KAHDESTOISTA LUKU.
Kuu oli jo korkealla taivaalla, kun Egloff ja Fastrade yhä yhdessä astelivat metsäteitä pitkin. Tuuli ajeli pieniä pilvenhattaroita kuun ohi ja kuun tielle, ja metsälle ei tuuli suonut lepoa, se puhalsi puihin, heilutti niitä edestakaisin, ja varikset, jotka yrittivät nukkua latvoissa, räpyttivät yhä uudelleen ankarasti siipiään. Sitä paitsi olivat tuulenpuuskat täynnä nuorten koivunlehtien huumaavaa tuoksua.
"Metsä on tänään juovuksissa", sanoi Egloff. "Ah niin", sanoi Fastrade, "kaikki huojuu, kuin kävelisimme laivassa; ja ajatella, että Padurenin neiti vielä tähän aikaan kävelee hurjan Egloffin kanssa juopuneessa metsässä, mitähän linnoissa sanottaneenkaan!"
"Mitä siellä sanotaan, ei ole tärkeätä", vastasi Egloff, "ainoa tärkeä olet sinä."
"Miksi olen niin tärkeä?" kysyi Fastrade. Egloff oli hetkisen vaiti, antaakseen kovan tuulenpuuskan puhua loppuun, sitten alkoi hän miettien: "Kuljin kerran päivällisaikaan Venetsian ahtaita katuja; tiedäthän, että nuo kadut juuri tähän aikaan enemmän kuin koskaan muulloin muistuttavat köyhäinkasarmin käytäviä; ihmisiä istuu kaikkialla syömässä; tuoksuaa sipuleilta ja kalalta, isännät seisovat ovella ja huutavat: 'La minestra é pronta!' Pikkupojat ryömivät pölyisissä porttikäytävissä kullankeltaiset polentaviipaleet kädessä — no niin, ja sitten tulin eräälle avoimelle paikalle, en tiedä mikä sen nimi on, toisella puolella seisoo yksi ainoa goottilainen torni, koristeltu ylt'yleensä, kuin olisi sillä yllään isoäidin pitsikauhtana. Siellä on myös pieni ravintola, jonka edustalle istuuduin. Mutta torin ylitse oli kaikkialle pingoitettu nuoria, joissa oli vaatteita kuivamassa, lakanoita ja paitoja, heleän valkeina auringonpaisteessa ja tuulessa liehuen. Tuli venetsialaisia tyttöjä mustissa huiveissaan, kauniita, kalpeita, nälkäisiä kasvoja suurine silmineen, ja he kohottivat käsiään ja taivuttivat tummatukkaisia päitään taaksepäin, seisoivat siinä kaiken tämän valkean keskellä ja ripustivat lisää vaatteita kuivamaan. Se miellytti minua. Samassa pöydässä istui pieni, vanha mies, jolla oli suippo, harmaa parta, ilmeisesti saksalainen, ehkä professori, sillä hänellä oli pitkät, harmaat hiukset, niinkuin germanisteilla usein on. Hän katsoi minuun vihaisesti ja sanoi äkäisellä äänellä, kuin olisimme koko ajan olleet riidassa: 'Te juoksette ympäri Venetsian ja ihailette pelkkää roskaa. Minä tulen tänne, sillä tämä täällä on tärkeätä.' Samassa silmänräpäyksessä minulle se selvisi."
"Miksi se oli niin tärkeätä?" kysyi Fastrade.
Egloff nauroi: "Niin, sitä en tiedä, yhtä vähän kuin tiedän sitäkään, miksi sinä olet minulle niin tärkeä. Mutta katsos, oikeastaan on se merkki sieluni koskemattomuudesta. Sinulle oli jo nelitoistavuotiaana jokaisen englantilaisen romaanin sankari tärkeä, te kaikkihan jo nuoruudestanne saakka kulutatte sieluanne, minä en ole ottanut sieluani lainkaan käytäntöön, olen tähän saakka elänyt ilman sielua ja sinua varten otan nyt esille tämän käyttämättömän, uudenuutukaisen sielun. Sehän merkitsee jo jotain, vaikkei se olekaan mukavaa."
Nyt kulkivat he suurten, Vanhojen kuusten alla, joiden välistä kuutamo vain sieltä täältä tuikki kuin hopeisina kipunoina; mutta pienessä aukeamassa seisoi metsästysmaja sen kirkkaasti valaisemana. "Tämän tahdoin näyttää sinulle", sanoi Egloff, "täällä olen viettänyt parhaat hetkeni." Hän avasi oven, huone oli täynnä kuutamoa ja suuria, häälyviä kuusenoksien varjoja. Hän veti Fastraden viereensä lepovuoteelle, "täällä olen nähnyt sinut aina selvimmin, silloin kun et ollut läsnä, täällä olen tuntenut sinut selvimmin, joka hermollani olen tuntenut sinut, on kuin asuisit täällä. Eikö sinusta tunnu, kuin olisi täällä kaikki tuttua, kuin olisit jo usein ollut täällä?"
"Niin", sanoi Fastrade miettien, "luulen että olen unessa nähnyt tämän huoneen, aivan keltaisena kuutamosta."
"Sinun täytyy tuntea siten", sanoi Egloff ja veti hänet luokseen ja alkoi hitaasti suudella hänen silmiään ja hänen suutaan; hän taivutti hänet taaksepäin, hänen kätensä tarttuivat häneen niin, että teki kipeää, hänen puvustaan putosi nappi kilahtaen lattialle. Fastrade nousi istumasta, astui muutamia askeleita, sitten nojasi hän oveen, levitti kätensä ja nojasi ne seinää vastaan, kuin olisi hän tahtonut estää jotakuta tulemasta sisään. "Ah ei", sanoi hän raskaasti hengittäen. Egloff istui yhä lepovuoteella, kokonaan varjoon painautuneena. "Ei", toisti hän hiljaa ja hammasta purren, "tietysti, te olette puhtaita, luoksepääsemättömiä, pyhiä, se vain että teette rakkauden siten joksikin kirotun naurettavaksi ja valheelliseksi."
"Ei, ei", sanoi Fastrade jälleen, ja hänen äänensä huohotus osoitti, kuinka kiivaasti hänen sydämensä löi. "En ole luoksepääsemätön, en ole pyhä, mutta jos aion auttaa sinua, jos aion seistä rinnallasi — silloin, silloin et saa kohdella minua niinkuin muita."
Mutta pimeästä nurkasta kuului hiljaa ja vihaisesti: "En tahdo, että autat minua, tahdon, että rakastat minua."
"Tahdon auttaa", vastasi Fastrade ääneen ja selkeästi, "juuri sitä tahdon, se on minun tapani rakastaa."
Molemmat olivat vaiti. Egloff katsoi Fastradeen, hänen nojatessaan siinä ovea vastaan levitetyin käsivarsin, kirkkaassa kuun hohteessa, vaaleat hiukset epäjärjestyksessä otsalla, välkkyvä hiussuortuva oli valahtanut poskelle, silmät välkkyivät, huulet olivat puoliavoimina, niin, Egloff näki sen selvästi, niillä oli omituisen kiihottunut, riemuitseva hymy.
Vihdoin astui hän ovelta Egloffin luokse, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi ystävällisesti ja säälien: "Tule, menkäämme, metsästysmajasi ei enää miellytä minua. Elä istu siinä noin."
Egloff naurahti: "Oh, sinun on tarpeetonta sanoa, miten minä tässä istun, sen kyllä tiedän, siis menkäämme."
He astuivat jälleen ulos, jossa heitä vastaan puhalsi tuo voimakastuoksuinen tuuli, heidän täytyi suorastaan ponnistella tuulta vastaan. "Tue minua, tue minua", huusi Fastrade ja nauroi kirkkaasti tuulen pauhinaan.
Oli tullut myöhäinen, kun Fastrade saapui kotiin. Hän kiiruhti isänsä luokse, joka jo varmaankin oli odottanut häntä; mutta kun hän kulki pimeän salin lävitse, tuntui hänestä, kuin olisivat hänen voimansa äkkiä pettäneet, suuri väsymys valtasi hänet ja hänen polvensa vapisivat. Hänen täytyi istahtaa. Isänsä huoneesta kuuli hän täti Arabellan äänen, kun hän luki St. Simonin muistelmia, toisaalla lauloi Couchonin vapiseva ääni ikuista: "Ah, repondit Collette, osez, osez toujours."
Ikkunan takana tohisi kevättuuli. Fastrade kohotti kädet kasvoilleen ja itki, ei tuskasta; se oli vain sanomattoman hyvältä tuntuvaa hänen sielunsa suuren jännityksen laukeamista.