytämässä muutamia lantteja virkaveljiltään ja sisariltaan. Hän näytti päästökirjaansa, sindacon todistusta ja muita papereita ja sanoi menettäneensä terveytensä pienessä kunnassa etelä-Itaaliassa, jossa oli opettanut niin kosteassa huoneessa, että sammakot hyppelivät tyttöjen jaloissa. Nyt hän oli matkalla Turiniin, jossa rouva Malfatti parast'aikaa muutamien taiteenharrastajain suosiollisella avulla hommaeli teaatteri-näytäntöä hänen hyväkseen. Caminan opettajat kokoelivat hänelle hiukan apua. Laihanlainen heidän apunsa oli, sillä edellisenä vuonna oli eräs toinen köyhä opettajatar kulkenut kylässä. Rahain asemesta Reale antoi hänelle aimo kepin ja läksi vahvasti juovuksissa, saattamaan häntä kilometrin matkan, sen muotoisena kuin olisi ollut kurjuuden ritarina, ja haukkui kaikkia ministereitä; illalla piti puheen kapakassa.

Muutamia päiviä sen jälkeen, eräänä sunnuntaina, tulivat Pennaron oppilaitoksen sisäoppilaat kylään; he olivat opettajinensa jalkamatkalla. Heidän vanha voimistelun-opettajansa pani heidät juoksumarssia pyyhkäisemään neiti Pedanin ohitse. Silloinpa Emilio ensi kerran näki opettajattaren ihastuksesta säteilevän, katsellessaan lapsia suurin silmin ja sieramet levällään niinkuin sotapäällikkö tarkastaa joukkojensa liikkeitä.

Kuukauden viimeisenä päivänä tuli Harmaa Hattu nimiseen ravintolaan pariskunta, josta puhuttiin pitkät ajat jälkeenkin päin. Ne olivat Stazzellan opettaja ja opettajatar, jotka vasta naineina tekivät pienen huvimatkan Caminaan tovereitansa tervehtimään ja pitivät näille kahvikestit ravintolassa. Molemmat olivat lähes kolmenkymmenen ikäisiä ja molempain kasvoista saattoi nähdä, että kuuluivat "aakkosten paarias-luokkaan". Nyt näyttivät vapailta ja tyytyväisiltä eikä heidän kasvonjuonteissaan ollut merkkiäkään menneistä huolista ja kärsimyksistä. He kertoivat osan elämänsä vaiheista, loput sai arvata. Sindaco oli pakoittanut heitä naimisiin, ehkä saadaksensa laillisen vahvistuksen suhteelle, joka alkoi olla huonona esimerkkinä kasvavalle sukupolvelle. He kiittelivät sindacoa pilviin saakka ja kertoivat ihmeellisiä asioita koulustaan, Stazzellassa heillä muka oli erinäinen rakennus puutarhoineen aivan omassa vallassaan. Heidän palatessaan häämatkalta, oli heidän kunniakseen laitettu kunniaportti kukkasista, ja pienillä tykeillä oli ammuskeltu. Sindaco oli antanut koko kirjastonsa, kolme tuhatta nidosta, opettajakunnan käytettäväksi. Kunta aikoi omalla kustannuksellaan lähettää opettajansa ja opettajattarensa Milanon kasvatus-opilliseen näyttelyyn. Lyhyesti, he olivat löytäneet opettajien eldoradon. Vastanaineet matkustivat pois, jättäen Caminassa palveleviin virkatovereihinsa tunteen, jossa oli sekaisin mielihyvää, kateutta ja toivoa.

Joku ilkeä ihminen kertoi Lorsalle tuon onnellisen pariskunnan käynnistä. Sindaco sanoi pilkallisesti: — Opettajat ovat samanlaisia kuin sindaconsa. Lorunlaskioita kaikki tyyni. Heille kaikille käy vielä kerran surkeasti.

Hyökkäys.

Maaliskuun ensimäisenä päivänä koulu-legaatin vaimo palasi, surupuku yllään, Turinista ja rupesi oitis juoksemaan opettajan perässä entistään vieläkin hellätunteisempana. Hän näet omaan tunteesensa lisäsi uuden surunsa leiman, oli tämä sitte oikeata laatua tai ainoastaan teeskentelyä, ja tahtoi kiiruusti saada takaisin, mitä kuukauden poissa olemalla oli menettänyt.

Eräänä aamuna hän kysyi Emiliolta, eikö tämä "hätätilassa" tahtoisi tulla heille kotiin, lukemaan heidän poikansa kanssa, joka pyrki kimnaasiin.

Tuosta kysymyksestä Emilio jo aavisti hänen jonakin päivänä tekevän noita peittelemättömiä ilmoituksia, joista ei verukkeilla pääse, ja hän oli kovin levoton, kuinka asiasta selkiäisi loukkaamatta rouvaa kovin kuolettavasti tahi näyttämättä itse kovin raukkamaiselta. Hänen päähänsä ei edes pälkähtänyt ruveta minkäänlaisiin kauppoihin rouvan kanssa, hänen koko olentonsa nousi tällaista tekoa vastaan. Mutta hänen ihmeekseen päivät kuluivat ilman mitään sen enempää. Rouvan puheesta ja käytöksestä olisi saattanut luulla, että jotain oli joka hetki tulossa, vaikka huulet eivät saaneet sanotuksi. Lopulta Emilio rupesi uskomaan, että vaimo jostain oikusta tahtoi pysyä tuntehikkaan ystävyyden rajoissa, jota pienet lemmenvivahdukset ja äidillinen hellyys vain höystivät, taikka sitten (ja se tuntui kaikista luultavimmalta), että hän käyttäytyi sillä tavalla tuottaakseen miehellensä julkista häpeätä.

Tätä viimeksi mainittua otaksumista vahvisti se, kun hän sai kuulla aviopuolisojen välin käyneen yhä huonommaksi sisaren kuoleman jälkeen. Sisar oli jättänyt rouvalle pienen perinnön ja nytpä mies syytti hänen kätkeneen seteleitä ja papereita, joita kuoleva muka oli antanut kädestä käteen. Näiden johdosta syntyi kamalia jupakoita ja huimia tappeluja. Eräänä aamuna saapui rouva kouluun iso mustelma silmän alla; hän käytti yksin tätäkin tehdäkseen katseensa entistänsä suloisemmaksi, nääntyneemmäksi. Silloin opettaja ei enää epäillyt olevansa vain jonkinmoisena koston välikappaleena, ja hän rauhoittui jossakin määrin. Vaan tästä huolimatta tuo julkinen ihasteleminen häntä kiusasi, sillä moni kylässä katseli jo häneen pilkallisesti. Lopullisen selityksen sai hän Realelta.

— Siis — kysyi tämä muutamasti kohdatessaan Emilion — rupeavat raudat kuumenemaan?

Toisen jyrkkä kieltäminen oli aivan turha vaiva.

— Ole varoillasi — sanoi toveri ja sulki toisen silmänsä — mies on kostonhimoinen — — — ja tekee sulle vielä ikävät kepposet.

Sitten astui niin lähelle Emiliota, että tämä tunsi viinanlöyhkää toisen suusta, ja lisäsi: — Tahdotko kuulla ystävän neuvoa? — — — Anna sinä sen narssun olla. Koko kylä puhuu asiasta.

Nämät tiedot saivat Emilion raivoon. Hän vihasi rouvaa, hänen miestään ja omaa kohtaloansa, joka ei koskaan jättänyt häntä rauhaan; hän päätti ensi tilassa puhua suunsa puhtaaksi ja oitis lopettaa tuttavuuden, huolimatta siitä, loukkaisiko sillä vai ei. Pysyen järkähtämättä tässä päätöksessään, hän monta päivää mietti, kuinka olisi käyttäytyminen ja mitä hän sanoisi rouvalle.

Eräänä iltapäivänä näki Emilio koulu-legaatin rouvan seisovan taaskin puutarhansa portilla, jossa näytti odottelevan opettajata. Emilio meni suoraan hänen luokseen ja aikoi nyt antaa iskunsa.

Mutta rouvan ensi sanat salpasivat hänen suunsa. Rouva lähestyi huolestuneen näköisenä ja sanoi: — Tulkaa hetkeksi luoksemme, herra opettaja, Poikani on sairaana ja minä olen hyvin huolissani. Hän tulisi hyvin iloiseksi, jos teidät näkisi. Emme voi ymmärtää, mikä häntä vaivaa.

Koska Emilio piti pojasta, läksi hän oitis sisään; toivoipa myös samalla miehen mustasukkaisuuden haihtuvan, kun se näkisi opettajan noin avomielisesti taloon tulevan. Ovesta sisään astuessaan Emilio kysyi koulu-legaattia. Tämä oli samana aamuna kello kuusi matkustanut asioille Turiniin. Tuota sattumaa ei Emilio pitänyt hauskana.

Hän kulki kahden huoneen läpi ennenkuin tuli pojan luo, joka hymyellen tervehti opettajaa ja nousi istumaan vuoteessaan.

Emiliota ihmetytti; sillä vaikka hänellä ei ollut lääkärin silmää, näki hän oitis, että poika oli korkeintaan hiukan vilustunut. Katse oli kirkas, ääni luja ja posket punottivat. Pojan ensi sanoista Emilio ymmärsi hänen tahtovan nousta ylös, ja kohta lensi salaman nopeudella se ajatus opettajan mieleen, että äiti tahallaan pakoitti poikaa sängyssä makaamaan. Hämmentyneenä hän sopersi muutamia sanoja tahtoen päästä sieltä niin pian kuin suinkin.

Tuntuipa siltä kuin pojan näkeminen olisi kiihdyttänyt äidin levottomuutta; sillä niin pian kuin Emilio ja hän olivat päässeet viereiseen huoneesen, rupesi rouva äkkiä itkemään ja virkkoi: — Oi, opettaja rakas, sanokaa, ett'ei se ole vaarallista! — Ja hän heittäytyi opettajan kaulaan ja antoi päänsä vajota hänen rintaansa vasten. Rouvan viekkaus ja julkeus, tieto, että poika oli sisähuoneessa, tuo öljyinen pää ja lihava lihamöhkäle saattoivat Emilion sielun ja hengen semmoiseen vastustamisraivoon, että hän oli vähällä heittää rouvan aika töyssäyksellä luotaan. Nyreänä hän irroitti lihavat kädet hartioistaan, astui askeleen taaksepäin ja sanoi tuimasti, rouvaan katsomatta: — Mutta eihän poikaa mikään vaivaa! Miksikä teette itsenne suotta levottomaksi?

Veri nousi rouvan päähän, mutta hän hillitsi itseänsä; hän oli hämmästyvinänsä ja suuttuvinansa siitä, että hänen käytöstään muka oli väärin ymmärretty, ja sanoi kiukusta muuttunein kasvoin: — Katsokaas vain — — — Oho, mitä olette luulotelleet, häpeämätön ihminen, pässinpää? — Ja hän näytti kädellään ovea. Mutta Emilio oli jo rientänyt ulos.

Rakkaus kouluun.

Kauhistuneena läksi Emilio koulu-legaatin huoneesta, sillä hän tiesi rouvan alkavan sotaa häntä vastaan; mutta samalla hän tunsi suurta helpoitusta päästyänsä tuosta häpeällisestä orjuudesta. Tapahtumaa tarkemmin ajateltuaan hän ymmärsi, ett'ei olisi ollutkaan muuta keinoa kuin se, jota hän oli käyttänyt. Jos olisikin ollut vähemmin äreä, olisi hän kuitenkin rouvaa loukannut, ja jos taas, välttääkseen suuttumusta rouvan puolelta, olisi pakoittanut itseänsä inhottavaan myöntyväisyyteen, niin olisi hän vetänyt päälleen miehen vihat. Siis oli parasta, ett'ei asiata enää ajatellutkaan.

Rouva ei tullut enää kouluun, vaan kulki väristen, tervehtimättä Emilion ohitse, ja kun eivät enää puhuneet toistensa kanssa, jätti mieskin julkisen vakoilemisensa. Mutta joko hän sitten oli saanut kuulla opettajan käyneen heidän kodissaan, taikka muuten epäili vielä olevan salaista yhteyttä rouvansa ja opettajan välillä, sen sijaan että olisi muuttunut hyväksi jälleen hän mulkoili entistä enemmin ja vältti minkä voi opettajan silmiä sekä vastasi tämän tervehdykseen entistä vapisevammalla kädellä. Oli kuinka hyvänsä, Emilio toivoi, koska nyt kaikki yhteys rouvan kanssa oli katkaistu, miehen ennemmin tahi myöhemmin rauhoittuvan. Ja hän antautui entistä innokkaammin työhönsä.

Tähän aikaan hän hartain mielin lueskeli Pestalozzin Lienhard ja Gertrud nimistä teosta ja Legouven kirjaa "Meidän lapsemme"; niistä hän sai uusia aatteita ja tunteita sekä keksi uusia menettelytapoja luonteen kehittämiseksi, joilla sitte kokeili luokallaan. Sitäpaitsi oli hän eräältä kylässä majailevalta kreiviltä, joka omalla kustannuksellaan oli rakennuttanut Caminan teaatteri-huoneen, saanut käytettäväkseen Grimaldin 48 ja 49 vuosien sotatapahtumia esittäviä kuvia. Kerta viikossa Emilio toi näitä kuvia kouluun aina yhden erältään, ja suureksi mielihyväkseen hän huomasi kuvissa esitettyjen kertomuksien tekevän syvän vaikutuksen poikiin, jotka tuntien päätyttyä puhuivat niistä, toistelivat niissä esiintyviä nimiä ja kaikin tavoin kokivat selvästi ja lämpimästi tehdä selkoa kertomuksista. Tehokas rangaistus rikoksesta tahi laiminlyönnistä oli, jos käski oppilaan ulos luokasta, juuri ennenkuin taulu otettiin esille, ja sanoi: — Sinä et ansaitse sitä nähdä. Se oli haluttomimmallekkin kovin katkerata. Tapahtuipa melkein aina, että syyn-alainen tunnin päätyttyä ilmestyi opettajan luo nöyrästi pyytäen saadaksensa nähdä taulua, jotta voisi kirjoittaa sen viikon aineen.

Innostuneimpia oli koulu-legaatin poika joka, tietämätön kun oli siitä mitä puhuttiin opettajasta ja hänen äidistään, ei viime tapahtumain jälkeen ollut vähääkään muuttanut ystävällistä ja kunnioittavaista käytöstapaansa.

Emilio oli äsken luokassansa keksinyt toisenkin kelpo luonteen. Se oli puukauppiaan poika, kaunis nuorukainen, jonka lahjat näkyivät olevan kehitystä vailla ja jota kovin harmitti, kun ei vaan oitis ymmärtänyt, kohta oikein vastannut tai selvään muistanut. Tästä huolimatta oli poikanen niin ylpeä, että oli enemmän kuin kaksi kuukautta vihoissaan opettajalle, kun tämä eräänä päivänä oli kärsimättömänä sanonut: — Sinua turhaan opettaa, — Mutta paremmin opittuaan tuntemaan pojan luonnetta kohteli hän häntä aivan toisin, teki kysymyksensä niin, että ne melkein jo sisälsivät vastaukset ja tuotti hänelle tuon tuostakin pieniä syitä itsetyytyväisyyteen. Sillä lailla Emilio herätti pojan ja voitti hänen sydämmellisen rakkautensa.

Innostuneena muutamista hyvistä tuloksista ryhtyi Emilio hartaasti eri luonteitten tutkimiseen ja rupesi nyt niinkuin kerran ennenkin tekemään muistiinpanoja joka oppilaasta. Hän mietti jo edeltäkäsin, kuinka hänen oli pahempitapaisia nuhteleminen, miltä kannalta heidän rikoksiansa katseleminen, ja saattoiko ehkä kodissa ja kotioloissa olla jotain, jonka kautta voisi vaikuttaa heidän sydämmiinsä. Äksympien suhteen hän menetteli niin, ett'ei ollut heistä tietävinään, eikä moneen päivään katsonut sinnepäinkään, missä istuivat, aivan kuin heidän paikkansa olisi ollut tyhjänä; väliin taas puhui heistä, niinkuin olisivat olleet kuolleina ja sillä lailla hänen onnistui saada heitä katumukseen.

Juuri se tieto, että opettajan hyvyys oli niin suuri kuin ajatella saattoi ja että hän teki työnsä kaikin voimin, antoi hänen suuttumiselleen ja nuhteilleen ihmeellisen vaikutuksen; pojat käsittivät opettajan sopivista sanoista hänen olevan loukatun ja todella pahoillaan.

Emilio muisteli tällöin selvästi, että hän sinä aikana, jolloin teki työnsä vastahakoisesti ja ylenmielin, oli ollut turhaan kiukkuinen, sen sijaan että olisi ollut sopivasti pahoillansa, ja että häntä oppilaitten pahat teot olivat enemmän kiusanneet kuin surettaneet, koska oli pitänyt niitä pikemmin hävyttömyyksinä itseänsä kohtaan kuin oikeutta loukkaavina rikoksina.

Niin hänen päivänsä kuluivat ahkerassa työssä ja tyytyväisyydessä; ja kun hän istui herkuttoman päivällispöytänsä ääressä, laiha lihaliemi edessään, olipa aivan kuin Faustina Galli olisi taputtanut häntä olkapäälle, ja hiljaa mietti silloin Emilio tyytyväisenä itsekseen: — Olethan jo seitsemänkolmatta vuoden vanha.

Pahoja enteitä.

Emilion mielenrauha kuitenkin hiukan häiriytyi ulkopuolella koulua. Muutamista merkeistä päättäen hän huomasi koulu-legaatin salaa vehkeilevän häntä vastaan. Väliin katseli sindaco häntä miettiväisesti, ikäänkuin olisi ajatellut asioita, joita toiset olivat hänelle kertoneet, ja nyt mielessään vertaisi niiden johdolla saatua kuvaa ihmiseen, joka hänen edessään seisoi. Emilio ei pelännyt sindacoa, mutta hän pelkäsi tuota toista, punatukkaista, kelta-ihoista, joka istui puolen päivää liikkumattomana puutarhansa nurkassa pernatautiaan miettien ja muistutti henkilöstä, joka on halpaukseen kuollut, ilman että perhe on sitä huomannut. Mitähän se ajattelikaan pitkinä, synkkinä hetkinä, joita työttömänä vietti tuolillaan? Eiköhän sitä, kuinka toista vahingoittaisi.

Toisekseen Emilio taas rauhottui, kun ei tiennyt, millä tekosyyllä saattaisivat karata hänen kimppuunsa.

Pahoja enteitä rupesi kuitenkin ilmestymään.

Eräänä päivänä kun hän, oppilaitten lähdettyä, nuhteli erästä poikaa, jonka sitä varten juuri oli käskenyt jäämään, kuuli hän jonkun pysähtyvän oven taa. Hän riensi ikkunaan katsomaan ja näki kadulla koulu-legaatin käyrän selän poistuvan kauemmas. Se oli seisonut kuuntelemassa.

Eräänä päivänä sindaco ilmestyi koululle samassa kun poikain oli kotiin lähdettävä, ikäänkuin olisi tullut valvomaan heidän lähtöään. Mitä varten? Meniväthän pojat aina siivosti ulos. Legaatti lie käskenyt hänet sinne ja ilmoittanut poikain meluavan lähteissään.

Vihdoinpa eräänä aamuna, kun Emilio meni puolta tuntia aikaisemmin kouluun, piirustaakseen, ennen lasten tuloa, isolle taululle maantieteellistä karttaa, pisti sindaco nenänsä ovesta sisään, ikäänkuin katsoakseen, oliko opettaja paikoillaan. Legaatti seisoi kadulla. Mitä tuo merkitsi? Miksi eivät niin tehneet Realelle? Juuri Realelta tahtoi Emilio kysyä miksi häntä vastaan vehkeiltiin ja mitä ihmiset hänestä juorusivat, ja niin hän läksi eräänä iltana tiedustelemaan. Mutta Reale, vanha kettu, joka vaikeimmissa tapauksissa piti viran-omaisten puolta, oli varoillaan eikä ilmaissut mitään toverilleen.

— Mitäs minä tiedän? — hän vastasi.

Häneltä ei siis Emilio saanut selvää asiasta ja päättikin olla sitä sen koommin ajattelematta.

Kevät.

Kevät oli tullut, pohjois-Itaalian suloinen kevät, jota joku luonnon-ihailia on sanonut koko maapallon ihanimmaksi, luonnon iloisaksi heräämiseksi, verrattavaksi siihen iloon, millä nuori nainen irroitaikse vanhan hallitsijan syleilystä rientääkseen rakastetun nuorukaisen rinnoille.

Nuoressa opettajassakin kaikki tunteet heräsivät uuteen eloon. Vanhan sotilaslääkärin pikku puutarhasta tunki ruusujen tuoksu hänen luokkahuoneesensa ja ikkunasta hän näki kotiseutunsa valkoiset vuoren huiput, jotka johtivat mieleen lapsuuden muistoja. Väliin Emilio, tunteittensa humauksissa, näki oppilaissaan pikku veljensä, semmoisina kuin nämät olivat olleet noina lohduttomina päivinä isän kuoleman jälkeen, ja silloin hän tunsi vastustamatonta halua hyväillä heitä. Semmoisina hetkinä hänen ei edes tarvinnut taistella siistinten ja hauskinten poikain suosimista vastaan; hän laski aivan itsestään kätensä karkeimpien ja rikkinäistenkin takkien olalle, pilkattujen lasten pään päälle, otsille, joille puutteet, taudit ja huolet olivat piirtäneet selvät merkkinsä. Hänelle ei ollut kylläksi, että näki oppilaansa koulu-tunneilla. Vaikka missä maalla olisi kenen heistä tavannut, seurasi hän tätä jonkun matkaa tiellä, taikka istautui kivelle pojan viereen ja kertoi hänelle yhtä ja toista hyödyllistä ja huvittavaa.

Koska Emilio oli koulussa ilmoittanut, että se, joka tahtoi häneltä jotain kysyä, taikka parannella tietojaan jossain aineessa, saisi tulla hänen luokseen kotiin saamaan opetusta ilmaiseksi, kävi siellä lupa-aikana yksi ja toinen, muitten muassa puukauppiaan poika, joka oli äidinkielessä muitten jäljessä ja siksi nyt kirjoitteli ylimääräisiä aineita. Muutamille Emilio opetti vapaan käden piirustusta, toisille hän lainasi koulusanomia, joissa oli hauskoja kaksinhaasteloita taikka kertomuksia, ja sitä haluavaiset saivat hänen kädestään onnentoivotuskirjeitä isän tai äidin nimipäiväksi, ja sillä lailla Emilio pääsi vanhempain suureksi suosikiksi. Moni vanhemmista tuli opettajan kotiin kiittämään, toiset lähettivät hänelle hedelmiä ja vihanneksia, puoteihin ja tupiin häntä ohi astuessa pyydettiin juomaan lasillinen viiniä. Nämä hyväntahtoisuuden osoitukset tekivät hänelle oikein hyvää. Häntä eivät enää koulu-legaatin salahankkeet häirinneet, eivätpä edes kun hän eräänä päivänä, puukauppiaan pojan lähdettyä hänen luotaan ja nyökäyttäessään tälle hyvästiä ikkunasta, huomasi sindacon ja legaatin kätkeytyneinä läheisen nurkan taakse, ikäänkuin olisivat olleet siellä vakoelemassa.

— Ehkä luulevat — ajatteli itsekseen — minun antavani tunteja maksoa vastaan ja sitten toimittavani parempia numeroita todistukseen. En huoli puhdistautua moisesta syytöksestä. Jos nostavat kauteen, silloin kyllä selitän asian.

Salamat.

Vaan siitä päivästä alkaen puukauppiaan poika ei enää käynytkään kirjoittamassa ja muutamat muutkin pojat jäivät tulematta. Emiliossa hänen äskeinen arvelunsa kävi yhä varmemmaksi. Legaatti mahtoi uskotella vanhempia, että opettaja muka antoi nyt vapaatunteja vaatiakseen sitten maksoa lukuvuoden lopussa, jolloin tutkinto oli edessä. Se oli selvää, niin se ihmisiä uskotteli. Emilio ei huolinut kysellä pojilta, ett'ei antaisi syytä juoruihin, vaan päätti myöhemmin käydä kodeissa selitystä pyytämässä. Mutta pian hän keksi jotain uutta ja ikävää isoimmissa ja edistyneimmissä pojissa, jotain rangaistusta vaativaa julkeutta ja röyhkeyttä, ja kuritusten jälkeen hän huomasi heidän ilkeästi hymyelevän, ikäänkuin olisivat jotain salaa ajatelleet. Tuntuipa kuin liikkuisi paikkakunnalla joku halventava huhu hänestä, joka oli alentanut opettajalle tulevaa kunnioitusta. Sitä eivät voineet vaikuttaa yksin vapaatunnit. Äkkiä johtui hänen mieleensä, että joku vihollinen Altaranassa, ehkäpä sindaco, oli kirjoittanut ja kertonut Caminaan jotain ikävää, alentaakseen hänen mainettansa. Vaan hänestä tuntui taas uskomattomalta, että olisivat kaksi vuotta pidättäneet kostonhaluansa. Mutta kun hän näki yhä useampain oppilaitten muuttuvan samaan suuntaan ja huomasi monen kyläläisen katselevan itseään uteliain ja pilkallisin silmin, pelkäsi hän omistaneensa tietämättään jonkun ruman tavan puheessa tahi eleissä ja liikkeissä. Hän siis rupesi tarkastelemaan itseään, mutta ei voinut havaita mitään erinomaisempaa. Kiusaava epäilys oli yhä jäljellä. Mutta yhdestä asiasta hän oli varma: kaikkien näiden alkuunpaniana ei ollut kukaan muu kuin tuo vanha punatukka.

Eräänä päivänä päätti Emilio mennä suoraa päätä koulu-legaatin luo ja nostaa sanakiistaa, jotta kerrankin puhuisivat suunsa puhtaaksi toisilleen, joko sitte sitä seuraisi rauha taikka se olisi rehellisen, avonaisen sodan julistus.

Mutta seisoessaan legaatin puutarhan portilla ja nähdessään tuon ruumiintapaisen, liikkumattoman olennon istuvan lehtimajassa hautapatsaan näköisellä istuimella, kadotti hän kaiken toivon saada aikaan mitään hyvää, ja niin hän astuikin ohitse.

Hän aikoi kääntyä kirkkoherran puoleen, mutta tämä oli sairaana. Hän ajatteli don Brunaa; mutta pieni pappi, joka asui ulkona kylästä, ei saattanut mitään tietää. Silloin hän päätti kysyä ruokatoveriltaan, jonka kanssa söi ravintolassa, nuorelta, ymmärtäväiseltä piirilääkäriltä, ja meni siinä tarkoituksessa, heidän eräänä päivänä toisiansa kohdatessaan syrjäkadulla, tämän luokse ja tiedusteli ystävällisesti, tiesikö tämä mitä hänestä, opettajasta, paikkakunnalla puhuttiin.

Lääkäri punastui ja oli hetken ääneti. Sen jälkeen vastasi: — En tiedä — — — luulen, että — — — mitä te tarkoitatte? Kunnassa ollaan niin — — — Luultavasti nuo ovat ennakkoluuloja — — — Monelta kannalta voi asioita katsella, aina sen mukaan kuinka kunkin luonto on — — — Te olette liian hyväluontoinen. Uskokaa minua, ei ole tarvis olla liian hyvä kovaluontoisille ihmisille, jotka eivät ymmärrä — — — taikka pitävät sitä aivan toisena. Olkaa ankarampi — — — pojillekkin. Väliin viran-omaiset luulevat liian suurta lempeyttä — — — heikkoudeksi. — Ja niin hän jätti Emilion puhumatta sanaakaan sen selvempää.

— Lempeyttä? — ajatteli opettaja. — Heikkoutta? Siis aina sama soimaus; ei niin paljon sokuria. Mutta miksi eivät sano suoraan? Ja miksi eivät pojat ennen nauraneet? — — — Siinäpä onkin muuta lisäksi.

Raju-ilma.

Tuskissaan tästä epätiedosta Emilio seuraavana päivänä meni kouluun; hän oli lujasti päättänyt jollain lailla päästä totuuden perille. Tullessaan luokkaan pari minuuttia liian myöhään, hän löysi sen aivan epäjärjestyksessä ja huomasi tulollaan keskeyttäneensä kiivaita keskusteluja. Vaikeata oli saada pojat hiljenemään. Emilio alkoi tuntinsa ja opettikin noin puolen tuntia, mutta huomasi poikain olevan tavattoman hajamielisiä ja ehtimiseen murahtelevan.

Lopulta hän rupesi kyselemään, ensin puukauppiaan pojalta.

Tämä nousi seisomaan, mutta ei saanut vastanneeksi. Hänen uljaissa, pikku kasvoissaan kuvautui suurempi hämmennys kuin muuten, jolloin hän ei osannut kysymykseen vastata.

Emilio lähestyi hänen paikkaansa ja sanoi: — Sinä olet jäänyt jälkeen. Sinun täytyy lukea tarkemmin nämä säännöt. Miksi et tullut enää luokseni kotiin lukemaan?

Poika kallisti päänsä eikä vastannut.

— Kielsikö joku sinua? — kysyi Emilio.

Poika vaikeni yhä.

— Vai ehkä sinua itseäsi ei enää haluttanutkaan tulla?

Vaistomaisesti pudisti poika päätään.

— Oi, sinulla oli kyllä halu tulla — virkkoi Emilio. — Ethän saattanut olla tyytymätön opettajaasi. Ethän voi väittää minun koskaan tehneeni sulle muuta kuin hyvää, siitä päivästä asti, kun kouluun tulit? Ethän ole lakannut pitämästä minusta, vai kuinka?

Näitä sanoja kuullessaan poika purskahti itkuun, pani toisen kätensä silmien eteen ja pudisteli taas kieltävästi päätään.

— Jo on kylläksi — sanoi Emilio, otti pojan pään kättensä väliin ja suuteli häntä otsalle.

Kaikki isommat pojat purskahtivat nauruun.

Opettaja tunsi piston sydämmessään ja kasvonsa muuttuivat.

— Miksi nauratte? — kysyi hän.

Kaikki lakkasivat nauramasta, mutta kukaan ei vastannut.

— Sinä siellä? — huusi Emilio ja kääntyi isomman pojan puoleen. — Miksi sinä nauroit? Mitä sinä ajattelit? Mitä nyt ajattelet? Mitä olet kuullut minusta?

Opettajan kasvot olivat kalpeat ja kamalat nähdä. Poika näytti pelon-alaiselta ja oli vaiti.

Emilio seisoi hetken ääneti, sitten sanoi: — Tunti on päättynyt.
Menkää kotiinne.

Kaikki astuivat hiljaa ulos. Emilio otti lakkinsa, sulki koulun ja meni suoraa tietä raatihuoneelle.

Vahtimestari, joka seisoi portissa, sanoi sindacon olevan sisällä. Lupaa kysymättä astui Emilio virkahuoneesen, jossa löysi sindacon täydessä työssä kirjoituspöytänsä ääressä; hänen vieressään seisoi, kalotti päässä ja iso päiväkirja kainalossa, koulu-legaatti, joka käänsi silmälasinsa huoneesen astuvaan.

Sindaco nosti kysyvästi päätään; näytti siltä, kuin hän olisi ollut pikemmin kiusattu kuin vihoissaan Emilion odottamattomasta tulosta.

Emilio puhui asiansa suoraan, hiukan vapisevalla äänellä: — Minä olen tullut, antakaa anteeksi jos sopimattomalla ajalla, pyytämään selityksiä teiltä, herra sindaco. — — — Luulen teidän voivanne antaa selityksiä — — — Lyhyesti sanoen, ihmisillä on jotain minua vastaan, ja koko ympäristöni on muuttunut — — — Te tiedätte sen kyllä — — — Minä teen velvollisuuteni tunnollisesti ja olen aina tehnyt. Joku vehkeilee salaa minua vastaan — — — Oppilaani, jotka ennen minua kunnioittivat, eivät ole niinkuin ennen. Voitteko minua mistään moittia? Missä olen rikkonut? Tässä on joku erehdys taikka parjausta. Minun on oikeus saada se tietää voidakseni puolustaa itseäni. Puhukaamme kunnon ihmisten tavoin. Minä olen valmis teitä kuulemaan.

Sindaco oli hämillään. Mutta hän ei päässyt luikertamaan pakoon. Hän riisti otsaansa isolla, luisevalla kädellään ja vastasi tuijottaen Emilion rintaan: — Tässä ei ole panettelua — — — rauhoittukaa. Ainoastaan — — — olenhan sitä monasti teille sanonut. Koulupoikain suhteen vaaditaan enemmän ankaruutta, enemmän — — — niin, mitäs minä tiedän? Te olette liian hyvä. Se on minun ajatukseni. Mutta kun kaikki harkitaan — — —

— Mutta kun kaikki harkitaan — matki opettaja — on mahdotonta, ett'ei olisi muuta. Minä opetan ja kasvatan niinkuin sydämmeni ja omatuntoni käskevät. Teidän tulee katsella tuloksia. Minun luokassani on aina ollut hyvä kuri. Otan koko kunnan todistajakseni. Jos olisi kysymyksenä ainoastaan liiallinen hyvyys, eivät pojat olisi lakanneet minua kunnioittamasta. Siinä on jotain panettelua. Puhukaa suoraan.

Kyllästyneenä sindaco kohautti toista olkapäätään, niinkuin asia ei olisi koskenut häntä lainkaan, ja kääntyi tuskastuneena legaattiin, ikäänkuin ilmoittaakseen, että tämän nyt oli vuoro puhua asia selväksi.

— Niin, herra sindaco — pitkitti Emilio korkealla äänellä — täytyy olla joku roisto, joka minua parjaa. — Ja Emilio tuijotti koulu-legaattiin.

Sanat sattuivat häneen, ja kääntäen kalmankarvaiset kasvonsa opettajaan, hän sopersi kiukkuisena: — Te hy — — hyväilette poikia.

— Mitä tarkoitatte? — Emilio kysyi vaaleten.

— Kyllä te ymmärsitte! — vastasi toinen.

Opettaja seisoi hetken aivan kuin kivettyneenä. Sitten sutkahutti koulu-legaatille aika korvapuustin, niin että kalotti, silmälasit ja päiväkirja lensivät kukin eri haaralleen ja legaatti löi toisen poskensa seinä-almanakkaan. Samalla Emilio kiljaisi miehen korvaan: — Siinä on sinulle, sen valehtelija, sen sika, sen pelkuri!

Sindaco ryntäsi Emiliota vastaan, mutta töyttäsikin vahingossa koulu-legaattiin niin että tämä kaatui pitkäkseen, ja sindacon sitte siinä virkaveljeänsä auttaessa, katosi opettaja huoneesta.

Post hoc.

Vahtimestari, kunnallislautakunta, karabinieerit, pretori ja kirkkoherra, oppilaitten vanhemmat ja puolen maailmaa oli kuohuksissa näitten tapahtumain johdosta. Näyttipä siltä kuin Emilio päättäisi päivänsä kaleereissa. Mutta asialle tulikin hauskempi loppu.

Nuorukaisen ulkomuoto, hänen mielikarvaudesta tukahtunut äänensä, kun hän kertoi kaikesta rehtorille ja prefektille Turinissa, olisivat riittäneet takaamaan heille hänen puheensa totuutta. Ja kun kerran oltiin varmat siitä, että hän puhui totta, muuttui syytös häntä vastaan niin halpamaiseksi, että se kerrassaan teki Emilion käytöksen legaattia vastaan oikeutetuksi. Sitäpaitsi huomasi Caminaan lähetetty tarkastaja kaikkien, yksin niittenkin, jotka olivat juoruja uskovinansa, suurimmasti kehuvan opettajaa, ja legaatti puolestaan, kun käsitti opettajalla olevan syytä haastattaa häntä kunnianloukkauksesta, luopui vaatimuksestaan saada vahingonkorvausta särkyneistä silmälaseistaan.

Emilion oli mahdoton jäädä kauemmaksi siihen kylään, eikä hän enää olisi ehtinyt hakea muuta paikkaa alkavaa lukuvuotta varten, vaan olisi jäänyt puille paljaille tahi Golilaisten niskoille — joka jälkimäinen vaihtopuoli oli hänestä kahta kauheampi — ellei hänen olisi sattumuksen ja rehtori Megarin avulla onnistunut saada väliaikaista koulutyötä Bossolanon kunnassa. Sikäläinen kansakoulu-opettaja oli odottamatta saanut suuren perinnön ja lentänyt kuin nuoli tiehensä, nyökäyttämättä edes päätään kylän kirkontapulille.

Viimeinen tapahtuma Caminassa oli koskenut arjinta paikkaa Emilion sydämmessä. Hänestä tuntui kuin olisi hänen ihmisrakkautensa lähde ja opettajatoimensa innostus ollut ikipäiviksi myrkytettyinä. Ei hän enää koskaan voisi tulla entisensä kaltaiseksi, vaan voittamaton inhon tunne olisi ainaiseksi pidättävä hänen kättään hyväilyistä ja kuolettava ystävälliset sanat hänen huulillaan.

Näin surkeassa mielentilassa eli Emilio pitkät ajat. Ainoa, mikä hänelle tuotti lohdutusta, oli muudan metsänvartian samalla ystävällinen ja naurettava teko. Tämä näet, kohta raatihuoneessa tapahtuneen jupakan jälkeen, kun arvasi opettajan surulliseksi ja huolestuneeksi, oli antanut poikansa huutaa avaimen reiästä, osoittaakseen, että hän ainakin piti opettajan puolta: — Hyvää päivää, herra opettaja! Olkaa iloinen! — Ja sitte oli itse lisännyt kovalla äänellä: — Herra legaatti on 59 vuoden vanha, eilen oli 13:s päivä; se tietää huonoa onnea; lyönpä vetoa kokonaisen liran.

Bossolano.

Apteekissa.

Koska Emilio oli päättänyt ensi keväänä ottaa osaa Turinin kilpatutkintoihin, päästäksensä opettajaksi sen kaupungin kansakouluun, ja piti niinmuodoin kylä-opettajana kiertämistänsä päättyneenä, saapui hän Syyskuun viime päivinä varsin väliäpitämättömänä Bossolanoon. Eipä häntä edes uteliaisuus kiihoittanut, vaikka joutui uusille seuduille ja uusien ihmisten pariin. Neljään edelliseen paikkaan tullessaan oli häntä uusien olojen näkeminen hyvin huvittanut. Mutta jos tällä kertaa olisi edeltäkäsin tiennyt, minkälainen seurustelu ja olo häntä Bossolanossa odotti, olisi hän iloiten sinne matkustanut. Bossolano oli kaikin puolin erinomaisin kunta, minkä hän siihen asti oli nähnyt.

Aukealla kedolla sijaitsevan kylän keskellä oli iso neliskulmainen tori, sen varrella seisoivat kirkko, ravintola, apteekki, rahatoimikamari, Ystävyys niminen kahvila, ja raatihuone, jonka seinälle oli suunnattoman suurilla kirjaimilla piirretty Poikain kansakoulu, sekä karibinieerien pieni kasarmi, jonka ikkunoista tavallisesti riippui kaksi vasta maalattua vyötä ikäänkuin ilmoitustauluina. Tuntuipa siltä kuin kaikki viran-omaiset ja kunnalliset laitokset olisivat järjestyneet näin yhteen ryhmään, voidaksensa paremmin pitää toisiansa silmällä.

Tämän kunnan sindacona oli apteekkari, perin laiha, ontuva, rikas mies, kuudenkymmenen vuotias, erinomaisen pienipäinen. Hän oli ilmetty kohteliaisuus, tervehti opettajaa myymäpöytänsä ääressä, tarjosi hänelle lasillisen kiinalla sekotettua vermutia ja vakuutti koko ajan hänen tulevan mainiosti viihtymään Bossolanossa, kunnassa, jossa ei muka löytynyt puolueita eikä riitaisuuksia, vaan kaikki ihmiset elivät keskinäisessä rakkaudessa kuin saman perheen jäseninä. Täällä Emilio saisi toverikseen opettaja Dellin, todella harvinaisen miehen, josta luultavasti tulisi hyvä ystävä hänelle.

Emilio sai oitis tutustua toiseen opettajattareen, neiti Riccoliin, joka tuli apteekkiin ostamaan vähäisen soodaa. Puotiherra antoi sen leikkiä laskien ja tyttö punastui kovin. Sindaco pyysi opettajatarta erääsen nurkkaan, esitti hänelle siellä Emilion, jolloin toinen taas joutui kovin hämilleen. Se oli oikea pienois-opettajatar, joka näytti tuskin täysi-ikäiseltä. Hän oli soleavartinen ja soma; silmät pienet, harmaat; niitä olisi voinut sanoa kauniiksi, ellei katseessa olisi ollut jotain koulutyttömäistä arkuutta, joka rumensi hänen muuten sieviä juonteitaan.

Opettajattaren mentyä pyysi sindaco Emiliota apteekin takana olevaan huoneesen ja esitti hänet siellä lihavalle, vanhanpuoleiselle, pehmeäsilmäiselle rouvalle, joka istui sohvassa muotilehteä lukien sen näköisenä, jotta heti ensi silmäyksellä saattoi nähdä hänet sindacon arvoisaksi puolisoksi. Rouva tervehti hymyellen, nyrpisti suutaan ja ojensi sormen päät Emiliolle. Sitten rupesi kursailematta esittämään kotinsa sisustusta ja varustuksia. Makuukamari ja ruokasali olivat alikerrassa; tässä huoneessa ja sen viereisessä tupakkasuojassa ottivat kahdesti viikossa vieraitansa vastaan. Hän sanoi Emilionkin tervetulleeksi heidän piiriinsä. Apteekin toisella puolen oli pieni puutarha, jossa heidän oli tapana lämpöisellä ilmalla syödä päivällistä. Talo ei tosin ollut mikään palatsi, mutta kumminkin riittävän tilava heille. — Sitäpaitsi — hän lisäsi — aina sitä viihtyy omassa talossaan.

Rouvakin puhui kunnassa vallitsevasta rauhasta ja sovusta; mainitsi muuten, että Bossolanon seurapiiri saattoi kerskata jommoisestakin hienompien ihmistapojen tuntemisesta, johon muka melkoisessa määrässä oli vaikuttanut hänen kotinsa sivistäväinen ilmapiiri, täällä kun seurusteli ihmisiä, joilla muuten oli hyvinkin erilaiset mielipiteet.

Malliopettaja.

Huone, jonka kunta oli Emilion asuttavaksi määrännyt, oli torin varrella, rakennuksessa, jossa myöskin asui opettaja Delli perheineen, sekä soittokunnan johtaja, kylän urkuri.

Heti nähdessään Dellin, joka seuraavana päivänä kävi häntä tervehtimään, Emilio hämmästyi suuresti. Hän oli tuntevinansa miehen, joka seminaarin-aikana usein oli astunut hänen sielunsa silmäin eteen Megarin puhuessa siitä, miten opettajan on silloin ja silloin ja silloin menetteleminen. Megarin oli ollut tapana kysyä: — Mitä meidän opettajamme tekee semmoisessa tapauksessa? — Tämä Emilion ihanneopettaja muistutti merkillisesti Dellistä, joka oli todella ilmetty ruumiilliseen asuun pukeutunut opettajatoimi. Hän oli neljänkymmenen ikäinen, ankaran ja tyynen näköinen mies, jolla oli vaaleat viikset, laihat jäsenet, hän oli käytöksessään perin siisti, liikkeiltään vilkas ja samalla säännöllinen niinkuin sotakuriin tottunut; pukunsa muistutti osittain alemmasta virkamiehestä osittain täysin palvelleesta poliisista.

Emilio kyseli yhtä ja toista viran-omaisista, mutta sai hyvin epämääräisiä vastauksia, ikäänkuin asia olisi ollut toisen mielestä varsin joutava. Sitä vastoin Delli puhui neljännestunnin ajan uudesta kouluhuoneesta, jota parast'aikaa rakennettiin jonnekkin kylän laitaan, ja kertoi tarkoin sen asemasta sekä kelpo rakennus-aineista, juuri kuin olisi puhunut itselleen rakennettavasta talosta. Sitten katseli kelloaan, sanoi Emiliolle hyvästi ja meni tiehensä ryhdikkäänä kuin sotilas, jättäen miellyttävän, uteliaisuuden sekaisen tunteen äsken tulleesen. Emilio melkein aavisti tuon karkean kuoren alta löytävänsä erinomaisen ihmisen, jota hän kerran syvään kumartaisi.

Rouva Marticani.

Poikakoulu oli raatihuoneen alakerrassa; siihen kuului kaksi pientä, hyvin varustettua huonetta, joiden ikkunat olivat torille päin.

Ensimmäistä aamua ollessaan luokkahuoneessansa Emilio näki naisen tirkistävän ikkunasta sisään ja kohta sen jälkeen astuvan huoneesen taluttaen pientä poikaa. Vieras sanoi olevansa toisen luokan opettajatar, rouva Julia Marticani, tulleensa esittämään pientä kuusivuotiasta poikaansa, joka pyrki ensi luokalle. Rouvan huolellinen, vaikka köyhänlainen puku, vilkkaat jopa hermostuneet liikkeet eivät voineet salata hänen ikäänsä, ja jos ei hänellä olisi ollut noita kahta liian valkoista tekohammasta, olisi hän näyttänyt vieläkin vanhemmalta. Rouva tuntui kunnioitusta ansaitsevalta naiselta ja tunnolliselta äidiltä. Perheolot, niin hän kertoi Emiliolle, pakoittivat häntä elämään kaukana miehestään, jolla oli "erinomaisen hyvä" virka Turinissa, mutta joka syystä ei tahtonut, että rouva jättäisi toimensa nyt, kun muutamain vuosien kuluttua saisi eläkkeen. Heillä oli vain tämä ainoa poikanen, jota jumaloivat ja jonka hyväksi saattoivat uhrata vaikka mitä. Hän uskoi lämpimästi poikansa opettajan suosioon. Se olikin kiltti ja ymmärtäväinen lapsi, jota rouvan veli, "etevä asian-ajaja", lapseton mies, erittäin suosi, aikoen tehdä hänet "suurehkon omaisuutensa" perilliseksi. Eräs miehen sukulainen, "senaattori" arvoltaan, oli poikaa kasteelle kantanut ja halusi tietoja pojasta silloin tällöin, "kovin ystävällisten" kirjeitten kautta sekä oli äsken pyytänyt saadakseen pienokaisen valokuvan. Niin, opettaja kyllä koulussa tutustuisi poikaan ja rupeaisi varmasti hänestä pitämään. Rouva oli vain pahoillaan siitä, ett'ei Emilio aikonut pysyä Bossolanossa vuotta kauemmin.

— Kuitenkin — lisäsi hän kiireesti, otsaansa rypistäen — ei siitä ole teille vahinkoa, sallikaa minun sanoa se suoraan. Teille on kai kerrottu ihmeellisiä asioita kunnasta, ja siinä vallitsevasta yksimielisyydestä, sivistyksestä y.m. — — — Älkää toki uskoko kaikkea, mitä teille sanotaan, herra Ratti — — — Täällä, niinkuin kaikkialla, löytyy ilkeitä ihmisiä. Sen saatan teille vakuuttaa, minä, joka olen vuoden ajan täällä oleskellut kokemassa yhtä ja toista.

Vähän aikaa arveltuaan, hän kertoi elämänsä suurimmasta koettelemuksesta. Siitä päivästä asti, jona oli kylään tullut, oli se asia, että hän eli yksin ja kaukana miehestään, antanut aihetta kaikellaisiin valheellisiin ja ikäviin juoruihin. Ensin oli sanottu hänen ruvenneen opettajatar-uralle saadaksensa elää vapaammin; sitten oli puhuttu, että hän oli erotettu miehestään ja että vika tietysti oli hänessä; olipa lopulta väitetty, ett'ei miestä ollut olemassakaan. Saattoiko ajatella ilkeämpää halpamaisuutta? Rouva kyllä voisi ilmoittaa panettelijat, kirjoittaa sukulaiselleen senaattorille ja saada heidät rangaistukseen; mutta hänen miehensä neuvoi varovaisuuteen, koska hänellä muka oli "korkea asema", joka häväistysjutusta kärsisi, vaikkapa rouva voittaisikin. Rouva oli tosin viime vuonna ollut kahdesti Turinissa, mutta "ikävä kyllä" ei miehellä "ankarilta virkatoimiltaan" ollut aikaa käydä hänen luonaan maalla ja siksi juorukelloilla oli hyvä tila soida. Uusi vuosi ei kumminkaan päättyisi hänen miehensä tulematta käymään Bossolanossa ja silloin kaikki panettelut kerrassaan lakkaisivat. Hänen miehensä pelkkä läsnäolo saisi häijyt kielet vaikenemaan ja tuottaisi rouvalle loistavan voiton kaikkien kärsimysten jälkeen.

Suuri "mullistus".

Näinä muutamina päivinä ennen koulun alkua tuli Emilio tuttavaksi urkurinkin kanssa, joka asui saman etehisen takana, ja häneltä Emilio sai kaikenmoisia tietoja paikkakunnan oloista ja henkilöistä.

Urkuri oli hauskin originaali, mitä Emilio siihen saakka eläissään oli nähnyt: hän oli kolmenneljättä vuotiaaksi tavattoman lihava mies; kasvot parrattomat ja pyöreät kuin täysikuu; pystynenä, pilkallinen hymy, kallellaan retkottava hatturähjä ja suupieliä kiertelevä sikarin pätkä antoivat tuolle naamalle niin häpeemättömästi röyhkeän vivahduksen, että pyhimyksenkin olisi tehnyt mieli antaa miestä korville. Mutta urkurin tavattomat ja harvinaiset soitannolliset lahjat, se todella erinomainen tarkkuus, jolla hän hoiti tehtäviänsä, sekä vihdoin hänen oikeastaan hyväntahtoinen luonteensa saivat ihmiset unohtamaan tuon tyhmän, kollomaisen käytöstavan ja ylen rohkeat mielipiteet. Tasavaltalainen hän oikeastaan ei ollut, vaikka häntä siksi sanottiin, sillä ei hän innotellut kuningaskuntaa vastaan eikä tasavallan puolesta; eipä edes oikein tiennyt, miksi oli tyytymätön yhteiskunnan nykyisiin oloihin; politiikista puhui harvoin, eikä hänellä ollutkaan siinä selviä mielipiteitä ja varmoja tarkoitusperiä. Mutta hänessä oli jonkinmoista seikkailian taipumusta veressä, ja syntyperäinen vastenmielisyys rikkaisin ja korkeassa asemassa oleviin kansalaisiin, joiden edut vaativat vanhan säilyttämistä, ja koska urkurilla oli omituinen vakaumus siitä, että musiikki vain hyötyisi siitä, jos maailma toiseksi muuttuisi, puhui hän hiljan ja varhain pian tapahtuvasta, yleisestä hajaantumisesta, nimittäen sitä suureksi mullistukseksi, jonka luuli käsittävän kaikki olot, suhteet ja laitokset, joita kaikkia hän yhteisesti halveksivasti nimitti isoksi lautahökkeliksi. Varsinaisia syitä tuohon mullistukseen ei hän tiennyt, yhtä vähän kun saattoi sanoa, mitä raunioille oli rakennettava. Hän vain väsymättä vakuutteli mullistusta varmaksi ja pian tapahtuvaksi asiaksi. Merkkiä siitä hän näki joka päivä mitä vähäpätöisimmissä tapahtumissa. Joka aamu ja ilta hän keskeytteli kahvilassa sanomalehden-lukuaan, huudahtaen: — *Oletteko lukeneet? — — — Kuulitteko? — — — Lukekaa tästä — — — Katsokaa tätä — — — Tietäkääs, asia on vakavaa laatua — — — Sanonpa teille, nyt on aika tullut — — — ja samassa hän, mulkoillen säälivän tuimasti saapuvilla olevia viran-omaisia ja talon-omistajia, alkoi maalailla tulevia aikoja semmoisilla väreillä, että oikein pöyristytti. Kummallista kyllä, urkuri ei ketään vihannut, ei toivonut pahaa Mikolle eikä Matille; hän vain ikävöi suurta mullistusta, ei muuta. Se olisi jotain suurenmoista, sanoi imien hyvillään sikaariansa, jotain paljoa enempää kuin mitä tyytymättömät koskaan ovat saattaneet uneksiakkaan ja arkamieliset milloinkaan kuvitella. Niin, tuo iso lautahökkeli on kauttaaltaan laho, perustukset kaivelletut ja se pysyy pystyssä ainoastaan ihmeen kautta. Tuulenpuuska vain, niin se romahtaisi kokoon kuin korttihuone. Urkuri oli niin varma asiasta ja samalla niin ihastunut aatokseensa, että loma-aikoina laati sävelteosta, jota nimitti suureksi mullistukseksi eli maailman loppusoitoksi ja josta silloin tällöin tuttavilleen soitteli paikkoja pianolla, huomauttaen silmiä räpyttämällä jokaista tärkeämpää paikkaa.

Tämä omituinen mies kehitti eräänä iltana aatteitansa Emiliolle pianon ääressä kodissaan, jonne oli pyytänyt opettajaa nauttimaan lasillisen kylmää minttujuomaa ja hiukan musiikkia.

Sindacon luona.

Kunnan tärkeimmät henkilöt Emilio oppi tuntemaan sindacon iltakutsuissa, jonne hän tietysti meni, koska pyyntöä oli uudistettu. Ensimäisissä semmoisissa kesteissä hän tapasi neiti Riccolin, joka ujon näköisenä kuin äsken tullut ainakin istui emännän vieressä. Sindacon rouva pyysi aina opettajattaria kutsuihinsa saadaksensa kirjallisesti sivistyneen kunniavartion ympärilleen. Siellä oli koko joukko muita naisia, kaikki jo vanhanpuoleisia paitsi maanmittarin rouva, koulujen tarkastajatar, joka oli nuorehko, tummaverinen, isosilmäinen, melkein leuvaton nainen, kaunis ja ylpeä. Häntä pidettiin paikkakunnan suurimpana sukkeluuksien laskijana.

Naiset pysytteliivät ison salin toisessa päässä, herrat taas oleskelivat osittain tässä, osittain viereisessä polttohuoneessa tupakoimassa. Pari vaatimatonta kattolamppua valaisi näitä kahta perin yksinkertaista suojaa niin huonosti, että sindacon kunnia-diploomi riippui aivan pimeässä seinällään. Kaksi kertaa illan kuluessa palvelija tarjoeli turhan pienissä laseissa tippasen Marsala-viiniä, jossa tuntui apteekin makua. Silloin tällöin kulki sindaco vieraittensa luo tarjoskellen omassa korkeassa persoonassaan "Cavour"-sikareja kuusikulmaisen temppelin muotoisesta kotelosta, jossa kaikki ovet avautuivat yht'aikaa, kun erästä nappia painoi; mutta isäntä avasi ja sulki temppelinsä niin kiireesti, että jos ei vieras ollut tavallista sukkelampi sormiltaan, ei hän ehtinytkään saada sikaria käsiinsä, taikka jäivät sormet väliin.

Sindacon ensimäisessä illanvietossa olivat koulu-legaatti, maanmittari, ylöskantomies ja muutamia toisia, joita Emilio ei tuntenut. Myöhemmin illalla saapuivat sinne kirkkoherra ja piirilääkäri, nuori, pitkä mies, alapuoli kasvoja keltaisen parran peitossa, joka teki hänet saksalaisen näköiseksi.

Kaikkien vieraitten saavuttua syntyi pitkä keskustelu viime kunnalliskokouksesta, jossa oli päätetty kaivettavaksi oja pitkin hautausmaan vartta johdattamaan liiallista vettä eräältä ylempänä olevalta paikalta. Kokouksessa oli äänestys seurannut pitkiä kiihkeitä keskusteluja.

Keskustelun kestäessä, jolloin kuntakokouksessa esiin tuodut myötä- ja vasta-syyt toistettiin — legaatti oli ehdottomasti tuommoista ojaa vastaan, tohtori taas ja hänen kanssaan useammat muut kunnallishallituksen jäsenet sitä puolustivat — sai Emilio tutustua aivan uuteen, eriskummalliseen väittelytapaan. Tosiaankin, sindaco rouvineen oli totta puhunut: Bossolanon herrat olivat, jyrkästi vastakkaisista mielipiteistä huolimatta, ystävyksiä: totta oli myöskin, ett'ei löytynyt toista kuntaa, jossa entinen sindaco, niinkuin legaatti täällä, väittelisi noin rauhallisesti semmoisesta kysymyksestä, josta juuri oli kuntakokouksessa kiihkeästi kiistelty. Siinä tyynesti kinasteltaessa käyttivät he kotitekoisia lauseparsia, jotka missä muussa seurassa tahansa olisivat synnyttäneet varsin kiusallisia ikävyyksiä. Niin esimerkiksi sanoivat sävyisästi: — Teidän on tapana puolustaa vähemmän oikeata asiata. — — — Sillä kertaa, pyydän anteeksi, käyttäydyitte vähemmin oikein. — Herrat eivät menetelleet hienotunteisesti niinkuin olisi sopinut vaatia — — — Kun kuulia kerran käsitti tämmöiset sanamuodot paikkakunnalla tavallisiksi, huomasi hän, ett'ei toinen puolue ollut toista hävyttömämpi. Jos herrat kiivastuivat liiaksi ja keskustelu pyrki kehittymään riidaksi, ilmestyi emäntä oitis rauhan rakentajana, taikka koetti leikkipuheilla kääntää keskustelua toisaalle; sen hän teki ystävällisellä ja vakavalla tavalla ikäänkuin joku ministerin rouva taikka lähettilään puoliso, joka kahden vieraansa riitaantuessa pelkää näkevänsä kipinän, mistä voisi syttyä "eurooppalainen sota".

Emilio vaihtoi illan kuluessa pari kolme kertaa paikkaa ja joutui lopulta salin soppeen naistarkastajan viereen, jota hänen kertomuksensa Altaranan ja Caminan koomillisista henkilöistä näytti suuresti huvittavan. Sitten rouva ryhtyi puhumaan neiti Riccolista ja kysyä, mitä Emilio piti pienestä virkatoveristaan. Miellyttävä tyttönen, vaikka kovin pieni, eikö niin? Hän oli myös hyvä opettajatar, sanomattoman kärsivällinen ja kovin ystävällinen pikku oppilailleen.

— Mutta — lisäsi rouva — jonkun, johon hän luottaa, pitäisi huomauttaa häntä pahasta tavasta — — — ei juuri pahastakaan vaan pikemmin hyvästä; mutta semmoisesta hyvästä, joka liiallisuutensa kautta voi antaa aihetta pilkantekoon. Ja tuo olisi mielestäni kovin ikävää.

Asia oli seuraava: luonnostaan arkamainen tyttö, jota kaksi naimatonta, perin kirkollista, kokematonta tätiä oli kasvattanut, oli, luettuansa sanomista ja kuultuansa kotona puhuttavan monista kamalista seikkailuista, joihin nuoret opettajattaret ovat joutuneet, saanut niin kauhean käsityksen ympärillä piilevistä vaaroista, että oli saapunut Bossolanoon samassa mielentilassa, kuin joku pieni nunnanen lähtisi turkkilaisten sotaleiriin. Opettajatar sulkeutui huoneesensa, ei uskaltanut koskaan auringon laskettua astua ulos, luuli jokaisessa lähentelevässä miehessä näkevänsä don Juanin, eikä tohtinut mennä kävelemään maalle päin, ikäänkuin jokaiseen pensaikkoon olisi piillyt suukapulalla ja odottavilla vaunuilla varustettu naisten rosvo. Samana iltana, jona kylään saapui, oli hän aivan nenän eteen sulkenut oven sepältä, jonka sindaco oli lähettänyt jotain korjaamaan, ja avaimen reiän läpi pyytänyt mestaria palaamaan päivän aikaan, jolloin koulun siivooja oli saapuvilla. Taivas armahtakoon sitä miestä, joka kahden kesken uskalsi sanoa neidelle kohteliaisuuksia, vaikkapa aivan sopiviakin. Silloin tyttö parka pelästyi kuin olisi aiottu käyttää väkivaltaa. Jopa hän oli kysynyt rouvalta, koulun naistarkastajalta, pitikö hänen pretorille ilmoittaa nähneensä kolmen nuoren miehen kiikaroivan koulurakennusta tarkoin, juuri kuin olisivat ottaneet siitä mittaa kiivetäkseen jonakin yönä hänen huoneensa ikkunasta sisään.

Emilio piti juttua leikkipuheena ja nauroi sille, mutta rouva vakuutti pyhästi totta puhuvansa. Vaan hänpä ei kertonut, ett'ei ollut yrittänytkään tytön houreita karkoittaa, vaan sen sijaan vahvistanut noita turhia luuloja, saadaksensa sitte nauraa tytön omituisuuksille ilman että asianomainen sitä huomasi. Olipa neuvonut tyttöä olemaan varoillansa yhden ja toisen suhteen, ja maalaili kamaliksi seikkailioiksi muutamia luuvalon vaivaamia kunnon miehiä, jotka näyttivät siltä kuin eivät edes ajatuksissaan kykenisi vaimoilleen uskottomiksi.

Tätä kaikkea ei rouva kertonut, mutta hän osoitti sen peittelemättä samana iltana. Kun oli kotiin lähdettävä, kuiskasi hän suojelevasti opettajattarelle tulevansa miehineen häntä saattamaan, ja kun olivat päässeet pimeässä torille, pisti hän kätensä opettajattaren kainaloon ja antoi tämän astua heidän välissään. Emilio seurasi nähdäksensä, tapahtuisiko mitään.

Kun olivat päässeet neiti Riccolin portille, puristi rouva nuoren, tytön kättä ja sanoi: — Rientäkää nyt huoneesenne ja antakaa minulle sovittu merkki.

Tyttö juoksi portaita ylös, minutin päästä hän seisoi valaistussa ikkunassa ja teki kädellään rauhoittavan liikkeen, joka oli kait merkitsevinänsä: — Täällä ei ole ketään.

Uutimet laskettiin alas. Tarkastaja-rouva tukahutti naurunsa muhviin.

Opettaja Delli.

Kaikki ihmiset Bossolanossa puhuivat hyvää opettaja Dellistä, niin että Emilio päätti pyrkiä tutuksi hänen perheesensä, vaikk'ei Delli puolestaan näyttänytkään siitä erittäin huvitetulta — ei ylpeydestä, vaan siksi kun rakasti yksinäisyyttä. Vielä hartaammaksi kävi Emilio kuultuansa urkurinkin kehuvan opettajaa, sillä jota se mies kiitti, mahtoi todella melkoisesti poiketa toisista ihmisistä. — Hän on ainoa oikein hienotapainen mies koko kunnassa, sanoi urkuri. Ainoa mikä hänellä oli opettajaa vastaan, oli ett'ei tämä uskonut taikka oikeammin ei välittänyt suuresta mullistuksesta, ja se oli hyvin kummallista, sillä kenelläpä olisi suurempi syy toivoa maailman muutosta kuin kansakoulu-opettajalla? Näille suuri mullistus tuottaisi pelkkää hyötyä, sillä arvattavasti uuden yhteiskunnan etevimmiksi jäseniksi tulisivat ne, jotka kehittävät kansan järkeä, s.o. kansakoulu-opettajat, ja ne, jotka kasvattavat kansalaisten sydämmiä, s.o. musiikin-opettajat. — Lukemista ja soittoa aina maailmassa opetetaan — intti urkuri.

Emilio lähestyi virkatoveriansa kysyen yhtä ja toista koulu-asioista, sillä se oli ainoa tapa, millä vältti haastelon keskeytymistä oitis alussa.

Emilio ei huomannut Dellissä erinomaisempaa sivistystä, mutta hänellä oli tavattoman selvät, kokemukseen perustuvat eikä lukemalla saadut aatteet.

Monivuotisen kokemuksen nojalla Delli oli tullut siihen päätökseen, että melkein joka luokalla on viisi, kuusi vaivaloista oppilasta, joissa aina on melkein samat virheet ja pahat taipumukset ja jotka jo ensimäisenä päivänä katseesta ja muutamista muista merkeistä tuntee. Siksi oli Delli vakaasti päättänyt aina käydä heidän kimppuunsa heti alusta, jo ennenkuin olivat päässeet pahaa tekemään. Hän oli huomannut, että juuri se seikka, kun oppilaat oitis ymmärsivät opettajan tuntevan heidät perinpohjin, riisui heiltä kohta aseet sekä herätti heissä semmoista pelkoa, että rohkeimmatkin pysyivät jonkun aikaa aisoissaan.

Kurinpidon suhteen oli Dellillä samat mielipiteet kuin tuolla Garascon aikuisella tarkastajalla: hän rankaisi oitis uhkailematta, sillä hän tahtoi saada oppilaansa siihen käsitykseen, että eräitä hairahduksia seuraa rangaistus yhtä ehdottomasti ja varmasti kuin tekee kipeätä, jos lyö päänsä seinään. Tunteitaan sanoi osaavansa vaivatta salata, vaikka hänen toisinaan kyllä täytyi taistella voidakseen olla ankarana. Hän osotti rakkauttansa koko luokkaa mutta ei ketään oppilasta kohtaan erityisesti.

— Opettaja ei saa olla — niin hän väitti — ihastuneena keneenkään eikä mihinkään. Opettajan täytyy olla järkähtämättömän tyynen, melkein persoonattoman, niin että pojat kohta käsittävät koulun olevan toista kuin kodin, opettajan toista kuin isän, että koulussa rupeavat kansalaisiksi kehittymään, joilla on velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan, ja ett'ei heillä siis ole oikeutta vaatia sääliä tahi ystävällisyyttä.

Dellin mielestä olisi suurin erehdys, jos koetettaisiin koulusta tehdä oppilaalle toista kotia; siitä näet tulisi auttamattomasti koti, jossa ei olisi tarpeellista järjestystä, sillä opettajalla ei olekkaan samat välikappaleet torjuakseen tuttavallisuuden väärinkäyttämistä, kuin vanhemmilla.

Delli vaati ennen kaikkea oppilailtaan ehdotonta hiljaisuutta, niin ett'ei hänen koskaan tarvinnut ääntänsä koroittaa, mikä onkin selvin todistus opettajan heikkoudesta. Senpä tähden hänen oppilaansa, yksin vähemmän sävyisetkin, tottuivat liikkumaan luokassa varpaillaan ja hiljaa niinkuin olisivat olleet kirkossa. Sananen, katse, pieni pään nyökähdys olivat ainoat tavat, joilla Delli ilmaisi myöntymistä tahi tyytymättömyyttä.

Siveys-oppia hän opetti siten, että mitä tärkeämpi ja korkeampi asia oli esitettävänä, sitä vähempisanaisia olivat antamansa säännöt ja ohjeet, eikä hän selittänyt syitä syihin niinkuin sanoi tehtävän tähän aikaan, jolloin lasten annetaan milt'ei väitellä pyhimmistä asioista. Tarkoituksena oli täten teroittaa poikain mieliin, että minkä sanoi, siitä hän oli yhtä varma kuin että aurinko paistaa taivaalla, ja että muutamain siveys-sääntöjen tutkiminen olisi todella ollut pyhän häpäisemistä.

Tapa, jolla Delli lapsia kohteli, tuntui Emiliosta liian karmealta ja kylmältä, ja hän luuli sen perustukseksi kylmää ja kuivaa sydäntä. Siksi Emilio pitikin Delliä Faustina Gallia ala-arvoisempana opettajana, vaikka hän muuten huomasi heissä paljon yhtäläisyyksiä. Vaan oltuansa pariin kertaan Dellin sijaisena ja opittuansa tuntemaan tämän oppilaat, sai hän toisen käsityksen toveristaan ja näki syvemmältä hänen sieluunsa.

Tuo Delli oli todellakin merkillinen mies; joka kerta hänen kanssaan puhellessansa Emilio huomasi jonkin uuden ominaisuuden, jota ei ennen ollut aavistanutkaan. Hän ei ollut paljoa lukenut, mutta minkä oli saanut oppia, se oli mielessä pysynyt, ja vaillinaistenkin tietojen välistä salamoi mitä syvämielisin, hämmästystä herättävin, tarkin käsitys. Muutamissa aaterikkaissa lauseissa Emilio löysi järjestyneinä ja selvinä käytännöllisinä ohjeina monta, yhdeksänä kouluvuotena saatua hajanaista kokemusta, joita hänen ei itsensä ollut onnistunut saada kokonaisuudeksi. Näytti siltä, kuin Dellin kaikki hengenlahjat työskentelisivät yhteen ainoaan tarkoitusperään: opetukseen. Jokainen uusi käsite muodostui hänessä semmoiseksi, että se kävi soveliaaksi lasten aivoille ja käsitykselle; kaikki tiedot, mitkä hän kirjoista tahi keskusteluista sai, sanomalehti-uutiset, luonnon ilmiöt ynnä muut hän käsitti oitis, sekä muokkaeli ja muutteli oppilaitten hyödyksi tunnilla käytettäviksi. Emilio arveli väliin mielessään, nähdessänsä ja kuullessansa Delliä, muutamain ihmisten syntyvän opettajiksi, samoin kuin runoilijalahja on syntyperäistä. Ei yksin Dellin ulkomuoto osottanut hänen virkaansa, vaan sitä todistivat hänen eleensäkin, hänen liikkeensä, tapa millä hän piteli kirjaa, käänsi kokoon paperiarkkia, kastoi kynää musteesen y.m.; kaikki toimet koulun ulkopuolellakin tapahtuivat mallikelpoisesti ikäänkuin hän olisi opettanut jotakuta tekemään samoin. Oppiessaan häntä paremmin tuntemaan Emilio tuli siihen vakaumukseen, ett'ei tuo kouluharrastus johtunut itserakkaudesta, niinkuin monessa muussa opettajassa, joilla on varsin korkeat ajatukset itsestään sivistyksen muka etuvartioina ja maailman parantajina. Delli ei puhunut näistä suurenmoisista asioista niin mitään ja näytti ajatuksissaankin pysyvän koulu-ohjelmansa ja velvollisuuksiensa ahtaitten rajojen sisäpuolella. Yllykkeenä kaikkiin hänen toimiinsa ei ollut oikeastaan mikään muu kuin syvä velvollisuuden tunto; hän tahtoi korjata vaivojensa välittömät jos vähäisetkin hedelmät, hän rakasti hartaasti toimensa pieniä yksityisseikkoja, uurasta työpäiväänsä, puhdasta omaatuntoansa, järjestystä ja säännöllisyyttä. Häntä ilahutti tieto, että lahjansa olivat käytettyinä alalla, jonka luonto oli hänelle määrännyt, pienessä henkimaailmassa, jota ylemmä hän tuskin ajatuksissaankaan halasi ja jossa hän päivä päivältä kehittyi suurempaan täydellisyyteen ja tuli yhä tyytyväisemmäksi itseensä ja muihin. Hän ei koskaan puhunut opettajakunnan yleisistä eduista. Kun näki Dellin perheessä vallitsevan spartalaisen elantotavan, ymmärsi kyllä, että opettajan palkka aina riitti menoihin. Hän lie nuorena säästänytkin, koska oli oleskellut Turinissa tohtori Chervinin kuuromykkäin laitoksessa hakemassa parannusta änkyttämiselleen; ja myöhemmin, saatuansa odottamatta palkanlisäystä, oli hän sillä ostanut valokuva-kiikarin (stereoskopin), jota vielä koulussa käytettiin. Hän koetti kaikin tavoin vähentää menojaan voidaksensa kouluttaa seitsentoista-vuotiasta poikaansa Turinin teknillisessä opistossa. Poika oli monasti kevytmielisyydellään tuottanut surua isälleen. Kotona heillä oli isän luokalla käypä, kahdeksan-vuotias poika sekä kymmenen vuoden vanha tyttö, joka oli rouva Marticanin oppilas. Molemmat lapset olivat hiljaisia ja vakavia sekä siisteissä puvuissa niinkuin isäkin. Käytöksestään isää kohtaan saattoi pikemmin luulla heitä hänen oppilaikseen kuin lapsikseen. Samanlaisella kunnioituksella kohteli häntä vaimokin, jonka kasvot aina ilmaisivat tuota hellää levottomuutta, mikä on omituinen niille perheen-äideille, joilla on ylenmäärin työtä ja huolia ja jotka eivät millään tahdo hukata minuuttiakaan tahi turhaan panna ainoatakaan centesimoa. Heidän pienestä asumuksestaan — kolme huonetta ja kyökki Emilion yläpuolella — ei koskaan kuulunut melua eikä kukaan puhuvan toistansa korkeammalla äänellä. Määrätunnilla kuuluvat askeleet ja tuolien kolina ilmoittivat siinä talossa elettävän tarkoin kellon mukaan niinkuin koulussa. Koulun ensi soitolla astui opettaja lapsineen portaita alas ja sen jälkeen kuului ylhäältä ainoastaan äidin rivakkaita askeleita.

Alkuperäisiä pienokaisia.

Tämän erinomaisen toverin esimerkki herätti Emiliossa uutta rakkautta kouluun. Mutta kun ei ollut seitsemään vuoteen opettanut ensimäistä luokkaa, kohtasi hän vaikeuksia, jotka tekivät hänet alakuloiseksi.

Ensiksikin hänen oli taisteltava milt'ei voittamattomia esteitä vastaan voidaksensa käyttää kuusivuotiasten suhteen tuota jäykän ankaraa metoodia, jota hän, maistettuansa Caminassa osoittamansa lempeän ja ystävällisen käytöksen ikäviä hedelmiä, oli vahvasti päättänyt aina noudattaa.

Sitäpaitsi saattaa sanoa, että tuon ikäisten suhteen varsinainen opetus on sivuseikka verrattuna siihen alituiseen huolenpitoon, jota juuri pienet lapset tuottavat opettajalleen. Yhtämittainen ulkona juoksu, kikahdus jos nappi irtaantuu, homma jos nenäliina hukkuu, muurahaisen marutus seinällä, joka saattaa tehdä parikymmentä pojista hajamielisiksi, kaikki tuo antoi Emiliolle semmoista puuhaa, ett'ei hän kolmeen tuntiin saanut olla viittäkään minuuttia rauhassa. Hänelle kävi selväksi, että ainoastaan naisella voi olla tarpeeksi kärsivällisyyttä johtamaan tuommoista luokkaa, joka oikeastaan on vain pikkukoulun jatkoa. Väliin hänen täytyi lähteä opettajapöydän äärestä erottamaan kahta poikaa, jotka jonkin joutavan asian takia olivat päätyneet tukkanuottaisille, väliin keskeyttää opetusta käskeäkseen jotakuta poikaa niistämään nenäänsä. Hänen täytyi tarkastella taskut, katsella suut, mitä niissä pureskeltiin, panna lakit päihin, kun oli kotiin mentävä, ottaa takavarikkoon varastettu tavara, tutkia tukat, sitoa haavoja, tarkastella kasvoja ja käsiä, lähettääkseen kotiin ainakin ne, jotka eivät kolmeen päivään olleet itseään pesseet.

Mutta näistä huolimatta tarjosi tämä ikäkausi runsaita tutkimisen aiheita. Paljo moninaisuutta ja monta eri vivahdusta oli noissa luonteissa. Toinen saattoi joutua aivan epätoivoon mustepilkusta, joka vahingossa oli vihkoon pillahtanut, toinen näytti siltä, kuin olisi äidinmaidon keralla imenyt täydellistä väliäpitämättömyyttä kaiken inhimillisen suhteen. Siellä oli lapsia, joiden uinuva ymmärrys kolmen, neljän kuukauden kuluttua havahti ikäänkuin taikasauvan kosketuksesta, toisia taas, jotka jonkun ajan kuluttua ilman huomattavampaa syytä ihan kangistuivat, kävivät tuiki mahdottomiksi mitään käsittämään, eivätpä edistyneet edes koneellisessa kirjoitustaidossa.

Emiliolla oli luokassaan muutamia perin merkillisiä luonteita, jotka häntä suuresti huvittivat ja antoivat alituista tutkimisen aihetta. Muitten muassa oli siellä poikanen, joka oli elävänä esimerkkinä siitä, että pikku lasten opettajan jos kenenkään tulee olla sukkelan tunkeutuakseen ulkokultaisen lapsen sisimpään sydämmeen. Se oli kaunis seitsemännellä oleva vesa, jolla oli viattomat silmät kuin lapsilla Murillon tauluissa. Kolmen kuukauden ajan tuo tenava veti opettajaa nenästä kertomalla jos jonkinlaisia juttuja, miks'ei muka läksyjänsä osannut. Kerrankin tuli kouluun käsi siteissä, säikähtyneen näköisenä, ja kertoi laveasti kuinka oli pudonnut ja loukkaantunut, kuinka vanhemmat olivat häntä lohdutelleet, mitä lääkäri oli sanonut y.m. Toisella kerralla hänen muka oli täytynyt auttaa isää ja äitiä tyhjentämään huonetta, jossa valkea oli päässyt valloilleen, polttanut sen ja tämän, ja ainoastaan naapurien avulla saatu sammumaan; ja mitä se ja se oli tämän sattuessa sanonut. Eräänä päivänä taas olivat kaikki olleet levottomia isän puolesta, joka oli romahtanut portaita alas, ajaessaan takaa ruokakonttooriin tunkeunutta voroa. Naapurin rouva oli toisella puolen katua olevasta ikkunasta nähnyt varkaan ja ruvennut huutamaan, jolloin toinen pakeni ja hukkasi sen ja sen näköisen lakin. Kaikki jutut olivat hyvin monimutkaisia ja draamallisia, ne esitettiin laajasti, avomielisesti ja vapaasti ja tuntuivat aivan uskottavilta, sillä pojan katse ja eleet olivat semmoisia, ett'ei epäluuloisinkaan ihminen olisi saattanut olla uskomatta. Ja kuitenkaan niissä ei ollut rahdun rahtuakaan totta!

Emilion luokalla oli toinen erinomainen oppilas, aivan toista lajia, joka väkisin tahtoi saada itsensä ja opettajan välille jonkinmoista veljellistä suhdetta. Silloin tällöin hän hyppäsi alas penkiltään, meni Emilion luo, pyysi häneltä kuiskaamalla jotakin neuvoa tai uskoi hänelle kotoisia salaisuuksia, ja kun lukutunnit olivat loppuneet, pyrki hän aina saattamaan opettajaa, ikäänkuin hänellä olisi ollut puhuttavana asioita, jotka koskivat yksin heitä molempia. Opettajaa kohtaan hän rupesi jonkinmoisen suojelijan näköiseksi, pyyhki pölyt opetuspöydältä ennenkuin Emilio tuli, näytti varsin tärkeältä ja nuhteli tovereita, jos melusivat. Kerran hän kantoi Emiliolle hiukkaisen maissi-jauhoja, jotka oli kotoa varastanut. Vaikka sai kyytiä, oli hän sittenkin yhtä tunkeilevainen. Hän luuloitteli saaneensa opettajalta uskotun toimia, joista ei saanut puhua. Lopulta jouduttiin niin kauas, että poika, saadessaan toria, kun ei läksyänsä osannut, viittaili Emiliolle ikäänkuin ilmoittaakseen toisille torien tulevan vain muodon vuoksi. Ja parasta kaikesta oli, että poika piti vanhempiansakin samassa uskossa, niin että nämä kerran ihmeissään ja tyytyväisinä tulivat kiittämään Emiliota siitä ansaitsemattomasta, vallan erityisestä suosiosta, jota heidän poikansa sai nauttia.

Vieläkin merkillisempi oli muudan rajasuutarin poika, Fusta, jolle Emilio nauroi koko vuoden. Se oli lystimäinen veitikka, tavattoman aikaisin kehittynyt, pienikasvuinen, isovatsainen, vääräsäärinen, naama flegmaatillinen kuin vanhan rovastin, leikillisen ja samalla vakavan näköinen. Sitäpaitsi puhui nenäänsä ja oli niin lystillinen liikkeissään, vastauksissaan ja hairahduksissaan, ett'ei Emilio voinut olla hänelle nauramatta luokankin edessä. Eräänä aamuna, kun poika tuli kouluun vasta tunnin aljettua ja opettaja häntä siitä torui, pysähtyi hän keskelle luokkahuonetta ja vastasi koomillisen vihastuneena: — Äiti tahtoo minua juoksemaan asioilla ennenkuin kouluun tulen. Täällä minua torutaan, jos tulen liian myöhään. Eipä enää tiedä, ketä tulee totella. — Muutaman ajan kuluttua Emilio ei enää voinut nauramatta katsoa poikaan, ja teki hänelle sentähden harvoin kysymyksiä, ett'ei itse olisi ensimäisenä houkuttelemassa koko luokkaa nauramaan. Jos hänellä olisi ollut puoli tusinaa senlaisia poikia luokallaan, olisi hänen ollut mahdotonta opettaa.

Urkuri ja pikku opettajatar.

Urkurilla oli viime aikoina jotain uutta mielessään, nimittäin neiti
Riccoli, johon luuli tehneensä tavattoman syvän vaikutuksen.

Pikku opettajatar oli joutunut yleiseksi huvilinnuksi, jolle kaikki nauroivat ja josta kaikki pitivät. Tähän olivat myös vaikuttaneet ne kertomukset, joita hänen pienet oppilaansa levittivät. Hän ei seurannut mitään metoodia luokassaan, sai oppilaansa tottelemaan hyväilyillä, rukouksilla ja namusilla, tuhlaili hyviä arvosanoja, opetti ja antoi läksyksi mitä lapset tahtoivat, nauroi ja leikitteli heidän kanssaan ja itki, jos käyttivät väärin hänen kärsivällisyyttään. Hänen lapsellinen heikkoutensa, jota pieni vartalo hyvin kuvasti, ja hänen suuri miespelkonsa oli tehnyt hänet vieläkin houkuttavammaksi herrain silmissä. Eivätpä ainoastaan ne, jotka hänestä todella pitivät, katsoneet häneen rakastunein silmin, vaan monet muutkin kohdatessaan mulkoilivat häntä hartaasti, ikäänkuin olisivat olleet silmittömästi ihastuneina ja aikoisivat uskaltaa vaikka mitä asiansa puolesta. Koska määrätunneilla saattoi nähdä hänen kulkevan koulusta ja kouluun, ottivat muutamat kylän herroista tavakseen asettua jonkun nurkan taa tahi puodin ovelle väijyksiin, saadaksensa sitte nauraa opettajattaren peljästykselle. Kun hän kaukaa näki odottajiansa, kävi hän levottomaksi, astui joko liian pitkiä tahi liian lyhyitä askeleita, ei tiennyt minne piti silmänsä kääntää ja tuuppi pikku tyttöjä, joita aina piti seurassaan, ett'ei aivan yksin joutuisi tämmöisiin vaaroihin.

Niiden joukossa, jotka tuolla lailla huvittelivat pikku opettajattaren kustannuksella, oli jonkun aikaa ollut urkurikin. Juuri hänestä tuo näytelmä oli hauskempaa kuin muista, sillä hänen peloittava vatsansa, hänen lavea, parraton ja hävytön naamansa, repaleinen hatturähjä toisella korvalla, ja ryhti, joka muistutti riemuitsevasta sanskulotista,[24] teki nuoreen tyttöön sen vaikutuksen kuin hänellä tässä olisi ollut edessään itse vallankumouksen pahahenki, joka vaani häntä harjoittaakseen ilkivaltaista kostoaan. Kun hänen oli astuminen urkurin ohitse, joutui hän aivan suunniltaan.

Se urkuria hyvin huvitti, mutta loukkasi samalla hänen itserakkauttaan.

Emiliolle hän kertoi ihmettelevänsä tätä; sanoi, ett'ei koskaan ollut luullut itseään kauniiksi, mutta ei myöskään miksikään epäsikiöksi, joka säikyttäisi nuoria tyttöjä. Hän ei sanonut, mutta ajatteli itsekseen, että se "taiteilija-loisto", joka häntä ympäröi, tietysti lievensi hänen omituisen ulkomuotonsa ikävää vaikutusta.

— Kaikki on turhaa — hän pitkitti. — Turhaan häntä lemmekkäästi katselen. Kun hän minut huomaa, onpa kuin näkisi Belsebubin ilmi elävänä edessään. Niin, kuka niitä naisia ymmärtää!

Hän eräänä päivänä par'aikaa jankutti näitä asioita Emilion huoneessa, kun poika toi terveisiä kirkkoherralta, joka kutsui urkuria luokseen. Varmana siitä, että asia koski joitakuita vanhoja ikäviä juttuja, otti hän harmistuneena hattunsa ja läksi muristen matkaan.

Tuntia myöhemmin hän jälleen astui Emilion huoneesen, hehkuvin kasvoin.

— Tiedättekö mitä minulle on tapahtunut? — oli ensimmäinen huudahduksensa, kun sai ääntä suustaan. — Verratonta konnamaisuutta! — ja hän pyyhki nenäliinalla otsaansa.

Kirkkoherra oli alkanut sotkuisella johdannolla, ystävällisillä ja umpimielisillä korulauseilla. Hänen muka piti urkurille antaa neuvoa — — — Oli tultu pyytämään häntä, kirkkoherraa — — — Hyvin vastenmielistä se oli — — — Lyhyesti — — — kysymys koski nuorta naista. Pappi oli pyytänyt, ett'ei hän enää "vainoisi" neiti Riccolia ja antaisi kunniasanansa, ett'ei täyttäisi "uhkaustansa väkivallan käyttämisestä". Urkuri oli siinä seisonut ihmetellen, suu selällään kuin ladon ovi. — Vainoomista? Uhkauksia? Herra kirkkoherra kai laskee leikkiä? — En suinkaan, herraseni! Tässä näette todistuksen. — Sen jälkeen oli ojentanut urkurille kirjeen, jossa oli urkurin nimi alla; kirje sisälsi hehkuvimman rakkauden ilmoituksen, jossa muun muassa sanottiin, ett'ei hän enää jaksaisi kantaa sitä "vastenmielisyyttä", jota opettajattaressa oli häntä vastaan. Kirje päättyi näillä sanoilla: — Olen päättänyt uskaltaa vaikka mitä tahansa. Ei ihmisten eikä edes Jumalan kosto voi minua pidättää — — — vaikka minun voitettuani täytyisikin lopettaa päiväni, soitettuani pianolla viimeiset kaihon säveleet. Arvoituksen selitys oli tässä viimeisessä lauseessa. Opettajatar oli päättänyt kirjeen urkurin kirjoittamaksi ja pyytänyt kirkkoherraa tekemään minkä voisi, jotta kirjoittaja toki jättäisi julmat aikeensa.

— Minä — kertoi urkuri Emiliolle — purskahdin nauruun. Näytin kirkkoherralle käsialaani, ja se oli aivan toisenlaista kuin kirjeessä. Sitte pyysin häntä katsomaan itseäni tarkasti, että näytinkö muka siltä, joka kirjoittaisi tuommoista sotkua niinkuin joku lyseon kolmasluokkalainen. Veri kuohahti päähäni. Hitto vieköön, miksi on uskottava moista peliä, joka voi saattaa kunniallisen miehen huonoon huutoon? Ovathan jo vuosikausia minua tunteneet. Voinhan ymmärtää, ett'eivät katso yhteiskunnallisia asioita minun kannaltani, mutta sitä en käsitä, että saattavat pitää minua roistona ja aasina. Ja minä sanoin kirkkoherralle kyllä ottavani selkoa ilkityön tekijästä ja rankaisevani häntä tavalla, josta aikoinansa sanomissa puhutaan.

Lopulta kirkkoherra oli uskonut hänen totta puhuvan, jopa nauroi kirjettä uudelleen lukiessaan. Sitten oli sulkenut sen laatikkoon, sekä kieltäytynyt jyrkästi antamasta sitä pois, ett'ei muka urkuri voisi sen nojalla urkkia kirjeen kirjoittajaa. Mutta urkuri aikoi kaikissa tapauksissa ottaa selkoa pahantekijästä.

— Se mahtaa olla — arveli hän — joku sindacon tuttavista, joku niistä, jotka antavat nipistää sormiansa sikari-ansassa. Asiata on mahdettu pohtia siinä talossa. Joskin tappaisin itseni pianoni ääreen! Pöllö! Panenpa sinun polkkaa tanssimaan ilman pianoa — — —

Tuolle hanhimaiselle pikku opettajattarelle, joka ensin tirkisti häneen minkä voi ja sitte meni kantelemaan, sanoisi selviä sanoja, jahka joutuisivat kahden kesken, opettaisi häntä miten on eläminen nyt kun hänelle luultavasti jo viisauden hampaita on puhjennut.

Mutta kun Emilio vakaasti kielsi häntä sitä tekemästä, tyytyi hän siihen, että sai sanatulvana kaataa kostonsa opettajattaren ylitse: — Tuommoiset pelkurimaiset, jäykät madonnat, Rattiseni, ovat ensimmäiset lankeemaan, sillä heidän suuri pelkonsa tulee vain siitä, ett'ei heillä ole vähääkään vastustusvoimaa. Uskokaa minua: neiti Riccoli matkustaa pian Bossolanosta — — — vartaloltaan vankempana kuin tänne tuli.

Kirkkoherra sai pikku opettajattaren piankin uskomaan erhettyneensä. Mutta samalla neiti tunsi katkeraa pettymystä, sillä hänen pelkoonsa, vaikka se kyllä oli todenperäinen, oli yhdistettynä melkoinen määrä naisellista turhamaisuutta, jolle tuo alituinen vaaran-alaisuus oli jotain salaisesti hurmaavata.

Salaperäinen aviomies.

Eräänä päivänä kun oli juuri koulusta lähtemäisillään, Emilio näki rouva Marticanin, joka tapansa mukaan tuli poikaansa noutamaan, mutta tällä kertaa sen näköisenä, että oli tehnyt tärkeän päätöksen, ja että hänellä oli uutinen kerrottavana. Saavuttuaan opettajan eteen hän sanoi: — Minä odotan miestäni tänne — ja ääni loppui, ikäänkuin hän olisi ilmoittanut koko maailman pian muuttuvan. Tyynnyttyänsä hengen-ahdistuksesta hän kertoi lähettäneensä miehelleen sähkösanoman, jossa pyysi häntä tulemaan Bossolanoon, vaikkapa vain kahdeksi tunniksi, maksoi mitä maksoi.

— Jo on aika saada juorukellot vaikenemaan. Voittehan arvata, kuinka ikävää minun on temmata miestäni toimistaan, varsinkin kun häntä tarvitaan Turinissa, jossa hän on heidän oikea kätensä. Mutta mitä tehdä? Voinko minä kulkea joka päivä vihkimäatesti kourassa, voinko niin syvälle alentua? Tällä lailla kaikki vihdoinkin hänen näkevät ja saavat pitkän nenän. Jumala antakoon vaan, ett'ei mieheni, joka on kiivasluontoinen ja kovin arka perheensä kunniasta, äkkipäissään tekisi jotain — — — Minä vapisen jo sitä ajatellessanikin. Oitis sähkösanoman lähetettyäni, kirjoitin kirjeen, jossa varoitin häntä tulemaan tyynellä mielin ja valmiina suuriin ponnistuksiin voidaksensa hillitä itseään. Toivon hänen noudattavan rukoustani. Olkoot vain varoillansa, ett'eivät tule häntä liian lähelle, sen minä sanon. Kyllä hän saa kaikki suut vaikenemaan. Mieheni tulee sunnuntai-aamuna. Jos te kunnioittaisitte minua käynnillänne, esittäisin hänet teille halusta. Minä olen varma siitä, ett'ette suinkaan katuisi kauppaanne, jos oppisitte tuntemaan häntä lähemmin.

Tieto miehen tulosta levisi pian paikkakunnalla; samalla kerrottiin pariskunnan saapuvan aamupäivän jumalanpalvelukseen, jotta kaikki saisivat nähdä heidät. Suuri pelko käsitti ne, jotka äänekkäimmin olivat kieltäneet miehen olemassa oloa; sillä jos tämä oli kiivas ja hävytön ihminen, saattoihan vaimo ärsyttää hänet kostoon.

Mutta suuresti erehdyttiin! Seurakunnassa kuului supinaa ja kaikkien huulilla nähtiin hymyä, kun pariskunta käsikkäin astui kirkkoon pikku poika seurassaan. Tuo kauan odotettu kostonhaluinen aviomies oli pieni, viidenkymmenen vuotias äijärahjus, huonoissa vaatteissa, rouvaa pienempi, kasvot kiltit, nöyryyttä ilmaisevat, tuollaiset alemman virkamiehen, vinossa kapeilla hartioilla, ja huulet aina uneliaassa hymyssä. Kun messun aikana huomasi kaikkien silmät itseensä kiintyneiksi, alkoi hän tirkistellä takinhihojaan ja saappaittensa kärkiä sekä käänteli sormissaan mustaa puusta tehtyä piipunvartta, joka pisti esiin povitaskusta. Kirkosta ulos astuessaan nosti kohteliaasti ja kunnioittavasti hymyellen lakkia kaikille, jotka hänen vaimoaan tervehtivät.

Koko sinä päivänä tuskin muusta puhuttiin kuin herra Marticanista. Mies oli siis todella olemassa, vaikk'ei juuri koko mieskään, olihan tuommoinen katkelma, tuommoinen miehen pätkä niin vähäpätöinen, ett'ei tosiaan olisi kannattanut sitä näytteille tuottaa. Mistä maailmasta se opettajatar oli saanut tuommoisen miehen-oireen käsiinsä? Sehän oli totta varsin lystillinen ilmiö.

Ne, jotka eivät aamupäivällä olleet häntä nähneet, läksivät kävelyajaksi torille vartavasten nähdäkseen häntä ennen pimeän tuloa. Ja siellä se käyskentelikin, käsikynkässä vaimonsa kanssa, taluttaen poikaa kädestä, köyryselkäisenä ja hymysuin, jota vastoin rouva astui suorana kuin seiväs ja näytti totiselta. Tämän ryhmän yleisvaikutus tuntui pahansuovista, niin monien ja suurten toiveitten perästä, varsin heikolta. Olihan heidän esiintymisensä kuin mikäkin huonosti onnistunut näytteliän koe, ja kovin ihmeteltiin, mikä korkea asema valtakunnan hallinnossa tuolla pikku miehellä saattoi olla, joka näytti köyhimmän, halvimman virkamiehen perikuvalta. Mutta ei sentään voitu oikein sydämmestä hänelle nauraa. Muutamat niistäkin, jotka eivät olleet panettelua uskoneet, mutta kuitenkin pelkästä ajattelemattomuudesta panetelleet muiden mukana, häpesivät nähdessään tuon mies paran, jota olivat pakoittaneet tekemään kalliin matkan näyttääkseen itseään, pikku pojan, jota kauan aikaa olivat äpäräksi haukkuneet, sekä opettajatar raukan, joka tosin oli tuima luonnoltaan ja väliin tarttui keppiin sekä vaati liiaksi puhtautta ja siisteyttä köyhiltä oppilailtaan, mutta joka kumminkin opetti heitä varsin hyvin, rakasti poikaansa ja oli kieltämättä hyvä vaimo, koskahan ylpeili miehestään eikä edes aavistanutkaan tämän tekevän aivan toisenlaista vaikutusta kuin hän oli odottanut. Kuinka paljon häpeemättömiä oli puhuttu näistä kolmesta ihmisraukasta, joita elatuksen murhe pakoitti elämään erillään ja jotka eivät muuta pyytäneet, kuin että saisivat rauhassa syödä vaivalla ja rehellisesti ansaitsemaansa leipäpalaa. Ja niinpä tapahtui, että moni, pahan omantunnon vaivaamana, tervehti tavattoman kunnioittavasti opettajatarta ja hänen miestään. Emilio huomasi sen ja iloitsi; sillä olemme toki kaikki sen luontoisia, että sydämmemme laajenee, kun tarkastaessamme lähimmäistemme käytöstä, olemme vaaditut tunnustamaan, ett'eivät olekkaan kaikki ilkeitä ja raukkamaisia.

Suuri suru.

Loppupuolella talvea täytyi Emilion jättää oma luokkansa kirkonpalvelian haltuun hoitaakseen Dellin luokkaa, sillä Delliä vaivasi kaulatauti. Iltakoulussakin Emilio hoiti toverinsa tunteja.

Emilio oli joutunut yhä lähempään tuttavuuteen Dellin kanssa varsinkin taudin aikana, sillä hän kävi joka päivä kertomassa luokan edistymisistä. Ensikertaa Dellin luona ollessaan hän suuresti ihmetteli pienessä kodissa vallitsevaa erinomaista siisteyttä; vaan kaikkein enimmin häntä hämmästytti makuuhuone, johon Delli oli sängyn ja seinän väliin muodostanut itselleen jonkinmoisen työhuoneen. Siinä oli pieni kirjoituspöytä ja kirjahylly, johon oli perin siististi sijoitettu koulukirjoja, paperitukkuja, luetteloita ja monta vuosikertaa kasvatus-opillisia sanomalehtiä. Pienessä ruokahuoneessakin olivat seinät täynnänsä koulukaluja: vanhoja maatieteellisiä karttoja, muistotieteellisen järjestelmän tauluja, kunnia-diploomeja, allakka, uuden koulurakennuksen pohjapiirustus sekä Vincenzo Troian kuva.

Delli teki työtä makuullakin. Lapset hiipivät varpaillaan hänen vuoteensa ääreen, ja kun olivat siinä kertoneet läksynsä, menivät äitiä auttamaan taloudessa. Äiti oli samalla sairaanhoitajana, keittäjänä, siivoojana ja pesijänä; sitäpaitsi auttoi lapsia läksyjen lukemisessa.

Kovin Emilioon koski se levottomuus, joka perheen jäsenissä näkyi niin kauan kuin isän taudin käänteestä oltiin epätietoisina. Ei tuo ihme ollutkaan, isänhän työ ja terveys olivat heidän voimansa. Lääkärin vakuuttaessa vaaran olevan ohitse, ja varsinkin kun näki toverinsa pystyssä, Emilio tunsi kiven vierevän sydämmeltään. Osoittamansa myötätuntoisuus ja ystävällisyys näinä murheen päivinä sekä hänen siivo ja hauska käytöksensä herättivät vaimossa ja lapsissa ystävällisiä tunteita, ikäänkuin hän olisi ollut vanha ystävä, jolle saattoi kaikki puhua. Delli yksin ei muuttanut käytöstapaansa, vaan sydämmellisesti kiitettyänsä kaikesta, oli hän edelleen kohtelias, tulematta sen tuttavallisemmaksi, eikä puhunut koskaan muusta kuin koulu-asioista, ja niistäkin ainoastaan, jos toinen teki kysymyksiä.

Tuskin oli isä päässyt sairasvuoteelta, ennenkuin pikku poika sai tulirokon. Emiliolle tuli taaskin tilaisuus ihaella tätä perhettä, joka aina oli valmis ottamaan vastaan kärsimyksiä ja vaaroja suotta valittamatta tahi muuten osoittamatta heikkoutta. Semmoisissa tapauksissa kaikki perheen jäsenet ponnistivat kaksinkertaisesti voimiansa, kaikki toimivat nopeaan ja yksimielisesti niinkuin saman koneen eri jäsenet, eikä tuossa köyhässä kodissa puuttunut yhtäkään niistä lukemattomista pikku asioista, joita tautivuoteella tarvitaan ja joita usein puuttuu rikkaissa ja hienoissa kodeissa, missä on yltäkyllin rahoja, mutta ei huolenpitoa ja ymmärrystä.

Delli ei kuitenkaan jättänyt koulutyötään, ja koska pienokainen tahtoi isää olemaan luonaan, istui tämä iltasin korjailemassa kirjoitusvihkojansa sairaan vuoteen vieressä. Liikuttavaa oli nähdä, kuinka poika parka, polttavan kuumeenkin ajalla, näytti iloitsevan umpimielisen isän ystävällisyyden osoituksista ja koki, päästäksensä isompaan suosioon, kysellä mitä oli läksyksi annettu, mitä isä aikoi seuraavana päivänä selittää ja oliko koulussa mitään erinäistä tapahtunut. Isä pyysi käden liikkeellä häntä vaikenemaan ja hän vaikenikin oitis.

Eräänä päivänä oli kuume korkeimmillaan. Kaikki olivat peloissaan pojan puolesta, ei kukaan nukkunut sinä yönä ja Delli teki työtä aamunkoittoon asti ruokahuoneessa. Sieltä hän aina vähä väliä meni sairaan luo, joka häntä huuteli. Pienokainen voitti taudin. Isä ei sanoin ilmoittanut iloaan; ainoastaan kasvonsa, jotka viime päivinä olivat olleet synkistyneinä, selkenivät hiukkasen.

Emilio huomasi että Dellillä ja hänen vaimollaan oli vielä jokin toinen murhe, sillä jos ei olisi, pitäisihän ainakin äidin osoittaa suurempaa iloa pojan parantumisesta. Emilio katseli useasti rouvaa ja tämä huomasi sen.

Eräänä aamuna hän avasi sydämmensä Emiliolle. Viimeiset tiedot Turinin teknillistä koulua käyvältä Norberto pojalta eivät olleet juuri hyviä. Näyttipä siltä, kuin hän viime aikoina olisi ruvennut laiskottelemaan ja vetelehtimään. Viime arvosanansa olivat laskeneet. Pojan lyhyet, sekavat kirjeet näyttivät pakosta kirjoitetuilta, ilman avosydämmisyyttä ja rakkautta. Hän ei voinut ymmärtää syytä kaikkeen tähän. Poika oli hyvin vilkas, huveihin taipuvainen ja ehkä hieman köykäinen luonnoltaan; mutta hän ei ollut koskaan ollut pahantapainen, oli lukenut ahkeraan ja näyttänyt käsittävänsä niitä velvollisuuksia, joita isän uhraukset hänen puoleltaan vaativat. Jumala varjelkoon heitä, ett'ei poika joutuisi väärille teille, hän, josta isä toivoi niin paljon! Isä itse oli häntä opettanut ja kasvattanut, oli vuosikausia käyttänyt kaiken vapaan aikansa hänen hyväkseen, kirjoittanut omalla kädellään hänelle oppikirjoja, valmistellut hänelle lukemattomia kirjoitusvihkoja ja opetustauluja, siten huojentaakseen hänen lukujaan. Sitäpaitsi oli isä ollut hänelle aina hyvänä esimerkkinä. Jos ei poika sillä lailla ja senkaltaisen isän kasvattamana onnistuisi, silloin tosiaankin saattoi joutua epätoivoon kasvatuksen voimasta! Poika ei ollut viimeksi vastannut isän kirjeesen, jossa tämä vaati pikaista vastausta.

Emilio koki lohdutella häntä minkä voi, mutta rouva ei muuttanut surullista muotoaan.

— Mitä te luulette, herra Ratti? — sanoi hän. — Minulla on pahoja aavistuksia.

Eräänä aamuna, pari päivää ylläolevan haastelon jälkeen, tuli Dellin pikku tyttö säikähtyneenä Emilion luo ja pyysi tätä äidin puheille. Emilio riensi oitis portaita ylös ja tapasi ruokahuoneessa rouva Dellin, joka istui pöydän vieressä kirje kädessä ja itki katkerasti. Delli itse oli poissa ja poika vielä vuoteessa; tyttö meni ulos äidin käskystä, äiti sulki äkkiä oven ja kääntyen opettajaan puhkesi hän sydäntä särkeviin nyyhkytyksiin.

Emilio ehti tuskin kysyä, ennenkuin rouva ojensi hänelle kirjeen, sanoen: — Te olette niinkuin veli meille. Minä luotan teihin. Lukekaa, neuvokaa minua! Pelkään tulevani hulluksi.

Kirje oli rouva Dellille hänen poikansa emännältä, eräältä rouva Beisson'ilta, joka pitkän, vuoroin lohduttavia vuoroin surullisia sanoja sisältävän johdannon perästä kertoi, lähemmin selittämättä, sattumalta kaivanneensa kahtasataa viittäkymmentä lireä ja keksineensä, ikävä kyllä, Norberton ottaneen rahat, tietysti aikoen toimittaa ne takaisin; poika oli viime aikoina ollut huonoissa seuroissa; hän oli kahdenkesken hänelle peittelemättä tunnustanut ajattelemattomuutensa sekä osoittanut katumusta ja syvää surua. Rouva ei olisi tahtonut kertoa tästä vanhemmille niinkuin hän ei ollut siitä muillekkaan puhunut; mutta koska rahat olivat hukatut ja rouvalla puute edessä, oli hänen ikävä velvollisuutensa pyytää perhettä maksamaan hänelle vahingon, niin pian kuin suinkin, josta hän ei vähääkään epäillyt, kun tiesi kuinka rehellisiä olivat. Lopulta kirjoitti pitäneensä viisaampana kääntyä rouvan puoleen siinä tapauksessa, että tämä mahdollisesti tahtoi pitää asian salassa mieheltään. Vanhempain ei pitänyt surra liikaa, koska kysymystä ei ollut muusta kuin lapsellisesta kevytmielisyydestä.

Emilio oli tuskin lukenut kirjeen, ennenkuin hän, muistellessaan isää, tunsi piston sydämmessänsä; hänen hämmästyksensä lisäsi vaimo paran epätoivoa.

— Joko luitte? — hän huusi, tempasi kirjeen ja rutisti sitä käsissään. — Oi Jumalani, Jumalani! Kun nyt semmoinen meille tapahtui! Sanokaa, voiko tuo olla totta? Poikani, oma Norbertoni! Pitääkö mieheni saada tietoa tästä? Ei, ei, ennen tahdon kuolla. Mitä on tekeminen? Kaikeksi onneksi hän ei ollut kotona kirjeen saapuessa. Sanokaa, kuinka minun on menetteleminen, herra Ratti? Maailma pyörii silmissäni. Minä uskon vieläkin, ett'ei se ole totta. Mistä minä otan kaksi sataa viisikymmentä lireä? Se tulee meidän häviöksemme. Ja rahat ovat oitis lähetettävät. Entäs häpeä sitten! Jumala meitä armahtakoon!

— Teidän miehenne ei pidä saada tästä tietoa — vastasi Emilio päättäväisesti. — Kätkekää kirje ja koettakaa itse tyyntyä. Rahat minä hankin. Kyllä kaikki tulee hyväksi jälleen. Mutta ennen kaikkea, teidän miehenne ei saa tästä tietää.

— Te olette pelastajamme! — nyyhkytti äiti parka. — Mitä minä nyt teen?

— Kuinka kauan herra Delli viipyy ulkona? — Emilio kysyi.

— Ei tiedä — vastasi rouva huolestuneesti. Hän ei sanonut, minne aikoi mennä. Hän voi olla täällä minä hetkenä tahansa. — — — Rouva riensi ikkunaan katsellakseen, näkyisikö se tulevaksi, mutta pysähtyi jo kolmannella askeleella ikäänkuin maahan naulattuna, sillä samassa joku tarttui oveen. Delli astui sisään, tervehti toveria ja antoi lakkinsa vaimolleen sekä meni suoraa päätä sairaan luo. Molemmat toiset seurasivat jäljestä, vaihdettuaan katseen, Emilio säpsähti, nähdessään rouvan pelästyneet kasvot. Delli lähestyi vuodetta, pani kätensä pojan otsalle, jolloin poika hymyili isälle. Sitten hän tutkistellen katseli vaimoansa ja sanoi: — Sinä olet itkenyt. Mikä sinua vaivaa?

Rouva näytti vapisevalla kädellään sairasta poikaa ja vastasi: —
Voithan arvata; minä pelkään taudin mahdollisesti palaavan.

— Et sinä sitä ole itkenyt — sanoi mies.

— En muutakaan — rouva vastasi.

— Miksikä — kysyi Delli hetken päästä — et puhu minulle totta?

Katseensa oli niin tuima ja läpitunkeva, että rouva kokonaan hämmästyi ja vastasi äkkiä: — Norberto on pelannut.

Delli vaikeni hetkisen ja katseli Emiliota, joka turhaan koki keksiä keinoa estääkseen asiaa täydelleen ilmi tulemasta. Sitten kysyi Delli tyynesti vaimoltaan: — Kuka on sinulle kirjoittanut?

— Rouva Beisson.

— Miksikä salaat kirjettä minulta? —

Äiti raukka, joka rutisteli kirjettä kädessänsä, oli hämillään kuin pahantekijä, eikä enää voinut teeskennellä vaan vastasi: — Siksi, ett'en tahtonut mieltäsi pahoittaa. Olen jo vastannut kirjeesen. Aikomukseni oli olla tästä sinulle puhumatta. Mitä hyötyä siitä olisikaan? Sieltä tuli vain muutamia riviä. Olen sen jo polttanut — — — se on oikein totta.

— Anna kirje minulle — sanoi mies ja ojensi kätensä.

Rouva oli hetkisen kahden vaiheella ja mutisi sitte kuolevan äänellä:
— Kysymys onkin jostain — — — pahemmasta.

Minuutti kului kamalassa äänettömyydessä.

Sitten kaikui huoneessa ääni, jommoista rouva ei ollut ikänänsä kuullut ja joka jäädytti hänen sydämmensä: — Onko poika varastanut?

Rouva Delli purskahti itkuun ja kätki kasvot käsiinsä. Emilio töytäsi toverin luo, tarttui tämän käsivarteen huudahtaen: — Ei, hän ei ole varastanut — — —. Se on pelkkää kevytmielisyyttä. — — — Älä ole levoton — — —.

Mutta kirje oli jo joutunut opettajan haparoiviin käsiin. Hän luki sitä hermostuneella tarkkaavaisuudella, kasvonsa muuttuivat vähitellen kalman karvaisiksi, niinkuin isän, joka näkee poikansa pistoolilla tähtäilevän ohimoonsa, ja hitaasti vetävän liipaisinta, voimatta liikahtaa tahi huutaa apua.

Kun Delli oli kirjeen lukenut, katseli hän suurin silmin vaimoonsa, joka heittäytyi hänen kaulaansa ja itki haikeasti miehensä rinnoilla.

Opettaja irtaantui lempeästi vaimostaan ja istui miettiväisenä hetkisen. Sanomaton väsymyksen ilmaus oli laskeutunut hänen kasvoilleen, ikäänkuin hän näinä minuutteina olisi tullut kahtakymmentä vuotta vanhemmaksi. Äkkiä sitte sanoi: — Minä matkustan Turiniin.

Vaimo kysäisi arasti, katsomatta häneen: — Entäs rahat?

Delli ei vastannut, mutta Emilio virkkoi: — Ne minä hankin.

— Ei tarvita — sanoi Delli päättäväisesti. — Minä tarvitsen pian apuasi toiseen. Kiitos, Ratti.

Delli laski kätensä suulleen merkiksi siitä, ett'ei asiasta saisi puhua.

Emilio riensi oitis ulos lähteäksensä rahoja hankkimaan. Itsellään hänellä ei ollut kuin sata lireä, joita oli säästänyt Turinin matkaa varten. Ensin hän aikoi kääntyä maanmittarin puoleen ja pyytää häneltä lainaa, muka itselleen. Mutta hän oli tuskin porstuaansa päässyt, ennenkuin toinen ajatus johtui hänen mieleensä ja hän naputti urkurin ovelle.

Ovi avattiin ja hänen edessään olivat nuo isot, parrattomat kasvot tavattoman totisina. Urkuri kuiskasi: — Käy sisään. Poika on täällä.

Emilio luuli kuulleensa väärin, niin merkilliseltä asia hänestä tuntui.

— Hän on täällä — sanoi toinen matalalla äänellä ja antoi opettajan astua sisään, sekä osoitti sormellaan viereistä huonetta. Minä tiedän kaikki. Hän on tunnustanut minulle. Veitikka riensi tänne Turinista jalkapatikkaa, toivoi ehtivänsä ennen kirjettä ja aikoi heittäytyä isänsä jalkain juureen. Mutta kun hän oli portaille ehtinyt, käsitti hänet semmoinen pelko, että hän töytäsi huoneeseni ja pyysi minua kätkemään itseänsä. Minun tuli surko poikaa ja otin hänet vastaan. Myöhemmin kyllä näytän nyrkkiä hänelle. Mutta tiedättehän — — — vieras on huoneessa pyhänä pidettävä.

Emilio kertoi isän tietävän kaikki.

Urkuri oli sitä arvannut, kun oli kuullut rouva Dellin itkua yläkerrasta. Tätä sanoessaan hän seisoi pianon vieressä, käsi hiuksissa, tuijottaen lattiaan. Hetken päästä lisäsi: — Että tuon nyt piti tapahtua semmoiselle miehelle kuin Dellille! — — Oikeus on omituinen tässä maailmassa. Eivät esimerkiksi varkaan lapset tuommoisia tee. Sanokaas, voiko tämmöiselle yhteiskunnalle enää sallia puolta vuotta pitempää elon-aikaa.

Sen jälkeen hän selitteli läheisemmät ja loitommat syyt pojan rikokseen. Syynä ei ollut nainen, vaan ylimalkaan naiset. Vilkas ja voimakas poika, joka oli seitsemänteentoista vuoteensa elänyt — — — niinkuin muka on elettävä — — — oli sitte ensi kertaa kiellettyä hedelmää maistettuansa kadottanut kaiken maltin ja heittäytynyt nautintoihin nälkääntyneen villin tavoin. Mutta siihen tarvittiin rahoja, ja kun hänellä oli käytettävänään ainoastaan kansakoulu-opettajan laiha kukkaro — — —

— Hän on käyttäytynyt kauheasti, — pitkitti urkuri ja pudisteli nyrkkiään. — Dellin tapaiselle isälle ei saa käyttäytyä noin konnamaisesti, ei — — —

Emilio keskeytti hänet ilmoittamalla tulleensa pyytämään häneltä rahalainaa.

— Tässä on — — vastasi urkuri vetäen kirjekuoren taskustaan.

Emilio suuteli häntä poskelle.

Urkuri hieroi kädellä poskeaan ja sanoi: — Ei mitään kiittämistä. Kun Dellille rahaa lainaa, on se juuri sama, kuin jos ne panisi valtion pankkiin.

Emilio riensi portaita ylös suoraan Dellin luo. Opettaja rouvineen olivat etumaisessa huoneessa, kun Emilio hengästyneenä astui sisään ja ojensi rahat sanomatta sanaakaan.

Delli ei ottanut niitä.

— Kiitos, Ratti — hän sanoi tyynesti: — Kyllä hyvyyttäsi muistan. Mutta minä en tarvitse niitä. — Samassa hän näytti Emiliolle punaisella nauhalla sidotun setelitukon, monien vaivojen ja kieltämysten hedelmän.

— Menkää pikemmin — lisäsi — ja ilmoittakaa poissaolostani sindacolle sekä sanokaa, että palajan huomenna.

Emilio lähti kohta, mutta päätti koettaa saada lopun asialle siten, että poika heittäytyisi isän jalkoihin ja otettaisiin mukaan Turiniin. Emilio palasi urkurin luo, jätti tälle rahat takaisin ja puhui tuumastaan. Urkuri meni viereiseen huoneesen ja tuli pian ulos poika mukanaan. Tämä oli miellyttävä, äitinsä näköinen nuorukainen, kalpea ja väsyneen näköinen, vaatteet pölyssä ja epäjärjestyksessä.

Seuraavana silmänräpäyksenä kuuluivat isän askeleet portaista.

— Rohkaise itseäsi! — sanoi urkuri ja lykkäsi pojan ovesta ulos. — Ennen menisin hirteen kuin tahtoisin toistamiseen nähdä tämmöistä näytelmää.

Kaikki kolme astuivat ulos. Delli tuli portaita alas, matkareppu kädessä. Poika syöksyi, niinkuin Herkuleen käden paiskaamana, hänen jalkoihinsa, syleili isän polvia läähättäen ja sanaa sanomatta. Isä kalpeni, teki vaistomaisen inhoa ilmaisevan liikkeen, katseli sitte hetkisen poikaa sanomattomalla tuskalla ja sanoi: — Mene äitiäsi tervehtimään.

Poika juoksi portaita ylös, kimakka huuto kuului — — — huuto, joka ilmaisi sääliä ja anteeksi antamusta. Sitten juoksi hän takaisin alas ja kätkeytyi isänsä taakse. Seuraavana iltana Delli palasi Turinista. Emilio meni häntä tapaamaan, mutta toinen ei puhunut sanaakaan matkastaan eikä pojasta. Ei äitikään sanonut mitään. Ei Emiliokaan mitään kysellyt. He puhuivat aivan toisista asioista niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Delli ei sitte koskaan sanallakaan maininnut näitä asioita, ei edes poissa olevaa poikaa. Hän kävi yhä äänettömämmäksi, näytti entistään totisemmalta ja antautui tykkönään koulutyöhönsä. Asioittensa järjestämistä varten hänen täytyi käyttää kaikkia tarjona olevia keinoja rahojen ansaitsemiseksi. Hän antoi tunteja talonpojille, jotka asuivat puolentoista kilometrin päässä kylästä, palvelioille, jotka aikoivat alkaa kauppaa ja teurastajan puolihassulle pojalle, jota Emilio ei ollut huolinut luokkaansa. Hän ei sallinut itselleen vähintäkään lepoa päivin, jätti sikseen jokapäiväiset kävelynsä uudelle koulurakennukselle ja korjaili oppilaitten kirjoituksia lyijykynällä kouluun kulkiessaan. Kahta nopeammin kuin ennen hän valmisti tuntejansa, valitsi ainekirjoituksia ja teki muistiinpanoja siitä, mitä oli kuullut ja lukenut ja mikä saattoi olla hänelle opetuksessa hyödyksi. Rouva Delliä huolestutti miehensä kiihtynyt työ-into, joka melkein vieroitti hänet perheestä, ja hän sanoi huolestuneena Emiliolle: — Oi, hän ei ole enää entisensä kaltainen, hän on aivan muuttunut!

Emilio koki rouvaa lohdutella; sanoi juuri sitä seikkaa, että Delli niin innokkaasti antautui koulutyöhön, hyväksi enteeksi, sillä se todisti hänen unhoittaneen tuon ikävän jutun.

Mutta rouva pudisteli päätään ja virkkoi: — Oi ei, ei, hän ei ole sitä unhoittanut.

Kuitenkin tuntui siltä. Lyhyissä keskusteluissa hän jutteli kouluasioista semmoisella selvyydellä ja seikkaperäisyydellä, sekä toi esiin runsaita, älykkäitä ehdoituksia, jotka hämmästyttivät kumppania ja ilmaisivat uusia puolia tuossa erinomaisessa miehessä.

Emilio ihaili Delliä ja oli hänelle suuresti kiitollinen siitä, että hän ikäänkuin aatelis-arvoon koroitti heidän tointaan ja oli virkakuntansa kaunistuksena, opettaja semmoinen, jota Emilio aina ajatuksissaan voisi asettaa kilveksi, kun ihmiset hänen virkaveljiänsä pilkkasivat. Delliä muistellessaan hän saattaisi irvisteliöille sanoa: — Onpa sentään joukossamme miehiä, joiden edessä teidän täytyisi maahan kumartua.

Vieläkin ihmeteltävämmältä tuntui toveri, kun hän ajatteli, ett'ei tämä koskaan koettaisi parantaa taloudellista tilaansa, että moni tarkastaja ei älyäisi mitään eroa tämän ja muitten opettajien välillä ja että hän kuolisi tuntemattomana niinkuin työmies vuorikaivoksessa, ansaittuansa neljänä kymmenenä vuotena pyhässä virassaan tuskin sen vertaa kuin tenoori-laulaja saa viikossa.

Viimeiset päivät Bossolanossa.

Emiliokin eleli viimeiset kuukaudet Bossolanossa aivan itseksensä.

Niin pian kuin oli kuulutettu kuusitoista paikkaa Turinin kansakouluissa Toukokuun ensimäisenä päivänä tapahtuvan kilpailun kautta haettavaksi, lähetti Emilio hakemuksensa ja muut paperinsa, ja nyt kun kunniansa oli kysymyksessä, rupesi hän uudella innolla tutkimaan kilpailuun tarvittavia aineita, joita niin monasti oli alkanut lukea ja aina jättänyt. Suuresti häntä kiihoitti toivo päästä opettajaksi Turiniin, jossa voisi olla varmana virastaan, jossa saisi kuunnella yliopiston luentoja, olla saapuvilla opettajain kokouksissa, käyttää kirjastoja, seurustella sivistyneitten toverien ja ystävien kanssa, ja jossa ei olisi muita ohjeita kuin lukujärjestys, eikä muita esivaltoja kuin koulunjohtokunta. Tuo tuntui hänestä jonkinmoiselta luvatulta maalta.

Emilio oli siinä lukujen harjoittamiselle erittäin suotuisassa iässä, jolloin nuoruuden intoon yhdistyy varttuneemman ajatuksen kestävyys; jolloin ihminen vielä rakastaa maailmaa kylläksi halutaksensa saavuttaa siinä kunniata, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että vastenmielisesti antautuisi kirjojensa seuraan; hän oli tuossa hedelmää tuottavassa iässä, jolloin ihminen valmistuu myöhempään nuoruuteensa ja saapi silloin lyhyeksi ajaksi rintaansa samat toiveet ja eloisat tunteet, mitkä hänellä oli ensimäisen nuoruuteensa päivinä.

Monta vuotta jälkeenpäin Emilio ihastuksella muisteli noita vilpoisia aamuja Bossolanossa, jolloin hän nousi vuoteeltaan ennen aamun koittoa ja istautui kirjoituspöytänsä ääreen; noita rauhaisia, rajattoman vapaita hetkiä, jolloin hän työskenteli yksin keskellä nukkuvata kylää, jopa miljoonain nukkuvain ihmislasten keskellä. Tuntuipa silloin niinkuin hän aikaisen työnsä kautta pääsisi edelle muuta ihmiskuntaa, jopa luontoakin kauemmas ja siten pitentäisi ikäänsä. Hän muisteli noita ihania hetkiä, vietettyjä hauskassa, hiljaisessa työssä, jolloin ei mikään häirinnyt, vaan päinvastoin aamukoiton unikuvat virkistivät, sillä niissä entistä yhä useammin haamoittivat Faustina Gallin armaat kasvot ikäänkuin salaperäisenä enteenä siitä, että hän pian näkisi hänet jälleen. Halveksittavalta, jopa käsittämättömältä Emiliosta silloin tuntui, että oli saattanut hakea iloa lasista, sen sijaan että olisi sen löytänyt kirjoistaan ja toiveistaan. Kun hän, mielikuvitus lukemisen kautta vireillä, näki päivän valon taivaan rannalla sarastavan ja leviämistään leviävän, ajatteli hän iloiten, että hänenkin ehkä elonsa tulisi valoisammaksi ja että aurinko joskus nousisi sitäkin valistamaan.

Kun Emilion oli matkustaminen Turiniin, jonne oli saanut kutsun kilpailuun, toivottivat kaikki hänelle onnea ja jättivät hänelle jäähyväiset sydämmellisyydellä, jommoista hän ei ollut ennen missään kylässä nähnyt. Täytyy lisätä, että moni sattumalta oli silloin hyvällä päällä. Kirkkoherra oli vihdoinkin saanut valtiolta rahoja uuden kirkontornin rakentamiseen ja maanmittari työskenteli ahkerasti saadakseen siihen sievän piirustuksen, sekä väitti tekevänsä yhtä kauniin kuin Florensin Campanilan torni, vaikka hiukan pienemmän; siitä muka tulisi niin soma, että olisi öisin vartioittava, jott'ei varastettaisi. Sindaco oli juuri ikään saanut valtion kunniamerkin. Tarkastajatar näytteli parast'aikaa uutta hamettaan. Delli, jonka vanhin poika oli onnellisesti päättänyt tutkintonsa, oli jälleen aloittanut (hyvä merkki) jokapäiväiset kävelynsä koulurakennukselle, josta ainoastaan savisilaus enää puuttui. Neiti Riccolikin, joka oli melkoisesti rauhoittunut, oli entistänsä tyytyväisempi. Hänen nimipäivänsä edellisenä iltana olivat muutamat nuoret herrat pitäneet harmonikalla, okarinalla ja huilulla soittajaiset hänen ikkunansa alla, ja silloin oli neiti osoittanut tavatonta urhoollisuutta taittaen kaksi kukkasta ikkunalaudalla olevista kasveista ja heittäen ne alas soittajille. Kumminkaan ei silmiänsä näyttänyt. Vaan kukkasten kanssa hän osoitti tahtovansa heittää ainaiseksi luotaan kaikki perusteettomat pelvot ja hullunkuriset luuloittelut. Hänkin heitti Emilialle hellät hyvästit.

Viimeinen, jolle Emilio hyvästi sanoi, oli urkuri. Tämä riemuitsi uudesta, äsken löytämästään aarteesta. Eräs Milanossa asuva ystävänsä oli lähettänyt hänelle vuosikerran sanomalehteä Aatteitten transfusiooni, kuuluisan Tito Livio Cianchettinin toimittama, ja sitä urkuri luki sanomattomasti nauttien, sillä hän löysi siinä omat aatteensa esitettyinä juuri tuommoisella haaveilevalla, uhkaavaisella epämääräisyydellä, joka häntä miellytti. Varsinkin eräs asia oli hänestä sukkela. Kauan haettuansa kahta sanaa, jotka sattuvasti kuvaisivat yhteiskunnan kahta vihollista säätyluokkaa, ja käytettyänsä turhaan sanoja masentajat ja masennetut, hallitsevat ja hallitut, oli Cianchettini lopulta löytänyt kaksi sanaa, jotka urkurin mielestä olivat oikeita neronleimauksia: soittajat ja soitettavat. Niin, ne juuri olivat sopivat sanat! Maailma oli tosiaankin jaettu soittajiin ja soitettaviin. Ei kukaan voinut toivoakkaan tämän jälkeen löytävänsä kaunopuheliaasti ivallisempaa ja kuvaavampaa lausetapaa. Parina viime viikkona hän enimmäkseen käytti vain näitä kahta sanaa, huutaen niitä tuhannesti kahvilassa tavallisessa iltaseurassaan. Hän sanoi tahtovansa käyntikorteilleen painattaa: Se ja se, toimeltaan soittaja, yhteiskunnallisen asemansa puolesta soitettava. Ja hän nauroi niin, että oli halkeamaisillaan. Tästä asiasta urkuri laski leikkiä koko ajan kun Emilio oli hänen luonaan.

— Ehkä — hän sanoi — emme tapaa toisiamme muutamaan aikaan. Jos niin on, sitä parempi; se merkitsee, että me näemme toisemme, kun kaikki loppuu.

Koska urkuri piti Emiliota hengenheimolaisenaan, vaikk'ei tämä koskaan ollut ilmoittanut pitävänsä samoja aatteita, käski hän tätä tervehtimään ystäviä Turinissa, kuitenkaan sanomatta keitä. Hän tarkoitti kaikkia, jotka odottivat isoa mullistusta, suuren lautahökkelin vihollisia, sanalla sanoen soitettavia.

— Sanokaa heille — lisäsi — että mekin, pienten kuntain jäsenet, olemme valmiina, ja että, kun tuo iso päivä vihdoin koittaa, me seisomme heidän sivullansa soittamassa. Tuhat tulimmaista — — — emmekö silloin soittaisi!

Turinissa.

Turinissa keskellä meluavaa ihmisjoukkoa, joka kulki edes takaisin raatihuoneen portaita, minne hänkin oli mennyt tiedustelemaan milloin ja missä kirjallista tutkintoa pidettäisiin, kadotti Emilio kaiken itseluottamuksen, mikä hänellä oli ollut Bossolanossa, ja hänestä tuntuivat kaikki ihmiset kansakoulu-opettajilta, jotka aikoivat ottaa osaa kilpailuihin ja olivat lukeneet enemmän kuin hän. Ja kun hän illalla istui yksinään Kolmen Kyyhkyn ravintolassa, vaatimattomassa huoneessa, jonka ikkuna antoi likaiselle pihalle päin, tuntui hänestä kuin hän olisi tehnyt viisaammin, jos olisi ainaiseksi tyytynyt rauhalliseen elämään jossakin maakylässä.

Seuraavana aamuna Emilio heräsi hyvä tuuma mielessään: hän tahtoi mennä tervehtimään asian-ajaja Samista, jota ei ollut nähnyt kolmeen vuoteen. Emilio oli varma siitä, että asian-ajajan seurustelu häntä virkistäisi, ja sitäpaitsi toivoi asian-ajajan, pyytämättäkin, antavan hänelle suosituskirjeen; sillä hän oli kuullut tämmöisissä tutkinnoissa suosituskirjeitä satamalla satavan ja niiden kevätsateen lailla tekevän maan hedelmälliseksi.

Emiliolla oli se onni että tapasi asian-ajajan kotona.

Herra Samis oli hiukan lihonnut, käynyt vähän harmaapäiseksi, mutta oli yhtä ystävällinen ja vilkas kuin ennen. Rouva oli jo matkustanut maalle. Generi poika oli vast'ikään kunnialla suorittanut päästötutkinnon teknillisestä koulusta ja aikoi juuri pyrkiä teknilliseen opistoon. Altaranassa ei ollut mitään uutta tapahtunut, paitsi että sindaco oli tullut entistänsä ylpeämmäksi. Sindacon sopimaton suhde Case Rossen naituun opettajattareen oli joka miehen suussa. Hauskin uutinen, minkä Emilio sai kuulla, oli että Faustina Galli, joka oli ottanut osaa viimevuotiseen kilpailuun, nyt oli opettajattarena eräässä Turinin esikaupungissa ja että Emilio luultavasti saisi tavata hänet ensi opettajakokouksessa, joka tulisi pidettäväksi Emilion syntymäkaupungissa.

Kun Samis kuuli Emilion tulleen Turiniin kilpailua varten, kertoi hän uutisen, joka aivan masensi Emiliota. Avoimia paikkoja oli, kuten Emilio jo tiesi, kaikkiaan kuusitoista; hakijoita oli, ja sitä Emilio ei ennen tiennyt, kokonaista kaksisataa kolmekymmentä.

Hän tunsi jo repposet saaneensa. Mutta asian-ajaja lohdutti häntä ja sanoi, ett'ei saanut suuresta luvusta säikähtyä. Noiden kahdensadan kolmenkymmenen hakijan joukossa oli ainoastaan kahdeksantoista mies-opettajaa; kaikki muut olivat naisia. Jos valtuusmiehet, kuten asian-ajaja luuli, olivat pidättäneet opettajille puolen tusinaa paikkoja ei heitä tulisi aivan monta niistä kilpailemaan. Tätä kuullessaan Emilio hengitti helpommin. Mutta lähemmin ajatellen tuntui asia hänestä mahdottomalta, ja hän luuli asian-ajajan erehtyvän.

— Minä en erehdy — virkkoi herra Samis — eikä se niin kummallista olekkaan. Hakijoita on tietysti paljon, mutta useimmat heistä ovat nuoria tyttöjä tästä kaupungista, jotka ovat päättäneet ruveta opettajattariksi ainoastaan siinä tapauksessa, että saavat virkoja täällä, jossa heillä on kotinsa ja tuttavansa. Jos eivät läpäise, tulevat seuraavaan kilpailuun, jopa muutamat heistä saapuvat viisikin kertaa peräkkäin samaan tutkintoon. Mutta kuinka moni opettaja viitsii tulla tänne kovaa tutkintoa kokemaan, pieniä säästöjään huventamaan! Minua ihmetyttää, että heitä on niinkin monta, ja luulen ensi vuonna tulevan vähemmän; sillä ainoastaan etevät ja sivistyneet läpäisevät täällä, eikä enää tähän aikaan kyvykkäitä tiedonhaluisia nuorukaisia rupea opettaja-uralle. Mitä taas niihin tuhansiin tulee, jotka maakylissä kuhnailevat, on niissä ani harva semmoinen, että voisi toivoa onnistuvansa tutkinnossa. Se päivä on pian koittava, jolloin eivät edes maanhylyt viitsi antautua opettaja-uralle. Kaikki, jotka suinkin voivat, lähtevät nyt jo tiehensä. Ehtimiseen kansakoulu-opettajat karkaavat toisille aloille, pyrkivät kunnankirjureiksi, asioitsioiksi, työvoudeiksi, metsänvartioiksi, heittäytyvät jos mihin toimeen, kysymättä kuinka heidän lopulta käy, aivan niinkuin matkustajat, jotka pakenevat uppoavasta laivasta. Niinpä esimerkiksi sain äsken kirjeen kunniapalkintoja ja hopeamitaleja saaneelta kyläkoulun opettajalta, joka oli kirjeenvaihtaja-jäsenenä useassa kirjallisessa seurassa ja nyt haki vahtimestarin virkaa. Opettajakunnassa syntyneitä lomia eivät täytä taitavat oivalliset opettajattaret, vaikka ovatkin opettajia sivistyneemmät ja lukemisesta enemmän huvitettuja, kun ovat saaneet paremman kotikasvatuksen ja opettajantoimi heille tarjoaa parempia taloudellisia etuja; mutta he eivät saa opettaa toista luokkaa korkeammalle poikakansakouluissa. Parasta kumminkin on se, että saavat antaa tunteja korkeammissa oppilaitoksissa, joissa todellakin siveellinen kasvatus alkaa ja joissa poikia kuin hiotaan lukioihin pääsöä varten. Minne lopulta joudutaan? Sitä asian-ajaja ei sanonut tietävänsä. Mutta sen hän tiesi, että Emilion oli syytä toivoa, ei ainoastaan miespuolisten hakijain vähälukuisuuteen nähden, vaan siitäkin syystä, että näistä harvoista tuskin puoletkaan vetivät vertoja hänelle; sillä niissä oli opettajia, jotka olivat saapuneet ikäänkuin arvan heittoon, ilman taitoja ja valmistusta, ja jotka luultavasti tuskin pääsisivät ollenkaan osaa ottamaan suulliseen tutkintoon.

Tämä lohdullinen ajatus mielessä lähti Emilio seuraavana aamuna puoli yhdeksän — kello yhdeksän oli määrä alkaa — Barettin kansakoululle, jossa kirjallinen tutkinto oli pidettävä.

Näkö, joka täällä levisi hänen eteensä, oli niin uusi ja omituinen, että se vei tutkintohuolet tykkönään mielestä. Porttikäytävässä ja kadulla koulun ulkopuolella oli ahdinkoon asti opettajattaria; läheisillä kaduilla ja katujen kulmissa seisoi joukoittain rouvia ja neitejä, kaiken-ikäisiä ja -pukuisia; siinä oli viime muotilehden mukaan muovaeltuja ja sitte jos mitä mallia kyläopettajattaren melkein talonpoikaiseen pukuun asti; siellä täällä näki hakijain äitejä, isiä, veljiä, ystäviä ja entisiä opettajia, jotka kaikki olivat tulleet heitä rohkaisemaan ja antamaan hyviä neuvoja. Ne näyttivät enimmäkseen murheellisilta tahi liikutetuilta, puhuivat ja läikehtivät vilkkaasti. Monella tutkittavista oli kirjoja käsissä, kainaloissa, lakkareissa, niin että vaatteet olivat sieltä täältä pönkällään; toiset kantoivat aamiaistansa pienissä paketeissa taikka laukuissa; muutamilla oli hajuvesipullot mukana, niillä virkistääkseen nuutuneita elinvoimiaan. Siinä oli hattuja ja töyhtöjä jos minkä värisiä ja jos jonkin muotosia, ääretön äänten sohina, jossa joka askeleella kuului tutkijakunnan puheenjohtajan ja kuuden jäsenen nimiä mainittavan. Yhtä kehuttiin sävyisäksi, toista sanottiin turhan tarkaksi, muutamaa syytettiin lahjojen ottajaksi, neljännestä puhuttiin vieläkin enemmän, siksi ett'ei kukaan häntä tuntenut. Silloin tällöin pyrki joku tutkijakunnan jäsenistä ihmisjoukon läpi kouluun; heille avattiin tie, ja kun hyvin olivat päässeet sisään, kuului mutinata kaikkialla. Koulun majesteetillinen vahtimestari näyttäytyi väliin ovessa. Pari poliisipalvelijaa kulki hymyellen edes takaisin. Uteliaita katsojia kurkisteli naisjoukkoon keksiäkseen kauniita kasvoja; mutta ei heistä kukaan välittänyt.

Puoli yhdeksän portit avattiin, tutkittavat töytäsivät sisään kuin parvi koulutyttöjä, sukulaiset ja ystävät antoivat viimeiset varoituksensa ja lohdutuksensa: — Rohkeutta, tyttöseni. — Niina, minä pyydän, rauhoitu, rauhoitu, rauhoitu. — Muista lauserakennusta! — Ja siinä suudeltiin, huokailtiin ja puristeltiin käsiä.

Ovella seisoi yksi tarkastuslautakunnan jäsen ja vahtimestari. Tullivirkamiesten urkkivin katsein tarkastellen tuliain taskuja ja mukana olevia kääröjä, käskivät he sisään astuvain laskea kirjansa pois, ja pian olivat etuhuoneen pöydät ja tuolit täynnänsä oppi- ja sanakirjoja. Opettajattarille oli alikerran isoon saliin nostettu luokkahuoneista penkkejä ja tuoleja.

Emilio astui melkein viimeisenä sisään ja näki opettajattaret jo lähes kaikki asemillaan. Hattunsa olivat heittäneet viereisiin luokkahuoneisin. Siinä oli noin pari sataa päätä, asettuneina kuuteentoista riviin, hiuksia kaiken karvaisia, eepenholtsin mustasta kullan kellervään, hameita jos jonkin kuosisia, enimmäkseen vaaleita, ja kun niille ulkona kasvavista puista lankesi vihreä valo, antoi se koko huoneelle iloisen ja juhlaisan muodon, joka ei juuri sopinut yhteen tutkittavain vakaitten katseitten ja ilmassa vallitsevan tympeän, levottoman, kuumeen-omaisen väreen kanssa.

Yläkerran suureen saliin oli asetettu istuimia opettajille, ja heidän taaksensa, sopivan matkan päähän, noin kolmelle kymmenelle opettajattarelle, jotka eivät mahtuneet alakertaan.

Emilion astuessa yläkertaan istuivat kaikki opettajattaret jo paikoillaan. Opettajiakaan ei enää puuttunut kuin pari, kolme. Nämät olivat kaikki nuoria miehiä, alle kahdenkymmenen ikäisiä. Vanha, nuuskainen vahtimestari asettui ovelle vartioimaan. Kaksi tutkintolautakuntaan kuuluvaa opettajaa kulki edes takaisin kehoittaen tutkittavia pian papereitansa järjestämään.

Emilio oli tuskin ehtinyt käskyä noudattaa ennenkuin hän, katsottuansa ovelle, päästi hämmästyksen huudahduksen.

Carlo Lerica astui huoneesen.

Tämä oli tuskin ehtinyt kynnyksen sisäpuolelle, ennenkuin äkkiä pysähtyi ja katseli kiukkuisesti istumapaikkoja; mutta huomatessaan Emilion, naurahti ja astui Emilion luo, puristi ystävän kättä ja istautui hänen viereensä.

Lerica tutisi vielä vihasta, kun alakerrassa oleva vahtimestari, sen pöllö, oli väkisin tahtonut viedä hänen taskustaan paperiin käärityn gruyère-juuston, siinä luulossa että se muka oli kirja.

— Rakas Ratti — sanoi hän matalalla äänellä — minun vasta on ollut hauskaa! — — — Sikamainen kunta! — — —

Hänen täytyi keskeyttää, sillä tutkintolautakunnan puheenjohtaja astui kahden jäsenen seuraamana sisään, ääneen lukeakseen kirjoitettavat aineet. Samalla hetkellä kun hän avasi kirjekuoren jossa aineet olivat, astui sisään pitkin askelin, hengästyneenä ja pelosta puoli kuolleena kolme opettajatarta, jotka olivat myöhästyneet. He pyysivät anteeksi ja armahdusta sekä riensivät paikoilleen, jonne uupuneina heittäytyivät painaen kädet sydämmelleen.

Kirjoitettava aine oli kasvatus-opillinen: Kansakoulu-opettaja järjestää ensimäisen, toisen ja kolmannen luokan luku-ohjelman sekä määrää, mitä opetustapaa on noudatettava, jos tahtoo menestyksellä opettaa äidinkieltä.

Tuskin oli aineen luku päättynyt, ennenkuin kuului muminata, huokauksia ja tukahdutettuja huudahduksia, aivan niinkuin ahdinkoon asti sullotusta oikeuspaikasta kuoleman tuomiota julistettaessa; sitten seurasi syvä hiljaisuus.

Emilio työskenteli puolipäivään saakka aivan tyynesti, mitään kuulematta tai näkemättä; mutta sitte kun ei enää ollut muuta tehtävänä kuin aineen puhtaaksi kirjoittaminen, ei hän voinut olla seuraa tarkastamatta, varsinkaan opettajattaria. Kaksi tuntia oli enää jäljellä, ja sen vuoksi oli jo jonkinmoinen levottomuus heissä huomattavana; muutamat taistelivat vielä itse aineen kanssa, toiset huomasivat käsittäneensä asian väärin ja alkoivat siksi alusta, toiset taas, laaja-ajatukselliset, olivat käsitelleet ainettansa liian seikkaperäisesti ja pelkäsivät, ett'eivät ehtisikkään sitä lopettaa. Kaikki nämä työskentelivät hirmuisella kiireellä, loivat rukoilevia katseita kattoon ja tömistivät jaloillaan. Muutamat nakertelivat hätäisesti kuivaa leipää, vasen käsi suun edessä. Toiset kirjoittelivat kirjelappuja, joita sitte penkkien alta salavihkaa pistivät naapureilleen. Kynien ratina kiihtyi hetki hetkeltä, aivan kuin olisi kirjoitettu jollekulle, jonka kärsimättömyys yhä lisääntymistään lisääntyi. Kun sitten ensimäiset jättivät kyhäyksensä, asianmukaisesti varustettuna sepustajan nimikirjoituksella, lisääntyi jäljellä olevain levottomuus ja tuska aivan sen mukaan, missä määrin kirjoittajain luku väheni. Muutamat olivat kalpeita, toiset tulipunaisia ja pyyhkeilivät hikeä otsaltaan. Niittenkin joukossa, jotka olivat tulleet somasti puettuina, ei ollut ainoatakaan, joka nyt olisi huomannut olevansa pörrössä hiuksin tahi että vaatteille taikka sormille oli töhräytynyt mustetta. Kolme, neljä joukossa näytti väliin kovin toivottomalta ja väsyneeltä; eikä se kummaa ollutkaan, ne kun olivat siellä jo kolmatta tai neljättä kertaa ja koko heidän perheensä menestys riippui tästä hetkestä. Kun aika oli loppumaisillaan ja toinen vartioivista opettajista lausui nuo kamalat sanat: — Hyvät naiset, kiiruhtakaa! — silloin näki kauhun ja tuskan liikkeitä, jotka oikein herättivät sääliä. Tärkeä hetki oli lyönyt, ja vielä kymmenen istui kirjoittamassa. Eräs vanha, hermostunut provessori nalkutti: — Paperit, hyvät naiset! Antakaa paperinne semmoisina kuin ovat! — Hän kulki penkkien väliä ja koitti koota papereita. Eräs toinen tarkastuslautakunnan jäsenistä teki samoin, mutta hän menetteli sävyisämmin. Mutta opettajattaretpa eivät tahtoneetkaan jättää kirjoituksia luotaan, vaan vetivät ne aivan eteensä ja puolustautuivat kyynärpäillään, rukoellen: — Vielä hetkinen! — Viisi minuuttia! — Minä pyydän, armosta! — Tukahutettuja huudahduksia kuului: — Oi Jumalani! Jumalani! — Eräs nuori tyttö heitti kynän kädestään ja purskahti itkuun. Emilio ei tahtonut kauemmin katsella tätä surkeutta.

Ulkona kadulla oli taaskin ahdinkoa. Siellä seisoi kirjoituksen suorittaneita opettajattaria ja paljo muita ihmisiä, jotka olivat tulleet kuulemaan kuinka oli käynyt. Ihmiset seisoivat ryhmissä, joissa kussakin oli joku tutkinnossa ollut, huitoen rumalla aine-konsehtillansa ja kertoen aamupäivän kärsimyksistä, tarkastuslautakunnan kovuudesta, ankarista varokeinoista, joita oli pidetty kaiken yhteyden estämiseksi ulkomaailman kanssa; läheiseen puutarhaan ja viereisille kaduille oli asetettu vartioita, eikä oltu edes annettu sukulaisten tuomia hedelmiä ja leipiä, kun näet pelättiin, että niissä saattoi olla kirjeitä kätkettyinä. Sukulaiset ja ystävät päivittelivät tarkastuslautakunnan säälimättömyyttä, surkuttelivat tyttösiä ja järjestelivät lempeästi heidän epäkuntoon joutuneita pukujaan sekä tarkastelivat konsehteja.

Tässä hälinässä tarttui joku Emilion olkapäähän. Se oli Lerica, ja he syleilivät toisiansa sydämmellisesti.

— Siis — puhkesi ystävä sanoiksi — pyrit sinäkin Turinin suureen rangaistuslaitokseen?

Lerica ei ollut paljoa muuttunut viimeisenä viitenä vuotena. Ainoastaan rypyt silmäin alla, nenän juuressa ja suupielissä olivat uurtuneet hiukan syvemmiksi ja muistuttivat hänen karkeissa kasvoissaan semmoisista puun-oksain jättämistä syvennyksistä, joita väliin, kivikauden merkkeinä, nähdään vuorensyrjänteissä. Kaula oli myöskin käynyt paksummaksi ja jykevämmäksi.

Vaikka Lerica oli nälkäinen kuin susi, tahtoi hän oitis kertoa Emiliolle kaikki vaiheensa siitä päivästä asti, jolloin oli kirjoittanut Altaranaan. Hän oli jättänyt paikkansa Badolinossa ja joutunut Mocchian kuntakouluun, jossa oli kahta kauheampaa. Mocchia oli pieni kylä, puoleksi kätketty rumaan laaksoon, jossa satoi kuusi kuukautta peräkkäin. Koulussa oli niin kosteata, että märkyys oli aivan pilannut seinällä riippuvan kuninkaankuvan, eikä enää voinut lukea seinätaulujen allekirjoituksia. Ja tässä haudan kaltaisessa kunnassa oli — ei voinut ymmärtää miksi — äärettömän paljon lapsia, jott'ei tiennyt minne sijoittaa. Luokkansa oli täpöisen täysi ja kuitenkin kaduilla vilisi lapsia, joista joka kolmatta vaivasi syhelmä. Se oli aivan kauhea kylä lapsituotteliaisuuteensa nähden; niitä sikisi niinkuin matoja juustossa. Siellä oli Lerica joutunut tekemisiin äsken valitun sindacon kanssa, joka oli ylpeydestä niin hassahtava, että vaati opettajaa pukeutumaan hansikkoihin, kun tulisi raatihuoneelle sindacoa tapaamaan. Lericalla oli sielläkin ollut paljon rettelöitä palkkansa perimisessä. Ylöskantomies, joka oli yksissä asioissa sindacon kanssa, oli juonittelevainen roisto ja vastasi kolmena kuukautena peräkkäin, kun Lerica tuli palkkaansa nostamaan: — Minulla ei ole mitään rahoja —, vaikka oli todistettu, että hän jo oli kantanut rahat kunnalta. Mitä oli tekeminen? Lerica ei tahtonut kääntyä kunnallishallituksen puoleen, sillä silloin asia olisi ollut alistettava sindacon päätettäväksi, joka kostoksi ehkä olisi erottanut hänet virasta. Mutta hän ehti ennen vihollisiaan ja pyysi itse eroa. Vaan silloinpa prefekti lähetti hänen eronhakemuksensa koulu-legaatille käskyllä, että opettajan on se peruuttaminen; sillä yhtä vähän kuin kunta voi opettajansa kesken vuotta erottaa, yhtä vähän voi opettaja itsekään jättää paikkaansa ennen lukuvuoden loppua. Lerican siis täytyi pitkittää työtään, mutta ylöskantomieskin pitkitti niskoitteluaan. Vihdoinkin, valitettuansa kerran toisensa perästä, prefekti otti sen kuuleviin korviin ja käski sindacon pitämään huolta siitä, että opettaja saisi palkkansa, muuten Mocchiaan lähetettäisiin komisarius asiata tutkimaan kunnan kustannuksella.

— Kun olin nämä tiedot saanut — pitkitti Lerica — riensin iloisena ylöskantomiehen luo nostamaan kaikkia saataviani — — — mutta hän antoikin minulle koko summasta — — — Lerica huusi ukkosen-äänellä, niin että parikymmentä kadulla liikkuvaa henkilöä kääntyi katsomaan — kuusitoista lireä, ymmärrätkös, kuusitoista sikamaista, kauheasti haisevaa lireä! Loput maksettiin vähitellen pienissä osissa, viisi, kuusi, neljä jopa kaksikin lireä kerrallaan. Mutta — lisäsi hän pysähtyen keskelle katua, pudisti päätään ja päästi metsäläisen riemunaurun — kylläpä ovat saaneetkin kuulla siitä! Joka kerta, kun kävin siellä palkkaani lypsämässä, haukuin niin, että sinne kokoontui väkeä ja syntyi kauhea meteli. He eivät olleet kuulevinaankaan. Minä jo edellisenä päivänä ajattelin haukkumasanat valmiiksi, haukkumasanat sellaiset, että olisivat minut ampuneet, jos heillä olisi ollut tippaakaan kunniallista verta suonissaan. Niin, semmoinen onni minulla on. Saatpa nähdä, minun käy huonosti nytkin tässä tutkinnossa.

Emilion tehdessä kieltävän liikkeen kädellään, virkahti Lerica: — Minä olen varma siitä! Minua liiaksi tunnetaan Piemontissa. Aatteles, mitä ilkeitä kirjeitä kaikki, joita olen haukkunut ja uhkaellut selkään antaa, ovat kirjoittaneet tutkijalautakunnalle ja valtuusmiehille. Sen luontoisia, kuin minä olen, ei tahdota minnekkään. Mutta odottakaapas, jos minä reput saan! En sano enempää. Ennen kaikkea saa tutkijakunta tekemistä kanssani, sitte kierrän kaikissa kylissä, joissa olen opettajana ollut, tekemässä loppusuorituksia ja silloin saat kuulla ihania juttuja. Se on oleva kerrassaan kuin lihaksi muuttunut maanjäristys olisi matkoilla.

Seuraavana päivänä oli kirjoitettava aine sananlaskusta: Opi ammattisi, saat leipäsi. Tämä aine oli kehitettävä kertomuksen, vuorokeskustelun tahi esitelmän muodossa.

Seurasi samanlaisia kohtauksia kuin edellisenäkin päivänä ja niitten lisäksi vielä pieni tapahtuma uutta lajia. Kahden tunnin työn perästä pyörtyi eräs nuori tyttö; hänet kannettiin puutarhaan, jossa kylmän veden avulla saatiin virkoamaan, mutta hän ei voinut enää pitkittää kirjoitusta.

Lerica häiritsi ehtimiseen Emiliota puoliääneen lausutuilla kirouksillaan. Hänen mielestään aine oli tyhmä ja laiha, ja siksi hän sadatteli tutkijakuntaa ja valtuustoja minkä jaksoi.

Ennenkuin tutkittavat läksivät tiehensä, ilmoitettiin heille että kirjoituksia tarkastettaisiin kahdeksan päivää ja yhdeksännen aamulla olisi koulun portilla luettelo niistä, jotka saisivat ottaa osaa suulliseen tutkintoon. Niitä, joiden nimet eivät olisi listalla, ei hyväksytty.

Ulkona kihisi ihmisiä enemmänkin kuin edellisenä päivänä. Emilio ja Lerica pysähtyivät hetkeksi kadulle nähdäkseen kaikkia noita voitosta varmoja tahi alakuloisia, miettiväisen näköisiä tahi itkeviä opettajattaria, jotka astuivat ovesta ulos. He näyttivät väsyneiltä; hiukset olivat pörröllään, puku epäjärjestyksessä, ikäänkuin olisivat olleet tappelussa. Useimpain kasvoista saattoi lukea heidän aavistavan väärin kirjoittaneensa, sekä harmittelevan jättäneensä monta hyvää ajatusta ja selvää lausetta mustepulloon. Erotessaan he toisilleen toivottivat onnea taikka lausuivat sanoja, jotka osoittivat pelkoa ja epätoivoa.

Keskellä joukkoa Emilio kuuli äänen takanansa huutavan: — Herra Ratti! — ja kun kääntyi, näki edessään neiti Pedanin. Äkkiä johtuivat Emilion mieleen nuo julmat sanat: — Harjoittakaa telineliikkeitä. — Niitä muistellessaan ja nähdessään tuon kookkaan, kukoistavan nuoren naisen lensi häpeän puna Emilion poskille.

Neiti Pedani hymähti. Ehkä hänkin muisteli samaa asiaa. Mutta pian hän tyynellä ja luontevalla ryhdillään päästi Emilion pulasta ja ojensi hänelle voimakkaan kätensä.

— Tekin täällä? — hän kysyi niinkuin olisivat nähneet toisensa edellisenä iltana. — Olette kai voineet hyvin koko tämän ajan?

Neiti näytti nuoremmalta kuin Caminassa, oli hartevampi, hoikempi vyötäreiltä ja entistänsä raittiimpi sekä ruumiin että sielun puolesta.

— Lyönpä vetoa — sanoi Emilio leikillisesti — että otatte osaa kilpailuun yksinomaisesti päästäksenne tänne voimistelun kehtoon.

Opettajatar vastasi: — Juuri siksi.

Kohteliaasti Emilio arveli neidin voivan olla varman asiastaan.

Hän pudisteli epäileväisesti päätään. Kyllä kai, jos olisi kilpailtava voimistelussa, sitten ei olisi hätää; mutta käsityötutkinto teki hänet levottomaksi. Tuo siunattu paita, joka oli kokoon kursittava! Hän varmaankin haaskaisi kymmenen metriä kangasta onnistumatta sittenkään, sillä hänellä ei ollut kärsivällisyyttä eikä taipumusta semmoisiin töihin.

Tätä sanoessaan opettajatar joutui kauas ihmisvirrassa.

— Ratkaisevana päivänä kai vielä tavataan — puhui neiti matkan päästä ja heilutti kättään jäähyväisiksi. Hänestä ei enää näkynyt muuta kuin satakaunoilla koristettu hattu, joka kohosi ihmisjoukossa ylemmäs kaikkia muita hattuja.

Seuraavana kahdeksana päivänä, jolloin Emilio monta kertaa kävi veljiänsä tervehtimässä, (toinen niistä oli kirjapainotyössä, toinen puuseppänä) oli hän sanomattoman levoton; toivoi väliin onnistuneensa loistavasti, toisinaan taas luuli auttamattomasti hokaroineensa. Yönä vasten ratkaisevaa päivää hän ei saanut unta ja aamulla meni jo tuntia ennen määräaikaa käyskentelemään koulun läheisyyteen. Siellä kulki paljo muitakin rauhattomia olentoja, jotka joka viides minuutti koettelivat koulun porttia ja hätääntynein katsein tarkastelivat puutarhassa polttelevia vahtimestareita, sekä kadulla ohi kulkevia tutkijakunnan jäseniä, jopa koulurakennuksen suljettuja ikkunoitakin.

Kun portti avattiin, töytäsi pihaan koko joukko tutkintoon pyrkijöitä, sekä niitten sukulaisia ja ystäviä jotka eivät olleet uskaltaneet itse tulla. Suulliseen tutkintoon oikeutettujen nimet olivat pienellä ilmoitustaululla ison salin oven pielessä. Kovin lyhyt tuo luettelo oli! Kokonaiseen neljännestuntiin ei Emilio voinut sitä lähestyä. Jokaisen jälkeen, joka taulun alta poistui, tunki kaksi sijaan. Harmin, valituksen ja napinan huudahduksia kuului; isät ja äidit poistuivat synkin kasvoin, mutisten jotain; nuoria naisia tuli sieltä kalpeina ja itkusilmin, lohduttelevien sukulaisten tahi ystävien tukemina; muutamat astuivat, toivon kipinä rinnassaan, uudelleen katsomaan, että eikö sittekin heidän nimeänsä olisi luettelossa.

Tällä hetkellä Emiliossa ei ollut vähääkään säälintunnetta jäljellä. Päinvastoin röyhkeä kärsimättömyys oli hänet käsittänyt; hän tunkeutui joukon läpi ensi riviin, onnistui sijoittamaan päänsä yläpuolelle erästä hattua, jonka höyhentöyhdöt pistivät häntä leukaan. Ja nyt hän tunsi saman tunteen, jonka raitis tuulahdus tuottaa ihmisraukalle, joka on häkään nääntymäisillään — — — Ratti, Emilio! Hänen nimensä oli siinä. Emilio vetäisi syvän henkäyksen, joka käänsi hänen puoleensa pikaisia kateellisia katseita; sitten tunkeutui taas ulos ihmisjoukosta, niin ylen onnellisena, ett'ei muistanut itse katsoa eikä muilta kysyä, oliko Lerican nimeä luettelossa.

Vieläkin tyytyväisemmäksi Emilio kävi illalla kuullessaan, että ainoastaan kolme opettajaa oli läpäissyt ja että Lerica oli yksi niistä. Emilio meni uskaliaana ja iloisena suulliseen tutkintoon.

Tutkittavat käskettiin kolme kerrallaan voimistelusaliin. Siellä oli kaksi pöytää; toisen ääressä istui tutkijakunnan puheenjohtaja kahden jäsenen kanssa, toisen ääressä olivat tutkijakunnan neljä muuta jäsentä.

Emiliota tutkittiin yhdessä kahden opettajattaren kanssa. Nähdessään nuo kuusi tuomarinnaamaa, jotka kääntyivät häneen, ja ajatellessaan, että hän nyt muutamassa tuokiossa saattaisi hukkaan laskea monen vuoden työn ja ponnistukset, valtasi Emilion sama hervahduttava tunne, joka käsittää siivon nuorukaisen hänen astuessaan ensimmäistä kertaa pelipöydän ääreen. Kun yhdestä pöydästä huudettiin häntä nimeltä, menikin hän toiselle ja sai palata lakaisin ensimäisen luo. Siellä hän näki molemmat kirjoituksensa levällään erään tutkijan edessä ja hämmästyi niin, ett'ei tajunnut tämän ensimäistä kysymystä. Mutta äkkiä hän tunsi suuren helpoituksen. Häntä kehuttiin. Silloin hänen rintansa jälleen täyttyi uskaliaisuudella ja hän tunsi tuota selvää päihtymystä, joka ennen muissa tiloissa oli niin paraiksi häneen tullut; tuota melkein kaksinkertaista voimaa kaikessa sielunsa toiminnassa, joka lähti hänen kunnianhimostaan ja ylpeydestään, kun muisteli entisiä voitokkaita ponnistuksiansa ja ajatteli kuvituksissaan hymyilevää tulevaisuutta. Hän näki itsensä yliopiston tutkijakunnan edessä, voitokkaasti vastaamassa kysymyksiin, joita tohtorin arvo seurasi. Tuntuipa kuin rinnallaan olisi seisonut näkymätön ystävä, Megari, kuiskaamassa vastaukset hänen korvaansa. Hän suoriutui hyvin tutkinnosta, sekä hämmästyi kovin, kun kuuli sanottavan: — Saatte mennä. — Hän luuli kuulleensa väärin; nämä kolme neljännestuntia tuntuivat kymmeneltä minuutilta. Tyynenä hän astui ulos. Mutta tuskin ulos päästyään, käsitti hänet, nähdessään auringon ja ihmiset, vastustamaton ruumiillisen liikkeen tarve ja niin hän läksi ilman päämäärää astuskelemaan Turinin katuja. Sanomattoman hyvillään hän ajatteli noita maakylissä viettämiänsä vuosia elämänsä menneenä ajanjaksona ja muisteli jonkinmoisina unikuvina ihmisiä, joiden tuttavuuteen oli joutunut. Ihmeekseen hän löysi itsensä hämärän tultua Kolmen Kyyhkyn ravintolan edustalla.

Astuessaan kyökkiin hän näki Lerican seisovan selin ovelle päin puhumassa emännän kanssa.

Kun Emilio ei ollut tavannut ystävätään suullisessa tutkinnossa, pysähtyi hän hieman neuvotonna, sillä hän pelkäsi, ett'ei Lericaa oltu hyväksytty. Mutta Lerica oli tuskin kääntynyt, ennenkuin Emilio luki hänen kasvoistaan, että kaikki oli hyvin käynyt.

— Kaikki kävi hyvin — toveri vastasi Emilion kysymykseen ja hykersi käsiään.

Mutta äkkiä muuttui muotonsa ja hän sanoi: — Aatteles, minä olin tulistumaisillani provessori Alatiin, joka koetti kietoa minua.

Lerica ja provessori olivat riitautuneet Pekingin väkiluvusta. Lerica oli sanonut "kaksi miljoonaa asukasta", mutta silloin oli provessori nauranut ja huomauttanut, että se on mahdotonta, koska kaupungilla ei ole isompaa alaa kuin Parisilla, jossa kaksi miljonaa asuu aivan ahtaalla, kun sitä vastoin Pekingissä on laveita tykkönään asumattomia tahi melkein asumattomia aloja, niinkuin keisarin kaupungin-osa, äärettömät rämeet y.m. Lerica väitti mainitsemansa asukasluvun olevan sen suuruiseksi ilmoitetun kaikissa kansakouluja varten valmistetuissa maantieteissä. Toinen oli vastannut: — Älkää noin kiivastuko! — Minä en kiivastu — oli Lerica sanonut, ja siihen oli provessori virkahtanut: — Tyyntykää.

— Lyhyesti — pitkitti Lerica — kaikesta näki, ett'eivät kasvoni miellyttäneet sitä roistoa, ja hän koki saada minut kompastumaan Kiinan pääkaupunkiin. Vähällä olin kuohahtaa, ja niin hänenkin laitansa oli. Me törmäsimme todellakin yhteen. Mutta minä toivon selittäneeni asiani oikein ja että kaikki päättyy hyvin.

Senjälkeen Lerica puhkesi meluisaan iloisuuteen joka, niinkuin aina, päättyi kiroustulvaan.

— Nyt se on loppunut — huusi ja pudisti nyrkkiänsä Alpeille, jotka häämöittivät ravintolan portista — jaa, nyt se on loppunut, elämä noissa tunkionmoisissa pikku-kunnissa, noissa navettakouluissa, joissa sindacot, sen härkäpaimenet, ovat kymmenenä vuonna tehneet elämäni helvetiksi!

Tällä hetkellä hän ei aikonut ainoata ajatustakaan uhrata häpeälliselle menneisyydelle, ja koska ei voinut antaa anteeksi niille roistoille, jotka olivat häntä sikamaisesti kohdelleet, tahtoi hän edes unhoittaa heidät. Tietysti sillä ehdolla, ett'eivät joutuneet hänen tielleen. Armahtakoon sitä heistä, joka sattumalta joutuisi hänen eteensä jossakin Turinin kadunkulmassa. Rauhoitu, ystävä, hän rauhoittaen lisäsi; hän ei aikonut melskettä nostaa. Hän aikoi vain pistää kaksi sormea miehen leuan alle, nostaa ylös hänet aivan varovaisesti ja asettaa hänet hiukan kauemmas kadulle sanoen: — Odottakaa! Teidän kaltaisenne ja Carlo Lerica eivät mahdu samalle katukäytävälle.

Ratti vietti illan hauskasti toverin seurassa. He tuumailivat muuttaa yhteen asumaan päästyänsä molemmat Turiniin. Koska Lerica oli tuonut kaikki tavaransa Kolmen Kyyhkyn ravintolaan ja asettunut sinne, saivat he ilokseen yhdessä vastaan-ottaa kaupungin komeapukuisen vahtimestarin, joka toi kirjeen, missä tutkijakunnan puheenjohtaja juhlallisesti ilmoitti heidän tutkinnossa läpäisseen ja että heidät nimitettäisiin opettajiksi Turiniin kaupungin valtuusmiesten ensi kokouksessa.

Ennenkuin Emilio pois matkusti, läksi hän tätä iloista sanomaa herra Samis'ille kertomaan. Tämä toivotti Emiliolle onnea ja vakuutti vaimonsakin tulevan siitä iloiseksi. Sitten sanoi: — Minulla on jotain teille näytettävää — ja avasi viereisen huoneen oven, josta Emiliota vastaan astui kahdeksantoista vuotias nuorukainen, Emilion entinen oppilas, Generi, tuo poikanen, joka oli ollut silmittömästi rakastunut neiti Vettiin. Hän oli täydellisesti muuttunut, niin ett'ei kukaan olisi voinut aavistamallakaan aavistaa hänen alkuperäänsä. Hän oli hienossa puvussa, hieman lihonnut, kasvanut holhoojaansa pitemmäksi ja voimistelun ja miekkailun kautta saanut notkean ja nuortean ruumiin sekä omituisen viehättävän olon ja ryhdin. Ainoastaan kasvot kuvasivat niinkuin ennenkin kunnianhimoa, rohkeutta, päättäväisyyttä ja kestävyyttä, sekä ilmaisivat sielua, jonka tahto ja luonto olivat karaisseet elämän taisteluissa, sielua, joka oli ilman tunnetta, joka ei kaivannut rakkautta ei hellyyttä.

Generi ojensi kätensä opettajalle niinkuin jollekkin vertaiselleen, hymähteli, ei niin paljon näkemän ilosta, vaan niiden muistojen johdosta, joita opettaja hänessä herätti, sekä sanoi kylmähköllä äänellä muutamia jonkinmoista kiitollisuutta ilmaisevia sanoja: — Oh — — minä muistan kyllä — jonka jälkeen rupesi leikittelemään paperiveitsen kanssa.

Emilio katseli pojan käsiä, joissa vielä oli entisen päivettymisen merkkejä ja joiden sormien päät olivat litteitä. Muuta merkkiä hänessä ei enää ollut niiltä ajoilta, jolloin raatoi kedoilla. Puheessaan hän käytti Turinin ylimysten murretta. Kaikesta saattoi ymmärtää hänen tykkönään muuttuneen ja täydelleen perehtyneen sen seurapiirin elämään, johon oli tullut siirretyksi.

Asian-ajaja katseli luomaansa mielihyvällä, vaikka ilman lempeyttä, aivan niinkuin puuseppä tarkastelee höyläämäänsä lautaa, jonka on saanut sileäksi ja hienoksi vasta pitkällisen työn perästä. Kun asian-ajaja huomasi Emilion hämmästyvän nähdessään pojan, sanoi hän: — Muistatteko mitä ennustin siitä, kun talonpoikaisnuorukaiset alkavat pyrkiä lukutielle? Mitä tästä kokeesta sanotte?

Emilio aloitti kohteliasta vastausta, mutia pysähtyi kesken peläten saavansa nähdä itserakkaan ilmeen nuorukaisen kasvoissa; mutta kun siitä ei ollut merkkiäkään huomattavana, pitkitti hän. Generistä ei vähääkään huomannut puheen koskevan häntä.

Pojan osoittama tunteen puute ei miellyttänyt Emiliota, sillä hän aavisti nuorukaisessa kunnianhimoisen ja sydämmettömän miehen-alun rajua voimaa, joka jo koulussa pitää tovereita kilpailijoina, voimaa, joka tungeikse eteenpäin, katsomatta kuka jälkeen jää, kuka maahan poljetaan, joka pilkkaa huonompiansa, anastaa itselleen yksin, mitä muutkin haluavat, ja jota ei mikään muu pidätä kuin pelko että kadottaisi vaikkapa vain kämmenenkään leveyden omistamastansa alueesta. Emiliossa heräsi niin suuri vastenmielisyys Generiin, ett'ei enää voinut virkkaa sanaakaan heidän yhteisistä muistoistaan Altaranassa.

Tullessaan asian-ajajan luota vertasi Emilio itseänsä nuorukaiseen ja ajatteli iloiten, että hän itsekin oli kunnianhimoinen ja että hankia aikaisimmasta lapsuudestaan asti oli pyrkinyt ylemmäksi ja käyttänyt kaikki voimansa asemansa koroittamiseksi, mutta että hän, Jumalan kiitos, sydämmessään tunsi voivansa ryhtyä elämän taisteluun niinkuin rehelliset miehet kaksintaistelussa voimiaan koettavat, eikä niinkuin rosvojen kesken tapellaan; ja että hän, vaikkakin taistelisi ja puolustaisi itseänsä, jopa kohoaisi muita korkeammalle, kuitenkin aina rakastaisi, auttaisi ja säälisi lähimmäistänsä ja aina kaukaisuudessa näkisi edessään jotakin korkeampaa kuin oman kunnianhimonsa.

Vielä junalla, Turinista lähtiessään, hän tutki omaa sydäntänsä ja tunsi suureksi mielihyväkseen, että vaikka kuinkakin kohoaisi entinen oppilaansa, hän, Emilio, ei koskaan tätä mielisteleisi, ei myöskään kadehtisi.

Uusia kasvoja ja vanhoja tuttuja.

Golilaiset ja Emilion sisar ottivat häntä ——n kaupungissa sydämmellisesti vastaan ja iloitsivat suuresti hänen menestyksestään koetutkinnoissa, sillä nyt oli raskain ja epävarmin puoli hänen virka-uraansa jäänyt selän taakse. Hänelle itselleen tuo tuntui kuin olisi päässyt kaukaiselta, yhdeksän vuotta kestäneeltä merimatkalta tyyneen satamaan, tosin kutistunein toivein ja iho mustelmissa sekä rinnassaan rauhan kaipuu, joka on ensimmäinen merkki siitä, että nuoruus on mennyt; vaan samalla hän kumminkin iloitsi kokemuksistaan, siitä että oli jälleen löytänyt lukutien ja että oli kestämistään koettelemuksista ammentanut voimia, uusia odottavia koetuksia kestämään.

Vielä Emilio pelkäsi ett'eivät Turinin valtuusmiehet, paikkojen vähyyteen nähden, nimittäisikkään häntä vielä sinä vuonna virkaan. Mutta eräänä aamunapa saapuikin virallinen nimitys Lucento-nimisen etukaupungin opettajaksi, tuhannen liren vuosipalkalla, suurimmalla mikä hänellä koskaan oli ollut. Nyt hän oli tyytyväinen.

Hänen syntymäkaupungillensa tavaton tapahtuma oli päättävä Emilion maalais-opettaja-uran. Kansakoulujen rehtori oli kuusi kuukautta ennen kuuluttanut opettajakokousta siellä pidettäväksi, ja siihen saapuisi opettajia ja opettajattaria kaikista Piemontin seuduista, varsinkin kun valtio maksoi viisikolmatta lireä jokaiselle kokoukseen matkustavalle. Kokous tulisi kestämään kuusi päivää. Kaupungin hallitus antoi vanhan kirkon käytettäväksi ja oli hankkinut koko joukon yösijoja osan-ottajille. Kokous varmaan tulisi erinomaiseksi, yleväksi kasvatus-opilliseksi juhlaksi, jossa Emilio saisi tavata monta vanhaa toveria entis-ajoilta. Tämä ajatus häntä ilahutti.

Lisäksi sattui Syyskuun alussa toinenkin hupainen seikka: serkku palasi aivan odottamatta kotimaahan. Hän tuli eräänä iltana kuin raketti Golilaisten luokse ja toi mukanansa rouvalle laaman-vuodan, herralle kääreen paraguay-teetä, Emiliolle kimpullisen intiaani-nuolia ja Emilion sisarelle kaksi kanaria-lintua. Hänen pukunsa oli hyvin omituinen; hartioilla näet oli mustanvalkoinen, isoruutuinen poncho.[25] Luonnoltaan hän oli tullut entistänsä iloisemmaksi, hermostuneemmaksi, kiihkeämmäksi ja haaveilevaisemmaksi, ikäänkuin uuden maailman ilman mukana olisi hengittänyt raitista nuoruutta ja hulluutta.

Kolmena, neljänä ensimäisenä päivänä serkku hurmasi, viehätti, liikutti, elähytti kaikkia kummallisilla pikku kertomuksillaan; hän kuvasi Pampas tasankoja, Rosarion ja Buenos Ayres'in katuja, uutis-asukasten kyliä ja Paranan saaria niin elävästi, että ne ilmi selvinä astuivat kuulijan silmän eteen. Kaksi vuotta Amerikassa oltuansa hän läksi sieltä pois ainoastaan voittamattoman muuttelohalunsa ajamana eikä minkään muun tähden. Nyt oli jo hankkinut itselleen paikan Turinissa eräässä argentinilaisessa perheessä, joka halusi espanjankieltä taitavaa Itaalialaista kotiopettajattareksi. Mutta sittemmin hän aikoi hakea itselleen paikkaa itaalialaisessa koulussa Afrikassa, sillä sitä hän jo kauan aikaa oli toivonut. Hän kentiesi matkustaisi erään piemonttilaisen ystävän luo, jonka hallitus oli lähettänyt Tripoliin pikkulasten koulua hoitamaan. Siinä koulussa oli sata araapialaista lasta itaalian kieltä oppimassa. Mutta oi, ei hän kuitenkaan missään löytäisi niin omituisia, romantillisia kouluja kuin Buenos Ayres'issa, vaikka siellä valitettavasti annettiin lasten liiaksi lausua runoja ja näytellä pikku kappaleita. Nämä koulut olivat ikäänkuin Itaalian tulevaisuuden kuvia, Humberto kuninkaan ja Guiseppe Mazzinin kuvat vierekkäin. Siellä ympäröi uudemman ajan historiata satumainen, runollinen hohde; seikkailian iloinen pelottomuus näkyi lapsiinkin imeytyvän la Plata virran veden mukana. Sielläpä oli koululapsia jos jonkinlaisia! Siellä näki kaikkien Itaalian eri seutujen kasvoinpiirteitä ja kuuli kaikkia eri itaalialaisia murteita, niin että kun kymmenen oppilasta luki peräkkäin ääneen, kuuli kaikki eri murteet, joita puhutaan Venedigistä Palermoon saakka. Muutamat lapsista olivat Amerikassa syntyneitä, mutta kuitenkin sydämmen ja kielen puolesta täydellisesti itaalialaisia sen kasvatuksen nojalla, minkä olivat vanhemmiltansa saaneet. Toiset muistivat kotimaataan ainoastaan unelmana. Usea heistä oli syntynyt merellä tahi satamissa. Moni äsken maahan muuttanut painoi päänsä alas ja sai vedet silmiinsä, kun vaan kuulivat Itaalian nimeä mainittavan; siihen liittyi tuhansia muistoja. Lukemattomat olivat jo puoleksi "amerikalaistuneet" ja kadottivat, itaaliankielisestä koulusta huolimatta, jok'ikinen päivä yhä enemmän kotimaisia muistojaan, kieltänsä ja kansallistunnettaan.

Hauskaa oli kuulla serkun kertovan vaikeuksista, joita kaikkialle tunkeutuva espanjankieli tuotti opettajille heidän suojellessaan itaaliankieltä; sen päätteet liittyivät väkisin itaalialaisiinkin sanoihin, muuttivat tavaamistapaa ja lauseitten sanajärjestystä. Lasten muodostama sekamelska oli mitä koomillisin yhdistys kahdesta kielestä. Surettavaa oli nähdä kuinka itaalialaiset lapset unhoittivat kielensä pikemmin kuin muut, unhoittivat siksi ett'eivät tainneet äidinkieltään oikein taikka olivat sitä huonosti oppineet kotimaansa kansakouluissa, aivan kuin se olisi ollut jokin vieras kieli. Ihanalta tuntui noin kaukana kotimaasta opettaa kansalaisilleen isänmaan historiaa. Kaikki nuot useasti palaavat nimet ja vuosiluvut: Garibaldi, Viktor Emanuel, 1859, Marsala, Syyskuun 20 p., Daniel Manin j.n.e. — kaikuivat aivan toisin sillä puolen merta, ja kuinka paljoa suuremman vaikutuksen ne tekivät sikäläisiin lapsiin kuin näihin kotoisiin vesoihin? Kun hän Itaalian historiassa merkillisten tapahtumain vuosipäivinä kertoi päivän merkityksestä, näki pienoisten poskien punoittavan, silmäin säihkyvän ja kyyneliä vuotavan. Pienimmätkin oppilaat, käsittämättä tarkoin asiata, mutta toisten liikutuksen valtaamina, lauloivat kaukaisen kotimaansa lauluja tunteellisesti ja äänen väreellä, joka tunki läpi sydämmen.

— Minuakin — sanoi serkku — vaikka rakastan vaihteloa ja olen syntynyt maailmata kiertämään, rupesi koti-ikävä kalvamaan, ja kun nuo mustat sykloonit, hirmumyrskyt, pauhasivat peittäen auringon, niin että se näytti pilviin sammuneelta, päätin, katsellessani Itaalian karttaa, päästä, maksoi mitä maksoi, takaisin ensi postilaivassa, vaikka minulla ei olisikkaan Genuan rantaan päästessäni muuta omaisuutta kuin hame ylläni. Tiedän kyllä, että meitä täällä kohdellaan huonommin kuin siellä, ja täällä on pienemmät palkat; mutta tämä on kuitenkin Itaalia! Kuulkaas — virkkoi serkku, tapansa mukaan kelpo lailla hypäten ajatusjuoksussaan — kuulkaas, kerran aikoi eräs neekeri viedä minut väkisin mukaansa!

Sillä lailla serkku huvitteli koko seuraa, itse mitä loistavimmalla tuulella, iloiten tulevasta opettajakokouksesta, jossa saisi nähdä virkaveljiä ja sisaria koolla suuren joukon, enemmän kuin koskaan ennen sitte seminaarin päästötutkinnon. Leikillä hän lisäsi luultavasti säikähtävänsä nähdessään nälistyneitä tovereitansa, aivan niinkuin Ugolino kreivi huomatessaan omat piirteensä tuhansilla muilla.

Noin tuhannenpa osan-ottajaa oli ilmoittautunutkin kokoukseen. He alkoivat saapua eräänä sunnuntaina; joka junassa tuli viidenkymmenen paikkeilla, viimeisellä junalla yksin Turinista kaksisataa henkeä. Tuskin olivat perillä, ennenkuin rupesivat kulkemaan pitkin katuja, niin että näytti siltä kuin kaupungin asukasluku olisi parissa tunnissa karttunut kaksinkertaiseksi. Ei koskaan ennen oltu ——n kaupungissa nähty niin omituisia ja monennäköisiä ihmisiä. Keikarimaisesti puettujen opettajien rinnalla kulki toisia talonpoikaisessa asussa, joilla oli kaulassa paksut villaliinat ja suuret, kankeat, hartioille ulottuvat palttinakaulukset. Turinin korkeampain oppilaitosten ylimys-opettajatarten keralla asteli leveälanteisia talonpoikaisnaisia karkeissa ruudullisissa hameissa. Sekä opettajien että opettajattarien seurassa näki kaiken ikäisiä ja kaiken kokoisia pappeja, kaiken karvaisissa mustissa takeissa aina sysimustasta mustanpuhuvan kaalinlehden karvaiseen asti, toisilla kiiltosaappaat, toisilla rikköimet, länttäiset ruojut jalassa, toisilla hajuvesiltä lemahtavat hienot nenäliinat, toisilla isot, siniruutuiset nuuskaniistimet.

——n arvoisa kaupunki näytti muuttuneen yhdeksi ainoaksi avaraksi seminaariksi, jossa kaikilla oppilailla oli loma-aika. Kaduilla ja käytävillä oli tungosta. Kahdeksan tai kaksitoista joukossa, asteli samaan kouluun tahi piiriin kuuluvia opettajia ja opettajattaria. He kulkivat koko kadun leveyden mittaisissa parvissa, tahi pitkissä jonoissa, jotka tuon tuostakin joutuivat epäjärjestykseen siitä, että tuli vastaan ystäviä ja vanhoja tuttuja, joita joku jonossa pysähtyi tervehtimään ja puhuttelemaan, ja siten väliin ahdinko pysähytti liikkeenkin kadulla. Kaupungin asukkaat vaelsivat ympäri, ihmetellen ja ihaellen tuota parveilevaa ihmisjoukkoa, joka kaikkialta toi mukanaan nuoruuden, tieteellisyyden ja kasvatus-opillisuuden tuulahduksia, siivoa olevinaan-oloa, ihania toiveita ja vanhaa kurjuutta.

Uteliaitten joukossa oli Emiliokin, malttamattomasti odotellen tapaavansa ystäviä ja tuttavia. Äkkiäpä hän seisoi silmätysten don Lerin, Garascon opettajan kanssa. Tämä oli hieman harmaantunut ohimoista ja käynyt pyöreämmäksi selästään, mutta oli muuten yhtä majesteetillinen kuin ennenkin ja näytti olevan täynnänsä yleviä aatoksia. Emilio oli nauruun purskahtamaisillaan, muistellessaan don Lerin suurta, tekeillä olevaa teosta Uskonto ja Koulu, ja hän aikoi juuri kysyä mihin osaan hän oli ehtinyt — — — romaanissaan. Mutta pappi astui häntä vastaan tyynenä, juhlallisena ja vakavana kuin joku kirkkoruhtinas, joka hetkeksi oli mietteissään häiriytynyt, niin että kysymys jäi tulematta Emilion huulilta. Tervehdittyään ja sanan kaksi vaihdettuaan jätti Emilio papin ja meni toisia tuttavia tapaamaan. Yhä enenevä pimeys esti häntä ihmisten kasvoja oikein erottamasta.

Hämärästä huolimatta hän näki koko joukon tovereita kumpaakin sukupuolta, jotka istuen portaissa ja käytävissä odottelivat levolle-menon aikaa. He olivat köyhäin tapaan vaatetettuja, näyttivät hämmästyneiltä ja väsyneiltä. Tuntui siltä kuin olisivat hävenneet siellä oloansa näin joukossa, kaukana kodistaan, ja olivat neuvottomina niinkuin siirtolaiset laivasatamassa. Emiliokin väliin häpesi heitä, nyt niinkuin useasti ennenkin. Hän taisteli tätä hävettämistä vastaan, sillä hän huomasi sen perusteettomaksi. Eivätköhän kaikki yhteiskunnan ammattiluokat voisi näytellä samanlaista näytelmää, sillä olihan luonto lahjansa kaikkialla epätasaisesti jaellut?

Kun Emilio oli saanut nämä ajatukset karkoitetuiksi, tarttui häneen vähitellen ylpeys ja ilo, jotka tavallisesti vallitsevat tuommoisissa kokouksissa, joissa on koolla suuri paljous samaa harrastavia. He tuntevat silloin selvemmin oman voimansa, aivan niinkuin sotamiehet nähdessään joukkonsa järjestyksessä laajalla tanterella.

Seuraavana aamuna ennen kello kahdeksaa, kun Emilio astui poikki torin, joka jo oli täynnänsä opettajia ja opettajattaria, joutui hän kahden palttinakojun välissä äkkiä aivan Faustina Gallin eteen.

Hämmästyksestä huudahdettuaan tekivät molemmat epämääräisen liikkeen, joka ikäänkuin kertoi, ett'ei käden antaminen kylliksi ilmaisisi iloa, minkä jälleen näkeminen molemmissa herätti.

— Minä olen katsellut nähdäkseni teitä — sanoi Emilio väräjävällä äänellä. — Asian-ajaja Samis'ilta kuulin saaneenne paikan Turinissa.

Niin, hän oli ollut vuoden Turinissa. Hän ei enää kauemmin viihtynyt kylässä, jossa isänsä kuoli, vaan läksi, tosin hyvin vähäisillä toiveilla, Turinin kilpailututkintoon ja läpäisi luultavasti siksi, että aineena oli tuo hänen aina harrastamansa Lapsuuden runollisuus. Hän oli saanut paikan Rubatton esikaupungissa. Siten hänen oli onnistunut päästä kaupunkilais-opettajattareksi ja sai kumminkin asua aivan kuin maalia niinkuin ennenkin. Useimmat hänen oppilaistaan olivat talonpoikaislapsia. Hänellä oli asuttavanaan yksi huone itse koulurakennuksessa. Ja koska hän oli saanut hyvän tarkastajankin, oli hän varsin tyytyväinen.

Emilio tarkasteli häntä. Jotain oli neiden kasvoissa, joka kertoi hänen tulleen kolme vuotta vanhemmaksi. Ei hänellä kuitenkaan vielä ollut ainoatakaan valkoista karvaa hienossa, kastanjankarvaisessa tukassaan, ja pienoinen suunsa oli yhä vielä yhtä raitis ja suloinen kuin ennen, ylevät, kauniit sanansa näkyivät vieläkin puhkeavan ikäänkuin kukkaset hänen huulilleen. Emilio tarkasteli häntä muistoja etsivän katseella, tuolla tarkkuudella, jolla ihminen koettaa kuunnella kaukaa kajaavata soittoa. Ja hän tunsi jotain sanomattoman suloista sydämmessään. Katsellessaan alas opettajattareen, hän huomasi tämän hieman laihtuneeksi, niin että hame oli väljällään hartioista; tästäkin Emilio heltyi.

— Minä en ole teitä unhoittanut — sanoi hän äkkiä — olen aina pitänyt teistä, rakastanut teitä.

Neiti teki päällään liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut sanotuksi: —
Sitä minä epäilen.

Kun kuuli Emilion saaneen Turinissa paikan, näytti siltä kuin hän olisi tahtonut salata iloaan siitä, mutta se ei onnistunut.

Emilio kertoi hänelle lyhyesti olostaan Caminassa ja Bossolanossa ja miksi hän oli päättänyt ottaa osaa suureen kilpailuun; mutta hän puhui melkein koneentapaisesti, sillä hänen mielessään pyörivät menneet herttaiset hetket tuolla palkongilla, sekä muut entiset suloiset ja suruiset muistot Altaranan ajoilta.

Yht'äkkiä hän ajatusjuoksunsa katkaisi ja toisti liikutetuin äänin: —
Minä olen aina pitänyt teistä.

— Eihän tuo ole uutta — vastasi hän hymyillen. Minäkin pidän teistä.
Emmekös aina ole olleet hyviä ystäviä?

Senjälkeen kertoi kovin kärsineensä, kun näki Emilion antautuvan pahalle tielle ja taas sydämmestä iloinneensa, kun hän muuttui entisensä kaltaiseksi; kertoipa myöskin kuinka hän surumielin oli katsellut Emilion autiota ikkunaa, palatessaan kirkkomaalta isäänsä saattamasta.

Emilio tuskin kuuli hänen puhettaan, sillä hänen mielessään kiersi se ajatus, että opettajatar, lähinnä hänen äitiänsä, oli paras, jaloin olento, minkä hän elämässään oli tavannut, ja muisteli mielessään sitä sanoin selittämätöntä hohdetta, joka oli välähtänyt neiden silmissä aina milloin Emilio puhui hänelle rakkaudesta, ja joka sai Emilion aavistamaan tytön sielun syvyydessä kätkeytyvän sanomattomia hellyyden ja suloisten tunteitten aarteita. Hän ajatteli, miten voimakas ja uskollinen vaimo tulisi tuosta naisesta, jossa hän ei ollut koskaan huomannut vähintäkään halpamaisuutta tai kevytmielisyyttä, joka näytti olevan luotu samalla taistelemaan ja rakastamaan, kärsimään ja toisia onnellisiksi tekemään, joka oli niin lempeä, niin järkevä, niin pelkäämätön ja samalla niin vaatimaton. Entistä suuremmalla mielenliikutuksella hän toisti: — Minä olen aina pitänyt teistä.

Neiti katseli häneen, silmiinsä ilmestyi sanomattoman suloinen ilme ja hän avasi suunsa — — — mutta ei sanonut mitään. Sitten katseli ympärilleen, katsoi kelloaan ja sanoi äkkiä lempeällä, epävakaisella äänellä, joka ei ollenkaan ollut sanojen sisällön mukainen: — Minä olen tällä tunnilla luvannut tavata kahta tuttavaa. Kokouksessa tapaamme kai toisemme. Kaikissa tapauksissa näemme toisemme joskus Turinissa. — Ja hän kysyi, milloin Emilio aikoi matkustaa.

Emilion oli määrä matkustaa samana iltana kuin kokous loppuisi, ollaksensa Turinissa muutamia päiviä ennenkuin koulut alkaisivat. Opettajatar aikoi myöskin silloin matkustaa. Matkustammeko yhdessä? — kysyi Emilio.

— Matkustetaan vaan kaikki yhdessä — vastasi neiti hymyellen. — Viimeisellä junalla menee puolet kokouksessa olleista. Siinä on mahdoton toisiansa löytää.

Sitten lisäsi totisena: — Saan ilokseni nähdä teidät jälleen
Turinissa.

Hänellä oli sama muoto ja sama ääni, joilla tapansa oli ennen muinoin Altaranassa keskeyttää heidän haastelonsa. Nuorukainen tunsi jään kylmyyttä rinnassaan, ojensi opettajattarelle kätensä ja sanoi apeannäköisenä: — — Hyvästi siksi.

Mutta kun hän, astuttuansa muutamia askeleita poispäin, äkkiä kääntyi taaksensa, huomasi hän neiden katsovan taakseen, katselevan Emiliota niin lempeästi ja suloisesti, että Emilion sydän täyttyi ilolla. Oi, tuo katse puhui totta ja ilmaisi, mitä sydämmessä asui! Ja hän meni eteenpäin, valoisiin ajatuksiinsa vaipuneena.

Puolta tuntia myöhemmin Emilio läksi ensimäiseen kokoukseen. Suurella uteliaisuudella hän seurasi kaikkia kokouksia, aivan kuin olisivat olleet teaatteri-näytäntöjä.

Keskusteluja johti rehtori Megari, jonka vanhentuneet kasvot aluksi herättivät Emiliossa surullisia tunteita ja hämmensivät näkemisen iloa. Megari istui muitten korkea-arvoisten opettajien kanssa alttarin eteen asetetun, vihreällä liinalla peitetyn pöydän ääressä. Kirkko oli tungokseen täynnä väkeä ja puheitten välissä kuului ihmisjoukosta kohinaa, joka muistutti kosken pauhinasta.

Katon alla tuo kirjava opettajajoukko näytti vieläkin omituisemmalta kuin ulko-ilmassa, sillä täällä saattoi yhdellä ainoalla silmäyksellä nähdä nuo sadat kukkasilla tai höyhenillä koristetut hatut, talonpoikais-opettajattarien liinaiset, pappien kaljut päälaet, vanhojen harmaat päät, mitä omituisimmat, pörröiset valetukat ja nuorten opettajien kiiltävät, somasti jaetut hiukset.

Keskustelut olivat hyvin vilkkaita ja kiivaita; väliinpä oltiin vähällä joutua riitaan. Moni oli saapunut sinne mielessään vuosikausia haudottuja parannus-ehdoituksia, joita intohimoisesti puolustivat; toiset olivat päättäneet pitää suurenmoisia puheita, joissa käsittelisivät ainakin puolet kaikista inhimillisistä kysymyksistä; muutamat huutaaksensa maailmalle kärsimiänsä vääryyksiä ja vaatiaksensa hyvitystä. Kaikki nämät, onnistuttuansa saamaan puheen vuoroa, kiivastuivat, jos heitä keskeytettiin taikka vastustettiin. Sitäpaitsi oli sikäläisten kasvatus-opillisten kirjailijain välillä huomattavana kilpailua sekä sanomalehtikiistain synnyttämää vihamielisyyttä, joka puhkesi esiin vähimmästäkin vastaansanomisesta.

Itse asiassa ei kokouksessa mitään uutta puhuttu; siellä vatvottiin vanhoja asioita, joita jokainen sivistynyt opettaja ja opettajatar oli tietänyt jo kymmenkunnan vuotta. Mutta siellä löytyi neljä, viisi selväaatteista ja kaunopuheliasta opettajaa, jotka hallitsivat kuulioita ja ylläpitivät keskusteluja, muitten muassa eräs äreä, pauhaava rettelöitsiä, joka näytti säätynsä ruumiillistuneelta tyytymättömyydeltä; muudan toinen käytti, joka kerta kun puhui, kolme neljännestuntia selittääksensä käsitteitä, joita kaikki ennalta ymmärsivät, ja puhui niin nöyrällä äänellä, kuin jos kuulioina olisi ollut pelkältään keisareita. Eräs pieni, hoikka neiti, jolla oli kimeä soprano-ääni ja liehuva, valkoinen höyhen hatussaan, näyttihe kovin rohkeaksi, riitaisaksi ja uupumattomaksi.

Keskusteluja elähyttivät kaikenmoiset lystimäiset välikohtaukset. Ensimäisenä päivänä eräs kyläopettajatar luki ääneen sonetin, jota ei kukaan ymmärtänyt ja joka oli kirjoitettu samaan malliin kuin talonpoikain, pyhimysten kunniaksi kirjoitetut runot, joita naulaavat navettainsa oville. Toinen opettajatar, myöskin maalta, pyysi sananvuoroa eräässä kasvatus-opillisessa kysymyksessä, mutta teki oitis kolme, neljä kamalaa kielivirhettä, niin että kuuliat pyysivät häntä kaikin mokomin vaikenemaan, jonka hän hyväntahtoisesti tekikin. Lopuksi muudan turpea maapappi piti puheen. Hän alkoi tosin äänellä, joka sopi sekä aikaan että paikkaan, mutta huomaamattansa hän pian joutui vanhan saarnanuottinsa valtaan ja piti puoleksi laulaen huikean saarnan, mulkoillen silmillään peloittavasti, huutaen, manaten, lyhyesti, pitäen hirmuista ilvettä.

Emiliota, jolle nämä kokoukset olivat jotain aivan uutta, huvittivat kuuliat yhtä paljon kuin puheet.

Kaupungeista kokoukseen saapuneet näyttivät olevan hyvin kiivasta väkeä. Siellä oli helposti syttyviä pikku opettajattaria, jotka voimainsa takaa paukuttelivat käsiä kaikille esiintyville nuorille opettajille. Toiset taas, itse kysymyksistä enemmän huvitetut, tekivät, kuullessaan vastakkaisia mielipiteitä lausuttavan, tuimia, paheksumista ilmoittavia liikkeitä, niin että höyhenet hatuissa tutisivat, taikka he kuuntelivat niitä, jäykästi, pilkallisesti hymyillen. Moni teki niin ahkeraan muistiinpanoja, että tuskin päätänsä kerkisi nostamaan.

Useimmilla maalta tulleilla oli ikävä olla, siksi etteivät mitään ymmärtäneet. Muutamat opettajattaret kutoivat sukkaa. Yksi sanoi Emiliolle: — Minä en ymmärrä heidän puheitaan. He puhuvat liiaksi suun sisässä. — Maalta kotoisin olevat hämmästyivät kaupunkilaistoveriensa kaunopuheliaisuutta ja rohkeutta, ne kun uskalsivat lausua vastaväitteitä itse rehtoriakin vastaan; entäs millaisella äänellä sitte! Maalaisista tuntui kuin olisivat olleet keskellä koulukapinaa ja niinkuin maailma piankin menisi aivan mullin mallin.

Opettajakunnan ylimysten ja alhaison välillä oli iso joukko puolisivistyneitä ja keskinkertaisilla lahjoilla varustettuja opettajia ja opettajattaria, jotka olivat täpöisen täynnä aatteita, ehdoituksia, kiukkua ja kunnianhimoa, mutta jotka eivät uskaltaneet lausua ääneen ajatuksiansa, vaan sen sijaan purkautuivat naapureilleen, kokousten jälkeen moittivat kaikkia puhujia ja raivostuneina siitä, ett'eivät olleet uskaltaneet pyytää sananvuoroa, ryntäsivät ystäviensä kimppuun ja lärpöttelivät heidät puolikuuroiksi.

Jokaista kokousta seurasi suuri hälinä. Kirkon edustalle ja läheisille kaduille muodostui parvia, joissa keskustelua yhä jatkettiin, moitteita ja mieltymyksen osoituksia toisteltiin. Tämmöisessä hälinässä näki Emilio toisen päivän aamuna neiti Gallin, joka hymyellen tervehti ja katosi joukkoon ennenkuin Emilio ehti hänet saavuttaa. Toisella kerralla hän kohtasi herra Calvin, vanha, kulunut takki yllänsä, tavattoman iso paperikäärö kainalossa ja varsin tyytymättömän näköisenä. Calvi tuskin vastasi Emilion tervehdykseen, pudisteli päätään ja sanoi sääliväisimmästi hymyillen: — Heillä ei ole mitään aatteita! Heillä ei ole mitään aatteita! — ja sitte lenkutti tiehensä, käyden kumarruksissa omien aatteittensa painosta.

Emilion ajatukset pyörivät lakkaamatta Faustina Gallissa. Mutta osaksi yleisen hälyn ja häiriön takia, joka uusien tulokasten yhä saapuessa lisääntymistään lisääntyi, osaksi sentähden, että neiti Galli tahallaan näkyi välttävän kohtaamista, ei Emilio sen koommin päässyt puheisin hänen kanssansa. Muutamia kertoja hän näki hänet kokouksissa. Neiti istui kaukana Emiliosta eräässä kirkon sivukuorissa ja näytti tarkoin seuraavan keskusteluja. Sitten Emilio tapasi hänet porttikäytävässä tuntemattomien opettajattarien seurassa, ja kerran yksinkin, mutta silloin neiti sanoi luvanneensa sillä tunnilla saapua johonkin yksityiskokoukseen ja riensi samalla pois. Varmaankin hän varsin vältti Emiliota! Mutta hymynsä tervehtiessään oli sama kuin tuolloin, kun kääntyi taakseen katsomaan heidän ensi kertaa toisiansa kohdatessaan; se oli hymy, joka lausui ystävyyttä enemmän, melkeinpä hyväilyn; olipa kuin kaikkein yhteisten muistojen ihana kukka, epämääräinen lupaus, tulevaisuuden aatos. Emilion mielikuvituksissa tyttö tästä lähin aina näin hymyili, jos milloin häntä ajatteli.

Tuhannesti avautui Emilion sielun silmäin eteen eräs kuva: pieni asumus neljännessä kerroksessa Turinin tiheimmin asutussa osassa, jossa Emilio oli tuntenut hengenahdistusta, ensi kertaa tultuansa sinne suoraan maalta; pieni pöytä, jonka toiseen päähän oli sijoitettu koulupoikain, toiseen tyttöjen vihkoja, ja jonka ääressä he joka päivä yhdessä söisivät rehellisesti ansaittua leipäänsä; ikkuna, jonka ääressä kevät-iltoina, raskaan työpäivän päätyttyä, seisoisivat rinnoin, Emilio kuunnellen hänen sulavaa puhettansa isästään ja pikku oppilaistaan, ja katsellen tuon suloisen suun lapsellisia mutta kumminkin lujuutta todistavia liikkeitä, kun hän siinä puhuisi jalot sanansa ja ylevät ajatuksensa.

Hetkeksi kuitenkin nämät ajatukset haihtuivat Emilion mielestä, ja se oli viimeisen kokouksen lopussa, jolloin rehtori Megari piti päätöspuheen. Tämän sanat, lausutut voimakkaalla äänellä ja suurella tunteellisuudella, jotka hänellä oli entis-ajasta vielä jäljellä, kaikuivat tungokseen asti täydessä kirkossa, missä syvä hiljaisuus vallitsi. — — — Te nuorukaiset, niin kuuluivat päätössanat, palatkaat kotiinne innostuneina näiden monien vanhojen esimerkistä, jotka vielä, puolen vuosisadan vaivat kestettyään, kantavat koulun lippua korkealla; ja te vanhat, virkistykää nähtyänne lukuisan nuorisojoukon, joka varustautuu vereksillä tiedoilla, uljaalla uskaliaisuudella jälkiänne seuraamaan. Palatkaa työhönne, te nuoret opettajattaret, joille isänmaa on uskonut pyhän toimen äitien sijaisina lapsiansa, rakkaimpia toiveitansa kasvattaa. Palatkaa kaikki korkeaan kutsumukseenne, jossa saatte joka päivä kylvää kansaanne jaloja tunteita, yleviä ajatuksia. Teidän tehtävänänne ei ole ainoastaan tietämättömyyden ja taika-uskon häätäminen, vaan teidän tulee myöskin köyhiä lohduttaa, hankkia iloa niille lapsille, jotka ovat kotoista hellyyttä vailla, elähyttää kansaa odottamaan valoisampaa tulevaisuutta. Teidän velvollisuutenanne on lasten kautta lähettää rauhan sanoma eripuraisille perheille, herättää hellyyttä kovettuneissa vanhemmissa, elvyttää rakkautta isänmaahan sen vihollisissa tahi sen kylmäkiskoisissa lapsissa. Palatkaa vakaasti päättäen aina puolustaa toimenne kunniata; kärsikää valittamatta kiittämättömyyttä, vihamielisyyttä ja aiheettomia vainoomisia, sen ajatuksen vahvistamina, että suurin onni, mikä ihmisen osalle tulla voi, on tunto siitä, että tekee palkatonta hyvää; että joka hetki vaatimattomassa työssänne on ihmisyydelle voitoksi; että köyhinkin, vähimmin sivistynyt, vähäpätöisin teistä, halvinkin sotamies tässä sotajoukossa, joka aselevotta taistelee mitä vaarallisinta vihollista vastaan, ja verta vuodattamatta voittaa mitä tärkeimmissä tappeluissa, on oikeutettu saamaan isänmaan jopa koko ihmiskunnan siunauksen. Jääkäät hyvästi, urhokkaat nuoret naiset, kunnian arvoisat sotavanhukset, nuoret asemiehet, uuden ajan pelkäämätön etujoukko! Rientäkää työhönne kaikki, ja olkoon Jumala kanssanne niinkuin minunkin henkeni teitä aina on seuraava!

Kokous puhkesi mieltymyksen myrskyyn viimeisiä sanoja kuullessaan. Tällä hetkellä saattoi tosiaan sanoa kaikkien, sekä kaupunki- että maalaisten, vanhojen että nuorten, tyytyväisten ja tyytymättömien olleen yhtenä sieluna ja mielenä.

Tämä suurenmoinen mieltymyksen osoitus uudistui illalla rautatien asemasillalla, kun Megari nousi junaan. Liikutettuna katseli Emilio tätä näytelmää täyteen sullottujen rautatievaunujen akkunasta, samalla kun Faustina Galli pisti päänsä viereisestä akkunasta. Rehtorin viimeiset sanat kaikuivat vielä Emilion sielussa. Niin tosiaan, kuuluihan hänkin sotajoukkoon ja saattoi olla ylpeä siitä. Sillä joukolla on puutteensa, mutta tämä on osaksi sen maan syy, jota se palvelee. Se on huonosti varustettu aseilla ja muonalla, mutta siitä sille on enemmän kunniata kuin häpeää. Sen riveissä tosin on kelvottomia ja pelkureita niinkuin kaikissa muissakin sotajoukoissa; mutta, Jumalan kiitos, siinä löytyy sankareitakin, miehiä ja naisia, joiden edessä maan mahtavain sopisi kumartaa. Niin, Megari oli totta puhunut: ei kukaan maailmassa voi tehdä enemmän hyvää kuin he, eikä löydy suurempaa onnea kuin hyvän tekeminen. Emilio muisteli mielessään, että ihanimmat hetket hänen elämässään olivat olleet juuri ne, jolloin hän oli vakuutettu tästä totuudesta. Entinen rakkautensa lapsiin kuohui jälleen hänen sydämmessään, kun hän katseli äänetöntä ystäväänsä, joka niin ihanin, lämpimin sanoin oli puhunut tästä rakkaudesta ja pitänyt sitä vireillä hänenkin sydämmessään. Molemmat tunteet, rakkaus lapsiin ja rakkaus tuohon ystävään, sulivat yhteen, valoisaksi ajatusten ja mielikuvien maailmaksi. Hän ajatteli sitä iltaa Altaranassa, jolloin neiti Galli nojautuen palkongin aitaukseen tuijotti taivaanrantaan, ikäänkuin olisi jo kaukaisuudessa nähnyt ne tuhannet pikku tytöt, jotka häntä odottivat ja joille hän oli tästälähin uhraava koko elämänsä — — —.

Emilio näki ajatuksissaan omat ja kaikkien tovereinsakin oppilaat, joukon, joka täytti koko hänen edessään olevan avaran kentän ja ulottui niin kauas kuin silmä siinti ja josta kuului aavan meren tapaista pauhinaa; miljoonittain pikku kasvoja ja kuroitettuja käsiä, olentoja, jotka rukoilivat valoa, rakkautta, turvaa. Ja Emilio lupasi näitä heille antaa, vannoi sielunsa syvyydestä, jalon isällisen tunteen vallassa, joka käsitti hänen isänmaansa koko kasvavan sukupolven.

Faustina Galli näytti ajattelevan juuri samaa kuin Emilio. Äkkiä heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja tuntuipa siltä kuin olisivat vaihtaneet ajatuksia katseissaan. Lopulta rupesivat, lakkaamatta toisiansa katsellen, puhelemaan lapsista, yhteisistä muistoista, ja toiveista että saisivat viettää hyödyllistä, ylevätä ja onnellista elämää, työssä ja rakkaudessa.

Kun juna saapui Turiniin, vapisivat heidän huulensa, silmiin kertyi kyyneleitä ja heidän sielunsa olivat sulamaisillaan. Sadat opettajat ja opettajattaret astuivat ulos junasta huudellen toisillensa viimeiset hyvästit.

Emilio ja Faustina Galli jäivät yksin vaunuihin. Molemmat katselivat ympärilleen, päästivät sitten onnellisuuden huoahduksen ja suutelivat kiivaasti, palavasti toisiansa. Sitten läksivät junasta ja saapuivat ajoissa ulos, nähdäkseen rehtorin valkopään, kun hän, seisoen vaunujen portailla, lausui muutaman jäähyväissanan parveilevalle ihmisjoukolle, ojentaen kättään voimakkaasti Turinia kohden, aivan kuin sotapäällikkö joukkojansa neuvoo taisteluun.