YHDESTOISTA LUKU.
Fritz von Dachausen istui aamulla peilin äänessä ja saippuoi leukaansa. Grünfeld, vanha palvelija, seisoi hänen takanaan ja katseli tarkkaavasti, kuinka hänen herransa ajeli partaansa. "No", sanoi Dachausen, "mitä kuuluu viime yön ajalta rouva paroonittaresta?" Grünfeldin kasvot tulivat huolestuneen näköisiksi, sillä hän huomasi kyllä, että hänen isäntänsä katseli häntä peilistä. "Amalia sanoo", vastasi hän, "että rouva paroonittaren yö ei ole ollut levollinen. Yöllä rouva paroonitar otti tulta ja alkoi lukea kirjeitä. Myöhemminkään ei hän saanut unta, mahdollista, arvelee Amalia, että kirjeetkin kiihottivat rouva paroonitarta." "Kirjeet?" kysyi Dachausen. "Niin, kirjeet", vahvisti Grünfeld, "Amalia näki ne vielä tänä aamuna pöydällä vuoteen vieressä." "Joutavia", sanoi Dachausen vihaisesti, "rouva paroonittarella ei ole kirjeitä, jotka voisivat kiihoittaa häntä." Kun ei Grünfeld osannut vastata siihen mitään, alkoi Dachausen ajella itseään; kun tämä vaati hänen tarkkaavaisuutensa, pääsivät ajatukset vain puuskittaisin kulkemaan hänen päässään. Mitkä kirjeet? Nekö, jotka hän sulhasena ollessaan oli kirjoittanut Liddylle? Mutta nehän eivät varmaankaan olleet kiihoittavia. Kysyisiköhän hän, miltä kirjeet olivat näyttäneet? Oliko niitä paljo? Ei, se ei sentään käynyt laatuun. Parta oli nyt ajettu ja hän jatkoi pukeutumistaan. Silloin alkoivat ajatukset luistaa sukkelammin. Tuo ilmoitus kirjeistä avasi äkkiä kokonaisen epämieluisten ajatusten sulun. Yhä hän kohtasi nyt tuollaisia salaperäisiä, levottomuutta herättäviä asioita. Liddyn koko sairaudessahan oli jotain salaperäistä ja selittämätöntä. Hän oli hermostunut, hyvä, sellaistahan esiintyi naisissa, mutta yksi Liddyn sairauden päätuntomerkkejä oli ettei hän voinut oikein sietää miestänsä. Sitä oli nyt jatkunut jo viikkoja. Milloin se oikeastaan alkoikaan? Tuona iltana, jolloin Gertrud Port oli heillä ja Liddy sai pyörtymyskohtauksen. Gertrud oli tuonut tiedon Egloffin ja Fastraden kihlauksesta. Tässä pysähtyivät ajatukset, tässä olivat ne viime aikoina jo useasti pysähtyneet, ikäänkuin pelkäisivät ne jotain, ikään kuin tahtoisivat ne arasti painautua jonkun ohitse. Dachausen oli nyt valmis, Grünfeld sukaisi vielä hellävaroen harjalla hänen vaatteitaan ja sitten he molemmat menivät ruokasaliin.
Oli kaunis päivä, huone oli täynnä auringonpaistetta ja hyasintintuoksua. Kun Dachausen istuutui pöytään ja antoi tarjoilla itselleen teetä, tuli hänen sydämensä yhtäkkiä vallan sanomattoman surulliseksi. Miten hän olikaan aina rakastanut tätä ateriaa, kun Liddy istui tuossa häntä vastapäätä, ruusunpunaisena ja aamukylvystä raikkaana, kumartaen kasvonsa teekupin ylitse. Hyvä jumala, elämä tämän kauniin naisen kanssa oli tähän saakka ollut niin äärettömän hauskaa, kaikki hänessä oli niin raffineerattua, niin yllättävän oikukasta ja suloista. Ja nyt äkkiä oli kaikki hävinnyt. Miksi? Ken oli sen aikaansaanut? Hän ajatteli taas tuota samaa, jota hän kaiket päivät oli hautonut mielessään, miksi pyörtyi hän juuri silloin, kun kuuli Dietzin kihlauksesta? Onko Liddy rakastunut Dietziin? Tee, jota hän joi, maistui hänestä katkeralta, hän tunsi suorastaan ruumiillista pahoinvointia, oliko se tosiaankin mahdollista? Hän alkoi käydä lävitse muistojansa, ja tosiaankin, hänen mieleensä oli patoutunut joukko pikku muistoja, jotka nyt purkautuivat esille toinen toisensa jälkeen ja saivat tuskallisen merkityksen. Niiden joukossa oli muuan ilta, jolloin hän oli jättänyt Liddyn ja Dietzin kahden, koska joku oli tahtonut puhutella häntä. Kun hän tuli takaisin, oli Liddy omituisen kiihottunut ja punainen ja Egloffilla oli pilkallinen hymynsä kasvoillaan. Liddy nousi ja lähti nopeasti huoneesta. Ja sitten oli joku kerran tuonut kirjeen. "Ah, Gertrudilta", oli Liddy sanonut. Kun Dachausen nyt ajatteli hänen kasvojaan ja hänen äänensä sävyä, tiesi hän, että Liddy oli valehdellut. Ja vielä johtui hänen mieleensä paljo muutakin, jonka hän luuli aikoinaan unohtaneensa tai jättäneensä huomaamatta, mutta joka kaikki kuitenkin oli ollut hänen mielessään, vaikkei se vain ollut päässyt pukeutumaan sanoiksi. Vihdoin, mistä johtui niin useasti, että Dietz tuli Barnewitziin, kun hän, Dachausen, ei ollut kotona. Liddy sanoi silloin aina: "Hän oli kovin pahoillaan, kun et sinä ollut kotona, mutta kutsuin hänet kuitenkin illalliselle, olen niin yksin." Dachausen iski nyrkillään pöytään, ei, hän ei tahtonut ajatella pitemmälle, sehän oli sietämätöntä. Hän käski palvelijan ilmoittamaan hänet rouva paroonittarelle, mutta tuli vastaus, että rouva paroonitar oli väsynyt ja koettaisi nukkua. Hyvä, Dachausen päätti, niinkuin oli tehnyt joka aamu, mennä tarkastamaan maatilaansa ja talouttaan.
Oli kaunis päivä, auringonpaistetta ja sininen taivas. Nämä huhtikuun viimeiset viikot olivat ihmeellisiä, koivut alkoivat puhjeta lehteen ja sireeneissä oli paksut ummut. Joka kerran, kun Dachausen aamusilla astui pihalle, täytti hänet miellyttävä isännyydentunne, hän tiesi, että hänen tulonsa kaikille oli tärkeä, pelätty ja ratkaiseva tapaus. Tänäänkin teki se hänelle hyvää, hänen mielensä kävi keveämmäksi. Mitä oikeastaan olikaan tapahtunut? Hän meni pajaan, seppä seisoi alasimen ääressä ja takoi hehkuvanpunaista raudanpalasta. Muulloin Dachausen työn ääreen tultuaan heti oli selvillä siitä, mihin sitä tarvittiin, mihin se kuului, oliko se hyvä vai huono; hän tunsi silloin mielihyvällä, miten hänen käytännöllinen järkensä toimi nopeasti ja varmasti. Mutta tänään kohosi hänen mieleensä vallan outoja, haaveellisia ajatuksia, hänestä oli kuin olisi hän tuntenut vasaran raivon, kun se iski kuumaa, onnetonta rautaa. Oliko hän järjiltään? Nopeasti jätti hän pajan ja lähti navettaan. Oli syöttöaika, katonluukusta heitettiin heinät alas, piiat seisoivat hymyillen ja antoivat vihreiden, tuoksuvien heinien sataa päällensä, sitten kävivät he niihin käsiksi ja kantoivat ne soimiin. Kulkiessaan Dachausenin ohi loivat he häneen arkoja katseita, sillä he näkivät heti, ettei herra tänään ollut hyvällä tuulella. Mutta Dachausen seisoi siinä ja ajatteli Dietz Egloffin salaperäisiä seikkailuja, joista ihmiset puhuivat, hänen yöllisiä ratsastuksiaan, ja äkkiä heräsi Dachausenissa halu suuttua jollekin, haukkua ja sättiä; hän kulki navetassa ja etsi jotakin, mikä olisi ollut epäjärjestyksessä. Hetkiseksi pysähtyi hän sonnin luokse, hän nautti nähdessään, miten eläin huohotti, pyöritti silmiään ja miten koko mahtavaa ruumista näytti kiukku paisuttavan. Kun ei hän täällä keksinyt mitään epäjärjestystä, meni hän talliin; tallirenki Jürgen suki juuri kimoa, hänkin huomasi ensi silmäyksellä, että hänen isäntänsä oli tänään vaarallisella tuulella. Dachausen kulki hevosesta hevoseen, katseli jokaista tarkoin, kas niin, erään hevosen takajalka oli hankautunut, miksi se oli hankautunut? Miksi ei ollut ilmoitettu hänelle? Miksei ollut sitä hoidettu? Tämähän oli vallan kuulumatonta huolimattomuutta. Dachausen alkoi puhua hyvin kovalla äänellä; viha puistatti hänen jäseniään, hän tarttui Jürgeniä kauluksesta ja ravisti häntä; suuri, vaaleaverinen poika punastui ja katsoi herraansa kummastuneena, mutta Dachausen polki jalkaansa ja suorastaan hyppi vihasta. Silloin vääntyivät pojan huulet tuskin huomattavaan hymyyn. Dachausen vaikeni äkkiä; "poika nauraa minulle", iski hänen mieleensä, hän kääntyi tiukasti ympäri ja lähti tallista. Ulkona tuli vouti häntä kohden, mutta tämän kanssa ei hän nyt tahtonut puhua, siksi kääntyi hän kiireesti vastakkaiselle suunnalle. Vailla päämäärää harhaili hän peltojensa keskellä. Ruis oli hyvällä oraalla ja vehnä myöskin. Mitenkä leivoset tänään lauloivatkaan tuolla ylhäällä, hän pysähtyi ja katsoi ylös, hän tahtoi laskea ne, yksi, kaksi, kolme, neljä, mutta mitä tyhjiä? Eihän siinä ollut mitään järkeä, tässä kaikessa ei ollut mitään järkeä. Oli kai aika lähteä kotia aamiaiselle, ehkäpä istuisi Liddy aamiaispöydässä niinkuin ennen ja hymyilisi hänelle. Harras, lapsellinen toive sai hänet jouduttamaan askeleitaan, mutta kun hän astui ruokasaliin, huomasi hän, että oli katettu vain yhdelle. Hän huokasi. Miten kauan hänen olikaan jo pitänyt yksinään kuin nuoren miehen syödä ateriansa. Aamiainen oli hyvä, kokki oli valmistanut au gratin kalaruokalajin, jolle Dachausen yleensä antoi suuren arvon. Hänhän ymmärsi niin hyvin nauttia elämän pienistä iloista, mutta kun istuu suruineen yksin pöydässä, silloin parhainkin ruoka maistuu liian katkeralta. Hyvä jumala, miksi piti juuri hänen onnensa turmeltua, hänhän ei vaatinut elämältä mitään muuta kuin että se oli moitteetonta ja iloista. Hän oli aina täyttänyt velvollisuutensa, ennen rykmentissä ja nyt tilanomistajana. Yksinpä Warthen vanhuskin oli kiittänyt hänen maatalouttaan. Hän ei ollut pelaaja kuin Dietz, eikä uskoton vaimolleen niinkuin kreivi Bützow, miksi piti nyt tulla tämän selittämättömän ja juuri hänen osakseen ja tuhota rakkain, mitä hänellä oli, hänen avioliittonsa. Hän ei ymmärtänyt sitä.
Heti aamiaisen jälkeen meni hän Liddyn luokse. Hän astui huoneeseen koputtamatta, hän ei tahtonut antaa jälleen käännyttää itseään ovelta. Lydia makasi leposohvalla kirkkaanpunaisessa aamunutussaan, hiukset riippuivat kahtena pitkänä palmikkona olkapäille, kasvot olivat hyvin valkeat, hän ei liikahtanut, kun Dachausen astui sisään, vaan katseli sinisillä silmillään järkähtämättä kattoa kohden. "Liddy", huudahti Dachausen lempeimmällä äänellään, "taasen valvottu yö, mitä tehdä, nuo kirotut hermot!" Hän kumartui Liddyn ylitse ja suuteli liikkumattomia kasvoja. "Millaiseksi tunnet itsesi nyt?"
"Väsyneeksi", vastasi Liddy, katsahtamatta häneen. Hän veti tuolin lähemmäksi ja tarttui hänen käteensä, joka velttona lepäsi hänen omassaan. "Niin, niin", jatkoi hän, "tämä kevätilma, se näyttää kauniilta, mutta on myrkyllistä. Kaikki sen tuntevat."
Lydia ei vastannut, silloin Dachausenkin joutui hämilleen. Miten piti hänen menetellä tämän naisen suhteen, joka käyttäytyi, niinkuin ei häntä olisi ollut olemassakaan? Hän alkoi kertoa jotakin: "Olin eilen Witzowissa, Gertrud parka on myös sairas. No, ja molemmat vanhukset ne murisevat vanhaan tapaansa. Paroonitar oli suutuksissaan siitä, että Dietz ja Fastrade joka ilta metsässä tekevät pitkiä kävelyretkiä. Hän sanoi, että se oli kai amerikkalainen tapa. Mutta vanha Port sanoi: onko se amerikkalaista, en tiedä, mutta sopimatonta se on."
Hiukan punaa kohosi Lydian poskille ja hän sanoi juhlallisesti kattoa kohden: "Minusta on se myöskin sopimatonta."
"Sopimatonta, kuinka niin?" vastasi Dachausen, "nykyäänhän ajatellaan sellaisista asioista jo vapaammin." Nyt katsahti Lydia jo häneen ja jotenkin vihaisesti: "Olethan aina saarnannut", sanoi hän, "että tulee mukautua sen yhteiskunnan tapoihin ja lakeihin, jossa elää; kuinka voivat siis nuo molemmat tehdä mitä haluavat?" Sitten kohautti hän kulmakarvojaan ja käänsi kasvonsa poispäin: "Herra nähköön, on kyllä jokseenkin yhdentekevää, mitä he tekevät, ei Egloff paralla näillä kävelyretkillään ikävän Fastraden kanssa ainakaan hauskaa ole."
"Ikävän, kuinka niin?" väitti Dachausen vastaan, "Fastradehan on jalo ja henkevä tyttö."
"Ehkäpä tuon mainion kihlauksensa vuoksi kotiopettajansa kanssa", pilkkasi Lydia. "Mikset ole nainut häntä, koska hän kerran on jalo ja henkevä? Minä en ole jalo enkä henkevä."
Silloin Dachausen taas muuttui helläksi, hän silitti pientä, velttoa kättä ja sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä: "Siksi että olen nainut sinut, siksi että sinä olet minulle jaloin ja henkevin. Katsos, Liddy, minusta tuntuu, kuin emme viime aikoina olisi olleet oikein lähellä toisiamme, minusta tuntuu kuin sinua painaisi jokin asia, mistä et minulle kerro. Puhu, sillä siksihän ensinnäkin ollaan avioliitossa, että kaikki olisi yhteistä, ja toiseksi, on kerrassaan ihmeellistä, miten kaikki surua tuottava kokonaan katoaa, kun sen saa julkilausutuksi."
Lydia katsoi jälleen kattoon ja hänen äänensä kuului väsyneeltä ja uniselta, kun hän vastasi: "En ymmärrä sinua, minulla ei ole mitään ilmaistavaa, mitään puhuttavaa. Luulen, että meillä molemmilla on viime aikoina ollut toisillemme ylipäänsä vähän sanottavaa." Hän sulki silmänsä. "Luulen että koetan vähän nukkua", sanoi hän.
Dachausen oli käynyt kalpeaksi, hän nousi nopeasti ja meni sanaakaan sanomatta huoneesta.
Ylhäällä huoneessaan istuutui hän tuolille, nojasi päätään taaksepäin ja sulki silmänsä. Nyt oli selvää, että hänen avioliittonsa laita oli huonosti, mutta hän tahtoi tietää, mikä hänen onneansa häiritsi. Hän oli väsynyt johdattamaan mieleensä pikku tapauksia menneisyydestä, hän tahtoi saada jotakin ja jonkun, josta hän voisi pitää kiinni. Niin istui hän paikallaan kauan murheisissa mietteissä. Vihdoin hän soitti ja käski valjastamaan, hän tahtoi matkustaa pikku kaupunkiin, Graubiniin, missä hänen äitinsä ja sisarensa Adine asuivat.
Kun Dachausen oli mennyt naimisiin, olivat molemmat naiset vanhoine huonekaluineen ja vanhoine palvelijoineen muuttaneet kaupunkiin, tehdäkseen tilaa uudelle linnan valtiattarelle, uudenaikaisille huonekaluille ja uusille palvelijoille. Dachausenille oli tuo kaupunkitalo kappale hänen nuoruutensa aikaista vanhaa Barnewitziä. Täällä leyhyi sama suloinen, hyväilevä tuuli, joka oli ympäröinyt häntä lapsuudesta saakka, sinne matkusti hän mielellään ollessaan huonolla tuulella ja halutessaan saada lohdutusta. Lydia ei mielellään käynyt anoppinsa luona. "Siellä ollaan hyvin ystävällisiä", sanoi hän, "mutta se on ystävällisyyttä, joka painostaa." Rouva von Dachausen ja Adine puolestaan ihailivat Lydiaa. "Sinun Lydiasi", toistivat he yhä uudelleen, "on niin kaunis ja hieno", mutta hän pysyi heille vieraana, hän oli heille kaunis soitin, jolla he eivät osanneet soittaa.
Matka keväisenä iltapäivänä oli kaunis, koivut olivat heleän vihreinä metsänreunassa, kauempana kuusten alla oli suuret joukot valkovuokkoja, jotka värisivät tuulessa, tien syrjää reunustivat pienet, keltaiset kukat, lapset ajoivat lampaita laitumelle, loikoivat rinteillä mahallaan ja lauloivat. Dachausen, joka muuten mielellään oli mukana siellä, missä oli hauskaa, ei tänään jaksanut ottaa osaa iloon, joka täytti luonnon, se teki hänet surulliseksi ja heikoksi. Hänen mieleensä johtui laulu, jota vanha Marri, hänen hoitajattarensa, oli laulanut hänelle, kun hän vielä oli aivan pieni poika, ja hänen täytyi alinomaa hyräillä sitä itsekseen:
"Sulle kuiskaa kukkanen:
Poika parka, itku pois!
Paistaa päivä kultainen:
Poika parka, itku pois!"
Myös kaupungissa näytti keväiseltä, tytöillä oli vaaleat puserot, pitkät rivit kymnasisteja käveli toistensa käsipuolessa pitkin katuja. Kauppapalvelijat seisoivat avoimilla puotien ovilla ja antoivat kevättuulen puhaltaa kalpeille kasvoilleen. Dachausenin otti äitinsä talossa vastaan pieni, viekkaannäköinen palvelustyttö; hänelle se oli tuttua, hänen äitinsä otti palvelukseensa aina tuollaisia tyttöjä, kasvattaakseen ja parantaakseen heitä, eivätkä ne enimmäkseen olleet erikoisen onnistuneita. Sitten tuli Adine, loppupuolella neljättäkymmentä, pieni ja lihava, kasvot aikoinaan varmaankin olleet hienot ja kauniit, nyt ne olivat liiaksi levenneet ja kadottaneet piirteensä, mutta niistä välkkyivät ystävällisesti Dachausenien siniset silmät. Adinen ympärille levisi hyvinvoinnin ja sydämellisyyden hyväätekevä tunne. Sohvannurkassa istui vanha rouva von Dachausen pienenä ja hauraana kuin koi, myssyn valkeiden pitsien alla olevat, yhä vielä valkeat ja punaiset kasvot olivat aivan kokoon kutistuneet, mutta rypyt sopivat hänelle hyvin, ne olivat pelkkiä vaakasuoria ystävällisyyden kurttuja.
"Ah, Fritz poikaseni, istu tänne", sanoi hän ja hänen silmänsä kostuivat, ja Fritz istui jälleen tuossa vanhassa tutussa nojatuolissa, ja aurinko paistoi ikkunan lävitse punamattoiselle lattialle. Adine hääri kahvipöydän valmisteluissa, toi suuria, pehmeitä rinkilöitä, jotka nekin olivat Barnewitzistä muuttaneet tänne kaupunkiin. Dachausenista alkoi jo tuntua paremmalta, hän alkoi valitella, puhui Liddyn sairaudesta, omasta yksinäisyydestään, ja se tarkkaavaisuus ja osanotto, jolla hänen äitinsä ja sisarensa kuuntelivat häntä, tekivät hänen mielensä aivan pehmeäksi. Tässä oli kaksi, jotka ehdottomasti olivat hänen puolellaan, jotka aina olivat pitäneet jokaista hänelle sattunutta onnettomuutta kohtalon puolelta harjoitettuna vääryytenä, täällä ei hänen tarvinnut olla miehekäs, täällä saattoi hän antaa sääliä itseänsä mielin määrin. Kahvi tuli, Adine ja rouva von Dachausen alkoivat nyt kertoa pieniä kaupunkijuttuja, alkoivat juoruta lempeällä ja miellyttävällä tavallaan. Ilta-aurinko hohti jo aivan punaisena seinillä, mutta Dachausen istui yhä paikallaan, hän tiesi että oli aika lähteä kotimatkalle, mutta hän ei saanut sitä tehdyksi, kotona odotti häntä yksinäisyys ja kaikki se vihamielisyys, jonka hän nyt tunsi ympäröivän itseään.