YHDEKSÄS LUKU.
Talvi läheni loppuaan. Fastrade oli ollut iltakävelyllä jo kosteiksi käyneillä teillä ja palasi kotiin, missä häntä odotti tavallinen Padurenin ilta. Couchon istui korttiensa ääressä ja huoneessa tuoksui paistetuilta omenilta, joita hän aina piti uunissa. Salissa eivät lamput vielä olleet sytytetyt. Fastrade aikoi, niinkuin oli joka ilta tehnyt, mennä isänsä huoneeseen, mutta hänet pysähdytti paroonitar Arabella, joka pimeässä tarttui Fastraden käsiin ja kuiskasi: "Egloff on ollut täällä." "Tosiaanko?" sanoi Fastrade. Hänen äänensä kuulosti välinpitämättömältä, mutta hän tiesi heti, että oli tapahtunut jotain, joka yhdellä iskulla oli tehnyt tämän Padurenin illan hänelle merkilliseksi. "Ja ajattelehan", jatkoi paroonitar, "hän on pyytänyt isältäsi sinun kättäsi."
"Hullu ihminen", pääsi Fastraden suusta.
"Eikö totta?" sanoi paroonitar. "Isäsi onkin luullakseni puhunut hänen kanssaan hyvin vakavasti, hän on kai myös sanonut hänelle, ettei hän pidä tätä liittoa toivottavana. Muuten on hän jättänyt kaiken riippuvaksi sinun ratkaisustasi. Tiedäthän, ettei hän enää mielellään ratkaise mitään yksinään. Mutta minua ilahduttaa, rakas lapsi, että sinäkin ajattelet samoin.
"Kuinka minä ajattelen?" sanoi Fastrade nopeasti, "en tiedä lainkaan, mitä minä ajattelen."
"Mutta, rakas lapsi", huomautti paroonitar, "tuollainen kevytmielinen nuori mies."
"Ei, ei, ei, en tiedä mitä ajattelen", toisti Fastrade; hän riistäytyi irti vanhasta naisesta ja lähti isänsä huoneeseen.
Kun Fastrade astui sisään, ojentihe parooni kumaraisesta asennostaan suoraksi: "Tule istumaan, tyttäreni", sanoi hän juhlallisesti. "Dietz Egloff on pyytänyt kättäsi, ja sinä olet kyllin vanha ratkaisemaan itse." Hän pysähtyi ja näytti tyytymättömältä. Hän oli pettynyt sen johdosta, että se, mitä hän sanoi, tuli esille niin vaivalloisesti ja kankeasti. "No niin", jatkoi hän sitten ja antoi äänelleen vakavamman, täyteläisemmän soinnun, "olen sanonut hänelle, etten voi pitää häntä soveliaana puolisona tyttärelleni. Olen sanonut hänelle, että minä en hyväksy häntä, mutta että hän kysyköön sinulta ja sinä saat ratkaista." Hän vaikeni sitten ja yski, sillä puhuminen oli rasittanut häntä.
"Mitä sanoi hän?" kysyi Fastrade ja hymyntapainen leikki hänen suupielessään. "Hän ei sanonut paljoa", vastasi parooni, "hän sanoi vain, että hän odotti sinun ratkaisuasi, sitten hän nousi ja lähti. No, arvelen, ettei ratkaisu tule olemaan vaikea." Syntyi äänettömyys. Fastrade oli nojannut päänsä tuolin selustaan ja katseli miettien kattoon, huulet yhä vielä kuin hymyyn valmiina. "No?" kysyi parooni vihdoin.
"Ajattelen", sanoi Fastrade vihdoin ylös kattoa kohden, "ajattelen kirjoittaa hänelle, että hän saa tulla."
Parooni ei vähään aikaan vastannut, hän yski ja ryki, vihdoin alkoi hän puhua, epävarmasti ja vaivalloisesti: "Toisin sanoen, sinä siis otat hänet, harkitsematta, miehen, josta tiedät, että minä en häntä hyväksy, kevytmielisen ihmisen, pelaajan. Mutta sellainen olet aina ollut, minun neuvoanihan et ole milloinkaan kuullut, sinun on aina täytynyt saada oma tahtosi perille. Mutta lapsi, lapsi", ääni kohosi ja muuttui pateettiseksi, "liian myöhäinen havaitseminen, että minä olen oikeassa, tuottaa surua kaikille. Saat nähdä —." Mutta hän oli arvostellut voimansa liian suuriksi, ääni petti yht'äkkiä, hän nojasi tuolissaan taaksepäin ja sulki silmänsä. "Tee miten haluat", mumisi hän hiljaa ja masentuneena, "ethän kuitenkaan tahdo totella."
Fastrade kumartui huolestuneena eteenpäin ja otti isäänsä kädestä: "Kyllä, isä", sanoi hän, "tottelen kyllä, mutta jos minun tulee ratkaista, niin ratkaisen näin."
Parooni rypisti suuttuneena kasvojaan: "Hyvä, hyvä, tee kuten tahdot, mene nyt, olen väsynyt." Fastrade nousi ja meni. Huoneessaan tapasi hän pikku palvelustytön Trinen. "Trine", sanoi hän, "vieläkö pidät Hansista, hevospojastasi?" Tyttö taivutti ujosti päätään ja nauroi: "Mitä vielä, hänestä —", sanoi hän hiljaa. — "Niin, rakasta vain häntä", jatkoi Fastrade, "hän on toisinaan humalassa, eikö totta?"
"Niin, kyllähän —", vastasi Trine, mutta Fastrade keskeytti hänet: "Se ei haittaa, rakasta vain häntä, miesparat, he ovat sellaisia, he eivät oikein osaa selvitä elämässä, me voimme kenties auttaa heitä." Trine kohotti punastuneet kasvonsa Fastradeen päin ja sanoi avomielisesti: "Voi, neiti, Hans onkin niin säyseä humalassa ollessaan."
"Vai niin", sanoi Fastrade, "sitä parempi."
Mutta Egloffille kirjoitti Fastrade: "Voitte tulla. Fastrade."
Seuraavana iltapäivänä odotettiin Egloffia. Paroonitar Arabellalla oli musta silkkipukunsa yllään. Hän kulki huoneissa huolestuneesti touhuten ja järjestellen. Mietteissään jäi hän seisomaan Fastraden eteen: "Luulen, että teemme niin", sanoi hän, "että minä annan sytyttää lamput salissa jo aikaisemmin, sinä otat hänet vastaan täällä, te sanotte toisillenne sen, mikä on tarpeellista, minä olen isäsi luona, sitten tulette te sisään meidän luoksemme. Kauvan ette saa viipyä, se kiihoittaa isääsi ja voisi olla hänelle vahingoksi. Minä annan teille merkin, milloin teidän tulee lähteä. Hyvä, te menette sitten sinun huoneeseesi ja kihlautuminen jatkuu edelleen, kunnes Christoph kutsuu illalliselle. Isäsi tarjoo pullon Château Pape Clémentiä ja pullon Roedereriä. Meillä on kalaa, lintuja ja omenapaistosta, luulen että siten kaikki käy hyvin."
"Siis juhla", sanoi Fastrade pilkallisesti. Vanha nainen kohautti kapeita hartioitaan: "Isäsi on sitä mieltä, että mitä hän ajatteleekin asiasta, on kuitenkin kaikki tapahtuva niin, kuin sellaisissa tilaisuuksissa on tapana." Mutta Fastradea ei tämä kaikki tuntunut miellyttävän ja hänen äänensä kaikui harmistuneena, kun hän sanoi: "Isä tekee tosin hyvin ystävällisesti uhratessaan rakasta Pape Clémentiään, mutta minusta ei kihlaus muutenkaan ole mikään erityisen miellyttävä hetki, ja jos siitä nyt vielä tehdään seremonia —"
"Sitä ei voi muuttaa", sanoi paroonitar ja kääntyi jälleen puuhiinsa, "jokaisella asialla on muotonsa."
Alkoi jo olla hämärä, kun Egloff tuli. Fastrade seisoi keskellä salia mustassa pitsipuvussaan, vaalea ruusu vyöhön pistettynä. Hän näytti hiukan vihaiselta, niinkuin aina, kun hän oli hämillään. Sisään astuessaan hymyili Egloff pilkallista hymyään, mutta Fastrade näki heti, että hänkin oli hämillään, ja se rohkaisi häntä. Egloff astui hänen luokseen, tarttui hänen käteensä suuteli sitä ja piti sitä sitten omassaan. Fastrade huomasi, että hänen kätensä oli hyvin kylmä ja varovainen, ikäänkuin olisi hän pelännyt Fastradeen sattuvan. "Kiitän teitä", sanoi Egloff, "en olisi uskonut, että kirjeen odottaminen voi tuottaa sellaista tuskaa, joka hetki tuntui minusta tekoni uskalletummalta, mutta en voi odottaa, pelaan mielelläni uhkapeliä."
Fastrade rypisti hiukan kulmakarvojaan. "Ah ei, ei sitä", sanoi hän, "en tahtoisi mielelläni kuulua noiden vastenmielisten pelivoittojen joukkoon."
Egloff nauroi: "No hyvä, nimittäkäämme sitä toisin." — "Mutta mistä tämä ajatus juolahti mieleenne?" kysyi Fastrade, "mehän tunnemme toisiamme niin vähän." "Se oli vain yksi voitonmahdollisuus minulle lisää", vastasi Egloff, "sillä kun oikein tarkasti tuntee toisensa —." Mutta Fastrade keskeytti hänet: "Te ette saa tänään puhua niin — jumalattomasti." — "Jumalattomasti", toisti Egloff, "ei, minä tunnen itseni tänään niin hurskaaksi kuin vain se, jolle on tapahtunut hyvä työ." Hän suuteli jälleen Fastraden kättä ja sitten olivat he vaiti. Fastradelle johtui mieleen: niin on, kuin olen aina ajatellutkin, siitä muodostuu naurettava tilanne. Vihdoin alkoi Egloff jälleen puhua: "Näette miten tämä talo tekee minut araksi, unohdan varmaankin tärkeitä asioita. Eikö ole vielä muodollisuuksia täyttämättä?"
"Meidän on mentävä isäni luokse", vastasi Fastrade.
"Luonnollisesti", sanoi Egloff, "isällinen siunaus, luonnollisesti. Täytyykö sitä vastaanottaessaan polvistua?" — "Se ei kai ole tarpeellista", vastasi Fastrade ja meni edellä isänsä huoneeseen.
Parooni ja paroonitar Arabella istuivat siellä vakavina ja odottavan näköisinä. Kun Egloff astui sisään, ojensi parooni hänelle hitaasti kätensä ja sanoi: "Terve tuloa, tyttäreni ratkaisu on ollut teille suosiollinen, ja meidän on siis jätettävä kaikki muu kaitselmuksen huostaan. Istukaa, lapset." Hän odotti kunnes he olivat istuutuneet ja jatkoi sitten: "Isälliset epäilykseni ja huoleni olen ilmoittanut teille molemmille. Fastrade on siinä ijässä, jolloin päätetään itse, älköön siis tästä kaikesta enää puhuttako." Ja vanhaan tapaansa teki hän kädellään tutun liikkeen ilmassa. "Minun on siis vain rukoiltava taivaan siunausta teille. Yhden ehdon tahtoisin kuitenkin asettaa, vaadin odotusaikaa, sanokaamme vaikkapa ensi talveen saakka. Te ette voi pahastua minulle, vaikka vaadinkin tällaista odotusaikaa, saadakseni tietää, tokko tyttäreni tuleva puoliso osoittautuu tyttäreni arvoiseksi." Parooni oli valmis, hän nojautui taaksepäin, hän oli puhunut voimakkaasti ja sujuvasti, niinkuin ennen piirikokouksessa, ja se tyydytti häntä. Egloff taas ajatteli: tämäpä elämäni viheliäisin hetki, tässä saa istua ja kuulla itselleen sanottavan vastenmielisiä asioita, ja mitä voi vastata? Vihdoin juolahti hänelle mieleen hyvin pyöristetty vastaus, jonka hän lausui nopeasti ja huolimattomasti: "Olen täysin tietoinen siitä edesvastuusta, jonka tämä ansaitsematon onni asettaa minulle." Sanan "edesvastuu" kuullessaan höristi parooni korviaan: "edesvastuusta", toisti hän, "aivan oikein. Suuri edesvastuu kasvattaa ihmisiä, se on aivan oikein." Nyt antoi paroonitar merkin, ja Fastrade ja Egloff vetäytyivät takaisin.
Fastraden huoneessa painautui Egloff lujasti sohvannurkkaan, veti
Fastraden lähelle itseänsä ja sanoi: "Kas niin, nyt se on ohitse.
Täällä sinun luonasi on hyvä istua, miellyttävämpää ei voi toivoa."
"Sinua poloista", sanoi Fastrade, "kylläpä sinulle oltiin ankaria." —
Egloff kohautti olkapäitään: "Se on ohitse, mutta puheeni edesvastuusta
oli hyvin tavattu, se sopi niin täydelleen tunnelmaan."
Heidän edessään oli hiljainen talo, ei kuulunut äännähdystäkään, kamiinassa räiskyi valkea, ikkunaluukkuja rytyytti kevättuuli. Egloff oli hetken ollut vaiti, sitten alkoi hän äkkiä nauraa: "Aina kun näin", sanoi hän, "että kaksi kihlautunutta jätettiin juhlallisesti ja salaperäisesti huoneeseen kahden kesken ja kaiken ympärillä piti olla hiljaista, kukaan ei saanut häiritä heitä, tuumin itsekseni: mitä ne puhuvat? He oppivat tuntemaan toisiansa, no hyvä, miten mahtavat he tehdä sen? Nyt sen tiedän. He eivät puhu lainkaan. Ei ole halua puhumiseen, on kuultu, mitä haluttiin kuulla, että on kelvattu, nyt ollaan niin hyvinvoivan kylläisiä, ettei tarvitse puhua mitään."
"Ja minä ajattelin", sanoi Fastrade, "että kun kaksi kihlautunutta jää kahdenkesken, silloin saa kuulla paljo suloisia asioita."
"Ah niin, luonnollisesti", sanoi Egloff, "nämä suloiset asiat ovat aina esillä, mutta ne ovat aina samoja kuin kondiittori Kirschin karamellit. Toiset ovat ruusunpunaisia, toiset keltaisia ja kaikki silkkipaperiin käärittyjä."
"Niin, niistä pidin ennen hyvin paljon", tunnusti Fastrade, "toiset olivat ruusun, toiset sitruunan makuisia ja niin makeita, että kun niitä söi, hengitys salpautui ja kyyneleet kohosivat silmiin. Mutta meille sellainen ei mitään merkitse, meidän kihlauksemme on liian vakava."
Egloff hätkähti: "Vakava? Miksi olisi meidän kihlauksemme erikoisen vakava? Siksikö, että tässä talossa on aavemaisen hiljaista ja juhlallista, että isäsi oli ankara ja minut asetettiin koetukselle? Se ei saa vaikuttaa meidän kihlaukseemme. Luonnollisesti minä käyn täällä, näyttääkseni, olenko kestänyt kokeen, mutta toisiimme tutustua, toisiamme nähdä tahdomme ulkona. Kun kuulen, miten tuolla ulkona tuulee ja jyskyttää ikkunanluukkuja, tahtoisin ottaa sinut heti mukaani." Fastrade hymyili: "Eikö se olisi vastoin lakia, kuten parooni Port sanoo?" Egloff löi kädellään tuolin selustaan ja nauroi ääneensä: "Parooni Port'in lakien rikkomus merkitsee aina yhtä hyvää työtä enemmän."
Heidän puhuessaan katseli Fastrade tarkoin Egloffin kasvoja. Noin läheltä katsoen näyttivät ne hänestä oudoilta, itsepäinen pojanotsa sileäksi kammattujen hiusten alla oli hänelle tuttu, mutta kulmakarvojen välissä oli pari sirpinmuotoista pikku vakoa. Myöskin olivat oikeanpuoliset kulmakarvat hiukan korkeammalla kuin vasemmanpuoliset, ja se kai antoi kasvoille niiden ylimielisen, pilkallisen ilmeen. Silmät olivat hyvin tummat, mutta katsoessaan kamiinantuleen tulivat ne ruskeiksi niinkuin suuren, mustan syysperhosen siivet, joihin aurinko paistaa. Hän katseli Egloffin kättä, joka piteli hänen omaansa, leveätä, valkeata kättä, jossa oli pitkät, kapeat, omituisen hermostuneesti suippenevat sormet. Fastrade muisti kuulleensa, että Egloff oli hyvin voimakas. Tekisi ehkä hyvää tulla noilla käsillä kannetuksi ulos kevättuuleen.
"Herra nähköön, kasvatukseni", sanoi Egloff, "kasvatukseni oli typerää; minua hemmoteltiin vallan suunnattomasti ja toisinaan oli kaikki taas kiellettyä. Kun sitten myöhemmin ahneesti kävin käsiksi vapauteeni, petyin; olin odottanut enemmän. Ylipäänsä koko nykyinen sukupolvi näillä seuduin on jonkun verran laiminlyötyä. Isämme olivat erinomaisen hyviä, he ottivat kaiken hyvin vakavasti ja hartaasti. Sinun isäsi kai muistaakseni mielellään puhui isäin tilojen hoitamisen ja hallitsemisen pyhästä kutsumuksesta. No, me emme oikein jaksaneet enää kohota tähän hartauteen, ja uudesta hartaudesta meitä varten ei pidetty lukua. Ja siitä johtui, ettemme ottaneet mitään oikein vakavasti, emme isiämmekään, niin, emme edes isoäitejämme. Siitä kai johtui myöskin halu nauraa kaikille vakaville ihanteille."
Fastraden kasvoille kohosi tuskallinen ilme; äkkiä kuin ilmestyksenä näki hän edessään sairaalan valkeat käytävät, salit vuoderiveineen, joissa valkeilla tyynyillä lepäsivät kalpeat kasvot; nuo suuret kärsimysten majapaikat, jonne ne olivat ladotut numeroituina ja ryhmiin järjestettyinä.
"Ja se on kuitenkin niin hirveää.⁰
"Elämä? luonnollisesti", sanoi Egloff rauhallisesti, "peto, jota ei voi kesyttää, jota vastaan ei ole mitään neuvoa. Ennen annoin pedon olla petona, nyt täytyy minun varoa, etten anna sen tulla sinua liian lähelle", ja hän painoi Fastradea lujemmin itseänsä vastaan. Fastrade hymyili jälleen: "Mutta täällä Padurenissa", sanoi hän, "et saa nauraa kenellekään.⁰
"Mutta Port'in laki", huusi Egloff huvitettuna, "Sille me näytämme pitkää nenää."
Huoneissa alkoi nyt vilkastua, paroonitar Arabella hyöri edestakaisin, parooni kuljetutti itseään ja vihdoin tuli Christoph ja ilmoitti, että pöytä oli katettu.
Ruokasalissa istui parooni jo pöydässä, pää painuksissa, kalpeat kasvot väsyneinä ja huolestuneina; paroonitar Arabella ja Couchon seisoivat odottaen tuoliensa takana. Kun Fastrade esitti sulhasensa Couchonille, katseli vanha ranskatar miltei satavuotiailla silmillään keikaillen Egloffiin, hymyili hampaattomalla suullaan ja mumisi: "Joli garçon". Täällä käytiin kummitusten seurassa pöytään, ajatteli Egloff. Sitten alkoi ateria. Paroonitar piti vireillä miltei kuumeisen vilkasta keskustelua, kuin olisi hän pelännyt, että voisi syntyä epämiellyttävä paussi. Hän puhui Egloffeista, jotka hän oli tuntenut, eräästä ruhtinatar Caronatista, Dietz Egloffin äidinäidistä, hän erehtyi sukulaissuhteissa, mille sitten voitiin nauraa. Mutta kun kuitenkin syntyi hetken äänettömyys, katsahti parooni Egloffiin ankarasti ja kysyi: "Vieläkö Sirowissa tulee kaadettavaksi paljo metsää?" Fastrade katsoi Egloffiin, tosiaankin, tämä punastui kuin poika vastatessaan: "Ei, luulen että riittää jo."
"Niin, meidän metsämme", jatkoi parooni korkealla äänellä, "meidän metsämme —", mutta sitten hän hervottomana vaikeni, niinkuin hänelle nykyään useasti tapahtui, kun hän valmistautui entiseen tapaansa lausumaan tärkeän mielipiteensä. Paroonitar alkoi jälleen nopeasti puhua, hän puhui kalasta, jota juuri oli syöty, suuresta toutaimesta; alhaalla puistossa olevan pikku järven toutaimethan olivat kuuluisia puhtaasta maustaan, ja sitten puhuttiin muistakin kaloista. Tarjoiltiin juuri lintua, kun parooni jälleen kohotti päätään ja kysyi: "Eivätkö metsänhävityksen johdosta metsotkin häiriinny?"
Tällä kertaa vastasi Egloff rauhallisesti ja tuskin huomattavasti hymyillen: "Ei, metsoille ei tapahdu mitään." Parooni nyökäytti päätään: "Niin, niin, metsästyksestä huolehtiminen kuuluu myöskin aatelismiehen ihanteisiin."
Christoph kaatoi nyt Roedererin laseihin, syntyi juhlallinen hiljaisuus, vapisevin käsin kohotti parooni lasiaan ja sanoi huolestuneella äänellä: "No, Arabella, me voimme kai esittää uudelle sukulaisellemme sinunmaljan. Jumalan siunaus teille, lapseni." Lasit kilahtivat yhteen, Christoph seisoi herransa tuolin takana, pani kätensä ristiin ja näytti sellaiselta kuin aikoisi hän itkeä. Omenapaistosta syödessä matoi keskustelu vain vaivalloisesti eteenpäin, kaikki tunsivat helpotusta, kun paroonitar vihdoin antoi merkin nousta pöydästä. Aterian jälkeen oltiin vielä hetkinen salissa, poltettiin paperossi, parooni puhui salaojituksen tarpeellisuudesta, ja sitten sanoi Egloff hyvästi. Fastrade saattoi häntä eteiseen, hän taivutti päätään taaksepäin, nähdäkseen Egloffia silmiin, ja nauroi: "Tämä oli koetuksen päivä", sanoi hän, "kun tulen teille, on minun vuoroni." "Oikeus vallitsee", vastasi Egloff, tarttui Fastradea vyötäisistä, kohotti hänet ylös ja suuteli häntä. Christoph katseli sitä suunnattoman hämmästyneenä ja kääntyi poispäin.