Sydän: Kirja nuorisolle

by Edmondo De Amicis

APENNINEILTA ANDES-VUORILLE.

(Opettajan kertomus.)

Torstaina toukokuun 11 p:nä.

Monta vuotta sitten läksi pieni genovalainen kolmetoistavuotias työmiehenpoika ihan yksinään Genovasta Amerikkaan äitiänsä etsimään.

Äiti oli pari vuotta aikaisemmin matkustanut Argentiinan tasavallan pääkaupunkiin Buenos Airesiin etsiäkseen siellä paikkaa jossain varakkaassa perheessä ja siten mitä pikimmin ansaitakseen niin paljon, että voisi saada perheensä tilan parannetuksi, sillä se oli useiden onnettomuuksien johdosta joutunut velkoihin ja kurjuuteen.

Hän ei suinkaan ollut ensimmäinen äiti, joka Italiasta matkusti siinä tarkoituksessa. Moni rohkea vaimo oli ennen häntä tehnyt tuon pitkän matkan ja joitakin vuosia palveltuaan palannut kotiin tuoden mukanaan muutamia tuhansia liiroja, jotka oli saanut säästetyksi siellä maksetuista suurista palkoista.

Äiti itki katkeria kyyneliä erotessaan pojistaan, joista toinen oli kahdeksantoista-, toinen yksitoistavuotias. Mutta hän oli uskalias ja toiveita täynnä. Matka onnistui hyvin, ja heti Buenos Airesiin päästyään hän oli erään genovalaisen kauppiaan, miehensä serkun välityksellä, joka jo useita vuosia oli asunut sielläpäin, onnistunut saamaan hyvän paikan varakkaassa genovalaisessa perheessä, joka maksoi hänelle hyvän palkan ja kohteli häntä kaikin puolin hyvin. Jonkin aikaa hän ylläpiti omaistensa kanssa säännöllistä kirjeenvaihtoa. Keskinäisen sopimuksen johdosta mies lähetti kirjeet serkulleen, joka ne sitten toimitti vaimolle, ja tämä antoi taas hänelle vastaukset, jotka hän pani menemään Genovaan lisäten itsekin väliin pari riviä niihin. Kun vaimo kuukausittain ansaitsi kahdeksankymmentä liiraa eikä niistä mitään kuluttanut, lähetti hän aika-ajoin kotiin kauniin summan, jolla kelpo mies maksoi kaikkein kiireellisimmät velat ja sai kunniallisen nimensä ja maineensa pelastetuksi. Ja sillä aikaa hän itse työskenteli ahkerasti ja oli tyytyväinen tuloksiin eläen siinä toivossa, että vaimo pian palaisi, sillä ilman häntä tuntui koti tyhjältä ja kolkolta. Varsinkin nuorin poika, joka oli äitiinsä kovin kiintynyt, kävi yhä alakuloisemmaksi eikä voinut tottua hänen poissaoloonsa.

Kun lähdöstä oli noin vuosi kulunut, saapui lyhyt kirje, jossa äiti valitti voivansa pahoin, ja sen jälkeen ei enää kuulunut mitään. He kirjoittivat kaksi kertaa serkulle, mutta tämä ei vastannut. He kirjoittivat argentiinalaiselle perheelle, jonka luona vaimo palveli, mutta vastausta ei kuulunut. Ehkäpä kirje ei ollut saapunutkaan perille, kun osoite oli vaillinainen. Peläten jotain onnettomuutta he kirjoittivat Buenos Airesiin Italian konsulille pyytäen häntä tiedustelemaan asiaa. Kolmen kuukauden kuluttua he saivat konsulilta vastauksen, missä tämä ilmoitti, että kaikki haku oli ollut turhaa. Vaikka hän oli pannut ilmoituksen lehtiin, ei kukaan tullut antamaan minkäänmoisia tietoja. Oli luultavaa, että tämä hyvä, mutta arka äiti, peläten perheelleen syntyvän joitakin ikävyyksiä siitä, että hän oli ottanut palvelijan paikan, ei ollut ilmoittanutkaan oikeata nimeään.

Taas kului kuukausia ilman minkäänlaisia tietoja. Isä ja pojat olivat hyvin murheissaan, ja varsinkin oli nuorin niin masentunut, ettei mikään häntä enää lohduttanut. Mitä tehdä, kenen puoleen kääntyä? Isän ensimmäinen ajatus oli matkustaa Amerikkaan vaimoaan etsimään. Mutta työ? Kukapa sillä aikaa elättäisi poikia? Eikä vanhin poikakaan voinut matkustaa, sillä hän rupesi juuri siihen aikaan ansaitsemaan ja oli siis tarpeen kotona. Ja tässä tuskassa he elivät. Joka päivä oli toisensa kaltainen, aina vain uudistuivat samat surulliset puheet, tai he istuivat ääneti ja katselivat alakuloisina toisiaan.

Eräänä iltana sanoi Marco, pienempi pojista, päättäväisesti: "Nyt minä itse matkustan Amerikkaan äitiäni etsimään." — Isä pudisti päätään surullisesti eikä vastannut mitään. Se oli kyllä kaunis ajatus, mutta mahdoton toteuttaa. Kolmetoistavuotiaana lähteä kuukauden kestävälle matkalle Amerikkaan! Mutta poika pysyi itsepintaisesti tässä ajatuksessa. Hän pyysi tänään, huomenna, joka päivä hyvin maltillisesti, mutta samalla hän esitti syynsä niin selvään ja perusteellisesti kuin täysi-ikäinen. "Moni muukin on mennyt sinne, vieläpä minua pienemmätkin. Kun kerran olen laivassa, pääsen yhtä hyvin perille kuin joku toinenkin. Sinne päästyä ei ole muuta tekemistä kuin etsiä serkun puoti. Siellä on monta italialaista, kyllä joku minulle sen kadun osoittaa. Kun kerran olen löytänyt serkun, on äitikin löydetty. Jos taas en tapaisiltaan serkkua, menen konsulin luo ja otan selon argentiinalaisesta perheestä. Tulkoon mitä tulee, kyllä siellä niin paljon työtä on, että minäkin jotain saan, edes paluupiletin ansaituksi."

Ja näin hän vähitellen sai isänsä vakuutetuksi. Isä piti häntä suuressa arvossa, sillä hän tiesi, että Marcolla oli rohkeutta ja ymmärrystä, että hän oli tottunut puutteeseen ja kieltäymyksiin ja että kaikki nämä ominaisuudet kasvaisivat hänessä kaksinkertaisiksi, kun hänellä oli mielessään tuo kallis päämäärä, löytää äitinsä, jota hän rakasti yli kaiken. Sattui vielä niin hyvin, että eräs isän tuttavista oli hyvä ystävä erään laivankapteenin kanssa, ja tämä kuultuaan pojan tuumista lupasi hankkia hänelle vapaalipun kolmannessa luokassa Argentiinaan. Silloin isä viimeinkin pitkällisen viivyttelyn jälkeen antoi suostumuksensa, ja matka päätettiin. Poika sai pieneen laukkuun vähän vaatteita, taskuunsa hiukan rahoja ja serkun osoitteen, ja eräänä kauniina huhtikuun iltana he saattoivat hänet laivaan. Hyvästi jättäessään isä sanoi kyynelet silmissä: "Rohkeutta, Marconi! Sinä matkustat pyhän asian takia, ja Jumala on sinua auttava."

Marco rukka! Hänellä oli luja luonne, jota hän vielä kaikin tavoin oli koettanut karaista matkaa varten. Mutta kun kaunis Genova katosi taivaanrannan taakse ja hän oli aavalla merellä suuressa laivassa, joka oli täynnä tuntemattomia siirtolaisia, yksinäisenä, outona, vieressään vain pieni laukku, joka sisälsi koko hänen omaisuutensa, silloin ääretön alakuloisuus valtasi hänet. Kaksi päivää hän oli pitkänään etukannella kuin koira, ei syönyt juuri mitään, mutta itku oli koko ajan kurkussa. Kaikenlaisia surullisia ajatuksia pyöri hänen päässään, ja kaikkein surullisin palasi itsepintaisesti ehtimiseen takaisin, se ajatus, että hänen äitinsä oli kuollut. Levottomissa unissaan hän näki usein erään oudon henkilön, joka katseli häntä säälivästi ja sitten kuiskasi: "Äitisi on kuollut." Ja silloin hän aina heräsi päästäen tukahdutetun hätähuudon.

Sitten hän taas rohkaisi mielensä, kun oli kuljettu Gibraltarin salmen läpi ja päästiin Atlantin valtamerelle. Mutta se oli vain pieni huojennus. Tämä ääretön meri, yhä enenevä kuumuus, siirtolaisparkojen alakuloisuus ja hänen oma kasvava yksinäisyydentunteensa oli kerrassaan masentaa hänet. Kun päivät olivat niin tyhjät, niin toistensa kaltaiset, ei hän edes voinut erottaa niitä, vaan ne sulivat kaikki yhteen sellaiseksi sekasorroksi kuin sairaana ollessa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut merellä jo koko vuoden. Ja joka aamu herätessään hän tunsi uutta kauhua ajatellessaan pitkää matkaansa, yksinäisyyttään ja tätä suunnatonta vedenpaljoutta. Ja nuo lentävät kalat, jotka tuontuostakin kapsahtivat kannelle, kuuman vyöhykkeen ihmeelliset auringonlaskut veren- ja tulenpunaisine pilvineen, nuo öiset fosforivalot, jotka saivat koko meren loistamaan kuin hehkuvat laavavirrat, kaikki tämä tuntui hänestä paljon enemmän unennäöltä kuin todellisuudelta. Toisinaan taas, kun ilma oli sateinen ja myrskyisä, hänen täytyi istua kajuuttaan suljettuna, missä kaikki häilyi ja tärisi, kesken sairaiden valituksia ja hätähuutoja. Poika luuli viimeisen hetkensä tulleen.

Sitten oli meri taas tyyni ja herttainen, mutta silloin vallitsi sietämätön kuumuus ja ikävystyttävä yksitoikkoisuus. Ne olivat loppumattomia ja ikäviä päiviä, jolloin hikoilevat matkustajat viruivat liikkumattomina pöydillä ja tuoleilla ja näyttivät kuolleilta.

Matka ei tuntunut loppuvan koskaan. Vettä ja taivasta, taivasta ja vettä, tänään samoin kuin eilen, huomenna samoin kuin tänään — aina ja iankaikkisesti. Tuntikausia hän seisoi nojaten laivan parrasta vastaan ja katseli tätä ääretöntä merta huolestuneena, levottomana äitiään muistellen, kunnes hänen silmänsä ummistuivat ja pää vaipui olkapäätä vastaan.

Unissaan hän sitten taas näki tuon tuntemattoman, joka säälien katseli häntä ja kuiskasi hänen korvaansa: "Äitisi on kuollut." Tämä ääni sai hänet yht'äkkiä havahtamaan ja taas avoimin silmin jatkamaan samoja unia ja tuijottamaan kohden taivaanrantaa.

Matkaa kesti kaksikymmentäseitsemän päivää. Mutta viimeiset päivät olivat parhaat. Ilma oli kaunis ja raikas. Hän oli tutustunut erääseen hyväntahtoiseen lombardialaiseen. Tämä matkusti Amerikkaan etsimään poikaansa, joka oleskeli maanviljelijänä Rosario nimisessä kaupungissa. Hän kertoi tälle vanhukselle kaikki perheolonsa ja huolensa, ja usein tämä sitten taputti poikasen päätä ja sanoi: "Rohkeutta vain, pienokainen! Sinä löydät vielä äitisi terveenä ja reippaana." Tämä seura vahvisti häntä, ja hänen surulliset aavistuksensa alkoivat vähitellen hälvetä ja hänen mielialansa kävi levollisemmaksi. Laivan etukannella istuen vanhan talonpojan vieressä, joka poltti piippunysäänsä, kauniin tähtitaivaan alla, keskellä laulavia maanmiehiään, hän kuvaili sata kertaa ajatuksissaan tuloansa Buenos Airesiin, näki jo itsensä sillä määrätyllä kadulla, löysi puodin ja hyökkäsi serkkua vastaan. "Mitenkä äitini jaksaa? Missä hän on? Tulkaa! Antakaa, minä menen heti hänen luoksensa!" He juoksevat yhdessä, rientävät portaita ylös, ovi avautuu… Mutta tähän päättyivät hänen äänettömät yksinpuhelunsa, ja mielikuvitus suli sanomattomaan hellyydentunteeseen.

Kahdentenakymmenentenä seitsemäntenä päivänä Genovasta lähdettyä he pääsivät perille. Oli kaunis, valoisa toukokuun aamu, kun laiva laski ankkurin mahtavassa La Plata-joessa, jonka varrella tuo suuri Buenos Aires, Argentiinan tasavallan pääkaupunki, sijaitsee.

Tämä ihana ilma oli hänestä kuin hyvä enne. Hän oli ihan pakahtua ilosta ja malttamattomuudesta. Äiti oli enää vain muutaman penikulman päässä. Jonkin tunnin kuluttua hän saisi jo nähdä hänet. Ja nyt hän siis oli Amerikassa, uudessa maailmassa, ja hänellä oli ollut uskallusta tulla tänne aivan yksin. Koko pitkä, vaivalloinen matka ei nyt enää merkinnyt mitään. Se tuntui kuin unennäöltä, josta hän juuri oli herännyt. Hän oli niin onnellinen, ettei hän kummastunut eikä huolestunut, vaikka tarkastellessaan taskujaan huomasi toisen rahakäärönsä olevan poissa. Hän oli näet jakanut pienen aarteensa kahtia, jotta ei kadottaisi kaikkea yht'aikaa. Se oli laivassa varastettu, ja nyt oli hänellä vain muutamia liiroja jäljellä. Mutta mitä hän siitä, nyt kun oli äitinsä läheisyydessä. Laukku selässä hän astui monen muun italialaisen keralla pieneen laivaan, joka kuljetti heidät rannan läheisyyteen, sitten taas Andrea Doria nimiseen veneeseen, josta hänet laskettiin satamassa maihin, puristi vanhan lombardialaisen ystävänsä kättä ja läksi pitkin askelin astumaan kaupunkiin päin. Päästyään ensimmäiselle kadulle hän pysähdytti ohikulkevan miehen ja pyysi häntä neuvomaan tietä "Taiteidenkadulle".

Sattumalta hän tuli puhutelleeksi erästä italialaista työmiestä. Tämä katseli häntä uteliaasti ja kysyi, osasiko hän lukea. Poika nyökäytti päätään. "No hyvä", sanoi työmies osoittaen katua, jota oli kulkenut. "Mene vain yhtämittaa suoraan eteenpäin ja lue tarkkaan kaikissa kulmissa katujen nimet. Viimein kyllä löydät senkin kadun, jota etsit." Poika kiitti ja läksi astuskelemaan pitkin edessään olevaa katua.

Se oli suora, loppumattoman pitkä ja kaita katu. Molemmin puolin oli pieniä valkeita taloja, jotka muistuttivat huviloita. Katu oli täynnä käveleviä ja ajavia, vaunuja ja rattaita, jotka synnyttivät huumaavan melun. Siellä täällä liehui ilmassa suuria, erivärisiä lippuja, joihin oli isoilla kirjaimilla kirjoitettu mihin aikoihin laivat lähtivät eri kaupunkeihin. Vähän matkaa kuljettuaan hän näki oikealla ja vasemmalla poikkikatuja, jotka nekin kulkivat aivan suoraan niin pitkälle kuin silmä kantoi, olivat matalien valkeiden huoneiden reunustamat ja täynnä vaunuja ja ihmisiä.

Kaupunki tuntui ihan siltä, kuin sillä ei olisi ollut alkua eikä loppua. Tuntui, että vaikka olisi kulkenut päiviä ja viikkoja, olisi yhä vain kestänyt noita suoria katuja, aivan kuin koko Amerikka olisi ollut pelkkinä katuina. Hän katseli tarkkaan katujen nimiä. Ne olivat niin outoja, että hän tuskin osasi niitä lukea. Joka kadun kulmassa hän tunsi sydämensä rajusti sykkivän ajatellessaan, että se ehkä oli etsitty katu.

Hän tarkasteli kaikkia vaimoja siinä toivossa, että ehkä jo kadulla tapaisi äitinsä. Hän näki erään edessään kulkevan, joka pani hänen sydämensä seisahtumaan. Hän saavutti hänet ja huomasi, että se olikin neekerivaimo.

Taaskin hän tuli kadunristeykseen, luki ja jäi seisomaan kuin maahan kiinni kasvanut. Se oli Taiteidenkatu. Hän kääntyi kulmasta ja luki n:o 117. Serkun puoti oli 175. Hän kiirehti kulkuaan, juoksi pikemmin kuin astui. N:o 171:n luona hänen täytyi seisahtua hengähtämään. Hän sanoi itsekseen: "Oi äiti, äiti! Onko totta, että minä jo kohta saan nähdä sinut?" Hän juoksi eteenpäin ja saapui pieneen rihkamakauppaan. Siinä se nyt oli. Hän astui sisään. Kauppapöydän takana oli harmaapäinen nainen, joka katsoi häneen silmälasiensa läpi ja kysyi espanjankielellä:

"Mitä tahdot, poika?"

"Onko tämä", kysyi poika saaden vaivoin sanan suustaan, "onko tämä
Francesco Merellin puoti?"

"Francesco Merelli on kuollut", vastasi nainen nyt italiankielellä.

Pojasta tuntui siltä, kuin hän olisi saanut piston rintaansa.

"Milloin hän kuoli?"

"Kyllä siitä jo on aikoja", vastasi nainen, "useita kuukausia. Kauppa kävi huonosti, ja hän etsi itsellensä toista paikkaa. Kerrotaan, että hän muutti Bahia Blancaan, kauas täältä. Mutta tuskin hän sinne ehti, ennenkuin jo kuoli. Puoti on nyt minun."

Poika kalpeni. Sitten hän sanoi nopeasti: "Merelli tunsi minun äitini, joka palveli erään herra Mequinezin luona. Hän yksin olisi saattanut sanoa minulle, mistä voin löytää äitini. Olen tullut Amerikkaan äitiäni etsimään. Merelli lähetti meille usein kirjeitä. Minun täytyy löytää äitini."

"Poika parka", sanoi nainen. "Nyt ovat hyvät neuvot kalliita. Minäpä kysyn puotipojalta. Hän tunsi Merellin juoksupojan. Ehkäpä hän tietää jotakin."

Hän meni puodin perälle ja kutsui poikaa, joka heti tuli. "Muistatko", kysyi nainen, "veikö Merellin poika silloin tällöin kirjeitä eräälle vaimolle, joka palveli eräässä argentiinalaisessa perheessä?"

"Mequinezilläkö?" sanoi poika. "Kyllä, rouva, aina joskus. He asuvat tuolla Taiteidenkadun päässä."

"Voi rakas rouva, kiitoksia", huusi Marco. "Sanokaa minulle myös talon numero! Ettekö tiedä? Antakaa jonkun johdattaa minut sinne! Tule sinä, poika! Minulla on vielä soldoja."

Hän puhui niin lämpimästi, ettei puotipoika edes odottanut emäntänsä käskyä, vaan sanoi: "Mennään sitten!"

Hän riensi nopein askelin ovesta ulos.

Kiireesti, sanaakaan vaihtamatta he menivät eteenpäin, kunnes pääsivät pitkän kadun päähän, astuivat erään valkoisen talon porttikäytävään ja pysähtyivät kauniin rautaristikon eteen, jonka takana levisi piha täynnä istutuksia.

Marco soitti kelloa.

Eräs neitonen tuli avaamaan.

"Täällä asuu eräs perhe Mequinez, eikö niin?" kysyi poika levottomasti.

"Asui", neiti vastasi, ääntäen italiankieltä kuin espanjaa. "Mutta nyt me asumme täällä."

"Ja mihin he sitten ovat muuttaneet?" kysyi Marco vavisten.

"Cordovaan."

"Cordovaan!" huusi Marco. "Missä on Cordova ja se henkilö, joka palveli heidän luonaan, minun äitini! Palvelija oli minun äitini. Ovatko he ottaneet äitini mukaansa?"

Neitonen katseli häntä ja vastasi: "En tiedä. Ehkä isäni voi antaa jonkinmoisia tietoja. Hän tutustui heihin ennen heidän poismuuttoaan. Odottakaa hetkinen!"

Hän riensi pois ja palasi kohta isänsä kanssa, joka oli kookas, harmaapartainen herra. Tämä katseli vähän aikaa genovalaisen pojan miellyttävää vartaloa, valkeita kiharoita ja kotkannenää ja kysyi sitten huonolla italiankielellä:

"Äitisi on genovalainen?"

"On", vastasi Marco.

"Hyvä, tämä genovalainen palvelija on seurannut heitä, sen tiedän ihan varmaan."

"Ja minne he ovat menneet?"

"Cordovan kaupunkiin."

Poika huokasi ja sanoi sitten kohtaloonsa nöyrästi alistuneena:

"No sitten minäkin lähden Cordovaan."

"Voi poika rukka", sanoi herra katsellen häntä säälien. "Cordovaan on täältä sata penikulmaa."

Marco kalpeni ja nojautui rautaristikkoon.

"Katsotaanpa — katsotaan mitä tässä voisi tehdä", sanoi herra osaaottavaisesti ja avasi oven. "Tule hetkeksi tänne sisään. Ehkäpä tästä vielä selviää jokin keino." Hän käski häntä istumaan ja kertomaan koko elämäkertansa, kuunteli kaikkea hyvin tarkasti ja kysyi sitten lyhyesti: "Sinulla ei ole rahaa, eikö totta?"

"On minulla vielä… vähäisen", vastasi Marco.

Herra mietti hetkisen. Sitten hän istui pöytänsä ääreen, kirjoitti kirjeen, sulki sen ja antoi pojalle sanoen: "Kuule, pieni italialainen, ota tämä kirje ja mene Bocaan. Se on pieni, puoleksi genovalainen kaupunki kahden tunnin matkan päässä täältä. Kuka tahansa saattaa neuvoa sinulle tien sinne. Mene sinne ja etsi se herra, jolle tämä kirje on kirjoitettu ja jonka siellä kaikki tuntevat. Hän pitää huolen siitä, että pääset huomenna Rosarion kaupunkiin, ja siellä hän taas voi mainita jonkun henkilön, joka auttaa sinua, niin että pääset Cordovaan ja löydät siellä Mequinezin perheen ja äitisi. Ota kuitenkin tämä." Ja hän laski muutamia liiroja hänen käteensä. "Mene nyt! Ole uskalias! Kaikkialla tapaat maanmiehiäsi, eivätkä he jätä sinua avutta. Hyvästi!"

Poika vastasi: "Kiitos!" Muita sanoja hän ei löytänyt, vaan astui laukkuineen ulos. Erottuaan pienestä oppaastaan hän käänsi askelensa Bocaan päin, sydän täynnä surua, mutta myöskin hämmästystä, nähdessään tämän suuren meluavan kaupungin, jonka katuja hän nyt asteli.

Kaikki mitä tapahtui tästä hetkestä seuraavaan päivään asti, jäi hänen muistiinsa epäselväksi ja sekavaksi, kuin kuumetautisen houreet, niin väsynyt, levoton, toivoton ja kiihtynyt hän oli. Yönsä hän lepäsi halvassa majassa Bocassa erään satamalastaajan vieressä ja istui sitten miltei koko päivän lankkukasan päällä katsellen kuin unissaan tuhansia laivoja, proomuja ja veneitä. Seuraavan päivän iltahämärässä hän istui suuressa, hedelmillä lastatussa purjelaivassa, jota kaksi auringon paahtamaa genovalaista kuljetti Rosarioon. Näiden maanmiesten ääni ja tuo rakas, tuttu murre, jota he puhuivat, lohdutti taas vähän hänen mieltään.

He lähtivät, ja matkaa kesti kolme päivää ja neljä yötä ja herätti pienessä matkustajassa yhtämittaista ihmettelyä.

Kolme päivää ja neljä yötä tällä mahtavalla Parana-virralla, jonka rinnalla Italian suuri Po-joki on kuin pieni puro ja jonka pituus on kuin monta Italiaa. Laiva kulki hitaasti tätä ääretöntä vesitietä ylöspäin. Kuljettiin ohi pitkien saarien, jotka ennen muinoin olivat olleet käärmeiden ja tiikerien pesäpaikkoja ja nyt oranssipuiden ja pensaikkojen peittämillä muistuttivat vedessä uiskentelevia metsiä. Väliin mentiin ahtaita kanavia, joista tuskin enää luuli ulos pääsevänsä; sitten saavuttiin taas aavoille ulapoille, jotka olivat kuin suuret, tyynet järvet; sitten taas purjehdittiin mutkikkaita salmia tiheäkasvuisten saarien välissä. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus. Kuta kauemmaksi he kulkivat, sitä alakuloisemmaksi tämä suuri virta teki Marco paran. Hän kuvitteli äitinsä olevan sen lähteillä ja matkan kestävän vuosikausia. Kahdesti päivässä hän söi laivamiesten kanssa kuivaa leipää ja vähäisen suolaista sianlihaa. Kun laivamiehet näkivät hänet alituisesti surumielisenä, eivät he puhutelleet häntä. Öisin hän makasi kannella ja heräsi usein yht'äkkiä säikähtäen kuun kirkasta loistetta, joka valaisi näitä äärettömiä vesiä ja kaukaisia rannikoita, ja silloin sydän ihan kuin pusertui kokoon.

"Cordova!" Hän toisti tätä nimeä: "Cordova!" Se oli kuin noiden ihmeellisten kaupunkien nimet, joista saduissa puhuttiin. Mutta sitten hän ajatteli: "Äitinikin on kulkenut tätä samaa tietä, nähnyt nämä saaret ja rannat." Ja silloin nämä seudut eivät enää tuntuneet niin oudoilta ja yksinäisiltä, koska äidin silmäkin oli niitä katsellut…

Yön hiljaisuudessa eräs laivamies lauleskeli. Tämä ääni johdatti hänen mieleensä ne laulut, joilla äiti oli tuudittanut hänet pienenä nukuksiin. Kun hän viimeisenä yönä kuuli nämä sävelet, hän rupesi nyyhkimään. Laivamies keskeytti laulunsa. Sitten hän huusi: "Rohkeutta, rohkeutta, poika! Ei sovi, että genovalainen itkee, siksi että on kaukana kotitienoilta. Genovalaisethan vaeltavat halki maailman voitonriemuisina ja jalomaineisina." Nämä sanat rohkaisivat pojan mieltä. Hän tunsi genovalaisen veren virtaavan suonissaan, kohotti uljaasti otsaansa ja laski puristetun nyrkkinsä peräsimelle.

"No hyvä", puhui hän itsekseen. "Vaikka minun pitäisi marssia läpi koko maailman, vielä matkustaa vuosikausia, kulkea jalan satoja penikulmia, niin eteenpäin vain olen pyrkivä, kunnes löydän äitini. Vaikka sitten puolikuolleena pääsisinkin perille ja heti vaipuisin hengettömänä hänen jalkainsa juureen, kun hänet vain kerran vielä saan nähdäkseni." Ja sitten hän saapui rusottavassa aamuauringon valossa rauhoittuneena, miltei juhlallisin mielin Rosarion kaupunkiin, joka sijaitsee Parana-virran aavalla rannalla, missä satojen eri maista tulleiden laivojen liputetut mastot kuvastuivat veteen.

Heti rantaan laskettua hän astui laukkuineen kaupunkiin etsiäkseen sitä argentiinalaista herraa, jolle hänellä oli vietävänä suosituskirje Bocasta. Rosario oli hänestä kuin vanha tuttu kaupunki. Siellä olivat nuo samat, pitkät, suorat kadut, samat valkoiset, matalat talot. Kattojen yli kulki joka suuntaan sähkö- ja puhelinlankoja, jotka näyttivät jättiläissuurelta hämähäkinverkolta. Kaikkialla oli hevosten, ihmisten ja vaunujen synnyttämää melua. Hän miltei huumautui ja luuli uudestaan olevansa Buenos Airesissa ja kulkevansa serkkua etsimässä. Tunnin verran hän näin käyskenteli, kääntyi väliin sinne, väliin tänne ja luuli aina vain tulevansa samoille kaduille. Uudistettujen kyselyjen avulla hän viimeinkin löysi uuden suosijansa talon. Hän soitti. Ovella näyttäytyi iso, vaaleaverinen äreä mies, joka näytti jonkinlaiselta taloudenhoitajalta ja kysyi tylysti, vieraasti ääntäen:

"Mitä sinä tahdot?"

Poika mainitsi herran nimen.

"Herra" — vastasi taloudenhoitaja — "matkusti eilen illalla perheineen Buenos Airesiin".

Poika jäi mykäksi.

Sitten hän sammalsi: "Mutta minä… minulla ei ole ketään täällä.
Olen aivan yksin." Ja hän antoi kirjeensä.

Taloudenhoitaja otti sen, luki ja sanoi sitten nyreästi: "Minä en voi sinua auttaa. Kun herra kuukauden kuluttua palaa, annan sen hänelle."

"Mutta minä, minä olen yksin, olen avun tarpeessa", huudahti poika rukoilevalla äänellä.

"Ei se minuun koske", vastasi toinen. "Sinun maastasi on Rosariossa jo yllin kyllin roskaväkeä. Korjaa vain pikimmiten luusi täältä ja kerjää Italiassa." Ja hän sulki portin hänen silmäinsä edessä.

Poika jäi seisomaan kuin kivettynyt.

Sitten hän hitaasti nosti laukun selkäänsä ja poistui murtunein sydämin. Tässä kauheassa mielenliikutuksessa häntä vaivasivat tuhannet surulliset ajatukset. Mitä tehdä? Minne mennä? Rosariosta Cordovaan oli vielä kokonaisen päivän junamatka. Hänellä oli vain muutamia liiroja. Mutta kun niistä tämän päivän menot maksettiin, ei jäänyt juuri mitään. Mistä saada rahoja rautatielipun lunastamiseen? Hän osasi tehdä työtä! Mutta keneltä sitä pyytää? Rupeaisiko kerjäämään? Ei, ei. Tulla poisajetuksi, herjatuksi, nöyryytetyksi niinkuin äsken. Ei koskaan, ei koskaan, ennen vaikka kuolla!

Ja näin ajatellessaan ja tuota silmänkantamatonta katua uudestaan mittaillessaan hän tunsi rohkeutensa menneeksi. Hän heitti laukkunsa katukäytävälle, istui sille nojaten muuriin, ja kätki kasvonsa käsiinsä äänettömässä epätoivossa.

Ohikulkevat tyrkkivät häntä. Vaunujen tärinä täytti kadun. Muutamat poikaset jäivät suu avoinna töllistelemään häntä. Näin hän istui jonkin aikaa.

Yht'äkkiä eräs ääni sai hänet säpsähtämään, ääni, joka puhutteli häntä italiankielellä sanoen:

"Mikä sinua vaivaa, poika?"

Hän kohotti päätään, hypähti jaloilleen ja päästi kummastuneen huudon: "Te täällä!"

Se oli tuo vanha lombardialainen talonpoika, joka oli matkalla osoittanut hänelle ystävyyttä. Talonpojan hämmästys ei ollut vähempi. Poika ei antanut hänelle aikaa kyselyihin, vaan kertoi kiireesti kaikki vaiheensa. — "Nyt olen rahatta. Minun täytyy tehdä työtä. Voi, hankkikaa minulle jotakin tehtävää, jotta voisin saada kootuksi muutamia liiroja! Voin tehdä kaikkea, kantaa tavaroita, lakaista katuja, toimittaa asioita, työskennellä pellolla. Olen varsin tyytyväinen karkeaan leipään, kun vain saan niin paljon, että pääsen matkustamaan, että saan tavata äitini. Tehkää minulle se palvelus ja etsikää minulle työtä! Jumalan tähden työtä, muuten olen hukassa!"

"Kas niin", sanoi talonpoika, katsoen ympärilleen ja kynsäisten korvantaustaan. "Ikävä juttu! Tehdä työtä, se on pian kyllä sanottu… Katsotaanpa! Eiköhän olisi mahdollista täällä oleskelevien maanmiesten keskuudesta saada kootuksi kolmekymmentä liiraa."

Poika loi silmänsä häneen, ja toivo alkoi uudestaan elää hänen rinnassaan.

"Tule kanssani", sanoi talonpoika.

"Minne?" kysyi poika tarttuen laukkuunsa.

"Tule vaan!"

Talonpoika läksi astumaan, ja Marco seurasi häntä. He kulkivat pitkän matkan vieretysten sanaakaan vaihtamatta. Talonpoika pysähtyi erään pienen ravintolan edustalle, jonka kyltissä oli tähti ja sen ympärillä kirjoitus: "La estrella de Italia" [Italian tähti].

Hän kurkisti sisään ja sanoi sitten pojan puoleen kääntyen: "Me tulemme oikealla hetkellä." He astuivat suureen huoneeseen, jossa oli monta pöytää, ja niiden ympärillä istui miehiä syöden, juoden ja puhuen. Vanha lombardialainen läheni ensimmäistä pöytää, ja tavasta, millä hän tervehti siellä istuvia, saattoi päättää, että hän oli hiljattain istunut heidän seurassaan. He kilistelivät lasejaan ääneen puhuen ja nauraen. "Toverit", sanoi lombardialainen, pitemmittä mutkitta esitellen Marcon. "Täällä on eräs köyhä poika, meidän maanmiehemme, joka on tullut ihan yksinään Buenos Airesiin äitiään etsimään. Mutta siellä hänelle sanottiin: 'Ei äitisi olekaan täällä, hän on Cordovassa.' Hän astuu purjelaivaan ja saapuu kolmen päivän ja neljän yön perästä Rosarioon tuoden mukanaan pienen suosituskirjeen. Perille päästyään hän antaa kirjeensä. Se ei merkitse mitään. Herra on poissa. Hänellä ei ole ainoatakaan sentesimoa. Hän on täällä yksin ja aivan epätoivossa. Ja sillä pojalla on sydäntä. Katsotaanpa, emmekö voisi koota niin paljoa, että saisimme hänelle Cordovaan matkalipun, jotta hän löytäisi äitinsä. Emme suinkaan voi jättää häntä tänne kuin koiraa."

"Ei, ei millään ehdolla! Kukapa siihen suostuisi", kaikki huusivat yhteen suuhun ja löivät nyrkkinsä pöytään. "Meidän maanmiehemme! Tule tänne, pienokainen! Me olemme siirtolaisia. Katsokaa, kuinka pulska poika! Rahat esiin, pojat! Hyvä! Ja yksin sinä olet tullut. Kas siinä on sydän paikallaan. Kyllä me lähetämme sinut äitisi luo, usko pois."

Ja yksi nipisti häntä poskesta, toinen laski kätensä hänen olalleen, kolmas otti laukun hänen selästään. Nekin siirtolaiset, jotka istuivat vähän etäämpänä toisissa pöydissä, nousivat paikoiltaan ja tulivat lähemmäksi. Pojan elämänvaiheet kiersivät ympäri koko ravintolan. Lähihuoneesta tuli kaksi argentiinalaista miestä. Eipä kestänyt kymmentäkään minuuttia, ennenkuin lombardialainen oli saanut kerätyksi neljäkymmentäkaksi liiraa hattuun, jota piti kädessään.

"Näetkös", sanoi hän sitten poikaan kääntyen, "kuinka nopeasti kaikki käy Amerikassa!"

"Juo vähäisen", huusi eräs toinen kurottaen hänelle viinilasia. "Juo äitisi terveydeksi!" Kaikki kohottivat lasejaan. Ja Marco toisti: "Äitini terveydeksi!" Mutta ilo puristi hänen kurkkunsa kokoon, hän asetti lasin pöydälle ja heittäytyi vanhan ystävänsä kaulaan.

Seuraavana päivänä aamun koittaessa hän oli jo matkalla Cordovaan rohkeana, hymyilevänä, täynnä iloisia aavistuksia. Mutta ei ole sellaista iloa, joka kestäisi kauan, kun luonto oikein osoittaa nurjaa muotoaan. Ilma oli kylmän harmaa ja kolkko. Juna, joka oli melkein tyhjä, kiiti silmänkantamatonta asumatonta tasankoa. Marco oli yksinään suuressa, sangen pitkässä vaunussa, joka muistutti sellaisia, missä haavoitettuja kuljetetaan. Hän katsoi oikealle ja vasemmalle, mutta ei nähnyt muuta kuin äärettömän erämaan, missä kasvoi siellä täällä pieni omituinen puu, jonka runko ja oksat olivat koukistuneet ja kitukasvuiset. Sellaisia hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt. Ne näyttivät melkein huolestuneilta ja vihaisilta. Tuo synkkä, niukka, surullinen kasvillisuus antoi tasangolle äärettömän suuren kalmiston leiman. Hän nukahti puoleksi tunniksi ja katseli taaskin maisemaa. Aina vain sama näky. Rautatieasemat olivat kuin autioita erakkomajoja, ja junan seisahtuessakaan ei kuulunut yhtään ääntä. Hän oli mielestään kuin hylätty ja kadonnut keskelle erämaata. Joka asemaa hän luuli viimeiseksi ja arveli, että nyt seuraa tuo kamala, salaperäinen villien maa. Jääkylmä tuuli puhalsi vasten hänen kasvojansa. Kun hän huhtikuun loppupuolella Genovassa oli noussut laivaan, eivät hänen omaisensa tulleet ajatelleeksi, että hän Amerikassa saisi maistaa talvea, ja olivat vain pukeneet hänet kesävaatteisiin. Jonkin tunnin kuluttua häntä rupesi viluttamaan, ja kaikki nuo edellisten päivien väsymykset, vaivat ja kärsimykset, kaikki unettomat yöt alkoivat nyt vaikuttaa. Hän nukkui kauan ja heräsi viimein kylmästä kankeana, tuntien pahoinvointia. Ja hän turisi sanomatonta kauhua kuvitellessaan sairastuvansa ja kuolevansa matkalle. Sitten hänen ruumiinsa heitettäisiin tälle synkälle, autiolle tasangolle ja joutuisi koirien ja petolintujen raadeltavaksi, kuten ne kuolleet hevoset ja lehmät, joita hän oli nähnyt siellä täällä junan läheisyydessä, mutta joista hän aina oli kauhulla kääntänyt silmänsä muualle. Pahoinvointi lisäsi hänen levottomuuttaan, ja luonnon kolkko hiljaisuus pani hänen mielikuvituksensa liikkeelle äärimmäisyyksiin asti. Oliko sitten varmaa, että hän saisi tavata äitiänsä Cordovassa? Jos tuo herra Taiteidenkadun varrella olikin erehtynyt! Ja jos hän oli kuollut! Näitä ajatellessaan hän uudestaan nukkui, näki unta, että oli jo Cordovassa, mutta että siellä huudettiin joka ovesta, joka ikkunasta: "Ei äitisi ole täällä, ei hän ole täällä, ei ole." Hän heräsi siihen, kavahti pystyyn ja näki vaunun perällä kolme parrakasta miestä kirjaviin saaleihin kiedottuina. He katselivat häntä ja puhuivat keskenään matalalla äänellä. Salaman nopeudella hänessä heräsi epäluulo, että ne olivat murhamiehiä, jotka tahtoivat tappaa hänet varastaakseen hänen laukkunsa. Viluun ja pahoinvointiin liittyi vielä pelkokin. Liikkeelle päässyt mielikuvitus ei tuntenut enää rajoja. Miehet katselivat häntä yhtämittaa. Eräs heistä jo lähestyi häntä. Hän kadotti tykkänään tajunnan ja hyökkäsi kädet ojossa häntä vastaan huutaen: "Ei minulla ole mitään, olen vain köyhä poika. Olen Italiasta ja etsin äitiäni. Olen ihan yksin, älkää tehkö minulle pahaa!"

Miehet ymmärsivät hänet heti ja tunsivat sääliä. He hyväilivät häntä ja koettivat lohduttaa häntä lausuen sanoja, joita hän ei ymmärtänyt. Kun he huomasivat hänen hampaittensa kalisevan vilusta, kietoivat he yhden isoista saaleista hänen ympärilleen ja käskivät hänen istua, jotta hän taas nukkuisi. Ja sen hän tekikin, niin pian kuin alkoi hämärtää. Kun he sitten herättivät hänet, oltiin jo Cordovassa.

Voi kuinka vapaasti hän nyt hengitti, kuinka kiihkeästi hän juoksi vaunuista. Heti hän kysyi eräältä rautatienpalvelijalta, missä insinööri Mequinez asui. Mies mainitsi hänelle erään kirkon nimen. Talo oli aivan kirkon läheisyydessä. Poika riensi matkaansa. Yö oli. Hän saapui kaupunkiin ja luuli taas uudestaan tulleensa Rosarioon nähdessään samat suorat kadut, joiden varrella olivat nuo valkeat, matalat rakennukset ja joita taas yhtä pitkät ja suorat poikkikadut leikkasivat. Mutta kaduilla oli vähän väkeä. Kun hän lyhdyn valossa tarkasteli ihmisiä, huomasi hän heidän olevan oudon näköisiä, kasvojen värin tummanvihreän. Siellä täällä hän näki omituisesti rakennetun kirkon kohoavan suurena ja mustana öistä taivasta kohti. Kaupunki oli pimeä ja hiljainen. Mutta pojasta se tuntui ystävälliseltä, sillä se oli kuitenkin toista kuin tuo ääretön erämaa, jota hän vast'ikään oli kulkenut. Hän kyseli eräältä papilta, löysi pian kirkon ja talon ja veti vavisten kellonnuoraa, puristaen toisen kätensä rintaansa vastaan saadaksensa hiljenemään sykkivän sydämensä, joka oli pakahtua.

Vanha nainen tuli avaamaan, lyhty kädessä.

Poika ei vähään aikaan saanut mitään sanotuksi.

"Ketä etsit?" kysyi vaimo espanjankielellä.

"Insinööri Mequineziä", vastasi Marco.

Vanhus teki liikkeen ikäänkuin ristiäkseen kätensä ja vastasi päätään pudistaen: "Sinäkin tahdot tavata insinööri Mequineziä. Minusta tuntuu tosiaankin siltä, kuin tästä jo pitäisi tulla loppu. Nyt on jo kolme kuukautta käyty meitä vaivaamassa. Ei näy riittävän, että se seisoi sanomalehdissä. Olisi kai painettava kadunkulmiinkin, että herra Mequinez asuu Tucumanissa."

Poika teki epätoivoisen liikkeen. Sitten hän puhkesi raivoon: "Se on kuin kirous. Kai minun vielä täytyy kadulle kuolla löytämättä äitiäni… Tulen hulluksi, tappakaa minut ennen… Voi hyvä Jumala!… Mikä sen kaupungin nimi on? Missä se on? Kuinka kaukana se on?"

"Poika parka", sanoi vanhus sääliväisesti, "eihän se ole mikään pieni matka. Noin neljä- tai viisisataa penikulmaa."

Poika peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti: "Ja nyt… mitä minun pitää tehdä?"

"Niin, mitäpä nyt sanoisin sinulle, pieni raukka! Minä en tiedä."

Mutta silloin eräs ajatus juolahti hänen mieleensä ja hän sanoi kiireesti: "Kuule, tässä pistää jotakin päähäni. Minä tiedän jotakin. Mene tuonne vastapäätä, oikealle puolelle katua. Kolmannen portin kohdalla löydät pihan. Siellä on eräs 'capataz', eräs kauppias, joka huomenna lähtee vaunuineen härkineen Tucumaniin. Mene ja tiedustele, ottaisiko hän sinut mukaansa, jos tarjoat hänelle palvelustasi. Hän ehkä antaa sinulle sijan vaunuissaan. Riennä!"

Poika tarttui laukkuunsa, kiitti ja juoksi tiehensä. Parin minuutin kuluttua hän oli suurella, lyhtyjen valaisemalla pihalla, missä monta miestä asetti hedelmäsäkkejä suuriin vaunuihin, jotka pyöreine kattoineen ja korkeine pyörineen muistuttivat markkinoilla esiintyvän teatteriseurueen huonetta. Iso, parrakas mies, valko- ja mustaruutuinen takki yllä, suuret saappaat jalassa, johti työtä. Poika läheni häntä ja esitti arasti asiansa, kertoen myöskin tulevansa Italiasta ja etsivänsä äitiänsä. Capataz, karavaanin johtaja, tarkasti häntä kiireestä kantapäähän ja vastasi sitten kuivasti: "Ei ole tilaa."

"Minulla on viisitoista liiraa", vastasi poika rukoilevalla äänellä. "Ne minä annan teille. Matkan kestäessä teen työtä. Ammennan vettä ja juotan juhtia, teen mitä tahansa. Vähäisen leipää riittää minulle ruoaksi. Voi, minä pyydän teitä, ottakaa minut mukaanne, hyvä herra!"

Mies katseli häntä uudestaan ja vastasi sitten ystävällisemmin: "Ei ole paikkaa… ja sitäpaitsi… emme menekään Tucumaniin, vaan erääseen toiseen kaupunkiin, Santiago dell' Esteroon. Meidän täytyisi jättää sinut tielle, ja sitten sinun olisi vielä kuljettava pitkä matka jalan."

"Voi, minä teen vaikka mitä", huusi Marco. "Minä kyllä kävelen, älkää sitä ensinkään ajatelko. Kyllä minä sitten jollakin tavalla pääsen perille. Antakaa minulle vain paikka vaunuissanne, hyvä herra! Jumalan tähden, älkää jättäkö minua tänne yksin!"

"Mutta ajattele, lapsi, että se on kahdenkymmenen päivän matka!"

"Ei se tee mitään."

"Se on vaivalloinen matka."

"Kyllä minä kestän kaikki."

"Sinun täytyy kulkea ihan yksin."

"En minä pelkää mitään, kunhan vain löydän äitini. Armahtakaa minua!"

Mies kohotti lyhtyä ja katseli hänen kasvojaan. Sitten hän sanoi:
"Olkoon menneeksi!"

Poika suuteli hänen kättänsä.

"Tämän yön saat nukkua vaunuissa", sanoi kauppias jättäessään hänet.
"Huomenna kello neljä tulen herättämään sinut. Hyvää yötä!"

Seuraavana aamuna kello neljä tuo pitkä vaunurivi lähti tähtien tuikkeessa hirmuisella melulla liikkeelle. Jokaisten vaunujen eteen oli valjastettu kuusi härkää, koko härkälauma seurasi vielä jäljestä, jotta aina olisi vaihtaa, kun ensimmäiset uupuivat. Marco sijoitettiin yhteen näistä vaunuista säkkien päälle, ja sinne hän piankin nukkui. Kun hän jälleen heräsi, oli koko vaunujono pysähtynyt yksinäiselle paikalle ja kaikki miehet istuivat piirissä vasikan-neljänneksen ympärillä, joka oli pantu maahan pistetyn seipään päähän paistumaan suuren, tuulessa liehuvan valkean ääreen. Sitten he söivät kaikki yht'aikaa, panivat pitkäkseen levähtämään ja jatkoivat taas matkaa. Ja näin matka jatkui säännöllisesti kuin sotilasmarssi. Joka aamu kello viisi lähdettiin liikkeelle, sitten pysähdyttiin kello yhdeksän. Iltapäivällä viiden tienoissa taas mentiin eteenpäin, kunnes kello kymmenen sijoituttiin yötä varten. Ajajat ratsastivat vaunujen vieressä ja ajoivat härkiä pitkillä seipäillä.

Poika viritti tulen, kun oli valmistettava ruokaa, syötti härkiä, puhdisti lyhdyt ja nouti vettä.

Maisema liukui hänen ohitsensa kuin epäselvä näky, laajat metsät käyrine ruskeine puineen, kylät sinne tänne hajaantuneine taloineen. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli suuria lakeuksia, valkean suolan peittämiä, ehkäpä entisten suurien suolajärvien pohjia, ja joka puolella rajatonta tasankoa, autiomaata, hiljaisuutta. Ani harvoin kohtasi pari kolme ratsastajaa, joita seurasi koko lauma irtonaisia hevosia. Kuin tuulispää ne suhahtivat ohitse. Päivät olivat toistensa kaltaiset aivan kuin merellä, tuskastuttavat, loppumattomat. Mutta ilma oli kaunis. Ajajat kävivät sitävastoin päivä päivältä vaateliaammiksi, aivan kuin Marco olisi ollut heidän palvelijansa. Muutamat kohtelivat häntä raa'asti ja uhaten. Ja kaikki käyttivät hyväkseen hänen palveluksiaan armahtamatta. Hänen täytyi kantaa raskaita taakkoja häränruokaa ja mennä pitkien matkojen päästä vettä tuomaan. Eikä hän edes öisin saanut nukutuksi, vaan vaunujen ankara tärinä, kovat puuvieterit ja rattaiden alituinen kolina vaivasivat häntä lakkaamatta.

Päällepäätteeksi nousi tuuli. Hieno, punertava pöly, joka peitti kaiken, tunkeutui vaunuihinkin, täytti silmät ja korvat, tunkeutui vaatteidenkin alle, vaikeutti näkemistä ja hengittämistä ja teki olon sietämättömäksi. Väsymyksen ja unettomuuden valtaamana, likaisena ja rikkirevittynä, parjattuna ja pahoin kohdeltuna aamusta iltaan Marco parka joutui päivä päivältä yhä surkeampaan tilaan ja olisi varmaan tykkänään menettänyt rohkeutensa, ellei kulkueen johtaja aika-ajoin olisi sanonut hänelle ystävällistä sanaa. Usein hän salaa itki vaunun nurkassa, pää painettuna laukkua vastaan, joka tuskin sisälsi enää muuta kuin riekaleita. Joka aamu hän nousi yhä heikompana ja alakuloisempana ja sanoi itsekseen katsellen tuota ääretöntä, tylyä tasankoa: "Tämän päivän iltaa en enää näe. En näe. Tänään kuolen tielle." Ja vaivat lisääntyivät ja huono kohtelu yhä eneni. Eräänä aamuna, kun hän oli hiukan myöhästynyt vedentuonnissa, eräs miehistä löi häntä päällikön läsnäollessa. Ja siitä päivästä rupesivat muutkin samaa tapaa noudattamaan. He pitivät häntä pilkkanaan, antoivat käskyjen ohessa myöskin korvapuustin sanoen: "Pistä se reppuusi, maankulkija, ja vie äidillesi!" Viimein hän ei enää kestänyt. Hän sairastui. Kolme päivää hän makasi kuumeessa peitteen alla vaunuissa eikä nähnyt ketään muuta kuin päällikön, joka tuli antamaan hänelle juomista ja koettamaan hänen valtimoaan. Hän luuli menehtyvänsä siihen paikkaan ja huusi epätoivossaan äitiään, mainiten hänen nimeään satoja kertoja. "Voi äiti, äiti! Auta minua! Tule luokseni, sillä minä kuolen! Voi äiti rukka, en saa enää nähdä sinua. Äiti rukka, sinä löydät minut kuolleena tieltä." Ja hän pani kädet ristiin rinnalle ja rukoili. Vähitellen hän kuitenkin rupesi paranemaan päällikön huolehtiessa hänestä ja tuli terveeksi. Mutta samassa myöskin lähestyi kauhea päivä, jolloin hänen täytyi jäädä yksin. He olivat jo olleet kaksi viikkoa matkalla, kun tulivat sille kohdalle, missä Tucumaniin kulkeva maantie eroaa Santiago dell' Esteron tiestä. Päällikkö ilmoitti nyt, että heidän oli erottava. Hän antoi pojalle muutamia neuvoja tien suhteen, sitoi laukun hänen selkäänsä, jottei se olisi kävellessä haittana, ja sanoi hänelle hyvästi lyhyesti, aivan kuin olisi pelännyt osoittavansa liikutusta. Poika sai tuskin tilaisuuden puristaa hänen kättänsä ja kiittää. Toisetkin miehet, jotka olivat häntä tylysti kohdelleet, näyttivät tuntevan jonkinlaista sääliä nähdessään hänen nyt jäävän yksin ja viittoivat hyvästiksi poistuessaan. Marco vastasi kättään heiluttaen ja katseli vaunujonoa, kunnes se katosi tasangon punaiseen pölyyn, ja sitten hän alakuloisena jatkoi matkaansa.

Olipa kuitenkin eräs seikka, joka lohdutti häntä alusta pitäen. Monipäiväisen matkan jälkeen aavalla, yksitoikkoisella tasangolla hän näki nyt edessään mahtavan, korkean, sinisen vuorenselänteen valkeine huippuineen, joka miltei muistutti Alppeja ja herätti hänessä sellaisen tunteen, kuin hän olisi lähestynyt kotia. Se oli Andien vuorijono, Amerikan mannermaan selkäranka, joka ulottuu Tulimaasta Pohjois-Jäämereen asti läpi sadankymmenen leveysasteen.

Sekin seikka lohdutti häntä, että ilma kävi yhä lämpimämmäksi kuta kauemmin hän astui, sillä hän läheni kuumaa vyöhykettä. Pitkien matkojen päässä hän tapasi huoneryhmiä ja pienen kauppapuodin, josta hän osti jotakin syödäkseen. Hän tapasi ratsastavia miehiä ja näki usein vaimoja ja lapsia, joiden ihonväri oli mullankarvainen, silmät viistot ja poskipäät ulkonevat, liikkumattomina istuvan maassa. He katselivat häntä tuijottaen ja seurasivat häntä silmillään vielä kauan aikaa kääntäen päätään hitaasti kuin koneet. Ne olivat intiaaneja.

Ensi päivänä hän kulki, kunnes voimat loppuivat. Sitten hän nukkui puun alle. Seuraavana päivänä hän ei enää jaksanut kävellä niin paljon, ja rohkeus alkoi vähetä. Kengät olivat rikki, jalat aristuneet ja vatsa huonosta ruoasta heikontunut. Illempänä hänet valtasi sanomaton kauhu. Kotimaassaan hän oli kuullut puhuttavan Amerikassa olevan käärmeitä. Hän luuli jo kuulevansa niiden sihinää, seisahtui, jatkoi taas kulkuaan, ja kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä. Välisti hän hiljalleen itki eteenpäin laahustaessaan. Sitten hän taas ajatteli: "Voi kuinka äitini kärsisi, jos hän tietäisi miten minua hirvittää!" Ja tämä ajatus taaskin rohkaisi hänen mieltään. Sitten hän pelkoaan haihduttaakseen rupesi ajattelemaan äitiä, muisteli kaikkia hänen sanojaan hänen Genovasta lähtiessään, tuota tuttua liikettä, jolla hän asetti peitteen hänen ympärilleen iltaisin vuoteessa, ja miten hän kantoi häntä ennen pienempänä käsivarsillaan. Ja hän sanoi itsekseen: "Saanenkohan koskaan enää nähdä sinua, rakas äiti? Pääsenkö matkani perille, äiti?"

Ja yhä eteenpäin hän kulki, eteenpäin, läpi outojen metsien, laajojen sokeriruokoviljelyksien, äärettömien ruohoaavikkojen, ja aina hän näki edessään nuo mahtavat siniset vuoret, vuoret, joiden korkeat huiput näyttivät ulottuvan taivaaseen asti. Neljä päivää, viisi päivää — kokonainen viikko kului. — Hänen voimansa vähenivät yhä, hänen jalkansa vuotivat verta. Vihdoin eräänä iltana auringon laskussa hänelle sanottiin: "Tucuman on viiden penikulman päässä täältä." Hän päästi riemuhuudon ja joudutti käyntiään, aivan kuin tuo sanoma olisi antanut kaikki hänen voimansa takaisin. Mutta se oli vain hetkellinen harhatunne. Voimat raukesivat yht'äkkiä, ja hän kaatui aivan uupuneena erään ojan partaalle. Mutta sydän sykki ilosta. Tuo tumma, tähdikäs taivas ei ollut milloinkaan ennen tuntunut hänestä niin ihanalta. Hän katseli sitä pitkällään ruohikossa maaten ja ajatteli, että äiti ehkä juuri samaan aikaan loi katseensa tähtitaivasta kohti. Ja hän sanoi: "Oi äiti, missä olet? Mitä teet tällä hetkellä? Muisteletko poikaasi, ajatteletko Marcoasi, joka on niin lähellä sinua?"

Marco parka, jos olisit nähnyt missä tilassa äitisi tällä hetkellä oli, olisitpa tehnyt äärimmäisen ponnistuksen päästäksesi muutamia tunteja varhemmin perille. Hän oli sairaana, vuoteen omana erään komean talon alakerroksessa. Siinä talossa asui Mequinezin perhe. Tämä oli suuresti mieltynyt palvelijaansa ja toimitti hänelle mitä huolellisinta hoitoa. Vaimo parka oli jo silloin kivulloinen, kun insinööri Mequinez muutti Buenos Airesista, eikä Cordovan terveellinen ilmakaan häntä voimistanut. Kun hän ei sitten saanut vastausta kirjeisiinsä, ei mieheltä eikä serkulta, valtasi hänet surullinen aavistus, että varmaankin hänen omaisiaan oli kohdannut jokin onnettomuus. Yhtämittainen levottomuus, epätietoisuus siitä, mitä oikeastaan piti tehdä, lähteäkö vai jäädä, kalvava pelko saada huonoja sanomia kotoa päin, kaikki tämä oli huonontanut hänen tilaansa.

Jo kaksi viikkoa hän oli ollut vuoteen omana. Hänen henkensä pelastamiseksi oli leikkaus tarpeen. Samassa hetkessä kun Marco häntä huusi, seisoi isäntäväki hänen vuoteensa ääressä ja koetti lempeästi houkutella häntä suostumaan tähän leikkaukseen, mutta hän vain kieltäytyi itkien. Eräs taitava lääkäri oli jo viikko sitten turhaan käynyt talossa siinä tarkoituksessa. "Ei, rakas isäntäväkeni", hän sanoi, "ei se ole miksikään hyödyksi, sillä minulla ei ole kyllin voimia. Minä vain kuolisin lääkärin käsiin. Antakaa minun ennen kuolla näin. Minulla ei ole enää mitään tässä maailmassa. Parempi on, että kuolen, ennenkuin kuulen niistä onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet perhettäni."

Hänen isäntäväkensä koetti kyllä kaikin tavoin rohkaista häntä ja johtaa hänen ajatuksensa toiseen suuntaan, sanoen, että hän saisi kyllä vielä vastauksen viimeiseen kirjeeseensä, joka oli lähetetty suoraan Genovaan. Hänen pitäisi nyt vain suostua tuohon leikkaukseen perheensä, rakkaiden poikiensa takia. Mutta tämä ajatus vain lisäsi sitä tuskaa ja alakuloisuutta, joka jo kauan oli painanut hänen mieltänsä. Hän purskahti itkuun ja huusi käsiään väännellen: "Voi minun lapseni, minun poikani! Ehk'eivät he enää ole elossakaan. Paras on, että minäkin kuolen. Minä kiitän teitä, hyvä isäntäväkeni, kiitän teitä kaikesta sydämestäni. Mutta parempi on kuitenkin, että kuolen. En minä kuitenkaan enää paranisi leikkauksen jälkeen, siitä olen varma. Kiitän teitä ystävällisestä huolenpidostanne. Turhaa on, että lääkäri taas ylihuomenna tulee. Minä tahdon kuolla. Se on nyt kerran sallittu, ja minä olen valmis."

Mutta toiset vain koettivat häntä lohduttaa ja sanoivat aina uudelleen: "Älkää toki sellaista puhuko!" Ja he tarttuivat hänen käteensä eivätkä herenneet häntä kehoittamasta. Mutta hän ummisti silmänsä ja nukkui kuolonkaltaiseen uneen. Ja isäntäväki jäi hetkeksi hänen vuoteensa ääreen seisomaan ja katseli säälien tätä ihmeteltävää äitiä, joka perhettään auttaakseen oli tullut tänne ja nyt oli paljon kärsittyään kuolemaisillaan kuudentuhannen penikulman matkan päässä kodistaan. Onneton, rehellinen, kelpo vaimo rukka!

Seuraavan päivän aamuna Marco astui laukku selässä, kumarassa ja ontuen, mutta täynnä toivoa Tucumaniin, joka on Argentiinan valtion nuorimpia, mutta kukoistavimpia kaupunkeja. Hän luuli uudestaan näkevänsä Cordovan, Rosarion ja Buenos Airesin. Samanlaiset kadut ja valkeat talot, mutta kaikkialla oli rehoittava kasvillisuus, sulotuoksuinen ilma, ihmeellinen valo ja niin kirkkaansininen taivas, ettei hän ollut sellaista nähnyt Italiassakaan. Katuja kulkiessaan hän tunsi taas samaa mielenjännitystä kuin Buenos Airesissakin. Hän tarkasteli kaikkia ikkunoita, ovia ja taloja, kaikkia ohikulkevia siinä toivossa, että näkisi äitinsä. Hän olisi tahtonut kysyä jokaiselta vastaantulijalta, mutta ei uskaltanut. Kaikki, jotka seisoivat joutilaina ovillaan, kääntyivät katsomaan tätä tomuista, repaleista poikaa, joka näytti tulevan kaukaa. Ja poika etsi kaikkien noiden ihmisten joukosta sellaista henkilöä, jonka puoleen voisi luottamuksella kääntyä taas tuota arkaa asiaansa tiedustelemaan. Samassa hänen katseensa osui kauppapuodin kylttiin, jossa oli italialainen nimi. Sisällä istui silmälasi-mies ja kaksi naista. Hän lähestyi hitaasti ja kysyi rohkaisten mieltään: "Voisitteko sanoa, hyvä herra, missä Mequinezin perhe asuu?"

"Insinööri Mequinezkö?" kysyi kauppias. "Niin, hän juuri", poika vastasi hiljaa. "Mequinezin perhe", sanoi kauppias, "ei ole Tucumanissa".

Pojalta pääsi kauhea tuskanhuuto, ikäänkuin hän olisi saanut surmaniskun.

Kauppias ja naiset säpsähtivät ja naapurit juoksivat katsomaan. "Mikä sinua vaivaa, poika?" kysyi kauppias, veti hänet puotiin ja käski istumaan. "Ei tässä toki ole syytä joutua epätoivoon. Mequinezin perhe ei tosin asu täällä, mutta eipä täältä etäälläkään, vain jonkin tunnin matkan päässä Tucumanista."

"Missä, missä?" huusi Marco hypäten paikaltaan kuin unesta herännyt.

"Vain viidentoista penikulman päässä", jatkoi mies, "Saladillo-joen rannalla, jonne aikovat rakentaa suuren sokeritehtaan. Siellä on herra Mequinezin talo, jokainen sen tuntee, ja jo muutaman tunnin kuluttua voit olla perillä."

"Noin kuukausi sitten olin siellä", sanoi eräs nuori mies, joka huudon kuullessaan oli kiiruhtanut paikalle.

Marco katseli häntä suurin silmin ja kysyi sitten yht'äkkiä kalveten:

"Näittekö herra Mequinezin palvelijan, italialaisen vaimon?"

"Genovalaisenko? Näin kyllä."

Marco puhkesi hermostuneeseen nyyhkytykseen, joka oli puoleksi naurua, puoleksi itkua. Sittenhän huusi kiihkeästi ja päättäväisesti: "Mitä tietä sinne mennään? Sanokaa pian… mitä tietä… minä menen nyt heti, näyttäkää minulle tie!"

— "Mutta sinä tarvitset siihen matkaan koko päivän", sanoivat kaikki yht'aikaa. "Sinä olet väsynyt. Sinun pitää levätä ensin. Voithan huomenna aikaisin lähteä liikkeelle."

"Mahdotonta — mahdotonta", vastasi poika. "Sanokaa minnepäin on mentävä! En odota enää silmänräpäystäkään. Nyt heti lähden liikkeelle, vaikkapa täytyisi kuolla tielle."

Kun he näkivät hänen järkähtämättömyytensä, eivät he enää koettaneetkaan vastustaa. "Jumala johdattakoon sinua", he sanoivat. "Seuraa vain metsätietä, ja onnea matkalle, pikku italialainen!"

Eräs mies saattoi hänet kaupungin ulkopuolelle, osoitti hänelle tien, antoi muutamia neuvoja ja jäi hänen jälkeensä katsomaan. Muutaman minuutin kuluttua katosi ontuva poika laukku selässä suurien puiden taakse, joita oli molemmin puolin tietä.

Tämä yö oli hirveä Marcon äidille. Hänellä oli kamalia tuskia, ja hänen valituksensa olivat sydäntäsärkeviä. Vähänväliä hän sai kuumekohtauksia. Naiset, jotka häntä hoitivat, olivat aivan epätoivoon joutumaisillaan. Emäntä kävi ehtimiseen häntä katsomassa. Kaikki alkoivat pelätä, että leikkaus myöhästyisi, jos odotettaisiin lääkärin tuloa seuraavaan päivään. Mutta selvään huomasi myös, kun kuume vähän helpotti, ettei hänen pahin vaivansa ollut ruumiillinen tuska, vaan se levottomuus, jota hän tunsi ajatellessaan perhettään. Riutuneena, perikadon partaalla, kasvot aivan muuttuneina hän repi tukkaansa hirmuisessa epätoivossa ja huusi: "Hyvä Jumala! Täytyykö minun kuolla näin kaukana! Kuolla heitä näkemättä! Voi poika parat, jotka jäävät orvoiksi, rakkaat lapseni, Marco, joka vielä on niin pieni, vain tuon korkuinen, mutta niin hyvä ja herttainen! Te ette tiedä, millainen poika hän oli. Voi hyvä rouva, jospa olisitte nähnyt! Minä en saanut häntä kaulastani irtautumaan lähtiessäni. Hän nyyhkytti niin, että hänen sydämensä oli pakahtua, aivan kuin olisi tiennyt, ettei enää näkisi äitiänsä. Marco parka, rakas lapsukaiseni! Minä luulin sydämeni halkeavan. Voi jospa silloin olisin kuollut, juuri sillä hetkellä, kun jätin hänelle hyvästi! Äiditön lapsi parka, hän, joka niin suuresti rakasti minua ja vielä kauan olisi minua tarvinnut. Äidittä, kurjuuteen joutuneena, hänen täytyy kerjätä. Minun oman Marconi täytyy nälkäisenä kurottaa kättään. Voi hyvä Jumala, ei milloinkaan! En tahdo kuolla. Lääkäri! Kutsukaa hänet heti! Hänen pitää tulla, hänen pitää tehdä leikkaus! Käyköön vaikka kuinka, kun hän vain pelastaa henkeni. Tahdon jäädä eloon, tahdon parantua, lähteä täältä jo huomenna. Lääkäri tänne! Auttakaa, auttakaa!"

Ja hoitajat pitelivät hänen käsistään, hyväilivät häntä, koettivat rauhoittaa, rukoilivat hänen kanssansa ja puhuivat Jumalasta ja toivosta. Ja sitten taas hänen mielialansa kävi hirveän alakuloiseksi. Hän itki, repi pitkiä, harmaita hiuksiansa, valitti kuin pieni lapsi, huokasi pitkään vähänväliä ja supatti itsekseen: "Oi Genova, kotini, kaunis meri… Voi minun Marconi, Marco parkani! Missä nyt olet, lapsi rukkani?" —

Oli puoliyön aika, ja hänen Marco-poikansa käveli keskellä aarniometsää levähdettyään useita tunteja. Suuret puut, oikeat jättiläiskasvit, kohosivat kuin kirkontornit korkeuteen, ja niiden tuuheat latvat muodostivat, katoksen, jonka läpi kuu loi kirkkaan valonsa. Puolihämärässä hän näki kaikenmuotoisia runkoja. Niitä oli suoria, kaarevia, mutkikkaita, ristikkäitä, ja ne näyttivät uhkaavilta ja taisteluhaluisilta. Muutamat olivat maassa ja muistuttivat kaatuneita pylväitä. Ne olivat rehoittavien köynnöskasvien peittämät ja ympäröimät. Sitten oli taas toisia puuryhmiä pystysuoraan ylöspäin pyrkivine runkoineen kuin kimppu jättiläispeitsiä, joiden kärjet näyttivät koskettavan pilviä. Se oli suurenmoista, täysi labyrintti outoja kasveja, komein ja samalla kauhistuttavin näky, mitä hän eläissään oli nähnyt.

Monta kertaa hänet valtasi hirmuinen pelko. Mutta heti hän silloin käänsi ajatuksensa äitiin. Ja hän astui väsyneenä, verisin jaloin keskellä tätä ääretöntä metsää, missä etäällä joskus häämötti ihmisasunto, joka näiden puiden juurella tuntui pieneltä kuin muurahaispesä, tai näkyi jokin puhvelihärkä tien vieressä nukkumassa. Hän oli väsynyt, mutta ei tuntenut sitä, yksin, mutta ei pelännyt. Luonnon suuruus teki hänen sielunsakin suuremmaksi, äidin läheisyys synnytti hänessä miehen mieltä ja voimaa. Kun hän muisteli valtamerta, kaikkia kauhuja, voitettuja kärsimyksiä, kestettyjä vaivoja, niin se sai hänen jalon genovalaisen verensä nopeammin virtaamaan ja otsansa kohoamaan. Ja kumma kyllä, vaikka hänen äitinsä kuva parinvuotisen eron tähden oli hieman himmentynyt, niin se juuri tällä hetkellä astui hänen eteensä aivan kirkkaana. Hän näki hänen kasvonsa selvemmin kuin pitkiin aikoihin, näki hänet aivan läheisyydessään kirkastettuna, puhelevana, näki hänen huuliensa ja silmiensä pienimmätkin liikkeet, hänen ruumiinasentonsa. Ja kaikki nämä muistot jouduttivat hänen askeliansa ja synnyttivät hänen sydämessään niin sanomattoman hellyyden ja rakkauden tunteet, että kyynelet valuivat hänen silmistään. Kulkiessaan eteenpäin pimeässä hän puhutteli äitiään, lausui sanoja, joita tahtoi kuiskata hänen korvaansa: "Minä olen täällä, rakas äiti. En koskaan enää jätä sinua. Me palaamme yhdessä takaisin kotiin, ja laivalla olen aina sinun läheisyydessäsi, sinuun kyyristyneenä, eikä kukaan saa minua sinusta erotetuksi, ei kukaan, ei koskaan, niin kauan kuin sinä elät."

Hän ei edes huomannut, että kuun hopeinen valo puiden latvoista vähitellen haihtui rusottavaan aamuruskoon.

Jo kello kahdeksan saman päivän aamuna seisoi Tucumanin lääkäri, nuori argentiinalainen, apulaisineen sairaan vuoteen ääressä vielä viimeisen kerran houkutellakseen häntä suostumaan tuohon leikkaukseen. Rouva ja herra Mequinez yhtyivät lääkärin pyyntöihin. Mutta kaikki oli turhaa. Vaimo paran voimat olivat niin vähissä, ettei hän enää luottanut mihinkään leikkaukseen. Hän oli ihan varma siitä, että kuolisi joko heti tai ainakin jonkun tunnin kuluttua, suotta kärsittyään hirmuisia vaivoja. Lääkäri vakuutti monta kertaa: "Mutta leikkaushan on aivan vaaraton. Teidän pelastuksenne on ihan varma, kun teillä vain on hiukkanen rohkeutta. Ja yhtä varma on teidän kuolemanne, jos kieltäydytte." Ne olivat suotta lausuttuja sanoja. "Ei", sanoi vaimo hiljaa. "Kuolla minulla on rohkeutta, mutta ei enää turhaan kärsiä. Kiitos, herra tohtori! Se on sallittu. Antakaa minun kuolla rauhassa!" Lääkäri ei enää kehoittanut, eikä kukaan puhunut mitään. Silloin vaimo käänsi kasvonsa emäntäänsä päin ja esitti raukealla äänellä viimeiset määräyksensä. "Rakas rouva", hän sanoi vaivoin ja ähkyen, "lähettäkää minun vähät rahani ja muut tavarani perheelleni… konsulin kautta! Minä toivon, että he kaikki ovat elossa. Sydämeni sanoo sen minulle näinä viimeisinä silmänräpäyksinä… Ja olkaa niin hyvä ja kirjoittakaa… että aina olen heitä ajatellut, heidän edestänsä työskennellyt… poikieni edestä… ja että ainoa suruni oli se, etten saanut heitä enää nähdä… mutta että kuolin toivossa… tyytyväisenä… heitä siunaten, ja että tervehdin miestäni… vanhinta poikaani… pienempää, omaa Marcoani… jota aina viime hetkeen olen sydämessäni kantanut…" Ja yht'äkkiä kohottautuen hän huusi pannen kätensä ristiin: "Voi minun Marconi, minun lapseni, minun elämäni!"

Mutta kun hänen kyyneleiset silmänsä sitten harhailivat ympäri, huomasi hän, ettei emäntänsä ollutkaan enää siellä. Häntä oli salaa kutsuttu ulos. Hän etsi isäntäänsä. Tämäkin oli kadonnut. Läheisestä huoneesta kuului kiireisiä askelia, hiljaista supatusta ja tukahdutettuja huutoja. Sairas loi katseensa ovelle ja odotti. Muutaman minuutin kuluttua hän näki lääkärin astuvan sisään, omituinen ilme kasvoissa, sitten isännän ja emännän, myöskin muuttuneen näköisinä. Kaikki kolme katselivat häneen omituisesti ja vaihtoivat hiljaa keskenään muutamia sanoja. Hänestä tuntui, kuin olisi lääkäri sanonut emännälle: "Parempi nyt oitis." Sairas ei ymmärtänyt…

"Josefa", sanoi emäntä vapisevalla äänellä. "Minä tuon teille hyvän uutisen. Valmistakaa sydämenne vastaanottamaan iloista sanomaa."

Vaimo katseli häntä tarkasti.

"Uutisen", jatkoi emäntä, ääni yhä enemmän väristen, "joka on tuottava teille sanomatonta riemua".

Sairas avasi silmänsä.

"Valmistautukaa tapaamaan erästä henkilöä… jota te suuresti rakastatte."

Vaimo kohotti päätään kiivaalla liikkeellä ja katseli välkkyvin silmin vuorotellen emäntää ja ovelle päin.

"Erästä henkilöä", sanoi emäntä kalveten, "joka nyt juuri… odottamatta on saapunut".

"Kuka se on?" huusi vaimo luonnottomalla, puserretulla äänellä. Ja kohta sen jälkeen hän päästi vihlovan huudon, istui vuoteessaan liikahtamatta, silmät selällään, kädet ohimoilla, kuin olisi nähnyt ilmestyksen toisesta maailmasta.

Marco seisoi kynnyksellä repaleisena, tomuisena, pitäen lääkärin kädestä kiinni.

Vaimo huudahti kolme kertaa: "Jumala, hyvä Jumala, hyvä Jumala!"

Marco syöksyi eteenpäin, äiti kurotti laihtuneita käsivarsiansa ja puristi hänet rintaansa vasten jalopeuran voimalla, puhkesi sitten itkunsekaiseen nauruun, kunnes vaipui hengästyneenä tyynylle. Mutta pian hän jälleen toipui ja huusi riemun valtaamana Marcoa suudellen: "Kuinka sinä olet täällä? Miksi? Sinäkö se todellakin olet? Voi kuinka olet kasvanut. Kuka sinut on tänne tuonut? Oletko yksin? Etkö ole kipeä? Oletko sinä todellakin Marco? Eikö se ole vain unennäköä? — Voi puhu!" Mutta sitten hän yht'äkkiä sanoi muuttuneella äänellä: "Ei, älä puhu, odota!" Ja kääntyen lääkäriin hän sanoi nopeasti: "Nyt pian, herra tohtori, minä tahdon parantua, olen valmis. Älkää viivytelkö silmänräpäystäkään! Viekää Marco pois, ettei hän kuule! Marcoseni, ei se ole mitään. Sitten jälkeenpäin kerrot minulle kaikki. Vielä yksi suudelma. Mene! Tässä nyt olen, herra tohtori."

Marco vietiin pois. Isäntäväki poistui myöskin, ja lääkäri sulki oven.

Herra Mequinez tahtoi viedä Marcon rakennuksen toiseen päähän. Mutta se oli ihan mahdotonta. Hän oli kuin maahan naulittu.

"Mitä se on?" hän kysyi. "Mikä äitiäni vaivaa? Mitä he hänelle tekevät?"

Herra Mequinez, joka yhä koetti vetää häntä pois, puhui hiljaa:
"Kuule, minä sanon sen sinulle. Äitisi on kipeä, leikkaus on tarpeen.
Tule nyt, niin selitän sinulle kaikki."

"En", vastasi poika. "Tahdon jäädä tänne. Voittehan sen täälläkin sanoa."

Vieläkin insinööri teki ponnistuksen saadakseen hänet pois, mutta poika pelästyi ja alkoi vapista.

Samassa kajahti vihlova huuto, kuin kuolettavasti haavoitetun parahdus, läpi koko talon.

Poika kirkaisi yhtä tuskaisesti: "Äitini kuolee!"

Samassa lääkäri näkyi ovella sanoen: "Äitisi on pelastettu."

Poika katsoi häneen hetkisen, heittäysi sitten hänen jalkoihinsa ja huudahti: "Kiitoksia, herra tohtori!"

Mutta, lääkäri nosti hänet maasta ja sanoi: "Nouse, uljas poika! Sinä se olet äitisi pelastanut."