KYMMENES LUKU.
Egloff makasi metsästysmajassaan yksinkertaisella, laudoista kyhätyllä lepovuoteella. Hän kääriytyi vaippaansa, sillä oli kylmä. Hänen vieressään pöydällä oli pullo portviiniä ja lasi, messinkinen kynttilänjalka, jossa palavan kynttilän liekki lepatti ankarasti pikku puuraajan rakosista käyvässä vedossa. Tuolilla istui vanha metsänvartija Gebhard, vihreä lakki syvään otsalle painettuna, kasvot puolittain suuren parran peitossa niinkuin saaliin käärittynä; he odottivat molemmat aikaa lähteä soitimelle. "Puhukaa, Gebhard, puhukaa, muuten nukutte", sanoi Egloff. Gebhard avasi pienet silmänsä, jotka olivat umpeen painumaisillaan, ja alkoi kuuliaisesti jutella. "Jaa-a, kun ajattelen, mitä kaikkia vieraita meillä täällä on ollutkaan, hienoja naisia ja muita." "Ei siitä, Gebhard", keskeytti Egloff, "puhukaa rauhallisemmista asioista. Vaikka olettekin nuoruudessani ollut opettajanani moninaisissa synneissä, niin ei ole kuitenkaan oikein puhua niistä." "Minä puhun muusta", mumisi Gebhard.
"Jos teidän välttämättömästi täytyy puhua naisista, niin puhukaa hyvistä, rauhallisista, naineista naisista." Gebhard nauraa kikatti partaansa. "No, niitäpä on minulla itselläni ollut kolme. Ensimäinen oli semmoinen pieni ja pyylevä, tuhma hän oli, mutta hyvä vaimo. Vahinko, että hän kuoli, minulta. Toinen oli rouva paroonittaren kamarineiti, hänellä piti muka olla päänsärkyä niinkuin rouva paroonittarellakin ja sängyssä piti hänen juoda kahvia. Kun sitten tuli lapsi, oli hän liian heikko ja kuoli pois. No, ja kolmannen vaimoni tuntee herra parooni."
Egloff kohensihe hiukan vuoteellaan: "Mies", sanoi hän, "mitä te puhutte, mitä minua teidän vaimonne liikuttavat? Kolme vaimoa on teillä ollut ja kaikki kolme olette ottanut. Ja miksi? Mitä erikoista siinä oli?"
"No, ei mitään", tuumi Gebhard, "naiset tahtovat päästä naimisiin, mitä siitä sitten tuleekin. Niin se on, että kun joku pitää matkustamisesta, lähtee hän matkalle; mitä hänelle matkalla tapahtuu, se nähdään." Egloff painui jälleen vuoteelleen: "Oh, Gebhard, te käytte viisaaksi, olkaa sitten mieluummin vaiti."
Ulkona majan ympärillä pitivät suuret kuuset taukoamatonta huminaansa, joka toisinaan paisui, toisinaan taas muuttui hiljaiseksi ja pehmeäksi kuin rauhallinen hengitys. Egloff sulki silmänsä, tahtoi antaa tämän metsän suuren, uneksivan äänen tuudittaa itsensä nukuksiin. "Kolme vaimoa on tuolla vanhalla syntisellä ollut", ajatteli hän, "noin vain ilman muuta, ja minä en selviä edes tästä yhdestä kihlauksesta." Kuinka tavattoman yksinkertaisilta olivat naiset tähän saakka hänestä tuntuneet. Tuossa oli se, joka tahtoi omistaa naisen, ja tuossa oli nainen, joka tahtoi antautua, miten yksinkertaisesti ja luonnollisesti kaikki selviää. Liddynkin laita oli ollut näin, heidän kohtauksensa viime kesänä Sirowin öisessä puistossa olivat häntä jännittäneet, hän oli aina iloinnut nähdessään Liddyn valkean puvun kajastavan puiden lävitse tai kun hän sitten piti tuota naista värisevänä käsivarsillaan. Mutta milloinkaan ei häntä ollut tehnyt levottomaksi se, mitä Liddy mahtoi ajatella hänestä tai mitä hänen sielussaan mahtoi tapahtua, ja nyt tämän tytön keralla tuli hänen mieleensä tuollainen epävarmuus, joka teki hänet levottomaksi, ja sitten ajatus: miksi rakastaa sinua tuo tyttö? Hän näkee kai sinussa jonkun toisen, väärinkäsitys selviää ja sinä kadotat hänet. Ja sitten alinomainen ponnistus ollakseen tuo toinen, jonka hän hänessä näki. Herra paratkoon, sellaisen tytön kanssa ei milloinkaan tiennyt, missä oltiin. Toisinaan oli se häntä aivan lähellä ja sitten taas omituisen kaukana. Edellisenä iltana täällä metsässä, kun lämmin lounaistuuli puhalsi ja tuoksui niin huumaavasti kostealta maalta ja ummuilta, silloin oli kaikki ollut niin luonnollista ja selvää, silloin kulkivat he lähelle toisiaan painautuneina ja kumpikin tunsi toisensa kuumeisen veren. Silloin ei ajatuksia kaivattu. Ja sitten heti seuraavana päivänä kävelyretkellä oli hän jälleen ollut täysi linnanneiti, joka pysytti hänet etäällä, joka puhui maailmasta, kuin olisi se ollut hyvin sisustettu salonki, missä pelkkiä hyvin kasvatettuja ihmisiä eli varmojen lakien alaisina, niin, hän suorastaan tyrkytti hänellekin saman jalomielisyyden, hienon kasvatuksen, lait, pani ne häneen. Silloin hän saattoi miltei vihata Fastradea, hän olisi silloin mielellään sanonut hänelle jotain, mikä häntä kuohutti ja nöyryytti, mutta hän oli liian arka. Kun nuo avoimet, hohtavat silmät katselivat häntä ikäänkuin löytääkseen hänestä jotain erikoista uutta, kaunista, silloin hän aina pelkäsi, että ne löytäisivät hänestä tuon mitättömän olennon sopimattomine, höltyneine ajatuksineen. Hän huokasi. Hyvä jumala, ja millaisia järkähtämättömiä todellisuusihmisiä tuollaiset tytöt olivat. Jokainen elämys sai tarkat ääriviivat, oli silmissä niin asiallisena ja selvänä, kuin ei sitä enää milloinkaan voisi pyyhkiä pois. Heittää menemään joku elämys, niinkuin me heitämme poltetun savukkeen, sitä he eivät voineet. Heille muuttui jokainen elämys omaisuudeksi, joka täytyi ottaa lukuun, ikäänkuin olisi se täytynyt viedä pääkirjaan jotakuta tulevaisuudessa tapahtuvaa tilintekoa varten. Hän ei milloinkaan ollut tuolla tavalla suhtautunut todellisuuteen, hän oli aina ollut itselleen elämys, joka oli tullut hänen osakseen sattumalta, joka tosin toisinaan oli melko miellyttävä, mutta jonka tarpeen tullen voi myös heittää menemään.
Hän ojentautui suoraksi; tämä itsensä ja Fastraden arvioiminen teki hänet samalla kertaa väsyneeksi ja levottomaksi. Hän kaatoi lasinsa täyteen. Vanhalla portviinillä oli toisinaan ominaisuus saada sekavilta ja pulmallisilta näyttävät asiat yhtäkkiä tuntumaan yksinkertaisilta ja selkeiltä. Vedossa häilyi kynttilän liekki sinne tänne. Gebhard torkkui, hänen varjonsa, suurena ja muodottomana, hyppi alinomaa seinällä. Ulkona näytti tuuli asettuneen, vain hiljainen, uninen suhina kävi vielä metsän halki. Nyt kuului selvästi ympärillä olevien pienten vesien loiskina kuin virkeä, itsepäinen nauru, joka helisi yön suureen rauhaan. Sitten kuului äkkiä pöllön valittava huuto, johon toinen vastasi kauempaa. "Niiden on hyvä", ajatteli Egloff, "kutsua toisiaan noin viileässä pimeydessä, lentää toistensa luokse oksien ja umpujen välitse viettämään lemmen yötä — hienon hienoa!" Hän nojasi jälleen taaksepäin, hän ei tahtonut enää ajatella mitään muuta, vain Fastradea, Fastradea. Niin, olihan helppoa tuntea todellisuus, omatessaan niin ruhtinaalliset käsivarret ja käydessään illalla vuoteeseen ja herätessään aamulla niin ruhtinaallisella ruumiilla. Miellyttävä uneliaisuus painoi nyt hänen jäseniään, ajatukset kävivät epäselviksi, alkoivat muuttua unelmiksi, unelmiksi, joihin metsän kohina ja pienten vesien loiskina sointuivat, yhtyen toisinaan jo lähellä olevien pöllöjen huutoon.
Egloff heräsi kylmään tuulenpuuskaan, joka puhalsi majaan. Gebhard oli avannut oven ja katseli ulos. "Lienee aika lähteä", sanoi hän, "taivas puiden takana näyttää minusta jo niin vaalealta." Egloff hypähti pystyyn, lyhyt uni oli tehnyt hänelle hyvää ja hän iloitsi tulossa olevasta metsästyksestä. Hän otti kiväärinsä ja sammutti kynttilän. "Lähdetään", sanoi hän.
Ulkona oli vielä pimeä; hyvän matkaa kulkivat he mukavaa metsäpolkua, kunnes tulivat soiselle maalle, joka oli valkeana sumusta. Pimeys valkeni vähän, se kävi mustanharmaaksi, ja puut ja pensaat voi siinä jo selvästi erottaa. Egloff ja Gebhard alkoivat astua varovaisesti, maa painui heidän jalkojensa alla, jokainen askel aiheutti pienen läiskähdyksen tapaisen äänen, sitten tuli paksulta sammalia kasvavia kohtia, joihin jalka vaipui kuin paksuun patjaan. Toisinaan metsästäjät pysähtyivät ja kuuntelivat, erottaakseen metsästä kuuluvan solinan ja suhinan keskeltä sen äänen, jota he odottivat. Maaperä kävi nyt kovemmaksi, heidän edessään seisoi pitkiä, vanhoja honkia, joiden tummissa latvoissa keveä tuuli suhisi metallisen kirkkaasti. Gebhard jäi jäljelle ja Egloff hiipi varovasti eteenpäin. Ihana jännitys pani hänen verensä nopeampaan liikkeeseen. Äkkiä kuului ääni, joka kulki kuin pelon tunne hänen ruumiinsa lävitse. Hän odotti, ääni kuului uudelleen, ja sitten alkoi tuolla edessäpäin pimeydessä tuo omituinen sihinä ja maiskutus, joka teki Egloffin kuuroksi kaikille muille metsän äänille. Hän hiipi ja juoksi, huolellisesti pysytellen piilossa ja yhä tarkaten linnun intohimoista ja julkeata lemmenhuutoa, joka kaikui pimeässä. Milloin koiras hetkiseksi vaikeni, seisoi Egloff kuin kiinninaulittuna hiljaa paikallaan ja kuuli sydämensä tykyttävän niin ääneen, kuin olisi joku painavin askelin juossut hänen jäljessään. Vihdoin oli hän aivan lähellä koirasta, hän näki sen hämärässä tuolla honganoksalla suurena ja mustana ihmeellisine, jäykkine liikkeineen. Egloff tähtäsi ja laukaisi, jotain putosi maahan, kuului siipien räpytystä, sitten oli kaikki hiljaa. Oiva riemun tunne teki Egloffin vallan kuumaksi, takanaan kuuli hän Gebhardin tulevan juosten. Kaikki jännitys oli ohitse, he menivät paikalle, siellä makasi musta lintu rauhallisena, sammunein silmin, siinä ei ollut enää mitään kiihottavaa, mikä juuri vastikään oli jännittänyt Egloffin jokaisen hermon. Egloff istuutui kannon nenään ja sytytti paperossin. Aamu hämärsi, puut ja pensaat, jotka vielä äsken olivat näyttäneet niin merkillisiltä ja tärkeiltä, seisoivat siinä nyt selvinä ja merkityksettöminä. Joka kerta tällaisen metsästyksen jälkeen täytti Egloffin mielen sama alakuloisuuden ja selviämisen mieliala, kun hiipimisen ja kuuntelun petoeläin-tunne oli ohitse. "Lähdetään", sanoi hän Gebhardille.
Halki hämärtävän aamun kulkivat he kotiin päin. Päivästä lupasi tulla kaunis, taivas oli valkea ja utuinen ja lukemattomat kurpat päästelivät kukkulalta kimeitä lurituksiaan ja harakat räkättivät lepikössä. Egloff ajatteli nyt vain sitä, miten makealta tuntuisi oikaista itsensä vuoteelleen, kaikki muu oli hänestä tällä hetkellä yhdentekevää. Maantiellä kohtasivat he kaksivaljaikon vetämät vaunut; niissä istui pikkukaupungin tohtori Hansius, hänen suuret kasvonsa keltaisine täyspartoineen katosivat melkein kokonaan korkeaan viitankaulukseen, sinisten lasien verhoamat silmät olivat suljetut, hän torkkui. "Tohtori, tohtori!" huusi Egloff. Tohtori hätkähti ja antoi vaunujen pysähtyä. "Ah, parooni Egloff", sanoi hän, "hyvää huomenta. Ollut metsällä? No, näenhän jo, onnittelen." "Kiitän", vastasi Egloff ja pysähtyi vaunujen eteen. "Missä te liikutte näin varhain?" Tohtori teki väsyneen, torjuvan kädenliikkeen. "Minulla, minulla, herra nähköön, ei ole lepoa. Eilen illalla haettiin minut Witzowiin." "Onko vanha herrasväki siellä sairaana?" kysyi Egloff. "Ei", vastasi tohtori, "vanhukset eivät sairasta, vaan aina vain nuoret, paroonitar Gertrud hermoineen. No, ja kun yöllä tulen kotiin, on siellä jo odottamassa sana, että minun on heti mentävä Barnewitziin, paroonittarella on hermokohtaus. Hermot ja hermot, siinä on myöskin sellainen uusi keksintö, josta vanhuksemme eivät tienneet mitään.
"Niin, niin, tohtori", sanoi Egloff, "te olette aina vanhojen puolella. No, hauskaa matkaa, ajattelen teitä sängyssä." Tohtori jatkoi matkaansa. Vai niin, pikku Liddy on siis sairaana, johtui Egloffin mieleen, kun hän kulki kasteesta märkien ruis- ja vehnäpeltojen ohi linnaa kohden; minun tähtenikö ehkä? Se ei nyt enää mitään merkitse, sen täytyy olla lopussa, se olikin Fritz Dachausenin vuoksi aina ilkeä juttu.
Kotona kävi hän heti vuoteeseen. "Käydä metsästyksen jälkeen vuoteeseen", tuumi hän itsekseen, "se on aivan kiistämätön ja täysi onni."
Egloff nukkui sikeästi ja uneksimatta myöhäiseen päivään saakka; hän heräsi siihen, että Klaus seisoi hänen vuoteensa vieressä ja ilmoitti, että oli pian päivällisaika. Egloff katsoa tirkisteli auringonpaisteeseen, joka täytti huoneen, ja ojenteli jäseniään, joihin oli jäänyt miellyttävää kankeutta edellisen yön ponnistuksista. "Hyvä ilma siis", totesi hän. Oliko tänä päivänä mitään, josta hän voisi iloita? Oli, hänenhän piti illalla tavata Fastradea metsässä. No, sitten kannatti aloittaa tämä päivä. "Kuuluuko mitään uutta?" kysyi hän. "Herra Mehrenstein oli täällä", kertoi Klaus, "mutta kuultuaan että herra parooni nukkui vielä, ajoi hän pois." Egloff rypisti kasvojaan: "Ystäväiseni", sanoi hän, "olkoon se sanottu kerta kaikkiaan, Mehrensteinin nimeä älköön tarittako minulle milloinkaan heti herätessäni, siihen ei se sovellu. Kas niin, nyt nousen." Kun Egloff astui huoneestaan, tapasi hän isoäitinsä ja neiti von Dussan arkihuoneesta käsityön äärestä. He hymyilivät hänelle molemmat ystävällisesti. Nyt, kun hän oli kihloissa, osoittivat molemmat naiset mikäli mahdollista vielä enemmän ystävällisyyttä ja hienotunteisuutta häntä kohtaan kuin muuten, mutta ystävällisyydessä oli kuin jotain surumielistä, kuin sääliä, jota osoitetaan sille, jolle on annettu anteeksi harha-askel. Egloff istahti naisten luokse, puhui metsästyksestä ja kertoi että Gertrud Port ja Liddy Dachausen molemmat olivat sairaina. Paroonitar nosti harmaita kulmakarvojaan ja sanoi: "Gertrud parka on turmellut elämänsä tuolla ulkona ja Liddy Dachausen — herra nähköön, niistä perheistä ei milloinkaan tiedä, mitä tauteja siellä vallitsee."
Egloff nauroi. "Sellaiset vieraat kansat", tarkoitat, "tuovat vieraita tauteja maahan." Paroonitar ei nauranut, vaan sanoi vakavana: "Fastrade, jumalan kiitos, on ainakin terve."
"Onhan hän sentään muutakin kuin vain terve", huomautti Egloff. Molemmat naiset painoivat pelästyneinä katseensa käsitöihinsä ja paroonitar mumisi anteeksi pyytäen: "Tarkoitan vain, että terveys on arvokas herran lahja." Syntyi epämiellyttävä vaitiolo, kunnes neiti von Dussa jälleen kohotti päätään, katseli miettivästi ulos ikkunasta niinkuin aina, kun hän tahtoi huomauttaa jotain henkevää, ja sanoi: "Tässä paroonitar Dachausenissa on jotain, jota en voi täysin käsittää. En tahdo sanoa, että hän olisi minulle kuin vieraskielinen kirja, hän on pikemminkin kirja, joka on käännetty vieraasta kielestä ja johon kuitenkin on jäänyt joukko käsittämätöntä."
"Ah, te tarkoitatte", vastasi Egloff, "käännetty Birkmeieristä Dachauseniksi. Mutta pikku Liddy ei olekaan olemassa tutkittavaksi, vaan katseltavaksi."
"Totta kyllä, tätä vaatimusta hän vartoi", sanoi neiti von Dussa terävästi. Sitten lähdettiin syömään. Pöydässä puhuttiin piakkoin pidettävistä päivällisistä. Viime aikoina oli näistä päivällisistä puhuttu hyvin paljo ja paroonitar muisteli kaikkia niitä hovipäivällisiä, joilla hän oli ollut mukana, ja puhui pyhällä hartaudella Punch glacé'sta, Chevreuil à la providencesta ja Timbale à la Marie Antoinette'sta. Kun tämä puheenaine oli tyhjennetty, tuli puhe hyasinteista, joita pantaisiin ikkunalle ja paroonitar sanoi hiukan juhlallisesti, niinkuin hänellä viime aikoina niin useasti oli tapana: "Niin kauan kuin minulla on mitään sanomista, pannaan täällä keväisin aina hyasintteja ikkunoihin. Sittemmin, kun minä olen ummistanut vanhat silmäni, tehkööt muut niinkuin haluavat."
Iltapäivällä, kahvia juotaessa, poltteli Egloff sikaariaan; keltainen iltapäiväauringon paiste huoneissa ja kamiinalla olevan pienen, suitsutusta sisältävän lampun raskas tuoksu olivat aina vaikuttaneet painostavasti hänen mielialaansa. Naiset tekivät yhä edelleen käsityötään, vain kerran syntyi vähän eloisampaa keskustelua, kun paroonitar kysyi: "Ajatko Padureniin?"
"En", vastasi Egloff, "minunhan pitäisi mennä sinne osoittamaan, kestänkö kokeen, ja siihen ei minulla ole halua."
Paroonitar punastui närkästyksestä: "Nuo Warthet", sanoi hän, "ovat aina olleet käsittämättömän omahyväisiä. He ovat aina esiintyneet, ikäänkuin hyve kuuluisi Padurenin etuvarustuksiin."
Egloff kohautti olkapäitään ja oli vaiti. Vihdoin päättivät naiset vielä vähäksi aikaa mennä ulos, ja kun oli niin kosteata, halusi paroonitar kävellä puiston pienessä kävelyhallissa. "Sinä, poikaseni", sanoi hän, "vielä kai vähän lepäät. Pidän huolta siitä, että talossa on hiljaista. Voit olla rauhassa, niin kauan kuin vanhat silmäni ovat avoimina, pidetään aina huoli siitä, että sinun iltapäiväleposi aikana talossa on hiljaista. Jo isäsikin piti siitä."
Egloff vetäytyi huoneeseensa, heittäytyi sohvalleen, nojasi päänsä taaksepäin: kas niin, nyt ei muuta kuin maata hiljaa ja iloita illan tulosta. Ikkunastaan saattoi hän nähdä pienen kävelyhallin puutarhassa, siellä astelivat paroonitar ja neiti von Dussa mustiin viittoihin kääriytyneinä, saalit päässä, pienin, tahdikkain askelin edes takaisin. Lapsuudestaan saakka tunsi hän tämän kuvan, nuo molemmat tummat olennot, jotka kävelivät siellä iltapäiväauringon paisteessa edestakaisin, ja aina olivat ne näyttäneet hänestä vallan surullisen epäintressanteilta. Hyvä, että elämässä oli sentään muutakin kuin tuo pieni aurinkoinen kävelyhalli, ajatteli hän.
Aurinko oli jo laskenut, kun Egloff ja Fastrade vielä käsikkäin kulkivat pitkin metsänreunaa. Oli aivan tyyni. Liikkumattomina kohottivat koivut ja tammet oksiaan, joiden ummut olivat vielä suljettuina, ja lepät ylt'yleensä kukkaterttujen koristamia latvojaan kohti kalpeata, lasikirkasta taivasta. Turpeen alla kuiskivat ja solisivat näkymättömät vedet ja ilma oli kosteata ja suloista. Fastrade sinisessä, ruumiinmukaisessa kevätpuvussaan, sininen huopahattu päässä, avasi hiukan huuliaan, hengittääkseen maan ja umpujen tuoksua. Hänestä tuntui erinomaisen hyvältä ja kodikkaalta tässä kevätmaailmassa. Egloff oli tänään hermostunut ja ärtyinen, Fastrade tunsi sen kyllä, mutta hän oli ylpeä siitä, että saattoi noin hallita tässä miehessä olevaa levotonta ja rajua.
"Tietysti olen ajatellut sinua", sanoi Egloff, "yöllä tuolla majassa ja kotona, milloin en suorastaan nukkunut. Miellyttävää se ei ole." Fastrade hymyili: "Tosiaanko, eikö se ole miellyttävää?"
"Miten se voisi olla miellyttävää", vastasi Egloff ärtyisesti, "tähän saakka en ole juuri vaivannut päätäni lähimmäisilläni, nyt täytyy minun ajatella ja aprikoida yhtä ainoata tyttöä, ikäänkuin olisi tilinpäätös kysymyksessä."
"Poika parka", sanoi Fastrade osaaottavasti, "olenko minä niin vaikea laskutehtävä."
"Niin, niin, kyllä tiedän", pilkkasi Egloff, "tahdotte kaikki olla selkeitä kuin kristallit, jokainen teistä pitää itseään tuona kuuluisana kirkkaana järvenä, jonka vesi on niin kuultavaa, että voi nähdä sen pohjassa oleviin kareihin asti. Mutta itse asiassa ei teistä tiedä yhtään mitään. Muuten on typerä miesten tapa haluta ajatella kaikki loppuun saakka. Tahdoin ajatella sinut loppuun asti. Sinä aiot sanoa minulle, että sinä olet myös ajatellut minua, niin, niinkuin te naiset ajattelette. Joukko pieniä, naurettavia seikkoja, jotka ovat teille yhtä tärkeitä kuin me itse."
"Eihän aina tarvitse ajatella toisiaan", sanoi Fastrade, "voi myös tuntea toisensa. Kun istun isän luona ja luen muistelmia, tai kuuntelen Ruhkea tai kirjoitan muistiin menoja ja tuloja, tai kun autan täti Arabellaa liinavaatekaapin järjestämisessä, aina tunnen, että sinä olet olemassa ja että ajatukseni joka silmänräpäys voivat palata luoksesi."
"Hyvä, hyvä", sanoi Egloff, "sehän on kuin rasiallinen sokerimantelia kirjoituspöydän laatikossa ja iloinen tietoisuus, että milloin tahansa voi mennä ja ottaa palasen."
He olivat hetkisen ääneti ja kuuntelivat kottaraista, joka istui kuusenlatvassa ja siipiään räpytellen ja piipittäen lopetti iltavirttänsä. Kun Egloff jälleen alkoi puhua, kuului hänen äänensä vihaiselta ja surulliselta: "Mitä oikeastaan tiedän sinusta?" Fastrade katsoi häneen ja hymyili: "Mitä tahdot tietää sitten?"
"No", vastasi Egloff, ja Fastrade kuuli hänen äänestään selvästi, että hän tahtoi olla julma, "miten oli tuon kandidaatin, rakastitko häntä?"
Fastrade punastui, mutta katsoi häntä lujasti silmiin. "Kyllä", vastasi hän, "niinkuin siihen aikaan osasin rakastaa. Säälin häntä niin syvästi, hän oli niin yksinäinen, arka ja avuton, tahdoin olla hänen luonaan ja tehdä hänelle hyvää."
"Minä muistan hänet", sanoi Egloff kevyesti, "hänellä oli liian lyhyiksi leikatut kynnet ja hänen hiuksensa ulottuivat takaa kauluksen yli. Niin on kaikilla kandidaateilla."
"Silloin et muista häntä", innostui Fastrade sanomaan, "hän oli aina erittäin hyvin puettu."
"Niinkuin kandidaatit yleensä pukeutuvat", tuumi Egloff, "yhtäkaikki, sinä matkustit hänen luokseen."
"Minä matkustin hänen luokseen", vastasi Fastrade ja hänen äänensä alkoi vavista, "koska hän oli kuolemaisillaan ja koska olin luvannut olla hänen luonaan, jos hän tarvitsisi minua. Sinua ei voine loukata se, että pidin hänelle antamani lupauksen ja olin hänelle uskollinen."
Egloff kohautti olkapäitään: "Ajatuksessa, että olet ollut uskollinen jollekulle toiselle, ei ole mitään erikoisesti minulle mieluista. Muuten käytät sanaa sääli. Onko sääli ja rakkaus samaa?"
"Luulen niiden kuuluvan läheisesti yhteen", vastasi Fastrade.
"Säälit siis minuakin?" tutkasi Egloff yhä itsepäisesti ja ärtyisästi.
"Kyllä", vastasi Fastrade ja koetti antaa äänelleen varman ja urhean sävyn, "kun näen, että olet levoton ja kiusaantunut, että kaikki ovat sinua vastaan, silloin säälin sinua ja tahtoisin tehdä jotain, jotta ympärilläsi kirkastuisi ja valkenisi."
"Oo, ymmärrän", sanoi Egloff yhä edelleen ärtyneesti ja pilkallisesti, "järjestystä rakastava nainen, joka tulee epäjärjestyksessä olevaan huoneeseen ja jonka valtaa intohimoinen halu järjestää. Sinä tahdot siis parantaa ja kasvattaa, rakkaus on sinussa pedagoginen vietti — kuinka sanoisin — guvernanttivietti. Sitähän sinä tahdot, eikö totta?"
He olivat pysähtyneet; Fastrade oli irtautunut Egloffin käsivarresta ja nojasi selin koivunrunkoon. Hän tunsi itsensä onnettomaksi ja loukkaantuneeksi. "En tahdo mitään", sanoi hän väsyneesti, "muuta kuin että kuulumme yhteen." Hänen silmänsä tulivat kosteiksi ja kyyneleet juoksivat pitkin hänen poskiaan. Egloff seisoi hänen edessään ja katseli totisena ja ihmetellen itkeviä tytönkasvoja. Sitten otti hän Fastradea käsistä: "Joutavia", sanoi hän, "tässä ei ole mitään itkemistä, tuleehan puhuttua yhtä ja toista, mutta eihän se ole tärkeätä." Hän veti Fastraden luoksensa, ja kun hän suuteli kyynelistä kosteita kasvoja, tunsi hän, miten tytön ruumis hänen sylissään kävi painavaksi ja hervottomaksi.
Yli maan hiipi jo hämärä, sumu nousi ilmaan valkeana sauhuna ja suurella tasangolla vilkkuivat jo linnojen valopilkut. Fastrade pyyhki kyyneleet silmistään ja tarttui jälleen Egloffia käsipuoleen. "Ei se ollut mitään", sanoi hän, "kevätilma tekee heikoksi."
"Jumalan kiitos", tuumi Egloff, "ei alinomaisesta vahvuudestakaan mihinkään ole."
Niin kääntyivät he jälleen levollisina ja hiukan miettiväisinä kotiin päin.
Kun Fastrade tuli kotiin, hyöri hän vilkkaasti huoneessaan, järjesteli tavaroitaan ja alkoi kirkkaasti ja ääneensä laulaa itsekseen. Se ei muuten ollut hänen tapojaan, mutta tänään se teki hänelle hyvää. Paroonitar Arabella oli paroonin huoneessa, jossa Ruhke paraikaa seisoi paroonin edessä, esittäen selontekoaan. Ruhke vaikeni äkkiä ja kaikki kolme kuuntelivat. "Hän laulaa", sanoi paroonitar. "Se on uutta", sanoi parooni. Myös Couchon, joka oli torkkunut korttiensa ääressä, heräsi, kallisti päätään olkapäähänsä ja kuunteli.