KOLMASTOISTA LUKU.
Sirowissa oli suuret illalliset. Paroonitar kulki huoneissa heittäen viimeisen silmäyksen valmistuksiin. Hitaasti veti hän atlaslaahustintaan yli parketin, pysähtyi peilin eteen ja korjasi timanttirintaneulaansa, autuaan suurherttuatar-vainajan lahjaa. Sitten istahti hän nojatuoliinsa odottamaan vieraita. Kruunuissa paloivat kaikki kynttilät, vaikka toukokuun ilta vielä valoisana lepäsi puutarhan yllä. Verannan lasiovet olivat avoimet ja sisään tunkeutui sireenien tuoksua, jotka jo kuin valkeista ja heleänsinisistä pilvistä muodostunut muuri ympäröivät puutarhaa.
Paroonitar Arabella ja Fastrade saapuivat ensimäisinä: "Lapsi kulta, sinä näytät somalta", sanoi paroonitar Fastradelle, äänessään sellainen lempeä vakavuus, jota hän rakasti käyttää seurustellessaan tulevan miniänsä kanssa; tänään viipyikin hänen katseensa erikoisella mielihyvällä solakassa, vaaleassa tytössä, jonka pyöreillä kasvoilla, olkapäillä ja käsivarsilla asusti niin ihmeellisen lämmin nuoruuden hohde. Fastradella oli yllään valkea pitsileninki ja orvokkikimppu rinnassa. "Tulehan, tyttäreni", jatkoi paroonitar, "istumaan tänne minun luokseni, siihen mennessä kunnes toiset tulevat voimme hiukan nauttia toistemme seurasta", ja hän alkoi selittää tarkasti, miten hänen oli tapana järjestää tällaisia suuria kutsuja, miten hän etukäteen tarkoin määräsi paikan, niin että kellolaitos sitten toimi moitteettomasti itsekseen. Oppitunti, ajatteli Fastrade ja nyrpisti hiukan alahuultaan. Nyt saapuivat muutkin vieraat, ensin Teschenit Rollowista, mukanaan kolme tytärtänsä puettuina ruusunpunaiseen, siniseen ja sinisenpunertavaan. Neidit von Teschenit olivat aina puetut punaiseen, siniseen ja sinipunertavaan. Rollowissa oli kymmenen lasta, siellä täytyi säästää rahaa ja sieltä käytiin vain harvoin vieraisilla. Mutta kun nuo kolme pienine ruskeine silmineen ja säännöttömine, odotuksesta jännittyneine kasvoineen kerran pääsivät ulos, heittäytyivät he kiihkeinä nauttimaan kaikesta, mikä huvitukselta vivahti. Kreivitär Bützow saapui puettuna punaiseen samettiin, muhkeana ja ankarana, mukanaan pienikokoinen miehensä, jonka leveällä, punaisella naamalla oli suuri monokkeli. Port'it saapuivat, paroonitar puettuna teräksensiniseen atlakseen kuin väljään varustukseen. Gertrudilla oli valkea puku kreikkalaismallisin hihoin, hän oli pannut laihoihin, teräviin kasvoihinsa vähän punaa ja varovasti mustannut kuumeenkirkkaiden silmiensä alustat. "Katsokaa Gertrudia", sanoi kreivitär Bützow rouva von Teschenille, "kun tytöt joutuvat vain jonkun verrankin kosketuksiin teatterin kanssa, tarttuu heihin heti jotain ilveilijäntapaista." Rouva von Teschen huokasi: "Ah niin, teatteri on tarttuva tauti. Minulla on kuusi tytärtä, mutta vaikka jumala olisi antanut minulle vielä kuusi lisää, en laskisi niistä ainoatakaan pois kotoa ennenkuin ne olisivat naimisissa."
Sali täyttyi, saapunut oli myös kaupungin herroja, kaunis luutnantti von Klette, notaari ja tohtori Hansius. Tarjottiin teetä, vieraat seisoivat ja keskustelivat hiukan hajamielisinä, kun jokainen vilkuili ovelle nähdäkseen uudet tulokkaat. Ihailua osoittavan hiljaisuuden vallitessa otettiin vastaan Lydia von Dachausen, hänellä oli yllään musta samettileninki, rinnassaan suuri kimppu persikanvärisiä Gloire de Dijon ruusuja; hänen kauniit kasvonsa, hänen olkapäänsä, hänen käsivartensa olivat alabasterinvalkeat, ja silmissä oli loiste kuin kreikkalaisen marmorijumalattaren timanttisilmissä. "Se täytyy sanoa", kuiskasi notaari tohtori Hansiukselle, "tämä paroonitar von Dachausen on suurkaupunkia, on grandmonde."
"Ja huonot hermot", murisi tohtori.
Salissa vallitsevan äänten sorinan halki kuului selvästi ja kirkkaasti paroonitar Egloffin ääni, hän puhui kreivitär Bützowin kanssa hovitavoista ennen ja nykyään. Hänen mielestään hovitavat nykyään olivat menettäneet, niin suorastaan menettäneet arvokkuuttaan. Entiseen aikaan, kun Venäjän keisarinna astui huoneeseen, kulki hänen edellään sellainen ylhäisyyden tunne, että selkäpiitä karmi. Salin toisessa päässä naurettiin. Dachausen oli lyöttäytynyt neitien von Teschenien seuraan ja nauratti heitä, nauraen itsekin alinomaa. Mies parka pakotti itsensä tänään rajun iloiseksi, hän ei tahtonut ihmisten huomaavan, miten onneton hän oli. Mutta ruusunpunainen neiti von Teschen hypähti äkkiä pystyyn ja huusi: "Tuollahan on luutnantti von Klette, menen hakkailemaan hänen kanssaan, pidän niin hirveästi hakkailusta ja minulla on siihen niin harvoin tilaisuus." Hän meni luutnantin luokse ja asettui istumaan vastapäätä häntä. Silloin tällöin meni joku naisista verannalle; ilta oli leuto, mutta väristys kulki kuitenkin paljaita olkapäitä pitkin. "Miten kaunista, miten ihmeen kaunista", sanoi hän tunteellisesti; iltahämärän rauha, joka juhlallisena lepäsi tulpaani- ja narsissipenkkien yllä, teki häneen voimakkaan vaikutuksen.
Muuan vieras herrasmies herätti seurassa erikoista huomiota. Se oli venäläinen kaartinupseeri, kreivi Shutow, joka jo muutamia päiviä oli ollut Egloffin vieraana, suuri, lihava mies, hiukset ja poskiparta hiukan harmenneet, säännöllisen muotoiset kasvot kalpeat ja veltot, raskaat silmäluomet pitkine ripsineen, jotka kohosivat vain harvoin, peittivät harmaita, sentimentaalisia silmiä. Kreivi liikkui verkkaisen varmasti, tervehti ja antoi esitellä itsensä ja tarkasteli samalla rauhallisesti ja tarkoin naisia. Hän ei mielellään seisonut, ja kun hän istui, istui hän mielellään seuran kauneimman naisen vieressä. Niinpä hän suuntasikin askeleensa Lydiaa kohden ja istuutui hänen viereensä. Hiukan syrjäänpäin kumartuneena nojasi hän tuolin käsipuuhun, ollakseen lähempänä kaunista käsivartta, ja alkoi keskustelun laulavalla äänellään: "Minua, ilahduttaa suuresti, että saan täällä kerrankin tutustua seudun naisiin. Naisethan ovat ylipäänsä jokaiselle tärkeitä, mutta me venäläiset, me olisimme ilman naisia hukassa."
"Kuinka niin?" kysyi Lydia ja verhoutui viuhkansa taakse noilta harmailta silmiltä, jotka katselivat häntä epämiellyttävän tarkasti.
"Niin, nähkääs", jatkoi kreivi, "Venäjä on hirveän suuri, liian paljo tilaa; ennenkuin huomaakaan, on yksin. Matkustaa päiväkausia yksinään, asuu omalla maatilallaan, ja muut tilat ovat hyvin kaukana. Kun lähtee metsästämään, niin vain aroa, ei ainoatakaan ihmistä. Yönsä nukkuu suurella heinäru'olla, ympärillä kaikki hiljaista ja avaraa, yllä taivas, — no niin, silloin tuntee itsensä niin tyhjäksi ja hiljaiseksi kuin suuri, suunnaton saippuakupla. Silloin ovat naiset tarpeen, ne tekevät elämän vähemmän autioksi ja lämpimäksi."
"Mahtaa olla ihanaa nukkua yötä heinillä", virkkoi Lydia.
"On kyllä", sanoi kreivi, "vain liian voimakas tuoksu, aamulla herää päänsärkyyn, kuin olisi juonut koko yön."
Gertrud Port tulla leijaili nyt paikalle, hän tahtoi myös saada osansa mielenkiintoisesta muukalaisesta. "Eikö totta, herra kreivi", kysyi hän, "Venäjällä ollaan hyvin musikaalisia?"
"Kyllä", vastasi kreivi ja antoi katseensa hetkisen hajamielisesti viivähtää Gertrudin terävillä kasvoilla, "me laulamme paljon, laulaminen käy hitaammin kuin puhuminen, mutta meillä on niin paljo aikaa." Mutta kun Lydia kääntyi kysymään jotain Gertrudilta, pyysi kreivi anteeksi, nousi ja meni Egloffin ja kreivi Bützowin seuraan. "Hyvät herrat", sanoi hän, "illalliseen on kai vielä aikaa, vieraistanne ei ole enää huolta, parooni, mitenkähän olisi pienen préférencen laita?"
"Teillä on kiire, kreivi", huomautti Egloff. "Kiirekö, mitä vielä", sanoi kreivi, "olen vain huomannut, ettei ole mitään parempaa ruokahalun antajaa kuin pari erää préférencea ennen ateriaa." He menivät pelihuoneeseen, mielihyvästä huokaisten istahti kreivi korttipöytään, jakoi lihavalla, sormuksia täynnä olevalla kädellään kortit, istumapaikkojen määräämistä varten ja sanoi: "Täällä sitä on kotonaan." Egloff sekoitti hermostuneena korttipakan, hän oli huonolla tuulella. Kreivin ollessa hänen vieraanaan oli hän pitkästä aikaa taas pelannut paljon ja suurista panoksista, ja häntä suututti huomio, että peli kiihoitti häntä enemmän, kävi enemmän hänen hermoillensa kuin ennen. Parooni Port ja tohtori Hansius, jotka olivat vetäytyneet pelihuoneeseen polttamaan, astuivat lähemmäksi ja katselivat peliä jännittyneen ja tyytymättömän näköisinä.
Vihdoinkin tuli aika lähteä illalliselle. Paroonitar Egloff tarttui parooni Port'ia käsipuolesta ja juhlallisessa jonosta lähdettiin ruokasaliin. Punainen neiti von Teschen säteili tyytyväisyydestä avatessaan ruokaliinaa. "Teidän mielestänne varmaankin on epärunollista ja materialistista", sanoi hän naapurilleen, luutnantti von Klettelle, "että nuori tyttö iloitsee niin kovasti ruoasta, mutta ruoka täällä Sirowissa on aina niin mainiota." "En suinkaan", vastasi luutnantti, "minusta on mieluista ymmärtää naisten tunteita, ja tämän ymmärrän."
Pöydän toisesta päästä kaikui jälleen Dachausenin sydämellinen nauru, hänen laskiessaan leikkiä sinipunervan neiti von Teschenin kanssa. "Teidän puolisonne", sanoi kreivi Shutow Lydialle, "nauraa niin miellyttävästi, ja minä kuulen mielelläni naurettavan."
"Niin", sanoi Lydia ja rypisti hiukan kulmakarvojaan, "hän on iloinen luonteeltaan." Mutta Adine von Dachausen, joka istui vastapäätä, huudahti kreiville kuuluvalla, iloisella äänellään: "Nauratteko itse mielellänne, herra kreivi?"
"Nauran toisinaan hyvin mielelläni", vastasi kreivi hajamielisesti, "mutta mieluummin kuuntelen toisten naurua, silloin tunnen vain mielihyvää enkä itse vaivaudu lainkaan. Mitä mieltä te olette?" kääntyi hän palvelijan puoleen, joka ojensi hänelle lautasta. "Ah, Spielhahn pasteijaa!" ja hänen koko huomionsa kiintyi pasteijaan. Egloff oli jokseenkin harvapuheisena ja haluttomana kuunnellut kreivitär Bützowia, joka puhui Mozartin vapauttavasta, niin suorastaan moraalisesta musiikista. Eräällä väliajalla kuiskasi Fastrade hänelle: "Oletko onneton?" "Olen raivoissani", vastasi Egloff hiljaa. "Miksi koota tällä tavalla yhteen mielenkiintoa vailla olevia henkilöitä ja ruokia? Mieluimmin sinkauttaisin noille jokaiselle vastaukseksi jonkun karkeuden, sanoisin: Niin aivan, aasi, tai: Olette vallan oikeassa, tyhmä kana." "Hiljaa", sanoi Fastrade ja pani sormen huulilleen. Egloff kumartui jälleen lautasensa ylitse. Oikea syy, miksi hän tunsi olevansa onneton, oli tietoisuus, että hän kiroili kaikkia näitä ihmisiä ja pitkää ateriaa vain sentähden, että hän kärsimättömästi odotti sitä, milloin taas olisi pelihuoneessa ja jatkaisi peliä, ja se hänestä oli primitiivistä ja viheliäistä.
Nyt nousi parooni Port puhumaan, hän puhui kauan ja vakavasti, sanoi että oli siunattua, että vanhat naapuriperheet solmivat liiton keskenään, se oli kuin rintavarustus uusia, hävittäviä aatteita vastaan, vanhat, hyviksi koetellut traditsiot lasketaan nuorille hartioille, lujittuvat ja puhkeavat uuteen kukoistukseen. Paroonitar Egloff itki, muut kuuntelivat hajamielisen hartaina kuin kirkossa pitkää saarnaa. Sitä äänekkäämmin huudettiin "eläköön", kun puhe oli lopussa.
Ateria lähestyi loppuaan; vieraat nojasivat posket kuumentuneina tuoliensa selustaan ja keskustelu liikkui hitaasti. "Se on hyvissä Sirowin illallisissa vikana", sanoi notaari Adine von Dachausenille, "että täällä on liian paljo ruokaa. Minulla on sellainen tunne, kuin menisivät ruoat yli voimien." — "Oh, minä en niin helposti ole pelotettavissa", vastasi Adine päättävästi. Kaikille oli kuitenkin mieleen, että paroonitar Egloff antoi merkin nousta pöydästä; herrat erkanivat naisista salissa ja kiiruhtivat tupakkahuoneeseen. Naiset istuivat ryhmissä ja leyhyttelivät suuria viuhkojaan. Egloff meni ulos verannalle, hän nojasi rauta-aitaan ja katseli pimeään puistoon. Hiljaisuus ja pimeä, sitä hän nyt kipeästi kaipasi, ja sitten toivoi hän, että Fastrade tulisi ulos ja seisoisi toukokuun hämärässä hänen edessään suorana ja valkeana kuin narsissit penkeissään. Naisen puvunlaahuksen kahina sai hänet kääntymään ympäri. Se oli Lydia. Hän seisahtui Egloffin eteen; salista tuleva valojuova lankesi hänen olkapäilleen ja kasvoilleen, joissa silmät näyttivät omituisen mustilta. Hän alkoi puhua hiljaa ja valittaen: "Ja minä, mitä tulee minusta?" Samalla hän pani käden rinnalleen, ruusujen kohdalle, muuan niistä irtautui ja putosi maahan. Egloff kumartui ja otti sen ylös. "Luulen", sanoi hän hitaasti, repien varovaisesti lehdet kukasta, "luulen, että molemmat taas palaamme velvollisuuksiamme täyttämään."
"Velvollisuuksiamme", toisti Lydia, "niillä, jotka ovat meidän tavallamme valehdelleet ja pettäneet, ei ole muita velvollisuuksia kuin toisiansa kohtaan. Onhan olemassa rikostoverien uskollisuuskin."
"Olette henkevä, armollinen rouva", huomautti Egloff. "Sinä ihmettelet sitä", vastasi Lydia, ja Egloff ei tiennyt, nauruko vai nyyhkytys pani hänen äänensä väräjämään, "sinä ihmettelet sitä, mutta ollessamme suuressa hädässä kykenemme kaikkeen. Näetkös Dietz, välimme ei voi olla lopussa. Olen pannut kaikkeni tähän yhteen ainoaan elämykseen, minulla ei ole mitään muuta kuin se."
"Luulen, armollinen rouva", sanoi Egloff, "että arvioitte tämän elämyksen liian korkealle."
"Kuinka voisin tehdä sen?" valitti Lydia, "olenhan valmis valehtelemaan ja pettämään edelleen, mutta se ei saa olla lopussa. Minullahan ei ole mitään, ei mitään muuta kuin sinun rakkautesi." Egloff oli vaiti ja katseli tätä naista, jonka kalpea alastomuus hohti mustan sametin ja hämärän peitosta, tätä naista, joka intohimoisine valituksineen takertui kiinni häneen, antautui hänelle ehdottomasti, ja se ei ollut tekemättä häneen vaikutusta. Mutta hänen äänensä kuului kuitenkin sangen viileältä ja rauhalliselta, kun hän sanoi: "Luulen, armollinen rouva, että liioittelette tätä rakkauttakin." Lydia taivutti päätään, taivutti sen alas rinnassaan oleviin ruusuihin, ja Egloff näki, miten pienet, suipot hampaat kaivautuivat ruusuun kuin hedelmään.
Salissa oli parooni Port istahtanut Fastraden seuraan, hän halusi saada kuulla, aikoivatko hänen isänsä ja Ruhke tänä vuonna todella ryhtyä Gründüngung lannoitukseen. Fastrade selitteli hajamielisesti. Avoimesta verannanovesta näki hän palasen Lydian samettilaahusta ja tämä kiinnitti omituisessa määrässä hänen huomiotansa puoleensa. Ja salissa oli vielä toinenkin, joka ei päästänyt tuota laahusta näkyvistään: Dachausen. Hän oli aikonut seurata Lydiaa verannalle, mutta kreivitär Bützow oli pidättänyt hänet, haluten saada kuulla hänen mielipiteensä hevosista, jotka hän oli äskettäin ostanut itselleen, ja mies parka seisoi siinä ja puhui hevosista, tietämättä itsekään mitä, ja tuijotti kiihtyneenä verannalta näkyvään laahukseen. Vihdoin vapautui hän kreivittärestä ja riensi ulos. "Te nautitte täällä iltailmaa", sanoi hän mahdollisimman luonnollisella äänellä. Lydia ei vastannut mitään, kääntyi ja meni takaisin saliin. "Niin, ihmeen lämmin ilta", sanoi Egloff. Sitten seisoivat molemmat miehet äänettöminä, pimeässä toistensa vieressä. "Nyt pitäisi minun sanoa jotain", ajatteli Dachausen, "joka ratkaisee, joka tuo selvyyttä", ja Egloffista oli kuin olisi hän tuntenut miten kiihdyksissään tuo pieni mies oli, joka alkoi kävellä edestakaisin hänen edessään. "Tahtooko hän jotain, tietääkö hän jotain?" kysyi Egloff itseltään. Silloin kuului jälleen Dachausenin ystävällinen ääni: "Sireenit tuoksuvat niin voimakkaasti." "Tosiaankin voimakkaasti", vastasi Egloff. Pelihuoneen avatusta ikkunasta kuului kreivi Shutowin laulava ääni. "Jäännökseni", sanoi hän. "Ah, he ovat jo quinzessä", huomautti Egloff, "tuletko mukaan?" "En, en pelaa", vastasi Dachausen, "jään vielä hetkiseksi tänne."
Egloff meni pelihuoneeseen; siellä istuivat herrat korttipöydän ääressä, kreivi Shutow kalpeana ja verkkaisena kuten aina, kreivi Bützow hyvin punaisena, sillä hän oli hävinnyt lujasti. Luutnantti ja notaari ottivat varovaisesti osaa peliin. "Me olemme jo työssä", huusi kreivi Shutow. "Hyvä, hyvä", sanoi Egloff; hän käski kaatamaan itselleen lasin sektiä, joi sen nopeasti ja istuutui pelipöytään.
Salissa oli naisilla ikävää, kun herrat olivat melkein kaikki pelihuoneessa, vain vanhemmat herrat kulkivat edestakaisin; parooni Port, herra von Teschen, tohtori Hansius, he tulivat huolestuneen näköisinä pelihuoneesta, puhuivat kuiskaten jotain "raivoisasta, uskomattomasta pelistä", ja seurassa vallitsi ahdistava tunne, kuin olisi pelihuoneessa tapahtunut jotain vastenmielistä ja kohtalokasta. Mieliala kävi sietämättömäksi ja naiset käskivät valjastamaan. Lähtö oli yleinen. Herrat ilmestyivät pelihuoneesta sanomaan naisille jäähyväisiä. Egloff seisoi eteisessä ja piti Fastraden päällysvaippaa, hänen kasvoilleen oli kohonnut heikko puna, hiuskiehkura oli valahtanut hänen otsalleen ja hänen silmissään oli omituinen, lepattava loiste. Fastrade sanoi vielä jäähyväiset Lydialle. "Sallittehan, että suutelen teitä", sanoi Lydia, "tahtoisin niin mielelläni, että oppisimme lähemmin tuntemaan toisiamme." Egloff hymyili — "halu teeskennellä vain teeskennelläkseen", ajatteli hän. Sitten kietoi hän vaipan Fastraden ylle, hän kumartui eteenpäin ja aikoi suudella häntä, mutta tahtomattaan käänsi Fastrade päätään ja hänen kasvoillaan oli ilme, josta kuvastui tuskaa. Heti ojensihe Egloff suoraksi, rypisti hiukan kulmakarvojaan, hymyili pilkallisesti, suuteli Fastradea kädelle ja kuiskasi: "Onko tämä kasvatuksen alkua?" Fastrade ei vastannut mitään, hän meni ovelle, mutta siellä kääntyi hän ympäri, hymyili sanomattoman lempeästi ja säälivästi:
"Dietz parka", sanoi hän ja ojensi otsansa suudeltavaksi.
Herrat menivät takaisin pelihuoneeseen, paroonitar Egloff seisoi tyhjässä salissa kattokruunun alla, kunnianarvoisan rakastettavuuden ilme oli hänen kasvoiltaan kadonnut, hän näytti vanhalta ja tuskaiselta. Hän tarttui neiti von Dussaa käsipuolesta, viittasi päällään pelihuonetta kohden ja sanoi hiljaa: "Siellä eivät asiat ole hyvin." Neiti von Dussa nyökäytti huolestuneena päätään. "Rakas ystävä", jatkoi paroonitar, "uskokaa minua, tuo venäläinen on itse saatana."