VIIDESTOISTA LUKU.
Parooni Port ja Gertrud olivat iltavierailulla Padurenissa. Hitaasti asteli parooni Port parooni Warthen rullatuolin vieressä ja herrat keskustelivat piirikunnan vaaleista. Fastrade ja Gertrud seurasivat heitä. He lähtivät alhaalla puistossa olevalle pikku järvelle, sillä parooni Warthen tapana oli, milloin sää salli, istua auringonlaskun aikaan pikku järven rannalla katselemassa miten villisorsat lennosta laskeutuivat sen pinnalle. Gertrud valitteli heikkoa terveyttään: "Kevät on minulle liian voimakas, se kiihoittaa minua ja tekee minut jälleen väsyneeksi, ja muistot käyvät tähän aikaan niin selkeiksi ja voimakkaiksi, minä odotan kesän tuloa; silloin käyn keskipäivällä pitkäkseni kanervikkoon, siinä on hiljaista ja kuumaa."
Suojaiseen paikkaan järvenrannalle oli asetettu tuoleja, ja siihen käytiin istumaan. Ilta oli tyyni. Liikkumattomina seisoivat korte- ja kaislasaaret tummassa vedessä ja ilta-aurinko kultasi niiden latvoja; liikkumattomina seisoivat suuret puut järven rannalla, siellä täällä heloitti jo kastanja valkeassa juhlapuvussaan keskellä vihreään verhottuja koivuja. Rastaat lauloivat iltasäveleitään, kalat polskahtelivat vedessä, ja ruohikossa alotteli jo kurnutustaan sammakko, joka ei malttanut odottaa auringonlaskua. Vanhat herrat juttelivat juurikasveista, Gertrud oli jälleen muistojensa vallassa. Hän kertoi eräästä dresdeniläisestä nuoresta miehestä, jonka koko olemus oli tuskaisessa vireessä, jos niin voi sanoa, ja joka etsi vaimoa, joka tämäkään ei tuottaisi hänelle iloa vaan tuskaa, mutta lempeätä ja kirkastettua, jos niin voi sanoa, lohdullista. Fastrade ei kuunnellut, hän oli levoton. Tämä vierailu esti häntä tapaamasta Dietziä metsässä, ja hän tiesi Dietzin odottavan häntä siellä, hän tiesi, että Dietz häntä tänään erityisesti tarvitsi. Tuon Sirowin illan jälkeen eivät he olleet kohdanneet toisiansa, ja hän näki yhä uudelleen edessään Dietzin kasvot leimuavine silmineen ja kiihtymystä ja tuskaa kuvastavine ilmeineen. Hän olisi tahtonut olla Dietzin luona, saattaa järjestykseen hänen rauhattoman mielensä; "järjestyshaluisen naisen intohimoksi" oli Dietz nimittänyt hänen rakkauttaan, niin, sitä hän tahtoi ja hän luuli myös voivansa sen. Suhisevin siivin laskeutuivat nyt ensimäiset sorsat järven ruohistoon. Molemmat vanhat herrat katsoivat toisiinsa hymyillen, ja parooni Port selitti, että ennen vanhaan oli ollut enemmän sorsia ja ettei hän tiennyt, mistä se johtui. "Niin, se on ihmeellistä", sanoi parooni Warthe ja sitten istuivat he taas hiljaa ja odottelivat uusia sorsia.
Gertrud jatkoi ohuella, valittavalla äänellään: "Ja kuitenkaan, ilman näitä muistoja en voisi elää. Iltaisin, kun istun salissa ja katselen avoimesta ovesta, miten puutarhassa alkaa hämärtää, valtaavat muistot mieleni niin voimakkaasti, että unohdan kokonaan missä olen, ja kun palvelija tulee tuomaan lamppua ja isä kutsuu lukemaan Treitschkeä, silloin tuntuu minusta, kuin äkkiä vajoaisin hiljaiseen, synkkään syvyyteen."
Aurinko oli laskenut. Se oli sekoittanut hieman punaa veden metallin-tummaan väriin. Oli saapunut toukokuun illan kirkas, väritön hämärä. "Sinä et kai useasti näe Dietz Egloffia, vai miten?" kysyi parooni Port.
"Niin", vastasi parooni Warthe, "silloin tällöin pistäytyy hän täällä ja me tapaamme teepöydässä, mutta hän kuuluu noihin nuoriin, jotka eivät osaa keskustella vanhojen kanssa." Fastrade kuuli tämän, punastui, kumartui eteenpäin ja sanoi: "Ehkäpä hän paremmin osaisi, jos häntä enemmän rohkaistaisiin." Parooni Warthe teki kädellään torjuvan liikkeen. "Minä olen kohtelias kaikille vierailleni", sanoi hän, "mutta näiden täytyy itsensä ansaita ystävyyteni ja arvonantoni. Sinullahan, tyttäreni, kyllä tavallaan on oikeus puolustaa häntä. Olet mennyt kihloihin hänen kanssaan ja niinpä on hänen puolustamisensa niin sanoakseni sinun kutsumuksesi."
Parooni Port nauroi ääneen, sillä hänen mielestään oli hänen vanha ystävänsä sanonut hyvän sukkeluuden. Oli tullut jo niin pimeä, että sorsat laskeutuessaan veteen näyttivät suurilta varjoilta, ja sammakot alkoivat iltalaulunsa. Gertrud jatkoi unelmoiden muistojensa kertomista: "Sylvialla on myös muistonsa, ja hän sanoo olevansa onnellinen. Hänellä on lapsenmuistonsa, hän muistaa, miltä ensimäinen laahustallinen musliinipuku näytti, mutta minua eivät sellaiset muistot enää tyydyttäisi."
"Eikö Sylvia ole milloinkaan ollut rakastunut?" kysyi Fastrade hiljaa.
"Vanhin Tescheneistä hakkaili häntä jonkun aikaa" vastasi Gertrud, "ja hänkin kenties kuvitteli rakastavansa tätä, mutta asia jäi sikseen. Teschenhän onkin niin hirveän ruma."
"Alkaa olla kosteata", sanoi parooni Warthe, ja lähdettiin kotiin päin. Laskeutuva kaste rapisi lehdistössä, voimakas, viileä tuoksu nousi nurmesta. Parooni Port asteli jälleen parooni Warthen pyörätuolin vieressä ja vanhojen herrojen äänet kuuluivat rauhallisina ja selkeinä illan hiljaisuudessa. He puhuivat kasteesta. "Ilman tätä runsasta kastetta", sanoi parooni Port, "olisi toukokuu miltei liian kuiva." "Niin sanoo Ruhkekin", sanoi parooni Warthe, "mutta niityt ovat lupaavat." Molemmat tytöt seurasivat äänettöminä.
Sillä välin käveli Dietz Egloff metsänreunassa edestakaisin, iski kepillään lehtiä pois alhaalla riippuvista oksista ja hakkasi poikki tienvarrella kasvavat leiniköt. Hän oli raivoissaan siitä, ettei Fastradea kuulunut. Aurinko laski jo, ja Fastrade viipyi yhä. Mutta niinhän oli aina, hän puhui auttamisesta ja tukemisesta, ja nyt, jolloin hän olisi tarvinnut apua ja tukea yhtä välttämättömästi kuin jokapäiväistä leipää, nyt ei hän tullut. Metsässä pimeni, taivaalla näkyi jo tähti siellä täällä. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä kotiin.
Kotona sulkeutui hän huoneeseensa, hän ei tahtonut nähdä ketään. Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen mielessään tunne, että hänen oli laskettava tai kirjoitettava epämieluisia kirjeitä. Hän ei kuitenkaan ryhtynyt mihinkään, hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja heittäytyi vihansa valtaan. Nämä viime päivät eivät juuri olleet omiansa herättämään hänessä erikoista elämänhalua. Pelkkiä vastenmielisiä asioita. Ja sitä kai sentään mentiin kihloihin siksi, että tämmöisinä aikoina olisi joku, joka toisi elämään jotain kaunista ja puhdasta. Ja juuri nyt täytyi hänen jäädä tulematta. Padureniin ei hän tahtonut mennä, hänellä ei ollut halua joutua parooni Warthen "paheksumus" katseiden esineeksi. Tällaista hän hautoi mielessään, kunnes talossa kävi hiljaiseksi ja kello löi yksitoista. Silloin hän soitti ja käski Klausin satuloida Alin, hänen mustan ratsunsa. Klaus ei osoittanut mitään kummastelua, talossa olivat kaikki tottuneet herran öisiin ajoihin ja ratsastusmatkoihin.
Kun Egloff istui satulassa, oli hänen parempi olla. Ali alkoi iloisesti hyppiä, Egloff silitti sen kiiltävää kaulaa. Siinä oli vielä toveri, joka aina kaikesta huolimatta oli hyvällä tuulella. Monet seikkailut olivat he yhdessä kokeneet, niin, Ali oli ainoa seuralainen, joka ei milloinkaan ollut suututtanut häntä. "No, eteenpäin poikaseni", huusi Egloff, ja ori alkoi ravata.
Niityt, joiden ohi he kulkivat, henkivät tuoksua ja viileyttä, laitumella oli hevosia, suuria, tummia olentoja, jotka näyttivät kahlaavan valkeissa, kosteiden apilain yllä leijailevissa sumuvyöhykkeissä. Ali tervehti niitä äänekkäällä hirnunnalla. Eräässä koivumetsikössä pudistivat oksat heidän päälleen kastetta suihkun tavoin, jossain lepikössä lauloi satakieli, kaiuttaen liverryksiään virkeästi hiljaiseen luontoon. Sitten kulki matka ohi pienten kyläpuutarhojen, joista levisi makea kakkivien herneiden tuoksu. Mökkien kynnyksellä istuskeli poikia soittaen harmonikkaa, uni ei maistunut heille valoisina öinä. Äkkiä Ali pysähtyi, oltiin krouvin edustalla. Egloffia nauratti. "Vanha viekottelija", sanoi hän, "no, no, viettäkäämme muistojamme." Ja hän astui maahan. Tumma Lene tuli ulos ovesta, hän nauroi Egloffille leveätä nauruaan: "Herra parooni on jälleen matkalla", tuumi hän.
"Niin, Lene", vastasi Egloff, "otappas Ali, se tahtoo taas viivähtää sinun luonasi. Kuka voisi nukkua tällaisina öinä, ei kai sinunkaan veresi ole levollinen?" Lene kohotti käsivarsiaan ja venyttelihe: "On se mukava yö", tuumi hän, sitten tarttui hän hevosen suitsiin, taluttaakseen sen vajaan.
Egloff astui hitaasti maantietä pitkin Barnewitziä kohden. Hän tahtoi katsoa puutarhan aidan luota, istuiko Lydia tosiaan penkillä ja odotti, ja sitten, yhdentekevää, kotia hän ei voinut mennä ja jotakin täytyi tällaisena yönä tehdä. Puutarhan aidan pienen takaveräjän huomasi hän olevan avoinna niinkuin viime vuonnakin. Hän astui sisään ja kulki pitkin tuttuja teitä. Tuossa oli pieni suihkukaivo hiekkakivialtaineen ja ohuine suihkuineen, leikatut puksipensaikot voimakkaine, kirpeine tuoksuineen; aina, milloin hän tunsi puksipuiden tuoksua, täytyi hänen ajatella Lydiaa. Hän kääntyi suurelle lehtokujalle, ja oikein, tuolla penkillä, seljapuun alla hän istui. Kun Egloff astui hänen eteensä, hypähti hän ylös, lennähti hänen kaulaansa, syleili häntä niinkuin lapset koko käsivarrellaan, riippui hänen rinnallaan kevyenä ja vavisten: "Siinähän olet", kuiskasi hän, huokaisten syvään helpotuksesta, "jo portilta saakka kuulin tulosi, jo lähtiessämme puutarhaan tiesin, että tulisit. Sanoin Amalielle: 'tänään tapahtuu jotain, koko puutarha on kuumeessa'."
Egloff piti pientä olentoa rintaansa vasten kohollaan ja kantoi hänet penkille, jonka yli seljapuu levitteli kukkiaan kuin valkea, tuoksuva verho. Puutarhassa oli niin hiljaista, että kuuli selvästi pienen suihkukaivon solinan ikäänkuin kuiskailevan, innokkaasti kertovan äänen.
"Mitä tapahtuukin", sanoi Lydia, kun Egloff sanoi hänelle hyvästi, "minä istun täällä ja odotan." Egloff meni takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin, hän kulki hitaasti ja koetti säilyttää sitä unelmanomaista tunnetta, jonka vallassa hän koko ajan oli ollut. "Kunpa en vain täydelleen heräisi", ajatteli hän, "heräämistä on vältettävä." Kun hän kääntyi puksipuiden reunustamalle tielle, tuli Dachausen nopein askelin häntä vastaan. Molemmat miehet seisoivat hämärässä silmänräpäyksen vastakkain. Egloff mietti, että hänen olisi sanottava jotain, kun hän samassa kuuli, miten Dachausen huusi hänelle hammasta purren: "Roisto!" Sitten menivät he toistensa ohitse.
Dachausen kuunteli poistuvia askeleita, kunnes hän päätteli niiden saapuneen portille. Ensimäiseksi valtasi hänet suuren vapautuksen tunne, nyt hän oli päässyt selvyyteen, selvyyteen kaiken tuskaisen epäilyn, vartioimisen ja vakoilun jälkeen. Nyt oli aave muuttunut lihaksi ja vereksi, nyt oli hänellä joku, johon hän saattoi tarttua. Oli miltei mieluista tuntea, miten viha kuumana kiehui hänen veressään, hänestä tuntui, kuin olisi hän itse käynyt suuremmaksi ja leveämmäksi. Hän ojensihe suoraksi ja hänen askeleensa kävivät koviksi ja varmoiksi. Kiireesti meni hän lehtokujaa alaspäin, ja kun hän näki Lydian istuvan penkillä, ojensi hän tälle käsivartensa ja sanoi: "Tule!" Lydia nousi ja otti hänen tarjotun kätensä vastaan, sitten astuivat he äänettöminä taloa kohden, nousivat portaita ylös ja astuivat lasioven kautta saliin, jota nyt valaisi yksi ainoa kynttilä. Dachausen talutti Lydian tuolin luo, jolle tämä vaipui istumaan, hänen päänsä nojasi taaksepäin ja kädet olivat velttoina tuolin kaiteella. Tämä lemmenkohtaus, jota hän oli niin kiihkeästi kaivannut, oli murtanut hänet, hän alkoi itkeä hiljaiseen, tyyneen tapaansa, ei tuskasta eikä pelosta, vaan niinkuin lapset itkevät, kun ovat väsyksissä. Dachausen seisoi hänen edessään ja katsoi häneen. Miten kalpea hän on, ajatteli Lydia, ja miten hänen kasvonsa nytkähtelevät. Lyöneekö hän minua? Mutta Dachausen kääntyi poispäin ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin. Lydia huomasi vielä, että hänellä oli jalassaan pystykärkiset turkkilaiset tohvelinsa, sitten sulki hän silmänsä. Nyt alkoi Dachausen puhua, aluksi hiljaa ja vaivalloisesti, Lydia ei ymmärtänyt mitä hän sanoi, vähitellen kävi hänen äänensä kovemmaksi, uhkaavammaksi, sanat vyöryivät toistensa ylitse: "Onko sinulla koskaan ollut valittamista minua vastaan? Olenko koskaan ajatellut muuta kuin sinua, sinun onneasi, sinun asemaasi, sinun huviasi, sinun vaatteitasi, herra tiesi mitä kaikkea? Ja sinä tuotat häpeän koko talollemme, ja vielä tuollaisen Egloffin kaltaisen lurjuksen vuoksi! Tätä on kai jatkunut jo kauan, nyt on minulle kaikki selvää, en huomannut sitä vain senvuoksi, etten voinut kuvitella moista halpamaisuutta." Lydia avasi silmänsä jälleen, Dachausen asteli hänen edessään kiivaasti edestakaisin, toisinaan huitoi hän molemmin käsin kiivaasti ilmaa ja hänen rinnallaan seinällä seurasi hänen varjonsa, pieni, leveä varjo, nostellen korkealle jalkojaan, joissa tohvelit pysty kärkineen näyttivät kummallisen suurilta. "Ja muut", jatkoi Dachausen, "muut ovat sen kai tienneet jo kauan, he kai osoittavat sormellaan meitä. Minä olen aina koettanut pysyttää elämääni puhtaana ja moitteettomana ja nyt teet sinä sen naurunalaiseksi ja peität sen häpeään. Inhoan elämääni, inhoan sinua, inhoan itseäni, inhoan koko tätä taloa." Hän pysähtyi ja polki jalkaansa, ja hänen takanaan pysähtyi pieni varjo ja polki myöskin jalkaansa.
Tämä kaikki on hirveätä ja surullista, ajatteli Lydia, mutta kunpa se vain olisi ohitse! Mitä tapahtuneekaan, nyt vain hiukan lepoa.
Dachausen oli hetken ollut vaiti, nyt seisahtui hän Lydian eteen ja sanoi äänellä, joka äkkiä oli käynyt rauhalliseksi ja arvokkaaksi: "Annan sinulle päivän aikaa asioittesi järjestämistä varten. Huomenna lähden matkalle, en halua enää tavata sinua. Kun tulen takaisin, silloin on sinun oltava poissa, sinun on mentävä äitisi luokse ja odotettava minun toimenpiteitäni." Hän aikoi mennä, mutta kääntyi vielä kerran ympäri, hänen kasvoissaan vavahteli. "Hän alkaa itkeä?" ajatteli Lydia.
"Lydia", sanoi hän vapisevalla äänellä, "täytyikö näin käydä?" Mutta hän häpesi heikkouttaan ja lähti nopeasti huoneesta.
Lydia jäi suljetuin silmin tuolille istumaan, hiljaisuus teki hänelle hyvää, jo alkoi kaikki häipyä hänen mielestään, kun hän samassa kuuli Amalien lempeän äänen: "Rouva paroonittaren täytyy nyt mennä nukkumaan."
"Niin, Amalie, nukkumaan", sanoi Lydia, syvään helpotuksesta huokaisten.