NELJÄS LUKU.
Oli vielä aivan pimeä, kun Fastrade heräsi. Oli varmaankin aika laskea pois valvontavuorolla olevat, ajatteli hän ja nousi istumaan vuoteessaan, mutta kun hän kuunteli, vallitsi hänen ovensa ulkopuolella syvä äänettömyys niiden alinomaa edestakaisin kulkevien hiljaisten askelten asemasta, jotka eivät sairashuoneessa milloinkaan tauonneet. Silloin hän muisti: hän oli kotona. Hän nojautui jälleen tyynyihin, kohotti kätensä ylös ristiin päälaelleen ja tuijotti pimeyteen. Aluksi tuotti hänelle voimakasta mielihyvää tunne, että sai jäädä makaamaan, nukkumaan, — kuinka usein hän olikaan sairaalassa sitä toivonut; mutta uni ei tullut ja eileniltaiset kuvat nousivat jälleen hänen mieleensä, hänen isänsä kalpeat kasvot, täti Arabellan kapea, tumma olemus, sellaisena kuin hän seisoi keskellä salia ja avuttomana itki. Hän nousi ylös. Ei, tämä tuskallinen toivottomuus, joka eilen illalla oli tehnyt hänet kipeäksi, ei enää saisi häntä valtaansa. Hän sytytti kynttilän ja alkoi pukeutua. Se virkisti häntä; hän ajatteli lapsuusaikojaan, kuinka pikku Fastrade oli unohtanut kirjoittaa ranskan kirjoitustaan ja pukeutui viluissaan talviaamuna kynttilän valossa, kaikkien muiden vielä nukkuessa.
Pitkässä huoneiden rivissä vallitsi vielä pimeys. Joku piika kulki äänettömänä edestakaisin, jalkaan pistetty kynttilänpätkä kädessään, ja pieni liekki loi seinille suuria, häilyviä varjoja. Mahtavien kaakeliuunien edessä oli harmaita olentoja, jotka latoivat puita pesään, sytyttivät ne, ja märät halot alkoivat äkäisesti rätistä. Kummastuneina ja peloissaan kuin aavetta katselivat palvelijat Fastradea, kun hän äkkiä ilmaantui heidän joukkoonsa ja hitaasti astui huoneiden läpi. Fastradesta oli kuin voisi hän nyt hiipiä kaikkiin näihin huoneisiin, kun ne näyttivät nukkuvan pimeässä tai lepattavassa uuninvalkeassa, löytääkseen niistä kaiken sen, mikä hänelle kerran oli ollut tuttua ja rakasta. Salin viereistä huonetta valaisi uunin tuli kirkkaasti, ja uunin edessä istui Merlin, vanha setteri, ja katseli miettiväisenä tuleen; kun Fastrade astui sisään, käänsi se päänsä häntä kohden ja katseli häneen rauhallisesti. "Merlin", sanoi Fastrade, ja silloin se nousi hitaasti, tuli hänen luokseen ja hieroi pehmeästi päätään hänen polviinsa; Fastraden mieleen johtui se hiljainen, väsynyt tapa, jolla Arabella täti eilen oli tervehtinyt häntä. "Tule, Merlin, lämmitellään", sanoi hän ja istuutui uunin edessä olevalle tuolille; Merlin asettui hänen viereensä ja molemmat tuijottivat nyt valkeaan, ja Fastradesta tuntui, kuin ei hän milloinkaan olisi ollutkaan poissa, kuin ei hän olisi lakannutkaan kuulumasta tähän ihmeelliseen, vanhaan taloon, jonka hämärissä, unisissa sopissa kaikkialla näytti asustavan äänetön valitus.
Mutta lämpimässä istuminen teki raukeaksi, sitä paitsi oli Merlinin mustassa kuonossa, sen ruskeissa silmissä, jotka lieden valossa tulivat lasimaisen kirkkaiksi, niin toivottoman rauhallinen katse, kuin ei elämässä enää olisi voinut tapahtua mitään. Kärsimättömänä nousi Fastrade, kulki jälleen huoneiden läpi; ikkunanluukut olivat avatut, valkea, usvainen talviaamu katsoi sisään ikkunoista. Fastrade katsahti pihalle, tallit ja palkollisten rakennus seisoivat siinä niin epämiellyttävän selvinä kuin esineet näyttäytyvät nousevan auringon valossa. Ulkona oli varmaankin hyvin kylmä; avoimesta tallinovesta tuli höyryä, palvelijain rakennuksen portaille ilmestyi Ruhke, muodottoman suurena ja paksuna, kokonaan pitkään lammasnahkaturkkiin verhoutuneena, kasvot kalpeina ja pöhöttyneinä. Alakuloisena silmäili hän itsellisten rakennuksille johtavaa tietä pitkin, ja tätä tietä myöten tuli pitkä jono harmaita olentoja hitaasti ja vastahakoisesti; vaaleita, rumanvärisiä täpliä kaiken tämän valkean keskellä. Fastradea puistatti; kuinka hirvittävän ilottomalta näytti hänestä tämä harmaa jono, täytyikö täällä tosiaan kaiken olla noin ilotonta, täytyikö täällä, mihin katsoikin, tehdä kipeää, eikö täällä milloinkaan päässyt irtautumaan tuosta säälistä? Hän kääntyi poispäin, salissa kohtasi hän pienen palvelustytön; ruusunpunaisessa karttuunipuserossaan, punainen huivi päässään seisoi hän siinä, posket pakkasesta hehkuvan punaisina, pienet silmät kirkkaina. Kun tyttö näki Fastraden, nauroi hän, avasi leveän, punaisen suunsa ja näytti valkeat hampaansa. Fastrade nauroi myöskin: "Trine, sinähän se olet", sanoi hän, "sinusta on tullut suuri ja sinusta on tullut kaunis." Trinen kasvot punastuivat kauttaaltaan, hän suoristi ruumistaan ohuen puseronsa alla ja ravisti sitä hiukan, kuin olisi hänestä suurena ja sievänä oleminen tuntunut miellyttävältä ja lämpimältä. "Tänään tulee pakkanen", jatkoi Fastrade vain pidättääkseen tyttöä vielä luonaan, nähdäkseen tämän nuoren, värikkään ja nauravan olennon vielä edessään. "Niin, neiti." — "Mutta kaunis ilma tänään tulee." — "Niin, neiti." Nyt nousi aurinko, ruusunpunaista valoa virtasi saliin, liukui yli tumman paneelauksen, tarttui kattokruunun kristalleihin. Trine seisoi siinä, aivan ruusuisen hohteen punaamana, ja nauroi leveätä nauruansa. Fastrade tunsi, miten valo tulvasi hänenkin ylitsensä, tunsi myöskin olevansa nuori ja kaunis. "Kas tuossa on aurinko", sanoi hän. — "Niin, nyt se nousee", sanoi Trine ja juoksi nauraa kikattaen huoneesta.
Nyt alkoi talossa syntyä liikettä, Christoph tuli kattamaan aamiaispöytää, mamseli Grün ilmestyi näkyviin, kantaen tarjottimella tuoreita sämpylöitä, hän tervehti Fastradea äänekkäästi: "Armollinen neiti tulee taas tänne emännöimään, se on meistä hyvä, mehän täällä vallan homehdumme. Niin, Fastrade tahtoi jälleen emännöidä täällä; hän ryhtyi niinkuin ennenkin järjestämään aamiaispöytää, pani sämpylät leipäkoriin ja asettui samovaarin luokse valmistamaan teetä. Täällä piti, täällä täytyi jälleen tulla miellyttävää. Kun paroonitar Arabella astui ruokasaliin, oli hän niin hämmästyksissään, että hän pani kätensä ristiin ja alkoi itkeä, mutta Fastrade kävi kärsimättömäksi…Täällähän ei ole mitään itkettävää, täti, tulehan istumaan, tee on valmista." Kun vanha nainen istui paikallaan, pyyhki hän silmiään ja sanoi miettivästi: "Lapsi, eikö ole ihmeellistä, muulloin, kun yksin istuuduin paikalleni, paleli minua aina niin kovin, nyt ei minua lainkaan palele."
Talvinen päivä oli käynyt aivan valoisaksi, huoneet olivat täynnä keltaista auringonpaistetta, parooni ilmestyi huoneestaan, kävelläkseen Christophin käsivarteen nojaten hitaasti huonerivin lävitse, hän pysähtyi Fastraden eteen, katsoi häneen ankarasti ja sanoi: "Lapseni, oletko löytänyt velvollisuuspiirisi?"
"En tiedä, isä", vastasi Fastrade ja punastui.
Parooni mietti hiukan ja kysyi sitten: "Menetkö tänään lehmiä katsomaan?"
"Lehmiä katsomaan?" Fastradea ihmetytti; hän ei ollut milloinkaan käynyt lehmien luona.
"Hyvä, jättäkäämme se huomiseksi", jatkoi parooni, "mutta isännän silmä ruokkii karjaa." Mennessään edemmäksi lisäsi hän vielä: "Muuten syömme täsmälleen kello yksi, lääkäri on määrännyt niin."
Velvollisuuspiiriä ei Fastradella ilmeisesti vielä ollut. Hän kuljeskeli huoneissa ja kosketteli huonekaluja, kuin olisi hän tahtonut herättää ne ja ilmoittaa, että hän oli siinä. Vihdoin meni hän kirjoitushuoneeseensa ja istuutui. Tuossa oli hänen kirjoituspöytänsä, tuossa olivat hänen tavaransa ja kirjansa, mutta ne eivät vielä sanoneet hänelle mitään, hänellä ei vielä ollut mitään suhdetta niihin. Hän ei enää ollut tottunut sellaiseen, että hänellä oli kokonainen päivä edessään, jonka suhteen hän saattoi itse määrätä. Sairaalassahan jokainen hetki oli pakottanut määrättyyn työhön. "Mitä teinkään ennen tähän aikaan?" kysyi hän itseltään. Silloin kohosi jälleen hänen mieleensä entisyyden muisto ja sen mukana Arno Holstin kaunis, hoikka olemus. Kuinka selvästi muistikaan hän nyt illan, jolloin hän ensi kerran tiesi rakastavansa Arno Holstia tai oli päättänyt rakastaa häntä. Hän istui pianon ääressä ja soitti Mendelssohnia, Arno Holst seisoi hänen takanaan ja kuunteli. Lopetettuaan antoi hän käsiensä vaipua syliinsä, Arno Holst nojasi pianoa vastaan ja alkoi puhua äidistään; hän oli myöskin niin kauniisti soittanut Mendelssohnin lauluja. Hän muisti sen sangen hyvin, vaikka hän äitinsä kuollessa vasta oli pieni poika, siksipä nämä säveleet hänen mielestään olivatkin niin kotoisia ja turvallisia, sillä äitinsä kuoltua oli hän jäänyt kodittomaksi ja yksinäiseksi, ja yksinäisyys oli kai hänen kohtalonsa. Se oli liikuttanut Fastradea. Hän oli mennyt ulos puutarhaan; hän muisti selvästi tämän varhaiskevään illan: lauha tuuli puhalsi lehdettömiin puihin, hopeinen kuunsirppi oli taivaalla, puiston tiet olivat märkiä, kaikkialla juoksi ja solisi pikku puroja ja tuoksui voimakkaasti kostealta maalta. Siellä oli sääli Arno Holstia kohtaan voimakkaasti vallannut hänen mielensä, ei sääli, joka tekee kipeää, vaan sääli, joka huumaa. Ei, hän ei tahtonut, että hän oli yksin, ja sitten oli hänen mieleensä johtunut, että se saattoi olla rakkautta, ja tämä ajatus oli tehnyt hänet onnelliseksi. Hän oli äkkiä tuntenut, että tytöstä, joka kostealla puistotiellä kulki eteenpäin kevättuulta vastaan, oli tässä silmänräpäyksessä tullut jotain aivan erikoista, toisen kohtalo ja onni. Hän ei ollut pitkään aikaan ajatellut tuota iltaa, sillä toinen mielikuva oli häivyttänyt sen hänen mielestään, Arno Holstin kuva sellaisena kuin hän makasi sairaalassa vuoteellaan sisäänpainunein poskin, kuumehohteisin silmin ja kuoleman väsyneenä yskänkohtauksista, jotka vapisuttivat häntä. Hän oli puhunut vain vähän Fastradelle, likinäköiset, ruskeat silmät olivat katsoneet häneen kiihkeinä ja nälkäisinä, ja kun Fastrade jollain tavoin auttoi häntä, oli hän hymyillyt väsyneesti ja kiitollisesti. Vain eräänä viimeisistä öistä, jolloin hän istui hänen vuoteensa ääressä, oli hän äkkiä sanonut selvästi ja ikäänkuin olisi hän ollut vihoissaan: "Sinä et saa olla niin uskollinen ja sääliväinen, se tuottaa liian paljon tuskaa."
Christoph tuli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis. Parooni istui jo nojatuolissa pöydän ääressä, hän oli antanut Christophin pukea hänen ylleen mustan takin, muuten ei ruoka olisi hänelle maistunut. Myös Couchon istui paikallaan, harmaan samettimyssyn verhoama pää syvään painuneena lautasta kohti. Paroonitar tarjoili soppaa. Aterian aikana puhuttiin naapureista. "Port'eilla", sanoi paroonitar, "ei ole myöskään oikein hauskaa, Gertrudin täytyy lopettaa lauluopintonsa ja tulla kotiin, ja isä murisee sitä, että hän lähti, ja murisee myös sitä, että hän tulee takaisin, vanha Port on viime aikoina käynyt oikein ikäväksi. Niin, ja Egloffit, vanha paroonitar tulee joka päivä yhä ylhäisemmäksi, hän ei enää puhu muusta kuin niistä ajoista, jolloin hän oli hovinaisena, ja hänen pojanpoikansa, Dietz, tulee joka päivä yhä hurjemmaksi, elää kuin viimeistä päivää, kutsuu kaikellaisia vieraita, pitää pitoja, metsästyksiä, rekiretkiä, ja yöt hän istuu vihreän pöydän ääressä ja pelaa ja pelaa, on aivan sääli kaunista tilaa ja sievää omaisuutta. Ja sitten, minähän en sitä tiedä, mutta ihmiset kertovat, kuuluu hän nykyään olevan paljon Dachausenien luona ja vallan hurmaavan pikku rouvan. Minua surettaisi se kunnon Dachausenin puolesta. No rouva Dachausenista en tahdo mitään pahaa ajatella, mutta näitä naisia, jotka eivät kuulu seurapiireihin, ei milloinkaan tiedä. Ah niin, on se sangen surullista, niin nuori mies, jolla ei ole lainkaan tuntoa."
Fastrade nojasi tuolinsa selustaan, niinkuin ei syöminen enää olisi häntä haluttanut, ja sanoi: "Mutta olla iloinen ja onnellinen, sitä ei siis täällä kukaan osaa."
"Rakas lapsi", sanoi paroonitar, "jokaisellahan on surunsa." Silloin pani parooni kahvelinsa pois, ojentautui suoraksi ja sanoi ankarasti ja hiukan vaivalloisesti: "Ei riitä se, että on syntynyt aatelismieheksi, täytyy myöskin tahtoa olla aatelismies."
"Olet aivan oikeassa, veli rakas", keskeytti hänet paroonitar, joka pelkäsi hänen kiihoittuvan. Couchon taivutti päätään syvälle lautasta kohden ja mumisi: "Un bel homme tout de même!"
Iltapuolella, kun parooni ja paroonitar olivat vetäytyneet huoneisiinsa, oli aina uninen hiljaisuus vallinnut talossa. Fastraden täytyi ajatella Bolko parkaa, joka poikana useasti oli sanonut: "Tähän aikaan tuntee vastustamatonta vetoa kaikissa jäsenissään, täytyy, täytyy tehdä jotakin luvatonta." Hänkään ei rakastanut tätä räikeänkirkkaan iltapäiväauringon ja alaslaskettujen ikkunaverhojen hetkeä. Kun valo alkoi käydä punertavaksi ja aurinko oli alhaalla metsänreunassa, silloin poistui talosta kuin raskas paino ja Fastrade tunsi uutta toimintahalua. Hän meni ulos metsään, oli kaunista kulkea noin auringon laskiessa aivan ruusunpunaisen metsän halki, tiet loistivat kuin kirjava lasi, koko ilma oli täynnä väriä, kaikki näytti silloin tunteellisen hennolta, yksinpä työmiesten harmaat haahmot ja harmaat talotkin, joita kohti he hitaasti ja väsyneinä menivät. Mutta tässä valaistuksessa ei mikään näyttänyt surulliselta, ja Fastrade ajatteli, että heistä tuntui tällä värikkäällä hetkellä yhtä lohdulliselta kuin hänestäkin. Kun hän saapui metsään, oli aurinko laskenut, kaikki oli jälleen hiljaisena ja valkeana hänen ympärillään, tuore lumi lepäsi pehmeänä patjana puunrunkojen välillä, kuusen oksat kannattivat sitä suurilla, levitetyillä käsillään, ja salaperäisen hiljaista oli täällä, missä suuret, rauhalliset puut sovinnossa seisoivat toistensa rinnalla vaikenevassa kauneudessaan. Kuului pehmeä ääni, kuin olisi askeleita mennä suhahtanut hänen ohitseen erilaisella alustalla, ja jänis hypähti tien yli ja sukeltautui jälleen pehmeään lumipatjaan, sen täytyi tuntua hyvältä, ajatteli Fastrade. Niin, hän olisi mielellään myös seisonut yhtenä tuollaisena puuna, liikkumattomana hämärässä, kietoutuneena kaikkeen tähän viileään valkeuteen ja ottaen osaa tähän salaperäiseen vaikenemiseen ja unelmoimiseen. Mutta kun hän tahtoi syvemmäs metsään, pudottivat kuuset lumitaakkansa, männyn latvasta lähti korppi äänekkäin siivenlyönnein lentoon. Syntyi epäjärjestystä, hän tunsi olevansa tunkeilija. Hän oli kulkenut metsäpolkua pitkin, nyt tuli hän vanhaan hongikkoon, korkeina ja aivan suorina kohosivat honkien rungot ja niiden lumiset latvat tähtiä kohden. Täällä saattoi Fastrade esteettömästi kulkea, täällä oli niin juhlallista, niin pyhää, ettei sellainen pieni tunkeilija kuin hän voinut häiritä. Hän nojasi muuatta kylmää runkoa vastaan ja katseli ylös; eräässä liikkumattomassa honganlatvassa näytti kuunsirppi riippuvan. Kuinka usein olikaan Fastrade nähnyt sen riippuvan siellä, kuinka hyvin tunsikaan hän nämä puut! Kaikkina vuoden ja vuorokauden aikoina oli hän ollut niiden luona, keväällä, kun tuuli huojutti vanhoja latvoja, jotka humisivat syvästi ja metallinheleästi, ikäänkuin olisivat ne äkkiä alkaneet taistella keskenään, tai kuumina puolipäivän hetkinä, jolloin täällä tuoksui niin voimakkaasti päivän paahtamilta neulasilta ja haukka leijaili latvojen yläpuolella. Fastrade painoi poskensa runkoa vastaan, nyt vasta tunsi hän aivan selvästi, että hän oli kotona.
Kukkulalta, jolla hongat seisoivat, katseli hän säästettyä nuorta kuusimetsikköä, se oli Padurenin metsän rajalla, sen takaa alkoi Sirowin metsä, mutta siellä oli kaikki muuttunutta; aikaisemmin oli siellä ollut vanhojen kuusien tiheä seinä, nyt oli siellä autio, tyhjä lakeus, suuret rungot olivat kaadetut maahan ja puoleksi lumen peitossa kuin vainajat käärinliinoissaan, kannot, lumen peittäminä, kohosivat kuin pienet valkeat hautakummut, ja kaikki tämä täällä metsän ylhässä hiljaisuudessa teki sen vaikutuksen, kuin olisi täällä tehty rikos, kuin olisi raa'asti kukistettu jotain korkeata ja ylevää. Tämä näky tärveli Fastradelta koko hänen mielialansa juhlallisuuden, hän lähti kulkemaan rinnettä alas takaisin kuusitiheikköä kohti. Täällä oli tullut jo miltei pimeä, ja äkkiä tuntui hänestä, kuin asuisi tässä hämärässä, jossa suuret valkeat puut seisoivat äänettöminä, yksinäisyys, joka melkein peloitti häntä. Hän riensi pitkin metsäpolkua, saapuakseen maantielle; täällä oli valoisampaa, täällä saattoi hän jälleen nähdä kuun, ja äkkiä oli koko metsä täynnä kirkasta, iloista kulkusten kilinää. Fastraden ohi kulki jono rekiä, etumaisena suuren, mustan hevosen vetämä, siinä istui mies ja hänen vieressään nainen, jonka valkea harso liehui. Fastrade kuuli miehen nauravan ja hänen äänensä sointui kirkkaana talvi-iltaan: "Niin, siinäpä se on, me olemme tulleet liian viisaiksi eksyäksemme, vahinko kyllä!"
Toisia rekiä seurasi, herroja ja naisia istui niissä, kaikki juttelivat, kevyt tuuli toi sikaarin tuoksua Fastraden luokse ja naisääni sanoi, juuri kun reki aivan läheltä sivuutti hänet: "Ken tuolla seisoo noin tummana, salaperäisenä?"
"Yksinäisyys itse", vastasi miehen ääni ja nauroi. Samassa he olivat jo ohi; vain kulkusten ääni, kirkkaana ja puheliaana, kuului vielä kauan. Fastrade lähti kotimatkalle, helisevä elämä, joka oli kulkenut hänen ohitseen nauruineen, liehuvine harsoineen, sikaarintuoksuineen ja kulkusten kilinöineen, oli tehnyt hänet vallan lämpimäksi. Hyvä, että tuollaista vielä oli olemassa, kotona hän olisi voinut sen melkein unohtaa.
Kun hän jälleen istui kotona isänsä huoneessa ja kuunteli, miten Ruhke paksulla, narisevalla äänellään puhui öljykakuista ja vasikoista ja parooni antoi päänsä painua rinnalle ja torkahti, lampun valon langetessa hänen suurelle, paljaalle päälaelleen, silloin kaikui kulkusten kirkas nauru lumisen metsän keskeltä yhä hänen korviinsa ja muistutti häntä siitä, että tuolla ulkona, hiljaisten kammioiden ulkopuolella, elämä vaelsi iloisesti eteenpäin pitkin teitä.