KUUDES LUKU.
Iltapäivällä teenjuonnin aikaan oli Sirowilla vieraita. Paroonitar Arabella tuli esittääkseen paroonitar Egloffille Fastraden jälleen hänen pitkän poissaolonsa jälkeen, ja paroonitar Port oli siellä mukanaan molemmat tyttärensä Sylvia ja Gertrud. Naiset istuivat paroonittaren huoneessa, jossa oli paksut Smyrnan matot, raskaat, tummansiniset ikkunaverhot, joiden lävitse talvisen iltapäivän kalpea valo tunkeutui vain hillitysti ja miltei unisesti. Ilma täällä oli raskasta, sillä oli lämmitetty kovasti ja tuoksui teeltä ja eräältä hajuvedeltä, josta paroonitar piti. Paroonitar kookkaana, mustassa silkkipuvussaan, kuuskymmenluvun-muotisessa mantiljassaan, istui valtijattaren tavoin nojatuolissaan; kasvot olivat hyvin valkeat ja piirteet säännölliset, kumpaisellakin ohimolla kolme harmaata hiuskiertuvaa ja päässä pitsiliina, joka oli kiinnitetty paksuilla, kultaisilla neuloilla. Hän puhui selvään ja painokkaasti, hän puhui mielellään ja vaati, että häntä kuunneltiin hartaasti. Hän kääntyi molempien vanhojen naisten puoleen ja kertoi heille suurherttuattaresta, jonka luona hän ennen oli ollut hovinaisena. Suurherttuatar oli ollut niin täsmällinen, että jos kamarirouva aamulla toi hänelle paidan, jossa ei ollut järjestyksessä seuraava numero kuin edellisenä päivänä pidetyssä paidassa, hän ei huolinut siitä, vaan oli hyvin vihainen. Ja samoin oli kaiken muunkin, nenäliinojen y.m. laita. Harvinainen nainen. "Erittäin intressanttia", huomautti paroonitar Arabella, "saada kuulla niin ylhäisten henkilöiden intimiteeteistä." "Oo, niistä voisin kertoa paljon", sanoi paroonitar. Muut eivät ottaneet keskusteluun osaa. Gertrudin pieni vartalo vajosi kokonaan suureen nojatuoliin, hän nojasi vaaleine, epäjärjestyksessä olevine kiharoineen selustaa vastaan. Valkeaksi puuteroidut kasvot liian hienoine piirteineen ja liian punainen suu ilmaisivat hiljaista tuskaa. Hän istui siinä nojatuolissaan ja kaipasi intohimoisesti paperossia. Fastrade ja Sylvia näyttivät ajatuksineen olevan hyvin kaukana poissa, ja neiti Dussa käsitteli teekalustoa hiljaa ja varovaisesti, ollakseen häiritsemättä paroonittaren kertomusta. "Oletteko tuntenut Dewitzenit Dresdenissä?" kääntyi paroonitar äkkiä ankaran näköisenä sanomaan Gertrudille ja katsoi häneen samalla paheksuvasti. Gertrud hätkähti, näytti pelästyneeltä: "En", sanoi hän kiireesti. Sitten nojasi hän jälleen mukavasti taaksepäin ja alkoi puhua väsyneesti ja äänessään miltei ylemmyyden sävy: "Ah en, elin kokonaan taiteelleni, minulla oli vain pieni ystävättärien ja ystävien piiri, enimmäkseen taiteilijattaria ja taiteilijoita. Taidehan ottaa ihmisen niin kokonaan."
"Niinkö", sanoi paroonitar, "näitä piirejä en tunne. Meidän nuoruudessamme olivat nämä piirit meistä penikulmien päässä, niin sanoakseni toisessa maailmassa, niistä ei yksinkertaisesti tiedettykään."
Paroonitar Port, joka oli huolestuneena kuunnellut tätä keskustelua, huomautti: "Niin, kuinka ajat muuttuvatkaan. Lapset oppivat ja kokevat nyt asioita, joista me vanhat emme tiedä mitään. Tuntee itsensä vallan tyhmäksi."
Paroonitar Egloff katsahti ylös käsityöstään ja sanoi terävästi: "En tiedä, minä en kaikesta huolimatta tunne itseäni vielä läheskään tyhmäksi. Ja kaikkiin niihin asioihin nähden, joita nuorisomme nyt tahtoo tietää, minä en ole lainkaan utelias."
Syntyi kiusallinen hiljaisuus, ulkona kuului ovi avautuvan ja taas sulkeutuvan, paroonitar ja neiti von Dussa katsoivat merkitsevästi toisiinsa ja neiti von Dussa kuiskasi: "Parooni." — "Niin", selitti paroonitar, "Dietz parallani on nykyään niin paljo puuhaa metsäkaupoista, hänen täytyy alinomaa ratsastaa metsään tällaisella ilmalla. Dussa hyvä, suostuttakaa te hänet tulemaan tänne ja juomaan lasi teetä, se lämmittää häntä."
Neiti von Dussa meni toimittamaan asiaansa ja keskustelu kävi hajanaiseksi ja laimeaksi. Paroonitar kertoi katarrista, mikä Dietzillä oli ollut aikaisemmin, mutta kaikki odottivat. Kun sitten neiti von Dussa palasi Dietzin kanssa, tapahtui seurassa yleinen vilkastuminen ja kohentautuminen. Dietz oli kylmä matkansa jäleltä ja näytti iloiselta. Hän tervehti naisia ja sanoi: "Täälläpä on lämmin sopukka", ja hänen äänensä kuului kovana ja häikäilemättömänä tässä huoneessa, jossa koko ajan oli puhuttu vain puoliääneen. Hän istuutui Gertrudin luokse, antoi kaataa itselleen teetä, kertoi metsästä ja puujuutalaisista. Kaikki kuuntelivat häntä, paroonitar Egloffin ankarat kasvot tulivat aivan lempeiksi hänen katsellessaan pojanpoikaansa. "Voit huoletta sytyttää paperossisi", sanoi hän, "naiset sallivat sen kyllä."
"Polttaako joku naisista?" kysyi Dietz ottaessaan esille paperossikotelonsa.
"Oi, minulle, olkaa hyvä", huudahti Gertrud intohimoisesti, ja pitäessään savuketta huulillaan ja puhallellessaan savuja kuvastui hänen kasvoiltaan sanomatonta mielihyvää. Dietz hymyili: "Te olitte kuin janoinen erämaassa, paroonitar", huomautti hän. Mutta paroonitar Egloff rypisti kulmakarvojaan ja sanoi: "Ah niin, unohdan yhä, että sellainen on nyt tapa." Dietz alkoi keskustella Gertrudin kanssa teatterista, vanhat naiset ryhtyivät jälleen juttelemaan hillityllä tavallaan, ja kun alkoi tulla pimeä, tuotiin lamput esille. "Meillä on kai vielä hetkinen aikaa bésigue-peliämme varten", sanoi paroonitar. "Sillä välin paroonitar Gertrud varmaankin esittää meille jotakin", ehdotti Dietz, "eteisessä näin nuotit". Vanhat naiset ja Sylvia Port istuutuivat korttipöydän ääreen, musiikkihuoneessa asetettiin kynttilät pianon eteen ja neiti von Dussa valmistautui säestämään Gertrudin laulua. Fastrade ja Egloff istuutuivat huoneen toiseen päähän odottamaan.
"Se on aina ensimäinen asia", sanoi Dietz hiljaa, "kun antautuu taiteelle, niin ei enää käytä tavallisten ihmisten pukuja." Hän katseli tätä sanoessaan Gertrudin hentoa vartaloa, jota verhosi omituista mallia oleva harmaa puku, pitkälle alasriippuvin hihoin. Fastrade ei vastannut mitään, hän ei tahtonut Egloffin kanssa nauraa Gertrud parkaa. Nyt alkoi Gertrud laulaa:
"Vyöryvä vuo,
Humu hongikon,
Uumento vuoren
Asuntoni on."
Hänen koko ruumiinsa vapisi, hän kohottautui varpailleen, hänen kasvonsa saivat tuskaisen ilmeen, kuin olisivat häneen koskeneet nuo voimakkaat, tummat, intohimoiset äänet, jotka kumpusivat esiin hänen suustaan ja kaikuivat hiljaisessa talossa, kuin olisi siellä äkkiä sattunut joku suuri, traagillinen tapaus.
"Liittyvi laine
Laineesehen,
Vierivät multa
Veet kyynelten."
Dietz kumartui Fastradeen päin ja kuiskasi: "Hän ei kestä tuota, tuo ääni tuhoaa hänet."
"Latvoissa tuolla
Pauhaavi yö,
Lepoa vailla
Syömeni lyö.
Kuin iki-malmi
Maan uumenen,
Tuskani mun on
Myös ikuinen."
valitti Gertrudin ääni edelleen, ja kun hän sitten vaikeni, oli vielä hiljaisuudessakin vapisevaa värinää.
Gertrud nojasi väsyneenä pianoon ja neiti von Dussa alkoi rauhallisesti ja kielevästi puhella hänen kanssaan. Viereisestä huoneesta kuului pelimerkkien helinää ja Fastrade saattoi paikaltaan nähdä Sylvian kalpeat kasvot, jotka välinpitämättömästi ja alistuneesti katselivat kortteihin. "Mitä se auttaa", sanoi Egloff hiljaa; "tyttö raukka huumautuu tuskasta ja intohimosta, ja viimeisen soinnun mukana on kaikki lopussa ja hän on jälleen vain Gertrud Port, jolla on hermotauti, joka ei voi enää jatkaa opintojaan ja jota hänen isänsä haukkuu."
"Mutta hänellä on kuitenkin ollut tämä elämys", vastasi Fastrade ja hänen äänensä kaikui niin kiivaana, että Egloff hämmästyneenä katsahti häneen.
Fastraden kasvot olivat ylt'yleensä kyynelissä. "Te itkette?" kysyi
Egloff. "Se johtuu vain musiikista", vastasi Fastrade ja hymyili.
Egloff katseli jälleen käsiään. "No niin", alkoi hän hitaasti, "mutta ettekö tunne, miten täällä, tässä huoneessa kaikki intohimoinen ja elämänhaluinen heti häipyy ja kuolee, miten sen tappaa — kuinka sanoisin — ehtoomainen, isoäitimäinen, sirowimainen? Bésigue-pöydän ääressä he kalistelevat merkkejään, tuoksuu kamiinan kuumentamalta matolta, ja neiti von Dussa luennoi, Goethe ja Schubert ovat kaukana poissa. Hyvä jumala tätä sirowimaista, miten sen näenkään edessäni, olen sen varmaankin lapsena nähnyt kulkevan huoneiden läpi ja vaientavan kaiken elämän, joka pyrki liikahtamaan. Sillä on väljä, ruskea puku, sinisenpunertava myssy, pienet, harmaat kasvot, ja se panee pienen harmaan käden suun eteen ja haukottelee"; hän odotti hetkisen, sanoisiko Fastrade mitään, mutta kun tämä oli vaiti: "niin on Port'eilla, niin on teilläkin, ja se johtuu siitä, että meidän vanhuksemme ovat voimakkaampia kuin me. He tahtovat viettää elämänehtootansa rauhallisesti ja melankoolisesti, hyvä, mutta me saimme kasvaa tuona elämän ehtoopäivänä, meidän täytyy palvella sitä, meidän täytyy elää siinä ja me aloitamme niin sanoakseni elämän illasta. Se on väärin." Hän pysähtyi jälleen ja katsahti ylös. Fastrade istui hyvin vakavana ja työnsi hiukan alahuultaan ulospäin, niinkuin hänellä oli tapana tehdä ollessaan tyytymätön. "Teitä ei miellytä se, mitä sanoin?" kysyi Egloff.
"Ei", vastasi Fastrade, "se kuuluu epämiellyttävältä ja tylyltä."
"Tylyltä?" toisti Egloff miettivästi, "ah ei, tämä ehtooelämä tekee meidät päinvastoin tunteellisiksi. Olen kasvanut täällä ilman tovereita isoäitini hoimissa ja minusta tuli tavattoman hentomielinen poika. Kerran menin puistoon kesäillan hämärässä. Tulin erääseen paikkaan, missä oli pitkille nuorille ripustettu vaatteita kuivamaan, siinä riippui kokonainen rivi miesten paitoja, iltatuuli puhalsi niihin, keinutti niitä hiljaa edestakaisin ja ne kohottivat hihojaan hitaasti ylös ja laskivat ne jälleen väsyneinä alas, se liikutti minua, minä seisoin siinä ja itkin ääneen, totisesti."
Gertrud lauloi jälleen, tällä kertaa Mendelssohnin laulua, kohosi varpailleen, väänteli käsiään.
"Jo syksyinen aurinko laskee,
se lienee mun unelmani."
Hänen koko pientä ruumistaan värisytti jälleen sävelten suloinen surumielisyys, ja kun hän oli lopussa, vaipui hän tuolille ja hengitti syvään. Neiti von Dussa kääntyi heti häneen päin ja alkoi innokkaasti puhua hänelle Mendelssohnista. Egloff kohotti sormeaan ja sanoi hiljaa Fastradelle: "Nyt pitäkää varanne, niin huomaatte, miten sirowilaisuus kohta käy huoneen läpi ja lakaisee Mendelssohnin ulos."
Fastrade rypisti kulmakarvojaan ja sanoi miltei kärsimättömästi: "En ymmärrä, mitä te oikeastaan valitatte, teidän elämänne ei varmaankaan ole ehtoomaista eikä melankolista." Egloff kohautti olkapäitään: "Teen minkä voin, mutta sirowilainen on kuitenkin voimakkaampi. On totta, että toisinaan houkuttelen tänne ihmisiä tai matkustelen tai menen kaupunkiin klubiin ja juon tai pelaan korttia, totta, totta, mutta sirowilaisuus asuu kuitenkin minussa ja kuuluu minuun. Muuten", hän mietti silmänräpäyksen, "teille on kai sanottu, että olen pelaaja."
Fastrade rypisti kulmakarvojaan. Miksi hän tulee kysymyksineen ja tunnustuksineen niin lähelle, ajatteli hän; sitten sanoi hän miltei tahtomattaan: "Miksi te sitten pelaatte?"
"Miksi?" vastasi Egloff miettien, "en tiedä, ehkäpä sen vuoksi että pelissä aina nopeasti tapahtuu ratkaisu, jokseenkin kuin oikein nopeasti ratkeava kohtalo. Elämässähän kaikki muuten saa ratkaisunsa niin hitaasti. Jos tänään toivon jotakin, täyttyy se vasta niin pitkän ajan kuluttua, ettei minulla enää ole siitä mitään iloa, sitähän eletään, kuin olisi aikaa iankaikkisesti." Hän pysähtyi ja katsahti Fastradeen. "Teidän", sanoi hän sitten, "tulisi myös enemmän kiiruhtaa."
"Minun?" Fastrade katsoi häneen vihasta säkenöivin silmin. "Mitä te tiedätte minusta?"
Egloff kumarsi hieman. "Suokaa anteeksi, tosiaankin liian vähän, voidakseni antaa neuvoja."
"Minä", jatkoi Fastrade nopeasti, "minä palvelen mielelläni tuota — kuinka sanottekaan, niiden iltatunnelmaa, joita rakastan ja — ja osaan kyllä muodostaa päivät oman mieleni mukaisiksi." Hän oli hyvin kiihottunut, sillä hän tunsi, että se, mitä hän sanoi, ei ollut totta. Egloff hymyili.
"Te suutuitte minuun jälleen", sanoi hän, "ylipäänsä olette tänään, siltä tuntuu, minua vastaan."
"Tänään?" toisti Fastrade kummastuneena, "olenko sitten ollut teidän puolellannekin?"
Egloff nauroi: "Aivan niin. Minun puolellani oleminen ei kuulu juuri täällä päin tapoihin."
Naiset nousivat korttipöydästä. Portaiden edessä kilahtelivat rekien kulkuset. Vieraat lähtivät pois. Kun talossa oli jälleen hiljaista ja tyhjää, seisoi Egloff hetkisen mietteissään musiikkihuoneessa, sitten kutsui hän Klausin ja sanoi: "Valjastettakoon hevonen, menen vielä kaupunkiin klubiin."
Paroonitar ja neiti von Dussa istuivat jälleen rauhassa arkihuoneessa lampun ääressä, paroonitar kutoi riikinkukonsinistä käsityötään, neiti von Dussa oli asettanut lornetin nenälleen ja avannut kirjan, mutta nojasi päätään tuolin selustaan. Kun Egloffin reen kulkuset kaikuivat sisään, sanoi paroonitar: "Hän menee jälleen ulos." "Niin", sanoi neiti von Dussa. "Hän on taas sangen levoton", tuumi paroonitar. — "Sangen levoton", vahvisti neiti von Dussa, sitten jatkoi hän valittaen: "Kunpa hän löytäisi oikean vaimon." "Niin, tietäisittekö te sopivan?" kysyi paroonitar ärtyisästi. Neiti von Dussa pudisti päätään. "Nämä molemmat tytöt elämyksineen ja kokemuksineen eivät varmaankaan ole sopivat." Paroonitar katsahti käsityöstään ja sanoi terävästi: "Gertrudista on tullut narri, Fastrade lienee kunnon tyttö, vahinko vaan —"
"Niin, vahinko vaan", toisti neiti von Dussa ja kumartui lukemaan kirjaansa.