SEITSEMÄS LUKU.
Oli aamiaisaika, kun paroonitar Arabella huolestuneena kurtisti harmaita kulmakarvojaan ja sanoi Fastradelle: "En ole koko yönä osannut nukkua, ajatus, että sinun täytyy tänään iltapäivällä lähteä metsään tuon raja-asian takia, ei antanut minulle rauhaa. Se ei sovi. Aikaisemmin ei isäsi mitenkään olisi sallinut sitä. Vilustumiseni vuoksi en voi lähteä mukaasi, Ruhkea ei voi ottaa lukuun ja sinun pitää nyt mennä sinne tapaamaan tuota huonomaineista nuorta miestä."
"Huonomaineista?" kysyi Fastrade. "Onko hän sitten tosiaankin huonomaineinen?" Ja Fastrade hymyili tätä sanoessaan hiukan halveksivasti.
"No niin", jatkoi paroonitar kiihoittuneena, "hyväksi ei hänen mainettaan voi sanoa, hänestä saa kuulla kaikenlaista. Hyvä ihminen ei hän missään tapauksessa ole."
"Niinhän täällä on ollut aina", vastasi Fastrade, "ihmisille on nopeasti liimattu nimiliput kylkeen ja niihin kirjoitettu: tämä on huono ihminen ja se pannaan kerta kaikkiaan myrkkykaappiin." Fastrade ihmetteli itsekin sanojensa terävyyttä, ja paroonittaren sisäänpainuneet posket punastuivat hiukan. "Minä en, rakas lapsi", sanoi hän, "ole pannut alkuun hänen huonoa mainettaan, ja missään tapauksessa ei ole sopivaa, että olet siellä yksin. Kirjoitan Gertrud Port'ille ja pyydän häntä saapumaan myös sinne, sitten on teitä edes kaksi."
"Ah niin", sanoi Fastrade, "unohdinkin että taas olen se hyvin suojeltu tyttö, jota täytyy puolustaa ja vartioida ja jota vaarat väijyvät kaikkialla."
"Miten suuressa maailmassa on laita", vastasi paroonitar ankarasti, "en tiedä; täällä on meillä lakimme, ja täällä se ei sovi. Kirjoitan Gertrud Port'ille."
Iltapäivällä kyyditsi Mahling Fastradea metsään. Ruhke ajoi jäljessä reki täynnä karttoja. Oli kylmä, kirkas talvipäivä, Mahling saattoi tuskin pidättää hevosta, jolle sileällä tiellä juokseminen tuotti suurta nautintoa. Fastrade, talvipuku tiukasti napitettuna, saukonnahkalakki otsalle painettuna, tunsi pakkasilman keveän poltteen poskillaan, iltapäiväauringon hohteen lumella ja matkan nopean vauhdin panevan hänen verensä nopeammin kiertämään. Hän oli lapsellisesti iloinnut tästä retkestä, olivathan päivät kotona niin yksitoikkoisia, että tuskin huomasi elävänsä. Täällä keskellä tätä säteilyä ja huminaa oli yksinkertaisesti mahdotonta uskoa, että oli olemassa jotain sellaista kuin Couchon korttiensa ääressä. Nyt poikkesivat he metsätielle; se johti lumisten kuusien alitse, pitkiä, valkeita käytäviä myöten; tuoksui kovasti lumelta ja hartsilta ja kaikkialla kipenöi ja nirskui, kuin olisi ajettu valkean silkin ylitse. Kukkulalla seisoivat vanhat hongat jäykkinä ja heleinä sinistä taivasta vastaan. Kun he olivat kiertäneet kukkulan ympäri, ajoivat he lyhyttä, ahdasta tietä myöten nuoren kuusimetsikön lävitse, sitten pysähtyivät he. Heidän edessään oli aukeama, joka oli täynnä ihmisiä ja hevosia. Suuria hirsiä sidottiin kiinni rekiin; takkuisia hevosia, joiden harjat olivat huurteessa, ajettiin äänekkäin huudoin; kaikkialla seisoi miehiä, harmaita, paksusti puettuja olentoja suurine nahkalakkeineen ja punaisine nenineen. Ja niiden joukossa kuljeskeli Egloff turkislakki takaraivolla, kädet lyhyen metsästysturkin taskussa, näiden kömpelöiden olioiden joukossa hyvin solakkana ja nähtävästi huolettomana ja joutilaana keskellä meluisaa, ankaraa työtä. Kun hän huomasi Fastraden reen, tuli hän luokse ja tervehti: "Ah, liiketuttavamme", huusi hän ja nauroi ilmeisesti iloissaan. Hän auttoi Fastraden reestä. "Nähkääs", sanoi hän, "tämä täällä on nyt minun valtakuntaani. Ruma, vai kuinka?"
"Niin", sanoi Fastrade, "se on ruma."
"Itse sen varmaankin selvimmin tunnen", jatkoi Egloff, "se on suorastaan vastenmielinen, likainen. Näettekö tuota tuolla?" Hän osoitti kaupunkilaispalttooseen puettua herrasmiestä, joka seisoi työmiesten keskellä muistikirja kädessä; häntä näytti kovasti palelevan, hänen kasvonsa olivat sinipunaiset, punainen parta huurteessa, mutta räikeänruskeat silmät seurasivat rauhallisen ja kylmän tarkasti, mitä ympärillä tapahtui.
"Se on herra Mehrenstein", sanoi Egloff, "esittelenkö hänet teille?"
"Oh, älkää", vastasi Fastrade, "hänhän on vihollinen." Egloff nauroi: "Aivan niin, Mehrenstein on vihollinen. Mihin Mehrenstein ilmaantuu, siellä tulee metsästä laskupöytä. Kuin paha tuhohyönteinen hävittää hän metsän. Minusta tuntuu, että pelko värisyttää puita, kun Mehrenstein käy metsän lävitse."
Tahtomattaan katsahti Fastrade taaksensa, Padurenin metsän honkiin päin. Egloff nauroi: "Te katselette omia honkianne", sanoi hän. — "Oh, ne eivät pelkää", vastasi Fastrade. — "Ei ole niin varmaa", arveli Egloff, "mihin Mehrenstein ilmaantuu, siellä on vaara tarjolla. Mutta joka tapauksessa nuo tuolta ylhäältä tänään katselevat kirotun ylhäisesti minun markkinapaikkaani, ne ovat kaikki pukeutuneet puhtaisiin ja henkivät jäätävän kylmästi ylenkatsettaan alas tänne meihin, likaisiin työihmisiin. Herra Ruhke muuten seisoo tuolla, meidän täytyy katsoa, enkö ole tullut liian lähelle teidän metsäänne. Teille on tuolla liian syvältä lunta."
"Mutta miksi minä olen täällä?" huomautti Fastrade.
"Tekemässä asiaa juhlalliseksi", vastasi Egloff, "ja se käy päinsä yhtä hyvin, vaikka odotattekin täällä." Näin sanoen hän meni Ruhken luokse ja molemmat katosivat tiheikköön.
Fastrade istahti puunkannolle. Hänen edessään hinasivat miehet suurta hirttä pieniin rekiin, sitoivat sen lujasti, ja hoputtivat kiljuen hevosia. Herra Mehrenstein astui myöskin paikalle, naputti hopeisella lyijykynällään jotain hirteen ja kirjoitti jotain muistikirjaansa. Se näytti kuin taikalausekkeelta, joka lopullisesti teki kuolleen esineen siitä, mikä kerran oli ollut elävä puu. Keskellä aukeamaa paloi kuivista risuista tehty valkea, siellä kohosi sankkoja savupilviä, peittäen koko paikan nokiharsoon. Harmaita, huurteisia olentoja seisoi tulen ympärillä, ojensi palelevia käsiänsä lämmitelläkseen ja puhui niin kovalla äänellä, kuin olisivat he olleet etäällä toisistaan.
Mahtaneeko hän tietää, että hän on huonossa maineessa, ajatteli Fastrade, ja koskeneeko se häneen; mutta siinä tapauksessa hänellä tuskin olisi tuota kevytmielistä hymyä kasvoillaan.
Metsänreunaan ilmestyi pikku tielle nyt reki. Gertrud tervehti jo kaukaa, sitten hän hyppäsi maahan ja tuli yli tasaisen lumihangen epävarmoin askelin Fastradea kohti. Hän oli pukeutunut upeasti, hänellä oli yllään tummanpunainen turkistakki ja turkislakki ja hänen kasvonsa olivat yhtenä hymynä.
"Oi miten täällä on kaunista, Fastrade", huusi hän, "miten iloitsinkaan, kun kirje tuli. Tulen vähän myöhään, tiedäthän että minun täytyi odottaa kunnes isä oli mennyt päivällislevolleen, muuten olisi tietysti taas tullut kyselyjä ja vastaväitteitä. Ah, ja metsä, sen puhdas karkelopuku. Ja hän, missä on hän?" Hän pysähtyi ja veti henkeä kuin se, joka on juossut liian nopeaan.
"Täti tahtoi, että sinä tulisit minua suojelemaan", sanoi Fastrade ja katsoi kirjavaa, vilkasta olentoa hymyillen ja hiukan säälien. Gertrud istahti myös puunrungolle ja muuttui vakavaksi: "Se onkin hyvä", sanoi hän, "onko hän tänään hyvin demooninen?" Ja kun Fastrade ei vastannut, jatkoi hän: "Isä sanoi, että hän vielä pelaa koko metsänsä."
"Sehän on hänen asiansa", vastasi Fastrade kärsimättömästi.
"No niin", vastasi Gertrud, "oikeastaan minä kuulunkin hänen puolueeseensa. Ah, millainen tunnelma oli taas kotona, niin harmaa, niin harmaa! Minulla oli sellainen tunne, kuin olisivat hämähäkinverkot tarttuneet kaikkiin sormiini. Silloin tuli tuo siunattu kirje, nyt on kaikki hyvin, pian laskee aurinko, se ryömii jo punaisena Padurenin puiden välitse." Hän hypähti ylös, lauloi itsekseen äänekkäästi heleän nuottiasteikon ja alkoi liukua edestakaisin rekien liukkaaksi tasoittamalla lumella.
Paikalla olevat miehet valmistautuivat taukoamaan työstään; kiivaasti juoksentelivat he edestakaisin, etsivät tavaroitaan kokoon, nyt kuului yksi ja toinen karheasti nauravan, he paiskautuivat pieniin rekiinsä ajaakseen pois, herra Mehrenstein pisti muistikirjan taskuunsa ja nosti turkiskauluksensa pystyyn, paikka tyhjeni vähitellen. Sitten alkoi Klaus kuljettaa vällyjä ja levittää niitä tulen läheisyyteen, hän toi paikalle teekeittiön ja kuppeja ja alkoi keittää teetä ja avata viinipulloja. "Teetä saamme myöskin", riemuitsi Gertrud. "Mutta tuoltahan tulee vielä joku", huusi hän "nehän ovat Dachausenit, äiti on varmaankin lähettänyt ne meidän jälkeemme." Tosiaankin ajoi juuri reki kilisevin kulkusin metsätietä pitkin ja pysähtyi paikalle. "Niin, ne ovat Dachausenit", kaikui parooni Dachausenin iloinen ääni. Hän hyppäsi reestä ja heilutti turkislakkiaan. Hänen kaunis, ruskea täyspartansa oli kokonaan huurteessa ja hänen siniset silmänsä loistivat ilosta. "Rouvani on, tiesi miten, saanut tietää, että täällä pidetään kokousta, ja tahtoi välttämättömästi olla mukana. Ja tässä olemme. Tule, Liddy, nostan sinut reestä."
Paroonitar oli kokonaan verhottu valkeihin turkiksiin kuin suuriin, pehmeihin lumihiutaleihin, ja hänen kasvonsa näyttivät ruusunpunaisilta tämän valkeuden keskeltä. Hän antoi nostaa itsensä reestä, tervehti Fastradea ja Gertrudia ja näytti olevan epävarma ja hämillään. "Missä on Dietz?" kysyi Dachausen, "ah, tuolla hän tulee. Hyvää iltaa, Dietz poikaseni, olemme itse kutsuneet itsemme täällä pidettävään illatsuusi."
Dietz ja Ruhke olivat juuri sukeltautuneet esiin tiheiköstä. "Vai niin", sanoi Egloff, "sehän on hyvä, puolisosi on myöskin mukana. Sepä hauskaa." Hän sanoi sen kuitenkin jokseenkin viileästi ja huonotuulisesti. "No, luultavasti ei enää tule ketään, niin että voimme ruveta juomaan teetä. Tehkää hyvin ja istukaa. Fritz, sinä olet aina ollut kohteliaampi meistä kahdesta, esiinny sinä isännäntapaisena minun puolestani."
"Mitä loruja, kohteliaampi, tällainen vanha aviomies — no, joka tapauksessa, hyvät naiset, istukaa."
Käytiin istumaan vällyille, Klaus tarjoili teen, Dachausen kaatoi portviiniä ja puhui kaiken aikaa innostuneena: "Ihanaa, hyvät naiset, ihanaa. Täällä sydän laajenee, eikö totta. Mitä sanotte Te, paroonitar Gertrud, eikö teistä tunnu, että täällä suurkaupunkilaispinta tai, kuinka sanoisin, suurkaupunkilaiskuori —"
"Ah, jättäkää, hyvä parooni", sanoi Gertrud, taivutti päätään vähän taaksepäin ja katsoi tunteellisesti Dachauseniin, "täällä on suurkaupunki unohdettu." "Eikö totta", huusi Dachausen, "mitä ovat kaikki oopperat verrattuna tähän iltaruskoon. Katsokaas, hyvä herrasväki, noita honkia tuolla ylhäällä, kuinka ne seisovat kuin tulessa. Sen on Egloff järjestänyt hyvin onnistuneesti."
"Anteeksi", sanoi Egloff, joka seisoi syrjässä ja miettiväisenä poltteli paperossia, "iltarusko ei kuulu minulle, se jää Padurenin metsän puolelle, minun puolelleni se ei tule".
"Ah", sanoi Gertrud ja tuijotti iltaruskoon, "kauneimmat värit ovat sentään kauneinta musiikkia." Hän huokasi syvään, kuin olisi värien valtava liekehtiminen koskenut häneen. "Niin, tavallaan", vahvisti Dachausen epävarmasti.
Egloff oli nyt heittäytynyt eräälle peitteelle ja joi mitään sanomatta lasin portviiniä. Vihdoin alkoi hän puoliääneen puhua Fastraden kanssa rajasta. Padurenin metsälle ei ollut tapahtunut mitään vääryyttä, kaikki oli järjestyksessä. Mitäkö hän nyt aikoi tehdä tälle autiolle maalle? Hyvänen aika, istuttaa, kasvattaa, mutta ketä varten? Mehrensteinin lapsenlapsia kenties.
"Teidän ei pitäisi puhua noin", keskeytti Fastrade.
Egloff kohautti olkapäitään: "Kuka tietää, kellä sadan vuoden päästä valta on. Tulevia sukupolvia varten, sanoo Teidän arvoisa isänne, mutta minulla ei ole mitään historiallista tajuntaa. Minua ei viehätä ajatus nähdä pitkä jono Dietz Egloffeja, jotka sadan vuoden ajat laahaavat eteenpäin olemukseni palasia kuin rumia huonekaluja, jotka kulkevat perintönä vanhoissa taloissa."
"Mutta te voitte jättää perinnöksi myös kalleuksia", väitti Fastrade.
"Niin se, kellä niitä on", vastasi Egloff. "En muuten halua hyökätä oman itseni kimppuun, mutta Dietz Egloffilaisuus satavuotisena laitoksena, se ajatus ei minua viehätä."
Iltarusko oli sammunut, toisaalla nousi kuu metsänreunasta, suurena ja punaisena. "Kuu", huusi paroonitar Lydia, joka koko ajan oli hiljaa istunut paikallaan. "Parooni Egloff, se tulee teidän puolellenne, se ei mene Padurenin metsään."
"Niin, hm", vastasi Egloff ja katseli tyytymättömän näköisenä kuuta, "se näyttääkin aika lailla markkinamaiselta, tuo suuri, punainen kiinalainen lyhty. No, kunhan se nousee korkeammalle, alkaa se näyttää hienommalta. Sitä tulee aina hienommaksi, kun kohoaa."
Miksi sanoo hän tuon niin epäystävällisesti, ajatteli Fastrade, mitä on tuo pieni nukkeparka hänelle tehnyt. "Nyt muuan ehdotus", sanoi Egloff ja nousi. "Lähdemme vierailulle Padurenin metsään. Kun olemme saapuneet pienelle metsäniitylle, lienee kuu jo kyllin korkealla; siellä tapahtuvat sitten juhlalliset päättäjäiset."
Kutsuttiin reet paikalle, naiset kiedottiin jälleen peitteihin. "Olen teidän ajajanne, jos sallitte", sanoi Egloff ja istuutui Fastraden viereen. Hän asettui retken johtajaksi ja ohjasi ahtaalle metsätielle. Täällä vallitsi lumivalaistuksen kalpea hämärä ja tavattoman turvallinen tunne valkeina kaareutuvien lumisten oksien alla. Kuin pieni, tumma varjo hypähti jänis äänettömästi tien yli, pelästynyt metsäkauris tunkihe tiheikön halki, rekien kulkuset kaikuivat outoina ja aavemaisina, ja niiden pelottamana räpytti lintu siipiään kuusen latvassa. Egloff ja Fastrade vaikenivat, vain kerran huomautti Egloff: "Vähitellen alkaa tuntea kuuluvansa tänne." Metsätie johti pienelle pyöreälle niitylle, jota kuutamo nyt valaisi kirkkaasti. "Seis!" komensi Egloff, "tässä noustaan reestä ja tanssitaan katrilli." — "Dietz, sinä olet oiva mies!" huusi Dachausen, "tietysti tanssitaan katrilli, sen täytyy vain juolahtaa mieleen. Saanko pyytää, paroonitar Gertrud. Liddy jää rekeen, hänen turkkinsa on liian raskas."
Parit astuivat nyt yli kovaksi hangeksi jäätyneen lumen. "Miten hauskasti se rapisee", sanoi Gertrud, "on kuin kulkisi leivoksen sokeripäällystää pitkin."
"Alottakaa!" huusi Egloff ja parit asettuivat järjestykseen, kuutamo antoi tanssivien liikkeille jotain omituisen hypähtelevää ja varjomaista, tyttöjen vartalot kävivät ihmeen solakoiksi heidän lipuessaan yli valkean, kimmeltävän lattian ja päästäessään pieniä huudahduksia kuin olisivat he olleet uimassa ja kuuvalo olisi ollut aalto, josta pärskyi vettä heidän päälleen. "Chaîne, s'il vous plaît", komensi Egloff hyvin äänekkäästi, ja kuusista, jotka totisina seisoivat niityn ympärillä, kertasi kaiku aavemaisesti: "s'il vous plaît." "Grand galop", komensi Egloff. Molemmat parit kääntyivät; pelästyneenä alkoi uroskauris määkiä metsänreunassa, silloin he pysähtyivät aivan hengästyneinä ja nauroivat.
"Sepä oli ihanaa", sanoi Gertrud ja nojasi horjuen Dachausenin käsivarteen, "mitä on tanssisali tähän verrattuna." "Sen ovat jänikset jo aikaa sitten tienneet", vastasi Dachausen hupaisesti. "Mutta nyt täytyy naisten nopeasti jälleen peitteiden alle." Mentiin takaisin rekien luo. Paroonitar Lydia istui omassaan kokonaan valkoisten turkistensa sisässä. "Ah, Liddy, se oli ihanaa", sanoi Gertrud, "taas kerran jotain, joka kannatti elää. Mutta mikä sinulla on? Sinähän itket." Liddy itki, itki niin, että koko ruumis vapisi. Nyt tuli Dachausen ja moitti ja lohdutti: "Olenhan aina sanonut, että sinä et kestä voimakkaita luonnonvaikutelmia, ne järkyttävät sinua liiaksi. Nyt nopeasti kotiin."
"Hän on mustasukkainen minulle", kuiskasi Gertrud Fastradelle. Egloff seisoi rauhallisena kädet turkintaskussa ja hymyili. Nyt, kun oli erottava, tuli Gertrudkin tunteelliseksi. Hän syleili Fastradea. "Kuinka ahtaalta nyt tuntuukaan kotona", kuiskasi hän, "siellä tuoksuu leivoksille ja isä tekee ilkeitä huomautuksia." — "Onhan sinulla sentään laulusi", huomautti Fastrade. — "Ah, isä ei sitä mielellään kuuntele", vastasi Gertrud, "mutta yhtä kaikki, se oli ihanaa. Egloff on demooninen ja Dachausen, luulen, onneton avioliitossaan."
Niin lähdettiin sitten matkaan pitkin sileätä maantietä, kuutamo teki maiseman rajattoman laajaksi ja nopeassa liikkeessä näytti valo jonkun juoksevan aineen tavoin lipuvan ajavien ohitse. Tasangolla tienhaarassa erosivat he: "Hyvää yötä", kuului reestä rekeen ja jokainen läksi suunnalleen. Etäältä loistivat aatelistojen valot pieninä, punaisina pilkkuina valkeassa kuutamossa.
Kun Fastraden hevonen pysähtyi Padurenin portaiden edessä, näki hän ruokasalin ikkunoista tumman varjon kiihtyneenä kulkevan siellä edestakaisin. Häntä siis odotettiin, ajatteli Fastrade, ja tosiaankin tuli paroonitar Arabella moittien häntä vastaan: "Näin myöhään, lapseni, Ruhke on jo aikaa ollut kotona, isäsi kysyy sinua." Mutta Fastrade otti vanhan naisen syliinsä ja keinutti raihnasta vartaloa varovaisesti edes takaisin ja sanoi: "Oli oikein hauskaa. Joimme teetä, tanssimme niityllä, ajelimme. Kuulehan, täti, etkö sinä koskaan eläissäsi ole laulanut? Eikö sinulle koskaan ole sattunut, että asetuit keskelle salia ja lauloit kaikin voimin, niin että seinät tärisivät."
"Lapsi, lapsi", vastasi paroonitar, "mitä hupsuttelet?"
"Vahinko", sanoi Fastrade, "se tekisi sinut onnelliseksi."
Mutta nyt tuli paroonitar jälleen surumieliseksi ja vakavaksi: "En tarvitse enää mitään lauluja enkä onnea. Istun hiljaa omaisteni luona ja odotan kunnes minut kutsutaan pois. Ja lapsi, miksi puhut niin äänekkäästi?"
Fastraden kädet vaipuivat. Ah niin, hän oli hetkeksi unohtanut, että täällä oli tapana puhua hiljaa kuin sairashuoneessa ja että tässä talossa oli jokaisen velvollisuus istua hiljaa, kunnes sai kutsun pois. Hän päätti lähteä isänsä luokse. Sinne mennessään pysähtyi hän vielä seisomaan ikkunan eteen ja katseli kuutamoiseen yöhön kuin johonkin ystävään ja liittolaiseen.
Kun Gertrud pysähtyi Witzowin portailla, oli hänen elämänrohkeutensa taas kokonaan kadonnut, ja kun hän oli eteisessä, ja tuttu, kostea kalkinhaju tuli häntä vastaan, tunsi hän itsensä jälleen vain nuoreksi tytöksi, jonka elämänsuunnitelmat olivat haaksirikkoutuneet ja joka pelkäsi isäänsä. Sylvia tuli huolestuneena häntä vastaan ja kertoi kuiskaten, että isä oli hyvin vihainen. Gertrud kohautti olkapäitään, hän oli päättänyt, ettei olisi asiasta tietävinäänkään. Kun hän astui huoneeseen, sanoi hän senvuoksi mahdollisimman huolettomasti: "Hyvää iltaa." Parooni Port istui lampun ääressä lukien sanomalehteä, paroonitar istui hänen vieressään kutoen. Karo, lintukoira, joka nukkui isäntänsä jaloissa, kohotti hiukan päätään, lumen ja metsän tuoksu, jota Gertrud toi mukanaan vaatteissaan, kiihotti sitä. "Hyvää iltaa", sanoi parooni ja pani lehden pois; hän odotti kunnes hänen tyttärensä oli istuutunut, sitten katsahti hän tähän silmälasiensa yli ja alkoi puhua. Ilmeisesti oli hän miettinyt mitä sanoisi, sillä hän puhui sujuvasti ja liioitellun opettavasti. "Tahtoisin tietää, kuka tämän uuden seurustelun lajin on tuonut tänne meille. Onko Fastrade tuonut sen mukanaan sairaalasta vai sinäkö laulukoulusta, vai onko Dietz Egloff oppinut, sen portugalilaisiltaan ja puolalaisiltaan? Laupeudensisarille, laulajattarille ja portugalilaisille ne ovat ehkä sopivia, meidän tyttärillemme ne eivät sovi. Sen tahdoin saada sanotuksi. Ja sitten, olethan sairaalloinen, sinun pitäisi olla toipumassa; kun on kysymyksessä omaisteni terveys, en säästä; mutta minä vaadin, ettei terveyttä järjettömästi tuhlata. Sen tahdoin saada sanotuksi." Hän tarttui jälleen sanomalehteensä. Gertrud istui vaieten; hän olisi mielellään itkenyt, hän olisi voinut myös puolustaa itseään, mutta sensijaan otti hän kasvoilleen ylimielisen ilmeen, tuijotti lamppuun, kuin ei olisi lainkaan kuullut, vaan ajatellut muita asioita. Huoneessa oli nyt hiljaista, kuumaa ja tukahduttavaa; hän ei kestänyt sitä kauemmin, hän nousi ja meni pimeinä oleviin huoneisiin. Siellä käveli hän kauan edestakaisin, hän tunsi itsensä loukatuksi ja nöyryytetyksi. Siis olla sairaalloinen, se oli nyt hänen virkansa, eikä muuta mitään. Kävellessään antoi hän käsiensä velttoina riippua alas, liikutti koko ruumistaan huolimattomasti sinne tänne, hän kulki niinkuin oli joskus Dresdenissä nähnyt erään pienen laulajattaren, joka ymmärsi häikäilemättä nauttia elämästä, tekevän. Kun hän humussa vietetyn yön jälkeen aamulla tuli taivaansiniseen aamunuttuunsa pukeutuneena arkihuoneeseen, oli hän kulkenut tällaisin huolettoman väsynein liikkein, jotka Gertrudista aina olivat olleet kaiken poroporvarimoraalin halveksimisen kaunopuheisin ilmaus. Mutta tämän kulkutavan jäljitteleminen ei nyt tuottanut Gertrudille mitään huojennusta. Jospa hän voisi laulaa. Mutta sitähän hän ei saanut. Ainoa, mikä häntä nyt voi auttaa, oli häneltä kielletty. Mutta laulamisen tarve oli liian voimakas, hän meni ulos eteiseen ja sieltä johtavia portaita myöten talon alempaan kerrokseen. Täällä oli huone, jossa piikojen oli tapana kehrätä; jo etäältä kuuli hän rukkien surinaa ja piikojen unisen yksitoikkoisen laulun. Päättävästi avasi Gertrud oven. Huonetta valaisi himmeä öljylamppu; se tuoksui villoilta ja kosteilta haloilta, jotka palaa rätisivät uunissa. Pitkässä rivissä istuivat palvelijattaret siellä, paksuihin villavaatteihin puettuja, leveitä olentoja; he kehräsivät lankojansa ja lauloivat tyynesti ja unisesti. Kun Gertrud saapui, pysähtyivät rukit ja päät kohottautuivat. "Odottakaa", sanoi Gertrud hiukan hengästyneenä ja hämillään, "minä laulan teille jotakin." Ja hän alkoi heti. Jotain hyvin suloista sen piti olla.
"Ma laulun siivillä kannan
Sinut, armaani, täältä pois."
Hän väänteli jälleen käsiään, kohosi varpailleen, lauloi kaikesta witzowilaisen sielustaan, huumasi itseään tällä lemmenkuhertelulla.
"Ja siellä istukaamme
Me varjohon palmupuun,
Siellä lemmestä juopua saamme
Ja vaipua uinailuun."
Piiat kuuntelivat, heidän huulensa vetäytyivät jäykkään hymyyn, silmät, jotka aluksi olivat uteliaina suunnatut Gertrudiin, olivat kirkkaat ja liikkumattomat ja suurilla kasvoilla oli unelias ilme. Nyt oli Gertrud lopussa, hiukan kummissaan katsahti hän ympärilleen, kuin olisi hän herännyt unesta, sitten nauroi hän hämillään. Piiat nauroivat myös ja paksu Liisa vanhimpana otti puheenvuoron ja sanoi: "Kylläpä neiti osaa huutaa sen kauniisti." — "Niinkö", sanoi Gertrud, "hyvää yötä nyt", ja hän lähti nopeasti huoneesta. Tämä teki hänelle hyvää, nyt voisi hän nukkua, hän ottaisi unipulveria ja uneksisi edelleen kauniista, suloisista asioista.
Dachausen oli kotimatkalla koettanut puhella rauhoittavasti ja iloisesti vaimolleen. Mitä oli oikein tapahtunut? Ei mitään, eikö niin? Hän oli viime aikoina ollut hiukan hermostunut, sen vuoksi lienee tällainen kuutamoretki ollut hänelle liian rasittava. Tästedes he ajelisivat päivällä, siinä kaikki. Mutta Lydia ei sanonut sanaakaan, vasta kotona, kun hän seisoi peilin edessä ja katseli hehkuvia kasvojaan ja itkettyneitä silmiään, alkoi hän puhua niin vihaisella ja valittavalla äänellä, kuin olisivat he jo koko ajan riidelleet keskenään. Luonnollisesti, hänen miehensä mielestä ei siinä kaikessa ollut mitään, hänen mielestään ei koskaan ollut mitään tapahtunut, hän tanssii itse niityllä katrillia, mutta hänen, Lydian, täytyy istua reessä. "Mutta sinähän et voinut, lapsi parka", huomautti Dachausen avuttomana. Mutta Lydia nauroi pilkallisesti. Oh! kyllä hän tiesi, hänet suljettiin aina pois, hänen annettiin aina ymmärtää, ettei hän kuulunut mukaan. Miksei hän mennyt yksinään metsään, kun hän kerran tahtoi tanssia Gertrudin kanssa. Hänen puolestaan sai hänen miehensä tanssia vaikka koko päivän Gertrudin kanssa, hyvä jumala, miten se oli hänestä yhdentekevää, mutta hänen miehensä ei ollut oikeutettu nöyryyttämään häntä. Dachausen oli epätoivoissaan. "Nöyryyttämään", huusi hän, "tahtoisinpa nähdä sen, joka uskaltaa sinua nöyryyttää!" Mutta se ei tehnyt Lydiaan mitään vaikutusta. "Niinkö", jatkoi hän, "ja etkö muka kuullut mitä Egloff puhui kuusta ja ylenemisestä?" — Ei, Dachausen ei muistanut, ja mitä se lienee ollutkin, Lydiaa se varmaankaan ei ollut tarkoittanut. Lydia kohautti olkapäitään. "Luonnollisesti, sinä et ymmärrä mitään, sinä et näe mitään, sinä et kuule mitään", ja kun Dachausen lepytellen aikoi tarttua häntä kädestä, käänsi hän hänelle selkänsä, sanoi tahtovansa olla yksin ja meni huoneeseensa.
Neuvottomana jäi Dachausen seisomaan arkihuoneeseen; hän ymmärsi Lydiaa yhä huonommin, hän oli viime aikoina ollut niin ärtyisä, hänen avioelämänsä oli muuttunut niin konstikkaaksi, ettei hän enää osannut selviytyä. Oliko Lydialla jotain häntä vastaan? Mutta sehän ei ollut mahdollista, eihän kellään ollut mitään häntä vastaan, ja kaikkein vähimmän kai hänen vaimollaan. Mutta mitään ei ollut tehtävissä: hänen luokseen ei hän uskaltanut mennä, senvuoksi meni hän työhuoneeseensa, heittäytyi sohvalle ja sytytti huokaisten sikaarin.
Sillä välin ajoi Egloff edelleen kuutamoista maantietä pitkin. "Aja eteenpäin", oli hän sanonut kuskille. "Kaupunkiinko?" kysyi tämä. "Mitä joutavia", sanoi Egloff ärtyisesti, otti ajajalta ohjakset ja ajoi itse. Hän tarvitsi avaraa tilaa, hän tarvitsi tätä valoa ja tätä liikettä; kotona odottivat häntä vain rahahuolet ja vastenmieliset ajatukset. Täällä ei hänen tarvinnut ajatella ja täällä saattoi hän säilyttää tuon lämmittävän, miellyttävän tunteen, joka oli hänelle uusi ja arvokas. Siis eteenpäin, läpi utuisen valon, ohi pikku torppien, jotka hiljaa uinuivat lumipäähineittensä alla, tyhjää kyläkatua pitkin, jossa vain siellä täällä uninen koira alkoi haukkua. Erään kapakan edessä pysähtyi hän, antaakseen hevosen hiukan hengähtää. Matalassa kapakkahuoneessa kärysi lamppu tarjoilupöydän yllä; musta Lene, kapakoitsijan tytär, oli pannut paljaat käsivartensa pöydälle ja nojannut päänsä niitä vastaan ja nukkui aivan sikeästi. Penkillä istui talonpoika turkit yllään, piiska kädessään, viinalasi edessään, ja nukkui myöskin. Mutta uunin läheisyydessä värjötti aivan kiinni toisissaan kaksi punapartaista juutalaista ja kuiskutteli keskenään. "Lene", sanoi Egloff ja kosketti tytön kättä. Lene hypähti ylös, kasvot unesta punaisina, mustat hiukset pörröisinä. "Herra parooni", sopersi hän ja hymyili unen pöpperössä. "Nouse, tumma", sanoi Egloff, "anna minulle ryyppy ja vie toinen kuskilleni ulos." Tytön täyttäessä laseja katseli Egloff tuvassa ympärilleen ja hänen kasvoillaan oli ilme, kuin olisi häntä inhottanut. Että tällaisissa luolissa ylipäänsä enää voitiin asua, ajatteli hän. Tällä hetkellä tunsi hän kokonaan kuuluvansa avaralle, kuutamoiselle lakeudelle. Juutalaisten eteen pysähtyi hän ja sanoin: "Miks'ette nuku, juutalaiset? Eivätkö rahat anna teidän nukkua? Kiusaako raha teitä niin, ettette saa unta?" Juutalaiset loivat Egloffiin nopean, varovan katseen kuin väijyvät eläimet, sitten hymyilivät he nöyrästi ja toinen sanoi: "Meitä estävät huolemme nukkumasta, herra paroonia estää hurja veri nukkumasta, molemmilla on, mikä meitä kiusaa." "Ah, mitä te tiedätte verestä", sanoi Egloff, "eihän teissä sitä ole lainkaan." Hän kääntyi pois, joi "gilkansa" ja meni ulos. Ovella seisoi Lene, kädet esiliinaan kiedottuina ja tuijotti kuutamoon. "Kirkasta, kirkasta", sanoi hän. "Niin, Lene", sanoi Egloff, "kaunis yö, toisella kerralla otan sinut mukaani", ja hän nousi rekeensä ja ajoi edelleen. Hän ohjasi pitkälle koivukujalle, joka johti Barnewitziin. Tuolla oli linna valkeana ja hiljaisena; kuutamo kimmelsi ikkunanruuduissa. Mitä? tuolla työhuoneessa oli vielä valoa. Olisiko kunnon Fritz vielä työssä, ajatteli Egloff, se olisi uutta. Mutta tuolla toisessa sivustassa, Lydian makuuhuoneessa, oli myös vielä valoa; siis aviollista epäsopua. Ja kun hän kulkuset soiden ajoi puutarhanveräjän ohitse, avautui tuossa sivustassa ikkuna, valkea olento kumartui ulospäin ja kuunteli. "Hän tuntee kulkuseni", sanoi Egloff tyytyväisenä. "Kuinka hän tänään itkikään metsässä. Joutavia, nukensuruja." Hän kääntyi jälleen maantielle Witzowiin päin. Siellä nukkuivat jo kaikki; pitkässä talossa kömpelöine, suunnatonta tölppönenää muistuttavine kylkirakennuksineen olivat kaikki ikkunat huolellisesti lukitut, ei liikahdustakaan, vain pörröinen pihakoira seisoi oven edessä ja haukkui ulisten kuuta. Tuolla sisällä nukkuu, ajatteli Egloff, Gertrud parka ja uneksii jostain suuresta rakkaudesta. Kuinka näissä hiljaisissa taloissa tyttöjen unet mahtavatkaan olla hurjia! "Eteenpäin!" hoputti hän ruskoansa, ja nyt kulki matka taas pitkää koivukujannetta Padureniin päin. Pimeänä seisoi linna valkeiden puiden keskellä, vain yhdestä ikkunasta tunkihe heikko valonsäde verhojen lävitse: se oli varmaankin vanhan paroonin yölamppu. Loppua kohti vaeltavien talo, johtui Egloffin mieleen, suuri, synkkä sairashuone, ja keskellä sitä Fastrade nuorine unelmineen. "Minä osaan kyllä tehdä päivät mieleisikseni", kaikuivat hänen sanansa Egloffin korvissa. Hm, no siitä tullee tavallista kirkkaampi päivä, jolloin toinenkin viluinen ehkä saattaisi lämmitellä. Joutavia, — millaiset kortit, sellainen peli.
Nyt häntä vilutti ja väsytti. Rusko höyrysi jo, olipa aika ajaa kotiin.