UHRAUS.
Tiistaina toukokuun 9 p:nä.
Silvia-siskoni tulee äitiini, hänellä on samanlainen hellä, jalo sydän.
Kun eilen istuin kirjoittamassa, astui Silvia varpaillaan luokseni ja kuiskasi hiljaa: "Tule kanssani äidin luo. Olen kuullut vanhempiemme keskustelevan tänä aamuna. Isä sanoi onnistuneensa huonosti jossakin yrityksessä; äiti koetti rohkaista häntä. Me olemme ahdingossa, ymmärrätkö? Ei ole enää ollenkaan rahaa. Isä sanoi, että on tehtävä uhrauksia, jotta pääsisimme jälleen entisellemme. Se on myöskin meidän asiamme, eikö totta. Oletko valmis? No hyvä. Minä puhun siitä äidille, ja sinä lupaat kunniasanallasi tehdä mitä minä esitän."
Tämän sanottuaan hän otti minua kädestä ja vei äidin luo, joka istui ompelemassa miettivän näköisenä. Minä istuin toiselle puolelle sohvaa, Silvia toiselle, ja sitten hän sanoi yht'äkkiä: "Minulla olisi sinulle puhuttavaa. Meillä molemmilla on sinulle jotakin sanomista." Äiti katsoi meihin hämmästyneenä. Ja Silvia aloitti: "Isällä ei ole rahaa, eikö totta?" — "Mitä sinä sanot", vastasi äitini. "Ei siinä ole perää. Mistä sinä semmoista olet kuullut? Kuka on sanonut?"
"Minä tiedän sen", sanoi Silvia päättävästi. "Kuule, äiti, me tahdomme myöskin tehdä uhrauksia. Sinä lupasit minulle päivänvarjon toukokuun lopulla, ja Henrik odottaa värilaatikkoa. Me emme tahdo niitä. Me emme tahdo, että niihin suotta tuhlataan rahaa. Me olemme aivan yhtä tyytyväiset ilmankin. Ymmärrätkös?" Äiti koetti vastata, mutta Silvia sanoi: "Me olemme sen jo valmiiksi miettineet. Ja niin kauan kuin isällä ei ole rahaa, emme tahdo hedelmiä emmekä mitään herkkuja. Keitto riittää, ja aamulla me syömme vain leipää. Siten menot vähenevät, kulunkeja meistä kyllä sittenkin on. Ja me lupaamme, että aina saat nähdä meidät tyytyväisinä. Eikö niin, Henrik?" — "Niin", vastasin minä. — "Aina iloisina, kuten tähänkin asti", toisti Silvia keskeyttäen äidin, joka näytti tahtovan sanoa jotakin vastaan. "Ja jos vielä muita uhrauksia on tarpeen vaatteiden tai muun suhteen, olemme heti valmiit. Voisimmehan myydä leikkikalumme ja lahjamme, minä tuon kaikki tavarani tänne. — Ja sitten minä rupean sinun palvelijaksesi, emmekä teetä enää mitään ulkona. Minä teen työtä sinun kanssasi aamusta iltaan, teen mitä vain tahdot. Olen valmis kaikkeen, kaikkeen", huusi hän ja kietoi käsivartensa äidin kaulaan, "jotta ei isällä ja äidillä enää olisi huolia, jotta taas voisitte olla onnellisia ja elää Silvianne ja Henrikkinne iloksi, jotka teitä niin sanomattomasti rakastavat".
Voi, en koskaan ole nähnyt äitiäni niin iloa säteilevänä kuin näitä sanoja kuunnellessaan. Hän suuteli meitä otsalle itkien ja nauraen, saamatta kotvan aikaan mitään sanotuksi. Ja sitten hän vakuutti, että Silvia oli käsittänyt väärin, että kaikeksi onneksi emme olleetkaan puutteessa. Hän kiitti meitä monta kertaa ja kertoi kaikki isälle hänen kotiin tultuaan. Isä ei virkkanut mitään.
Mutta kun minä seuraavana päivänä istuin ruokapöytään, löysin ilokseni ja surukseni värilaatikon, ja siskoni löysi päivänvarjonsa.