GARRONEN ÄITI.
Lauantaina huhtikuun 29 p:nä.
Kouluun palattuani kuulin heti surullisen uutisen. Garrone oli ollut koulusta poissa useita päiviä, sillä hänen äitinsä oli ollut kipeä ja kuollut perjantaina.
Eilen aamulla opettaja sanoi meille heti kouluun päästyään: "Garronea on kohdannut suurin onnettomuus, mikä lapsen osaksi voi tulla. Hänen äitinsä on kuollut. Huomenna hän aikoo palata kouluun. Pojat, kunnioittakaa sitä ääretöntä surua, joka hänen sydäntänsä raatelee. Tervehtikää häntä ystävällisesti, mutta älköön kukaan naurako tai laskeko leikkiä hänen kanssaan."
Ja tänä aamuna Garrone astui luokkaan hiukan myöhemmin kuin muut.
Kipeästi koski minuun nähdessäni hänet. Hän oli laihtunut, hänen silmänsä olivat punaiset ja hänen käyntinsä epävarma. Näytti siltä, kuin hän olisi sairastanut kokonaisen kuukauden. Tuskin häntä enää tunsi. Hän oli mustiin puettu, ja meidän kävi häntä kovin sääliksi. Kaikki tuskin uskalsivat hengittää, he vain katsoivat häntä. Kun hän oli päässyt sisään ja nähnyt koulun, josta hänen äitinsä miltei joka päivä oli käynyt häntä noutamassa, ja penkin, jossa niin monesti oli istunut äitiään muistellen ja odotellen, hän purskahti epätoivoiseen itkuun.
Opettaja veti hänet luokseen, painoi rintaansa vastaan ja sanoi: "Itke, itke, rakas lapsi, se helpottaa, mutta rohkaise mielesi! Äitisi ei ole enää täällä, mutta hän näkee sinut, rakastaa sinua ja elää läheisyydessäsi; ja kerran saat hänet jälleen nähdä, sillä sinä olet jalo ja rehellinen sielu niinkuin hänkin. Rohkaise mielesi!" Näin sanottuaan hän talutti hänet pulpetin luo minun viereeni. En uskaltanut katsoa häneen.
Hän otti esiin kirjansa ja vihkonsa, joita ei ollut avannut moneen päivään. Nähtyään lukukirjan kannella olevan kuvan, joka esitti äitiä lastaan taluttamassa, hän purskahti uudestaan itkuun ja painoi päänsä käsivarttansa vastaan.
Opettaja antoi meille merkin käskien jättämään hänet rauhaan, ja opetus alkoi.
Olisin mielelläni sanonut hänelle jotakin, mutta en tiennyt mitä.
Laskin vain käteni hänen käsivarrelleen ja kuiskasin: "Älä itke!"
Hän ei vastannut mitään, tarttui vain käteeni. Ulos mentäessä ei kukaan puhutellut häntä. Kaikki antoivat hänen olla häiritsemättä ja kulkivat kunnioittavan hiljaisina.
Minä näin äitini, joka odotti minua, ja juoksin häntä syleilläkseni. Mutta hän työnsi minut hiljaa luotaan ja katsoi Garroneen päin. En ymmärtänyt heti syytä. Mutta sitten huomasin, että Garrone, joka seisoi hiukan syrjempänä, katseli minua. Hänen katseensa oli niin surullinen, kuin se olisi sanonut: "Sinä hyväilet äitiäsi, mutta minä en voi sitä koskaan enää tehdä. Sinun äitisi elää, minun on kuollut."
Nyt käsitin, miksi äitini oli työntänyt minut luotaan, ja menin kotiin ojentamatta hänelle kättäni.