NELJÄSTOISTA LUKU.
Egloff ei ollut saanut edes nukkua tarpeekseen, kreivi Shutow matkusti aamulla ja Egloffin täytyi nousta sanomaan hänelle jäähyväisiä. Sitten istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen lukemaan. Hän oli eilen pelannut kuin mieletön, nythän oli jälleen suuri osa Sirowin metsää mennyttä. Nyt täytyi hänen kirjoittaa Mehrensteinille, että tämä hankkisi rahaa. Iltapäivällä aikoi Egloff ajaa kaupunkiin viemään rahoja kreivi Shutowille, joka "Kruununprinssissä" odotti häntä. Miten vastenmielistä kaikki! Tänään oli jälleen tuollainen päivä, jollaiset hänen epävakaisessa elämässään yhä uudistuivat, päivä, jolloin kaikki hänen ympärillään näytti särkyvän, jolloin kaikki oli sekaista ja rumaa ja suuri inho puistatti häntä. Ja tuo kaikki oli järjetöntä, hän ei käsittänyt, miksi tällaisten elämysten piti kuulua juuri hänelle, mutta ne takertuivat häneen kuin itsepäinen koira, jonka yhä ajamme tiehensä ja joka kuitenkin yhä vain riippuu kintereillämme. No, asian aprikoiminen ei tehnyt sitä sen siedettävämmäksi.
Iltapäivällä ajoi Egloff Grobiniin. Hän oli käskenyt ottaa mukavat vaunut, sillä hän tahtoi matkalla nukkua, ei ajatella eikä nähdä mitään, vain nukkua. Hän painautui vaunujen nurkkaan ja sulki silmänsä. Oli mieluista tuntea, miten siinä puolittaisessa horrostilassa, johon hän vaipui, metsän humina, rastaan raksutus, koiran haukunta, paimenpojan laulu tulivat kuin kaikuina maailmasta, joka oli hänestä hyvin etäällä. Vaunujen kolina kaupungin katukivitystä vastaan teki hänet jälleen iloiseksi. Oli lauvantai; vaaleanharmaiden pilvien peittämä taivas antoi kaupungille kylläkin jokapäiväisen leiman, talojen ikkunat olivat avoinna ja piiat seisoivat ikkunalaudoilla ja pesivät ruutuja. Tyttökoululaiset kulkivat hitaasti pitkin katua ja heiluttivat ikävystyneen näköisinä laukkujaan. Adine von Dachausen tuli eräästä puodista; hänellä oli päässään kesähattu, jossa oli liian punaisia ruusuja; hän rakasti aina silmiinpistävää. Egloff käski pysäyttämään klubin edustalla, hän tahtoi kulkea jalan jäljellä olevan matkan Mehrensteinille.
Mehrensteinin talossa oli hänelle kaikki vastenmielistä, kiilloitettu ovi, ovikellon kristallinuppi, sen kimeä, läpitunkeva ääni, pimeä eteinen, jossa vielä tuoksui kyökiltä ja ruualta. Mehrensteinin tytär tuli häntä vastaan, kaunis, vakava tyttö, jolla oli sysimusta, tuuhea tukka ja aivan suuret, ruskeat silmät. "Tehkää hyvin ja astukaa sisään, herra parooni", sanoi hän totisesti ja surullisesti ja avasi arkihuoneeseen vievän oven. Egloff astui tähän huoneeseen, jonka hän tunsi niin hyvin. Huonekalut heleänsinisine päällisineen, kaikki nuo monet, hiukan pölyttyneet esineet olivat painuneet hänen muistiinsa, niinkuin vain sellaiset asiat voivat painua, jotka liittyvät elämämme kiusallisiin hetkiin. Tuossa oli pesukaappi vanhoine, hopeisine kannuineen ja kynttilänjalkoineen, tuossa oli seinällä suuri maisema, linna, puita, ratsastaja, kaikki veistettyjä korkista ja lasin alla. "Olkaa hyvä ja istuutukaa", sanoi neiti Mehrenstein vakavasti, mutta jäi itse seisomaan, kun Egloff oli istuutunut, "isäni tulee heti, hän on äitini luona, äiti on hyvin sairas." "Oo, sepä ikävää", mumisi Egloff ja katsoi noihin suuriin, ruskeihin silmiin; silloin hymyilivät tytön täyteläiset huulet väsynyttä, tavanomaista hymyä, mutta kasvot kävivät heti jälleen huolestuneiksi. "Luulimme tänä yönä jo kaiken olevan lopussa", jatkoi neiti Mehrenstein, "ja nyt on hän kovin huono." Hänen silmänsä kävivät kosteiksi ja kaksi suurta kyyneltä vieri hänen poskiaan pitkin. "Nyt menen hakemaan isän", lopetti hän ja katosi vihreän väliverhon taakse. Kummallista, Egloff oli aina ajatellut tätä taloa vain paikkana, jossa kirjoitettiin vekseleitä ja epäedullisia sopimuksia, mutta täällähän myös valitettiin ja itkettiin. Vihreä verho kahisi jälleen ja Mehrenstein tuli. Hänellä oli kotitakki ja tohvelit, joihin oli kudottu suuret, punaiset ruusut. Juhlallisesti ja surullisesti ojensi hän Egloffille velton, kostean kätensä. "Teillä on surua", sanoi Egloff. Mehrenstein kohautti hiukan olkapäitään ja huokasi. "Hirveä yö", mumisi hän. Hän meni rahakaapilleen, otti sieltä vekselikaavakkeen, toi pöydälle kynän ja mustetta, istuutui ja alkoi kirjoittaa. "Rahat ovat tässä", sanoi hän, "oli vaikeata hankkia niin lyhyessä ajassa niin suuri summa." Hän huokasi. "Samat ehdot kuin tavallisesti?" kysyi hän. Egloff teki kädellään liikkeen, jonka piti osoittaa, että hänestä oli kaikki yhdentekevää. Silloin katsahti Mehrenstein ylös ja sanoi moittivalla äänellä: "Niin, nähkääs, minun täytyy huolehtia lapsistani; jos metsäkauppa syntyy voidaan korkoa ehkä jonkun verran alentaa." Hän jatkoi kirjoittamistaan, otti sitten hiekka-astian ja ripotti poroa kirjoitukselle. "Tänä yönä", sanoi hän, "odotimme joka hetki loppua. Aamupuolella kävi sairas vähän levollisemmaksi, mutta mitään toivoa ei ole. Tehkää hyvin, herra parooni"; hän työnsi Egloffin eteen kaavakkeen ja ojensi hänelle kynän. Hänen kirjoittaessaan nimeään nojasi Mehrenstein taaksepäin tuolillaan, hänen silmänsä kävivät kosteiksi ja hänen huulensa vapisivat. "Ero kolmikymmenvuotisen avioliiton jälkeen", sanoi hän, "ette tiedä, mitä se on, herra parooni, ja voin sanoa, että näinä kolmenakymmenenä vuotena en ole hetkeäkään ollut tyytymätön vaimooni, hän oli hyvä vaimo." Hän nousi ja meni kassakaapille, noutaakseen pinkan seteleitä. "Tutkimattomat ovat herran tiet", lisäsi hän huoaten. Hitaasti ja huolellisesti laski hän rahat, pani ne kuoreen ja asetti sen Egloffin eteen. "Olen tehnyt, minkä olen voinut", alkoi hän jälleen puhua hiljaa kuin sairashuoneessa, "en ole säästänyt, millaisia summia olenkaan maksanut apteekkiin ja lääkäreille, mutta rahojani en surisi, jos ne vain olisivat jotain auttaneet." Egloff pisti rahat taskuunsa ja nousi. "Ei pidä milloinkaan menettää toivoaan", sanoi hän, "hyvästi, herra Mehrenstein." Mehrenstein pudisti surullisena päätään ja ojensi velton kätensä. "Metsäasiaa järjestämään tulen itse teidän luoksenne, herra parooni", huomautti hän vielä alakuloisesti.
Egloff oli iloinen päästessään jälleen kadulle; tämä kuoleman, rahojen ja vekselien sekoitus oli tuntunut hänestä painajaiselta. Hitaasti asteli hän "Kruununprinssiä" kohden. Siellä sai hän tietää, että kreivi Shutow tosin oli vuoteessa, mutta oli antanut käskyn päästää parooni Egloffin luokseen. Egloff tapasi kreivin sängystä, teetä juomasta. "Ah, herra parooni", huusi hän, "toivon, ettei teillä ole ollut vaivaa minun tähteni." "Tulen maksamaan teille velkani", sanoi Egloff.
"Sillähän ei olisi ollut mitään kiirettä", huomautti kreivi ja heitti kuoren pöydälle vuoteensa viereen, "mutta haluatteko teetä? Tai konjakkiryypyn? Ettekö, täällä on paperosseja, istukaahan toki." Egloff sytytti paperossin ja istuutui: "Oletteko sairas?" kysyi hän. Kreivi nojautui mukavasti tyynyihinsä. "En lainkaan", vastasi hän, "tapani on vain pelattuani yön olla seuraava päivä iltaan saakka vuoteessa. Niinpä kävinkin sänkyyn heti tänne tultuani. Tällä tavalla saa parhaiten takaisin menettämänsä hermovoimat."
"Hyvin käytännöllistä!" huomautti Egloff. "Kellä vain olisi aikaa noin treenata itseään peliä varten."
"Sen ei pidäkään pelata", vastasi kreivi hiukan juhlallisesti, "sairain hermoin pelaaminen on diletanttisuutta, ja se on vaarallista. Te olitte myös eilen liian hermostunut ja tulinen."
Egloff puhalteli miettiväisenä savuja sikaristaan. "Sanokaapa, herra kreivi", alkoi hän, "miksi oikeastaan pelaatte. Voittaaksenneko?" Näin sanoessaan oli hän kuulevinaan Fastraden äänen, kun hän tuona iltana Sirowissa oli tehnyt hänelle saman kysymyksen. Kreivi rypisti kasvojansa: "Herra nähköön, millaisia kysymyksiä te teette? En tiedä, luonnollisesti voittaakseni. Charles Fox on sanonut: Parasta elämässä on pelissä voittaminen, sen jälkeen parasta pelissä häviäminen."
"Siinä tapauksessa ette siis voittaaksenne", huomautti Egloff.
Kreivi heittelehti levottomasti vuoteellaan: "Te tahdotte filosofeerata", sanoi hän, "merkki hermojenne huonosta tilasta. No kuulkaa, mitä eräs ystäväni, muuan Klebajew, sanoi. Hän oli narri, lopulta hullu, ja ampui itsensä. Hän sanoi näin: Pelaan joka yö, koska minusta on mielenkiintoista yhä uudelleen otella tuon salaperäisen ja käsittämättömän kanaljan kanssa, jota nimitetään onneksi."
"Hiukan pateettista", huomautti Egloff, "mutta selitys menee mukiin.
Miksi hän sitten ampui itsensä?"
"Siksi että hän oli hullu", vastasi kreivi. "Viime aikoina oli hänellä aina semmoiset puheet, ettei se ollut lainkaan hän itse, joka pelasi joka ilta, se oli toinen, ja toinen pelasi tahallaan huonosti, ja hänen, Klebajewin, täytyi aina maksaa tuon toisen pelivelat, ja hän oli nyt kyllästynyt maksamaan toisen pelivelkoja. No, ja sitten ampui hän itsensä. Täysi hullu."
Egloff oli hetkisen vaiti ja virkkoi sitten miettiväisenä itsekseen:
"Niin, siitä on aina kysymys, toisen velkojen maksamisesta."
Kreivi ojentautui hiukan ja katsahti Egloffiin ihmeissään ja huolestuneena. "Kuulkaahan, parooni, teidän pitäisi ottaa itsellenne toinen huone ja mennä nukkumaan, tehän käyttäydytte, kuin olisitte yhtä mieltä tuon hullun kanssa."
Egloff nauroi ja nousi seisomaan: "Kävelymatka kai tekee saman palveluksen", sanoi hän, "voikaa hyvin, hyvä kreivi, nopeaa toipumista."
"Kiitos, kiitos", sanoi kreivi, "ehkäpä tulette tänä iltana klubiin, olen joka hetki valmis antamaan hyvitystä."
"Enpä tiedä", vastasi Egloff, "pelkään, että kanalja, kuten ystävänne sanoo, ei nyt ole puolellani."
"Joutavia", väitti kreivi vastaan, "siis hyvästi."
Egloff meni; ulkona otti hän hatun päästään, hänen päätään särki; hän suuntasi kulkunsa puistoa kohden. Valtavan vihreinä kohosivat lehtokujat vaaleanharmaata taivasta vastaan, rastaat pitivät melua oksilla. Puisto oli vielä tyhjänä. Siellä täällä istui joku koulupoika penkillä kirja kädessään, ja lapsentyttö työnsi unisena vaunuja. Omituisen irtautuneelta ja kuin häneen kuulumattomalta tuntui Egloffista tänään tämä ympäristö, kuin unien valtakunnalta, jossa vaellamme. Mutta tuon tunsi hän aikaisemmilta valvotuilta öiltä.
Erääseen tienmutkaan pysähtyi hän. Tämähän oli oikea unten maailma, jossa epätodennäköinen näyttää luonnolliselta. Tuossa tuli Lydia Dachausen häntä kohden puettuna ruskeaan kevätpukuunsa, valkea siipi harmaassa hatussaan, kasvot ruusuisina, silmät kirkkaina. Hymyillen pysähtyi hän Egloffin eteen ja ojensi hänelle kätensä. "Siinähän te olette", sanoi hän. "Oletteko sitten odottanut minua?" kysyi Egloff kummastuneena.
"Olen", vastasi Lydia, "Adine sanoi minulle, että olitte kaupungissa, ja silloin arvelin, että olette täällä. Tahdotteko saattaa minua pitkin lehtokujaa alaspäin?" ja hän alkoi hitaasti kävellä Egloffin rinnalla.
"Jos se teitä huvittaa", vastasi Egloff jokseenkin epäkohteliaasti.
"Tietysti se minua huvittaa", vastasi Lydia. "Aavistin varmaankin jo edeltäpäin, että tapaisin teidät täältä, sillä aamulla herätessäni päätin heti ajaa kaupunkiin. En tiennyt itsekään miksi, mutta päätökseni oli varma. Niin, sellaista voi tapahtua, eikö totta?" Hän katsoi hymyillen Egloffiin.
"Minua ilahduttaa nähdä teidät noin iloisena", sanoi Egloff kuivasti.
"Niin, se on omituista", jatkoi Lydia äskeistä rupatustaan, "toisinaan ja aamulla herätessäni olen iloinen. Minusta tuntuu silloin, että kaikki, mikä on ollut surullista ja vaikeata, tulee jälleen hyväksi, elämä on äkkiä jälleen miellyttävää, ja minä iloitsen siitä aivan ilman mitään aihetta. Eikö teillekin satu sellaista joskus?" Kun Egloff ei vastannut, jatkoi hän: "Tämä valaistus tuntuu minusta myös hyvältä, liian paljoa aurinkoa en siedä, mutta tänäänhän kuljetaan kuin vaaleanharmaan, silkkisen varjostimen valossa. Ah niin, ajatelkaas, punaiset lampunvarjostimet, joita te kerran pilkkasitte, saavat lähtöpassin, ja minä hankin itselleni uudet vaaleanharmaasta silkistä, jotka katetaan valkealla silkillä, jotta niistä tulee oikein kirkkaat, se voi näyttää kauniilta, eikö totta?"
"Se voi näyttää kauniilta", toisti Egloff. Tämä tuttavallinen juttelu rauhoitti häntä, hän tahtoi kuunnella sitä.
"Gertrud Port", kertoi Lydia edelleen, "väittää että ne muka tekisivät ihon kalpeaksi ja harmaaksi, mutta katsokaahan, miten värit tänään ovat puhtaita ja selviä. No niin, Gertrud parka pelkää aina näyttävänsä pieneltä ruumiilta."
Lehtokujan päässä oli kioski, jossa oli kahvila, tuoleja ja pöytiä oli asetettu sen ympärille. "Syön täällä vähän jäätelöä", sanoi Lydia, "ja te saatte pitää minulle seuraa."
"Lieneekö tällainen tilanne erikoisen suositeltava?" vastasi Egloff viileästi.
Lydia oli kummastunut: "Miksi ei? Että te katselette, kun minä syön jäätelöä, sitä vastaan ei kai ihmisillä voi olla mitään sanomista." He istuutuivat siis. Kahvilanneiti astui esiin ja sanoi äänellä, jonka välinpitämätön rauhallisuus näytti ikäänkuin painostavan sitä, että hänen mielestään tilauksessa ei ollut mitään silmiinpistävää: "Mansikoita ja vaniljaa." Lydia tilasi mansikoita. "Mansikkahyytelö", kertoi hän, "on nuoruudestani saakka ollut mielihyytelöäni. Pikku tyttönä, kun jonakuna vuonna ensimäisen kerran oli mansikkahyytelöä, suljin ensimäistä lusikallista syödessäni silmäni ja ajattelin, että olinpa kokonaan unohtanut, että tämä oli parhainta maailmassa. Luulen, että olisi mainiota, jos voisimme aina välillä unohtaa kaiken, mikä meitä miellyttää, silloin olisi se yhä meille uutta."
Jäätelö tuotiin; Lydia sysäsi harsonsa syrjään ja alkoi syödä verkalleen ja nauttien. Egloff katseli häntä, tämä oli sellaista, joka teki hänen nykyisessä mielentilassaan suorastaan hyvää. Mitä hänellä lieneekään mielessään? ajatteli Egloff samalla.
Kun Lydia oli syönyt, nojasi hän tyytyväisenä tuolinsa selustaan. Hän heitti pikaisen silmäyksen kondiittorineitiin; tämä oli avannut lainakirjastoromaanin ja luki. Silloin sanoi Lydia hiljaa: "Nukankin nykyään paremmin."
"Se ilahduttaa minua", vastasi Egloff ja katsahti kummastuneena Lydiaan.
"Niin", sanoi Lydia, "olen keksinyt uuden unijuoman. Kun yö on kaunis, menen noin puoliyön tienoissa Amalian kanssa puutarhaan kävelemään. Aivan niinkuin viime vuonna hiivimme hiljaa puiston halki. Se muistuttaa niin suuresti viime vuotta, heliotrooppia ja oleanderipensaita, joiden ohitse kuljemme pimeässä, ja puutarhassa istumme samalla penkillä, jolla istuin viime vuonnakin. Istun siinä, ikäänkuin odottaisin, ja kun väsyn, menen takaisin sisään ja käyn vuoteeseen, niin voin nukkua."
Egloff kuunteli tarkkaavaisena ja hymyillen. Tämän naisen naiivi oveluus hämmästytti häntä. "Eikö se herätä huomiota talossa?" kysyi hän.
"Se herättää", vastasi Lydia rauhallisesti, "minulta on kysyttykin syytä siihen, no, minä sanoin että minua yöllä ahdistaa ja että minun täytyy päästä ulos. Eräänä yönä seurattiin meitä uloskin. Amalia ja minä seisoimme pensaan takana, kun hän meni meidän ohitsemme. Mutta nyt on hän rauhoittunut."
"Poika parka", mutisi Egloff. Silloin välähteli Lydian silmissä: "Minua ei kukaan sääli", sanoi hän. Egloff kohautti hieman olkapäitään, silloin rauhoittui Lydia heti jälleen, hän nousi, pani rahaa pöydälle ja veti harsonsa jälleen paikoilleen: "Nyt täytyy minun mennä", sanoi hän, "minua odotetaan anoppini luokse." Hän ojensi Egloffille kätensä. "Kiitän teitä seurasta. Erikoisen hupainen ette ollut, mutta kuuntelitte minua tarkkaavasti, sen tunnustan." Samalla katsoi hän Egloffia silmiin niin peittelemättömän keimailevasti kuin hänen tapansa oli.
Kun hän oli mennyt, istuutui Egloff jälleen. Hänestä oli miltei ikävä, että Lydia oli mennyt pois, tuo pikku rouva oli huvittanut häntä. Miten luja tahto hänellä oli! Miten arvelematta ja itsepäisesti hän piti päänsä!
Puisto täyttyi nyt. Grobinin porvarit vaimoineen ja tyttärineen tulivat iltakävelylleen, nauttimaan kultaisesta ilta-auringosta. Egloff istui vielä paikallaan ja mietti, pitikö hänen lähteä kotiin vai klubiin. Klubiin meneminen oli tietysti järjetöntä ja vastenmielistä, mutta kuitenkin tuntui hänestä siltä, että hän menee sinne.