KOLMAS LUKU.
Oli satanut runsaasti lunta, illan hämärä lepäsi sinisenä valkean peitteen yllä. Paroonitar Arabella oli antanut sytyttää kaksi lamppua suuressa salissa ja kulki siellä nyt taukoamatta edestakaisin, sisäänpainuneet posket hiukan punoittaen. Useasti pysähtyi hän ja kuunteli kulkusten ääntä, joka tuli kaukaa maantieltä. Kuunnella sellaista kulkusten helinää, kuinka se kaikui tieltä, kävi käänteissä heikommaksi, kuinka se etääntyi ja läheni, se oli ollut hänen totuttua työtään hiljaisina talvi-iltoina, ja kuinka kohtalokasta oli tuo soitto ollut toisinaan, sinäkin iltana, jolloin Fastrade matkusti heidän luotaan, ja jälleen sinä iltana, jolloin Bolkon kuolinviesti tuli yhä lähemmäksi. Siitä lähtien tuntui paroonittaresta, kuin olisi hän voinut kulkusten äänestä kuulla, mikä heitä siellä maantiellä lähestyi. Tänään, luuli hän, tänään kaikuivat kulkuset erikoisen kirkkaina ja elvyttävinä, tulija oli Fastrade. Vanha nainen iloitsi, mutta tässä ilossa oli jotain kiihoittunutta, joka miltei koski.
Nyt oli kilinä aivan lähellä, se teki suuren kaaren pihalla ja pysähtyi ulkoportaitten eteen. Kolisten avasi Christoph oven. Vanha nainen seisoi liikkumattomana paikallaan ja kuunteli eteisestä tulevia askeleita. Fastraden metallisointuinen ääni sanoi: "Hyvää iltaa, Christoph, miten vähän olettekaan muuttunut, vain harmaaksi olette tullut." — "Me olemme täällä kaikki tulleet harmaiksi, armollinen neiti", vastasi Christoph. Nyt avautui ovi ja Fastrade seisoi siinä suorana ja kaunisryhtisenä. Mustan surupuvun yllä näytti vaalea pää, pyöreät, ajon hiukan punervoittamat kasvot ihmeen kirkkailta ja värikkäiltä. Hän hymyili hymyänsä, joka niin herkästi nousi hänen huulilleen, ja silmät, hämärään tottuneina, räpyttelivät valon häikäiseminä. Paroonitar seisoi yhä vielä kuin avuttomana paikallaan ja itki. Vasta kun Fastrade tutulla, suojelevalla tavallaan tarttui häntä käsivarteen, kävi käsiksi vanhaan raihnaiseen vartaloon ja talutti sitä, tunsi paroonitar jälleen koko tästä olennosta virtaavan lämmön, jonka puutteessa hän vuosikausia oli värissyt.
Fastrade vei paroonittaren sohvan luokse, istutti hänet sille, istuutui itse viereen ja piti molempia vanhoja käsiä omissaan. Paroonitar itki hiljaa itsekseen, Fastrade istui rauhallisena paikallaan ja antoi katseittensa harhailla huoneessa, etsien esineitä tutuilta paikoiltaan. Kaikki oli siinä, missä oli ollutkin, kaikki oli muuttumattomana, ja kuitenkin näytti hänestä, kuin olisi se ollut kalpeampaa, värittömämpää kuin se kuva, jota hän oli koko ajan muistissaan kantanut. Paneelaus näytti tummemmalta, huonekalujen silkki kuluneemmalta, kattokruunun kristallit himmeämmiltä. Kaikki tämä muistutti Fastradesta esinettä, joka huolellisesti pannaan säilöön lukon taakse, ja kun se vihdoin otetaan jälleen esille, ihmetellään että se piilossaan on tullut vanhaksi ja haalistuneeksi. Ja myös talon äänet olivat vanhastaan tuttuja. Isän huoneesta kuuli hän Ruhke voudin paksun, narisevan äänen, ruokasalista kuului lasien kilinää, lautasten kalinaa ja pienessä salin viereisessä huoneessa vihdoin lauloi aivan ohut, vapiseva ääni hiljaa itsekseen hypähtelevää säveltä. Se oli ikivanha ranskatar Couchon, joka oli ollut paroonitar Arabellan opettaja. Hän istui vihreävarjostimisen lampun luona aivan kumaraisena, pienet kasvot tiukan, harmaan samettimyssyn peitossa, pani pasianssiansa ja hyräili hiljaa vanhanaikaista ranskalaista lauluaan. Tämä vaikutti Fastradeen niin voimakkaasti, että hänen täytyi sanoa ääneensä: "Ah, Ruhke on isän luona ja Christoph kattaa pöytää ruokasalissa ja Couchon istuu yhä pasianssinsa ääressä ja laulaa."
"Niin, lapseni", sanoi paroonitar, "meillä ei ole mitään muuta tekemistä kuin istua ja odottaa, kunnes toinen toisensa jälkeen murentuu pois."
Fastrade nousi nopeasti paikaltaan, kuin olisi hän tahtonut ravistaa päältään jotakin: "Menen tervehtimään Couchonia", sanoi hän ja meni pieneen huoneeseen. Vanha ranskatar nosti pikku kasvonsa Fastradeen päin, hymyili huulettomalla suullaan ja sanoi: "Te voilà, ma fillette, à la bonne heure." Sitten kääntyi hän jälleen kortteihinsa. Nyt päätti Fastrade mennä isänsä luokse. Sielläkin vihreäkaihtiminen lamppu valaisi huonetta vain himmeästi, parooni istui nojatuolissaan hyvin kumaraisena, pää rinnalle painuneena, hän näytti nukkuvan, kauniit hopeaiset hiukset olivat poissa ja lampunvalo lankesi suurelle, sileälle päälaelle. Nurkassa seisoi Ruhke pehtori muodottoman suurena ja paksuna, ja häntä ympäröi lumen ja rasvasaappaiden tuoksu. Fastrade polvistui isänsä edessä ja sanoi: "Tässä olen taas, isä." Parooni nosti päätään ja katsahti häneen, silmät olivat yhä vielä kirkkaat ja siniset, mutta kalpeat kasvot näyttivät liian väsyneiltä, jotta niissä olisi ollut mitään ilmettä. "Vai niin, vai niin", sanoi parooni ja koetti miedosti hymyillä, "tätisi ilmoitti, että tulet." Sitten silitti hän kädellään Fastraden poskea. "Kylmät posket", huomautti hän, "kas niin, istuhan tuonne, lapsi, Ruhke ei vielä ole lopettanut, on hyvä, että olet mukana kuulemassa. No Ruhke, siis öljykakut". Parooni antoi päänsä jälleen painua rinnalle, Fastrade istahti erääseen suurista tuoleista, Ruhke rykäsi hämillään ja alkoi sitten jälleen puhua paksulla, narisevalla äänellään, puhui öljykakuista, jotka oli noudettava asemalta, härästä, joka näytti olevan sairas, laudoista, joita oli sahattava, puhui yksitoikkoisesti ja koneellisesti kuin se, joka tietää, ettei häntä kukaan kuuntele, ja lopulta vaikeni hän kokonaan. Kuin äänettömyyden herättämänä kohotti parooni katseensa ja sanoi: "Siinäkö kaikki? No sitten hyvää yötä, Ruhke." "Hyvää yötä", vastasi pehtori ja työntäytyi ovesta ulos. Nyt oli vihreän hämärässä huoneessa aivan hiljaista, parooni antoi jälleen päänsä painua ja torkahti, kerran hän vain kohotti katsettaan ja kysyi: "Onko paljo lunta maantiellä?" — "On, isä", vastasi Fastrade. Sitten olivat he jälleen vaiti. Fastrade istui siinä kädet helmassa, silmät suurina ja kasvoillaan ilme, kuin olisi hän nähnyt pahaa unta. — Salissa alkoi suuri kello hitaasti ja kumeasti lyödä yhdeksää, Christoph tuli viemään herraansa vuoteeseen. "Menen nyt nukkumaan", sanoi parooni "tulet sitten taas, lapseni, lukemaan." Ja kalpeihin kasvoihin tuli jotain iloisuuden tapaista, kun hän lisäsi: "on hyvä, että taas ollaan yhdessä."
Ruokasalissa istuivat paroonitar ja Fastrade vastakkain, ja täälläkin entisyys kaikkine pöytäastioineen ja ruokalajeineen teki Fastradeen voimakkaan vaikutuksen. Mustamonogrammiset porsliinit, hopeainen samovaari, kotlettien ja sämpyläin maku, kaikki tuntui liittävän elämän juuri siihen kohtaan, johon hän vuosia sitten oli sen jättänyt, ja koneellisesti kuin ennenkin nousi Fastrade tuoliltaan, asettuakseen samovaarin luo teetä valmistamaan. Paroonitar Arabella sillä välin kertoi, kertoi laajasti ja valittaen kaikesta siitä surullisesta, mitä vuosien kuluessa oli tapahtunut. Illallisen jälkeen piti Fastraden mennä lukemaan isälleen; muulloin oli paroonitar Arabella makuuhuoneessa lukenut Sain Simonin herttuan muistelmia, kunnes parooni oli nukkunut. Fastrade löysi isänsä makaamasta sängyssä suljetuin silmin, eikä hän silmiään avannutkaan Fastraden sisään astuessa, mumisi vain hiljaa: "vai niin". Mutta kun hän istuutui vihreävarjostimisen lampun luokse pöydän ääreen ja otti kirjan esille, kuuli hän isänsä äänen sanovan selvästi ja tutulla, opettavalla sävyllään sanan velvollisuuspiiri. Hän luki nyt, talossa oli aivan hiljaista, vuoteelta kuului vanhan miehen raskas ja vaivalloinen hengitys, ja kaikki tämä oli niin hirveän painostavaa, että Fastrade kuuli, miten hänen oma äänensä välillä vapisi ja miltei petti hänen lukiessaan pitkäveteistä historiaa ranskalaisten herttuoiden arvoriidoista. Vihdoin avasi Christoph hiljaa oven ja teki merkin, että riitti.
Kun paroonitar vei Fastraden hänen huoneeseensa, itki hän jälleen ja sanoi: "Lapsi, kaikkien näiden kuluneiden vuosien jälkeen minä ensimäisen kerran menen onnellisena levolle."
Jäätyään yksin pysähtyi Fastrade keskelle huonettaan kädet velttoina riipuksissa. Kaikki tämä hiljaa loppuaan kohti kulkeva elämä hänen ympärillään heikensi hänenkin vertansa, otti häneltäkin voimaa elää edelleen; "me istumme hiljaa ja odotamme, kunnes toinen toisensa jälkeen murenee pois", kuului kuin hiljaisena valituksena hänen korviinsa ja sitten hänessä ikäänkuin jokin nousi vastarintaan, hän olisi tahtonut temmata ikävän irti itsestään kuin epämukavan puvun. Nopeasti meni hän ikkunaan, avasi painavat ikkunaluukut, työnsi ikkunan auki ja katsahti puutarhaan. Suurten, levottomasti tuikkivien tähtien valossa lepäsi talviyö siinä hänen edessään, valkeana ja äänettömänä, ilma löi häntä kosteasti ja kylmästi vastaan, puut kohosivat kuin suuret valkeat sulat yötaivasta vastaan ja niiden ohitse avautui Fastradelle näköala etäisyyteen, joka valkean hämärän verhossa näytti äärettömältä. Täällä oli tilaa, täällä saattoi hän hengittää, täällä viileässä uinui se suuri, voimakas elämä, johon hän kuului. Ja katsellessaan ulos tähän valkeuteen täytyi hänen ajatella sairaalaa pitkine, valkeine käytävineen, valkeine ovineen, joiden takana kärsimykset ja kivut asustivat, mutta kärsimykset ja kipu siellä olivat ikäänkuin joku asiaankuuluva, oikeutettu seikka, niitä palveltiin, niitä varten elettiin, ja säälikin oli asiaankuuluva laitos, sitä kannettiin keveästi kuin tottumusta eikä seisty sen edessä avuttomina, niinkuin täällä suuren tuskan edessä. Kun hän siellä tuli jonkun sairaan huoneesta, kohtasi hänet käytävissä vilkas elämä, hänen ohitseen juoksi valkotakkisia lääkäreitä, joilla oli kiire, toinen huusi toiselleen jotain iloista, naurettiin ja kaikki tunsivat olevansa urhoollisia ja hyödyllisiä tässä reippaassa, miltei iloisessa taistelussa elämän vihollisia vastaan. Fastradea vilutti, mutta hän tunsi jälleen, että hänellä oli lämmintä, nuorta verta suonissaan, tunsi ruumiinsa voimakkuuden ja tunsi elämänsä jälleen joksikin, josta hän kaikesta huolimatta saattoi iloita. Nopeasti sulki hän ikkunan, nyt tahtoi hän nukkua.