KAHDEKSAS LUKU.
Oli satanut paljo lunta. Padurenin pihalla ja puistossa oli lumiauralla täytynyt avata teitä. Koko päivän seisoivat taivaalla kirkkaanharmaat pilvet ja tyynessä ilmassa putosivat lumihiutaleet rauhallisesti ja taukoamatta. Mutta illemmalla nousi aina koillistuuli, joka hetkiseksi lakaisi pilvet pois, ikäänkuin tehdäkseen tilaa auringonlaskulle, joka peitti taivaan purppuralla ja kullalla. Tämä hetki tuntui Fastradesta ainoalta tapaukselta noina lyhyinä päivinä, jotka muuten olivat harmaita ja muodottomia niinkuin lumipilvetkin. Hän riensi silloin puistoon ja asteli lumikinosten välisiä kapeita teitä edestakaisin. Täällä saattoi hän jälleen iloita jostakin, josta hän ei tiennyt, mitä se oli, täällä saattoi hän odottaa jotakin, jota hän ei tuntenut, täällä tuntui hänen ruumiinsa ja verensä kuin nuortuneelta. Mitä hän ajattelisi? Yhdentekevää, vain jotakin, joka olisi mahdollisimman kaukana kodin hiljaisista huoneista, ja hän ajatteli Egloffia. Miten rauhaton hän olikaan. Mahling kuski oli kertonut, että Sirowin herra ajeli yökausia täällä ympäristössä. Kärsiikö hän, painavatko salaisuutensa häntä? Häntä vastaan olivat kaikki, mutta hänestä itsestään se näytti olevan yhdentekevää. Kun on kaksi toisella puolella ja vaikkapa kaikki muut toisella, voi se tuntua hupaiseltakin. Viisas naisenkäsi voisi tähän poloiseen, hajanaiseen elämään kenties tuoda järjestystä, joka tapauksessa hän levottomuudessaan ja iloisuudessaan, salaisuuksineen ja suruineen edusti elämää, mutta mitä nämä toiset täällä?
Metsästä kaikui äkkiä jahtitorvi, toitotti rohkeasti ja riemuitsevasti talvi-iltaan. Fastrade pysähtyi puutarhanportille ja kuunteli. Se oli Egloff, joka päätti tämänpäiväisen metsästyksensä ja lähetti tämän elämän raikkaan tervehdyksen hänelle. Fastrade seisoi veräjällä, kunnes metsästystorvi vaikeni ja iltarusko oli vaalennut, sitten meni hän jälleen sisään, kuunnellakseen isänsä huoneessa Ruhken kertomusta, lukeakseen St. Simonin herttuan muistelmia tai istuakseen paroonitar Arabellan kanssa kamiinan ääressä.
Tällaisina talvipäivinä paroonitar Arabella kernaasti eli muistoissaan. Kun hän ja Fastrade istuivat kamiinan ääressä, alkoi hän kertoa hiljaa, valittavalla äänellä, kertoi nuoruudestaan, kauan sitten menneistä Padurenin kesistä, aikaa sitten kuolleista ihmisistä, ja Fastrade kuunteli sitä, näki nämä ihmiset ja nämä suvet niinkuin vanhat kuvat, joiden ylle on laskeutunut pölyharso. Ääretön katoavaisuuden, menneen tunne puhui tädin kertomuksesta ja teki Fastraden surulliseksi. Toisinaan puhui paroonitar myös tulossa olevasta juhlasta, leivoksista ja lahjoista samalla valittavalla äänellä, jolla hän puhui nuoruudestaankin. Juhlia, ajatteli Fastrade, voimmeko me täällä viettää juhliakin?
Mutta juhla tuli, joulukuusi kynttilöineen seisoi pöydällä, parooni antoi pukea itsensä mustaan takkiinsa ja istui hartaasti odottaen nojatuolissaan salissa. Rengit ja piiat lauloivat raskailla, kovilla äänillään hitaasti ja juhlallisesti virren. Ja heidän mentyään istuttiin yhdessä ja katseltiin, miten kuusen kynttilät paloivat loppuun. Paroonitar itki hiljaa, parooni oli pannut kätensä ristiin ja tuijotti eteensä. Fastrade meni hänen luokseen ja polvistui hänen tuolinsa viereen. Hän ei tiennyt, mitä tuossa vanhassa, äänettömässä miehessä tapahtui, mutta jos hän kärsi, tahtoi hän polvistua hänen lähelleen, kuin olisi hän voinut auttaa häntä.
Kun kaikki oli ohitse ja Fastrade seisoi huoneessaan, tunsi hän itsensä niin sairaaksi ja avuttomaksi säälistä ja kaihosta, että sanoi itsekseen: "Jos nyt menen vuoteeseen, en voi muuta kuin painaa pääni tyynyyn ja itkeä. Sitä en tahdo. Mutta sitä vastaan on vain yksi keino, talviyö." Hän otti turkkitakkinsa ja saukonnahkalakkinsa ja meni hiljaa puistoon. Täällä riippuivat valkeat puunlatvat täynnä suuria, kirkkaita tähtiä, täällä oli ihmeen salaperäistä, täällä kirkkaassa ilmassa, säihkyvän hangen yllä oli kuin juhlallinen odotus, luonto seisoi siinä hiljaa ja koristettuna, odottaen tulevia riemuja. Se teki Fastradenkin jälleen rauhalliseksi, hänen tuskansa ja kaihonsahan olivat vain pieniä, syrjässä olevia tummia sopukoita, todellista elämää oli tämä suuri säteily, tämä avaruus, tämä salaperäinen lupaus ja odotus. Hän jäi seisomaan puutarhan veräjälle ja katseli maisemaa, valkeata tasankoa, joka epämääräisessä tähtien valossa haihtui valkeaksi sumuksi, johon sinne tänne oli piroiteltu etäisten talojen valopilkkuja.
Pitkin maantietä, joka johti puistonaidan ohitse, lähestyi kulkusten kilinä, tuli näkyviin hevonen ja reki suurena ja mustana epämääräisessä, vaaleassa valaistuksessa. Joku hypähti reestä ja tuli ristikkoveräjää kohti. "Ajattelinkin heti, että te tässä seisotte", sanoi Egloff ja nauroi. "Niin, läksin vielä vähän ulos", vastasi Fastrade. — "Sen uskon", sanoi Egloff. "Minä ajoin myös tieheni, päästäkseni Sirowin joulusta."
"Te ajelette useasti öisin, olen kuullut", sanoi Fastrade. Hän ei kummastellut tätä keskustelua puutarhanportilla, se tuntui hänestä luonnolliselta, kuin jos molemmat olisivat seisoneet Sirowin arkihuoneessa, se vain että täällä tähtien tuikkeessa oli miellyttävämpää ja toverillisempaa.
"Niinkö, oletteko kuullut siitä?" kysyi Egloff, "niin, olen tehnyt tästä lakeudesta itselleni jonkinlaisen makuuhuoneen. Se on hyvin terveellinen. Ylipäänsä olen sitä mieltä, että kehityksemme on kulkenut väärään suuntaan. Me olemme oikeastaan yöeläimiä kuten kaikki petoeläimet. Päivällä nukutaan pesässä, ja kun sitten ulkona tulee hiljainen ja pimeä, silloin kontataan ulos, kuljeskellaan ympäri, hiivitään nukkuvien asuntojen ja kanakoppien tienoilla ja eletään todellista elämää."
"Niinkö arvelette?" sanoi Fastrade. "Niin, se lienee toisinaan hauskaa."
"Teidän pitäisi tulla sellaiselle retkelle", ehdotti Egloff.
Fastrade nauroi: "Se taitaisi sentään olla vastoin täällä noudatettavia lakeja."
"Uskotteko näihin lakeihin?" kysyi Egloff.
Fastrade kohotti olkapäitään: "Minä en usko niihin, mutta minä tottelen niitä."
"Siinä teette väärin", sanoi Egloff, "ette usko, miten noin kahden kiitäessään eteenpäin tuntee itsensä tutunomaisiksi."
"Voin kuvitella sitä", vastasi Fastrade miettien. Hän oli riisunut hansikkaansa ja viilensi kättään aidalle sataneessa lumessa. "Mutta tuollaiseen ystävyyteen olen liian arka."
"Arka ette ole", vakuutti Egloff. "Teillä on vain vielä taikauskoa noihin pieniin, tihrusilmäisiin lainsilmiin, jotka katselevat linnojen ikkunoista yöhön. Tuo tuolla ylhäällä on Barnewitz. Miten naurettavalta sentään tuollainen valo näyttää tähtien rinnalla. No, yhdentekevää, jollei ystävyyttä synny siten, täytyy se aikaansaada toisin. Ruskoni tulee hiton levottomaksi, hyvää yötä."
He ojensivat portin lävitse toisilleen kätensä, Egloff meni rekeensä ja Fastrade juoksi pitkin puistotietä rakennusta kohden. Hän arveli nyt voivansa nukkua tarvitsematta itkeä.
Eräänä joulunpyhistä tuli Gertrud Port Padureniin tervehtimään Fastradea. Hän oli jälleen hyvin solakka omituisessa puvussaan, ylt'yleensä puuteroidut kasvot näyttivät tulleen pienemmiksi, silmät olivat luonnottoman suuret. Hän valitteli huonoa terveyttään — "elämä kuluu väsymyksessä ja melankoliassa", sanoi hän. Mutta kun molemmat tytöt istuivat Fastraden huoneessa kamiinan ääressä, alkoi Gertrud puhua Dresdenistä, ja se vilkastutti häntä. "Tiedäthän", sanoi hän, "että kotona en saa tästä puhua, ja kun joskus kerron yhtä ja toista Sylvialle, näen hänen silmistään ensiksikin, ettei se häntä miellytä ja toiseksi ettei hän enää kuuntele." Niinpä kertoili hän siis tuosta ihanasta ajasta, jolloin hän sai tehdä mitä miellytti, tarvitsematta kuulla happamia huomautuksia, jolloin jokainen päivä toi mukanaan uuden elämyksen. Hän kertoi, miten iltaisin oli istuttu ystävättärien ja ystävien seurassa kahvilassa ja poltettu sikaareja. "Näetkös, ei ainoastaan elämä ja ihmiset olleet intresantteja, sitä oli itsekin intresantti. Eräs nuori taiteilija sanoi minulle: 'Iloitsen joka aamu noustessani siitä, että tänään jälleen saan nähdä silmänne, niinkuin iloitaan kauniin kirjan edelleen lukemisesta. Meillä kotonahan ei kukaan ajattelekaan, että minulla on silmät, kotona olen minä kuin ikävä vieras." Muistojensa vallassa hän vaikeni ja tuijotti uneksien kamiinan tuleen. — Talon alakerroksessa, palkollisten huoneissa, tanssittiin. Saattoi kuin hyvin etäältä kuulla viulun kitisevän äänen, kun sillä yksitoikkoisesti ja väsymättömästi yhä uudelleen soitettiin muutamia valssin tahteja. "Mutta sinä et kerro itsestäsi", sanoi Gertrud äkkiä, "sinä et kai ole mitään kokenutkaan? Oletko nähnyt Egloffia? Hän kuuluu olleen matkalla, hän kuuluu pelanneen ja hävinneen paljon, kuuluupa hän olleen kaksintaistelussakin. Hurja mies. Neiti von Dussa kertoi, että hän on niin levoton ja ajaa öisin täällä ympäristössä. Isä sanoi myöhemmin: se on kai huono omatunto, joka ei anna hänelle unta. Isä tuomitsee häntä yleensä hyvin ankarasti."
"Ah niin, he tuomitsevat häntä yleensä kaikki hyvin ankarasti, mutta minä olen sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla ainakin yksi, joka häntä puolustaa, vaikkapa hän olisi väärässäkin. Kun kaikki käyvät yhden kimppuun, on se inhottavaa."
"Aivan niin, minusta on hän myös sympaattinen", vastasi Gertrud, ja hänen äänensä sai erittäin tunteellisen soinnun, "ja yleensä, jollemme rakasta, mitä meille sitten jää tässä elämässä?"
"Rakasta?" kysyi Fastrade kummastuneena. "Kuka rakastaa? Rakastatko sinä sitten?" Mutta Gertrud jatkoi puhettaan ikäänkuin ei olisi kuullut Fastraden kysymystä: "Vaikkapa se olisi vain onnetontakin rakkautta."
"Rakastatko sitten onnettomasti?" kysyi Fastrade jälleen.
Gertrud ei vastannut, hän katseli tuleen ja hymyili itsekseen. Hän ei tahtonut sanoa, että hän viime päivinä oli päättänyt olla onnettomasti rakastunut Dachauseniin. Alakerrasta kuului jälleen selvästi viulun rämisevä, iloton valssi. Molemmat tytöt olivat hetkisen vaiti, sitten nousi Gertrud äkkiä ja alkoi kamiinan edessä olevalla matolla pyörähdellä viulun tahdissa, vakavana ja innoissaan, ja hänen varjonsa, pitkänä ja kapeana, siirtyi levottomana pitkin seiniä. Hyvä jumala, ajatteli Fastrade, täällähän eletään kuin pitäisi juuri herätä unesta, alkaakseen sitten vasta todella elää.
Gertrud oli uuvuksissa, hän heittäytyi sohvalle ja hengitti syvään.
"Kas niin", sanoi hän, "se teki minulle hyvää, nyt ajan kotiin."