KUUDESTOISTA LUKU.
Fastrade ei voinut nukkua, hän makasi vuoteellaan ja kuunteli ääniä, jotka öisessä hiljaisuudessa kaikuivat talossa, lattioiden risahtelua, kellojen nakutusta. Pesässään ikkunan yläpuolella visersivät pääskyset hiljaa unissaan. Ja ajatukset kävivät itsepäisen läpitunkeviksi, niinkuin niiden on tapana unettomina öinä. Kaikki, mihin ne kohdistuivat, sai uhkaavan ja vihamielisen näön, elämä näytti vaaralliselta ja kavalalta ja sen keskuksena oli Dietz Egloff kevytmielisine ja ilkkuvine hymyineen, ja kuitenkin väijyivät kaikki vaarat ja kaikki paha juuri häntä. Kova pelko valtasi Fastraden mielen, pelko, jollainen hiipii kimppuumme vain pimeänä yönä ja unissa ja saa meidät kauhuissamme hypähtämään pystyyn vuoteellamme. Aamupuoleen hän nukkui, mutta pian heräsi hän jälleen ikkunanruutunsa helähdykseen. Hän kuunteli, se kuului jälleen, hänestä oli, kuin heitettäisiin jotain ikkunaan. Hän hypähti vuoteeltaan, kiiruhti ikkunaan ja avasi sen. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta puutarha oli aivan valoisa ja tuolla, punaisia tulpaaneja kasvavan lavan edessä, seisoi harmaaseen vaippaan ja harmaaseen harsoon verhoutunut olento, Lydia Dachausen. Fastrade ei ymmärtänyt, mutta silloin viittasi Lydia päivänvalollaan ja alkoi puhua. "Niin, minä se olen, oi, tulkaa tänne luokseni, minun täytyy saada puhua kanssanne, se koskee häntä."
"Hyvä, minä tulen", huusi Fastrade puutarhaan. Yön kauhujen jälkeen tuntui hänestä itsestään selvältä, että hän tarkoitti Egloffia ja että tätä uhkasi vaara. Nopeasti pukeutui hän aamunuttuunsa, kietoi saalin ympärilleen, meni hiljaa nukkuvan talon läpi verannalle ja astui puutarhaan.
Lydia oli istahtanut penkille, pannut kätensä ristiin helmaansa, hiukan eteenpäin kumartuneena tuijotti hän Fastradeen pelokkaan näköisenä, ja hänen silmänsä loistivat niinkuin kosteat jalokivet. Fastrade pysähtyi penkin eteen. "Mitä on tapahtunut?" kysyi hän hiljaa. Lydia alkoi itkeä: "Hyvä jumala, on tapahtunut niin paljon hirveätä", vastasi hän, "mutta sehän on yhdentekevää, sen vuoksi en olisi tullut teidän luoksenne, mutta hänelle ei saa tapahtua mitään. Mieheni varmaankin tappaisi hänet, ja sitä on tahdo, vain sitä en! Ja te voitte pelastaa hänet, teitä tottelee hän, teitä uskoo hän, ja tehän tunnette täkäläisten herrojen hirveät lait. Minä, minä en voi tehdä mitään."
Fastrade oli käynyt aivan kalpeaksi, ja hän nojasi toisella kädellään penkin selustaan: "Teidän miehenne tahtoo surmata Dietz Egloffin, miksi?" kysyi hän.
Lydia väänteli pieniä, huolellisesti hansikoituja käsiään ja katsoi rukoillen Fastradeen: "Miten voin kertoa teille kaikki nuo hirveät asiat", huusi hän, "varmaankin Fritz surmaa hänet. Matkustan äitini luokse, vaununi seisovat tuolla portilla, Fritz — niin, Fritz on ajanut minut kotoa, mutta mitä minusta. Teidän täytyy antaa hänelle anteeksi, teidän täytyy pelastaa hänet, en tahdo hänen kuolevan minun tähteni. Hyvä jumala, ymmärrätte kai!"
Fastrade oli ymmärtänyt; hän punastui, hänen silmänsä olivat aivan avoimet, niistä ilmeni suuri tuska ja samalla jotain kovaa ja väkivaltaista, penkin selustasta pitelevä käsi vapisi, mieluimmin hän olisi lyönyt noita pieniä, kalpeita nukenkasvoja, jotka siinä katselivat häneen. "Nyt olette vihainen", valitti Lydia, "ja minulle saattekin olla vihainen, mutta hänet täytyy teidän pelastaa, enhän minä voi mitään tehdä. Luulen, että jos minä kuolisin, silloin ei Fritzin tarvitsisi surmata häntä. Minulla onkin pieni pullo oopiumia, mutta minä en voi, minä en voi kuolla, minua niin hirveästi peloittaa." Hän peitti kasvonsa käsillään, huojutti ruumistaan edestakaisin ja voivotteli hiljaa itsekseen. Fastrade oli jälleen tullut levolliseksi, hän katsoi Lydiaa samalla kertaa säälien ja inhoten, kuin pientä, vikisevää eläintä; sitten istuutui hän hänen luokseen penkille, pani kätensä Lydian levottomalle kädelle ja puhui hänelle kuin pienelle lapselle. "Teidän ei tarvitse kuolla, sitä ei kukaan teiltä vaadi, teidän täytyy nyt rauhoittua, minä en tässä voi auttaa, miehillä on lakinsa, se täytyy kestää. Mutta eihän aina tarvitse pelätä juuri pahinta, ja sittenhän kai hän auttaa teitä, suojelee teitä, hänhän on tuhonnut elämänne, eikä siis voi jättää teitä." Fastraden ääni alkoi vapista ja sitten kokonaan pettää.
"Luuletteko?" kysyi Lydia ja kalpeat kasvot alkoivat elostua ja huulten ympärille kohosi miltei hymyn tapainen. Fastrade vetäisi kätensä Lydian kädestä ja siirtyi kauemmaksi hänestä. Tässä liikkeessä ilmeni niin voimakasta vastenmielisyyttä, että Lydia jälleen näytti pelästyneeltä ja alkoi itkeä.
"Teidän täytyy nyt lähteä", sanoi Fastrade, "jos aiotte ennättää junaan." Kuuliaisesti nousi Lydia paikaltaan. "Niin, minä lähden", sanoi hän, "miten hyvä te olettekaan"; ja hän kumartui suutelemaan Fastraden kättä; mutta Fastrade tempasi sen pois niin kiivaasti, että Lydia hämillään jäi hetkeksi seisomaan paikalleen: "Niin, hyvästi sitten", sanoi hän hiljaa ja meni, kulki pienin sipsuttavin askelin kukkalavojen ohi puiston portille päin.
Fastrade oli myös noussut penkiltä ja käveli muutamia askeleita, mutta tulpaanilavan eteen pysähtyi hän, kädet hervottomina riippuen, kuin olisi häneltä puuttunut rohkeutta liikahtaakaan. Aurinko nousi, kaste, joka oli harmaana peittänyt ruohoja ja kukkia, alkoi säkenöidä. Linnan tumman julkisivun ikkunat loistivat punaisina, kuin olisivat ruusut alkaneet niiden takana kukkia, ja koko puutarhan yllä oli ruusuinen hohde; se kohdistui myös tulpaanilavan luona olevaan valkeaan olentoon, kalpeihin kasvoihin, riippuviin, vaaleihin palmikkoihin. Suurin, kyyneleettömin silmin katseli Fastrade nousevaa aurinkoa, itkeä hän ei voinut, mutta hän olisi tahtonut huutaa, päästää huudon kuin villi tai lintu metsän hiljaisuudessa, kutsuen koko luonnon tuskansa todistajaksi.
Tämä päivä tuntui Fastradesta hyvin pitkältä, tämä Padurenin kesäpäivä tavallisine pienine puuhineen, aterioineen, keltaisine auringonpaisteineen, puheluineen täti Arabellan kanssa ja kävelyineen puutarhassa, josta hän palasi kädet täynnä valkeita narsisseja, järjestääkseen ne maljakkoihin. Fastrade oli kalpea ja levollinen, tehty päätös karkoitti kaikki ajatukset ja tunteet taaemmaksi, missä ne hiljaa väijyivät tilaisuutta päästä jälleen esille.
Illan tullen käski hän valjastamaan hevosensa ja ratsasti tallirengin saattamana metsään. Se oli juuri ennen auringonlaskua; kaikkialla ajettiin karjaa kotiin, paimenet lauloivat, mökkien piipuista kohosi savu, näyttäen kullanpunaiselta ilta-auringon hohteessa. Miellyttävän iloinen tunnelma painoi leimansa tähän illan viimeiseen hetkeen. Fastrade hoputti hevostaan, hänen oli kiire päästä perille. Metsässä ampumamajan edustalla astui hän satulasta, jätti hevosensa tallirengin huostaan ja meni majaan. Avoimesta ikkunasta lankesi ilta-auringon hohde pieneen huoneeseen ja kultasi sen ylt'yleensä. Viimeisten säteiden valossa tanssivat hyttyset kuin vaalea pöly, majan edustalla olevalle pienelle metsäniitylle olivat metsäkauriit jo saapuneet, syöden polvenkorkuisessa, kullanpunaisessa ruohikossa. Oli niin rauhallista, mutta Fastrade ei päästänyt tätä rauhaa eikä niitä muistoja, jotka täällä asustivat, lähellensä. Hoikkana ja suorana seisoi hän sinisessä ratsastuspuvussaan keskellä huonetta ja ajatteli tehtäväänsä. Hän oli kutsunut Dietz Egloffin tänne sanoakseen hänelle, että heidän täytyi erota, ja hän tahtoi, että Dietz myöskin ymmärtäisi, miksi. Nyt kuuli hän ulkoa askeleita, ja heti sen jälkeen astui Egloff sisään. "Hyvää iltaa", sanoi hän. "Hyvää iltaa", vastasi Fastrade ja ojensi Dietzille kätensä, jota tämä kohteliaasti suuteli. Hän huomasi heti, että Dietz oli hämillään, ja tämä liikutti häntä. Hän alkoi puhua — nopeasti, pysähtymättä, ikäänkuin olisi hän pelännyt rohkeutensa pettävän, jos hän epäröisi. "Pyysin sinua tulemaan tänne, en tahtonut noin vain hiljaa lähteä luotasi, arvelin, ettei se soveltuisi meille kumpaisellekaan, ennenkuin välimme olisi selvä — ja siksi tulin."
Keveä puna kohosi Egloffin kasvoille, hän kääntyi poispäin, otti tuolin ja asetti sen Fastraden eteen. Kun tämä oli istuutunut, istahti hänkin puupenkille. Hän ei katsonut Fastradeen, vaan alas ratsupiiskaansa, jolla hän leikitteli. "Sehän oli hyvin ja oikein menetelty", sanoi hän, "ja niinhän oli käyväkin, muuta en osannut odottaakaan. Tiesinkin, että näin tulisi käymään. Häväistysjuttu älköön lähestykö Fastrade Warthea, niin että kaikkihan on niinkuin olla pitää. Tässä eivät mitkään typerät muistot ole paikallaan. Kun ajattelen, miten seisoit tuossa ovella ja puhuit auttamisesta ja tukemisesta, niin sehän ei lainkaan kuulu asiaan."
"Se kuuluu asiaan", huusi Fastrade intohimoisesti, "jos olisit sairas, tai köyhä, tai kaikkien hylkäämä, silloin pysyisin rinnallasi, se olisi ainoa paikka maailmassa, joka kuuluisi minulle, mutta minulla täytyisi olla sen omistusoikeus, sinun täytyisi kuulua minulle. Mutta nyt et enää ole minun."
Egloff katsahti ylös, hänen silmänsä näyttivät synkiltä ja vihaisilta:
"Kuulunko Lydia Dachausenille?" kysyi hän.
"Hän oli tänä aamuna luonani", jatkoi Fastrade, "hän tietää sinun olevan vaarassa ja luuli minun voivan tehdä jotain sinun pelastamiseksesi. Niin menettelee vain nainen, jolla on oikeus sinuun."
Egloff kohautti hiukan olkapäitään: "En ole niin antelias jakelemaan omistusoikeuksia itseeni; tämä pikku rouva, joka riippuu kiinni minussa, on seikkailu, sattuma, synti — mitä kaikkea muuta tahansa, mutta ei kohtaloni. Lydia Dachausen ei tule kysymykseen. Ettet sitä ymmärrä, ettet voi asiaa sivuuttaa!"
Fastrade pudisti päätään: "En, sitä en voi koskaan ymmärtää, että nainen, joka sinun tähtesi tärvelee koko elämänsä, ei tulisi kysymykseen, sen ohitse en voi päästä, se tuntuisi siltä kuin tallaisin elävää ruumista."
Aurinko oli laskenut ja pikku majassa hämärsi. Niityltä ja suurista kuusista huokui viileyttä sisään; lepakko oli eksynyt huoneeseen ja lenteli matalan katon alla taukoamatta ympäri, silloin tällöin hipaisten siivillään seiniä. Egloff oli hetkisen ollut vaiti, nyt alkoi hän jälleen puhua, ja hänen äänensä kaikui hillityltä ja matalalta, kuin olisi hänen täytynyt pakoittaa se rauhalliseksi: "Niin on teillä aina ollut tapana täällä linnoissa, jalomielisyys, sääli, ylpeys, kunnia, kaikkea sellaista olette te sisällyttäneet rakkauteen, asioita, joilla ei ole rakkauden kanssa mitään tekemistä, joihin se päinvastoin tukahtuu. Lydia ei niistä mitään tiedä, hän syrjäyttää kaikki."
"Lydia raukan ainoa oikeus on oikeus sinuun", vastasi Fastrade hiukan juhlallisesti, "ja jos enää voin mitään toivoa ja mistään iloita, niin toivon sitä, että suojelet häntä etkä häntä jätä."
"Oh, tuon tunnen", keskeytti Egloff hänet kiivaasti, "aina olet tahtonut hyveelläsi kirkastaa minua, jotta rakkautesi voisi puolustaa kohdistumistaan tällaiseen. Mutta pelkäänpä, että se ei voi puolustautua."
"Ah, jättäkäämme se", sanoi Fastrade väsyneesti, "se ei ole voinut auttaa ketään, se ei enää tule kysymykseen."
Hiljaa ja kuin itsekseen mutisi Egloff: "Ei tule kysymykseen — no, se olisi ollut ainoa, mikä tässä kirotussa maailmassa vielä olisi tullut kysymykseen." Oli tullut niin pimeä, etteivät he enää voineet selvästi nähdä toisiansa. Heidän yläpuolellaan kuului yhä vielä pienten siipien taukoamaton suhina, mutta äkkiä löysi lepakko pääsyn avoimesta ikkunasta, se päästi kimeän äänen ja lensi metsän pimentoon.
"Minun täytyy nyt mennä", sanoi Fastrade, "jää hyvästi, Dietz." Hän ojensi Egloffille kätensä, ja tämä puristi sitä vaieten. Fastrade kääntyi pöytää kohti, missä hänen hansikkaansa ja ratsastuspiiskansa olivat, jäi siihen hetkiseksi seisomaan, — kuului hiljainen, kirkas putoavan kullan kilahdus. Hän oli ottanut Egloffin antaman sormuksen sormestaan ja laskenut sen pöydälle, sitten meni hän ulos.
Kotia tultuaan sai hän Christophilta kuulla, että parooni Port oli ollut siellä ja juuri lähtenyt. Muuttaessaan pukuaan ajatteli hän: niinhän pitääkin, nyt on Lydian, minun ja Dietzin asia matkalla kaikkiin muihin linnoihin.
Fastrade meni isänsä luokse. Parooni ja paroonitar Arabella istuivat vierekkäin sohvalla ja kalpeat kasvot tähystelivät jännittyneinä ovelle. "Hyvää iltaa", sanoi Fastrade sisäänastuessaan. "Hyvää iltaa, lapseni", vastasi parooni juhlallisesti, "istu." Fastrade istuutui, pani kädet ristiin syliinsä, katseli eteensä lampunvaloa kohden ja odotti. Parooni katsahti sisareensa, tämä nyökäytti huolestuneesti päätään, sitten kuivasi parooni huuliaan nenäliinalla, rykäsi ja puhui ilmeisesti ponnistellen: "Port oli täällä, hän on puhunut tätisi kanssa, no niin, ja tätisi on puhunut minun kanssani. Hän kertoi asioita, jotka huolestuttavat meitä suuresti." Hän pysähtyi ja katsoi odottavan näköisenä Fastradeen. Tämä ei liikahtanut, hän katseli yhä edelleen lamppuun, mutta sanoi rauhallisesti ja selvästi: "Olen juuri purkanut kihlaukseni Dietz Egloffin kanssa." Jälleen katsahtivat molemmat vanhukset toisiinsa, paroonitar jopa hymyilikin tuskin huomattavasti, ja parooni nyökäytti päätään. "Vai niin", sanoi hän, ja puhuminen kävi hänelle helpommaksi, "no niin, en ole tyttäreltäni muuta odottanutkaan. En tosin muista, että täällä Padurenissa milloinkaan olisi joku Warthe kihlaustaan purkanut, sehän onkin perheelle aina epämiellyttävää, mutta näissä oloissa ei kai meille jää muuta neuvoa. Jos olisit aikoinasi kuunnellut varoituksiani, olisi meiltä säästynyt paljo huolia. Mutta jättäkäämme se, tämän nuoren miehen asia on toimitettu." Ja hän teki kädellään liikkeen ylhäältä alas, niinkuin hänen tapansa oli sellaisissa tapauksissa tehdä. Fastrade tahtoi nousta seisomaan, tahtoi vastustaa tuota vapisevaa ukonkättä, joka näytti sulkevan Dietz Egloffin arkunkannen, mutta hän oli vaiti. "No, ja sinä kyllä pian tämän unohdat", jatkoi parooni iloisesti, "sinulla on kotiseutusi, toimintapiirisi, mehän elämme täällä oikein hupaisesti yhdessä, kuka voi moittia meitä mistään, kuka voi meille mitään, hätäkö meillä." Paroonitar Arabella nousi, astui Fastraden luokse ja suuteli häntä otsalle, parooni laski kätensä Fastraden kädelle, mutta tämä ojensihe, ikäänkuin olisivat nämä hyväilyt tehneet hänelle kipeää. "Emmekö lue?" sanoi hän ja tarttui St. Simonin muistelmiin. "Hyvä", sanoi parooni, "minulla ei ole mitään sitä vastaan." "Lukekaa, lukekaa", sanoi paroonitar; hänen kyynelöivät kasvonsa hymyilivät; "tuon teille appelsiineja, on juuri saapunut uusi lähetys."