TOINEN LUKU.
Paroonitar Arabella oli päättänyt iltapäivällä käydä vieraisilla paroonitar Port'in luona. Linnan sairaalamainen hiljaisuus vaivasi häntä kuin tauti. Hän tahtoi nähdä ja puhutella ihmisiä, ennen kaikkea puhutella. Niinpä kyyditsi Mahling hänet suurissa vaunuissa Witzowin puolelle. Syystiet olivat kurjat, ilma kostea ja kylmä, taivas harmaa ja pilvet matalalla, tuuli myllersi riippakoivujen hienossa oksistossa kuin punaisissa hiuksissa. Vasta kynnettyjen peltojen vaoissa oli jo siellä täällä hiukan lunta. Kaikki näytti epäsiistiltä ja viluiselta. Mutta vanha nainen katseli rakastettavasti hymyillen maisemaa. Hänellä oli jo vierailuilmeensä valmiina, sillä hän iloitsi todellakin sydämellisesti tästä iltapuolisesta. Valkea Witzowin maakartano mataloine portaineen, joiden eteen he nyt pysähtyivät, näytti hänestä tänään erikoisen kodikkaalta, suuri eteinenkin, joka aina tuoksui kostealta kalkilta ja jossa paroonitar aina ajatteli: "Sanokoon hyvä Karoline mitä haluaa, talo on kuitenkin kostea."
Sylvia, talon vanhin tytär, solakka, vanhahko neiti, jolla oli kalpeat kasvot ja tunteellinen, hiukan sääliväinen hymy, otti paroonittaren vastaan. Sylvialla oli sellainen tapa ottaa vieraita vastaan, kuin olisivat he olleet sairaita ja tarvinneet osanottoa ja sääliä. Ja tänään se teki vanhalle paroonittarelle hyvää. Arkihuoneessa suurella sohvalla, jossa oli liian vino selusta, istui paroonitar Port, sangen pyylevä nainen, kasvot aina punoittavina valkean silkkipitsimyssyn alla. "Arabella hyvä", sanoi hän kovalla, matalalla äänellä, "siinähän te olette, olen jo pitänyt teitä miltei vainajana." Paroonitar hymyili surumielisesti: "Ah niin, toisinaan tahtoisikin tosiaan jo olla vainaja."
"No, no, tulee jälleen parempiakin aikoja", lohdutti paroonitar Port, "istukaahan ja kertokaa, miten teillä voidaan?"
"Aina vaan samalla tavalla", vastasi paroonitar Arabella, "mutta eihän sentään, yksi hyvä uutinen minulla on, Fastrademme tulee kotia, olen kirjoittanut hänelle ja hän tulee."
"Niinkö?" Paroonitar Port'in pienet silmät kiiluivat uteliaisuudesta ja hän kohotti pitsimyssyään hiukan korvilta, kuullakseen paremmin. "Vai niin, hän tulee siis, nyt vasta."
Paroonitar Arabella vastasi surullisesti hymyillen: "Tähän saakka ei isä tahtonut, mutta nyt —". "Ja yhä vain tuon nuoren miehen vuoksi?" kysyi paroonitar Port jännittyneenä. Paroonitar Arabella nyökäytti päätään, oli hetkisen vaiti, nojasi päätään taaksepäin. Hän tunsi, että hän nyt olisi puhuva kaikista noista asioista, joista hänen niin kauan oli täytynyt olla vaiti. Mutta hän ei voinut muuta. Sylvia kulki hiljaa edestakaisin ja tarjoili teetä. Paroonitar Port otti esille neuloksensa, ikäänkuin rauhoittuneena siitä, että hän nyt oli saanut vieraansa johdetuksi siihen, mihin halusi.
"Ah niin! mitä kaikkea sitä saakaan kokea", alotti paroonitar Arabella, "ja ajatelkaahan, etten minä ollut huomannut mitään koko asiasta, minä en huomaa sellaista koskaan. Vasta eräänä päivänä, kun nuo molemmat ottivat toisiaan kädestä ja menivät veljeni työhuoneeseen, valtasi mieleni pelko ja polveni vapisivat niin että minun täytyi istuutua."
"Siis yksinkertaisesti kihlaus", huomautti paroonitar Port asiallisesti.
"Niin, lapsiparat ajattelivat kai jotain sellaista, mutta veljeni teki siitä kaikesta pikaisen lopun."
"Miten kesti Fastrade sen?" urkki paroonitar Port edelleen.
Paroonitar Arabella huokasi, näiden kauan salattujen asioiden kertominen koski häneen niin kovasti: "Fastrade, tunnettehan hänet, on luja ja rohkea tyttö, ja jos hän kärsikin, ei hän sitä meille milloinkaan näyttänyt. Ja kun aika kului, ajattelin että hän oli hänet jo kokonaan unohtanut. Silloin tulee tuo hänen syntymäpäivänsä, jolloin hän isällensä selittää, että hänen täytyy lähteä sairaalaan, hän on täysi-ikäinen, on perinyt äidiltään rahaa; mitä kaikkea puhuttiinkaan, en tiedä, tunnettehan heikkouteni; kun jotain sellaista on ilmassa, hiivin huoneeseeni. Silloin saapuu luokseni lapsi valkeana kuin liina ja sanoo: Minä matkustan. Rakas lapsi sanon minä, vain yhden asian tahtoisin tietää: tapahtuuko se hänen tähtensä? Hän katsoo minuun tyynesti ja sanoo lujasti ja rauhallisesti: Hän on sairaana ja puutteessa, ja silloin täytyy minun olla hänen luonansa. Mitä voin sanoa; enhän ole juuri koskaan voinut hänelle mitään sanoa. Jo silloin, kun hän vielä oli pikku tyttö, tunsin että hän aina oli viisaampi ja voimakkaampi meistä kahdesta. Hän matkusti siis. Oli hyvä rekikeli, minä seisoin suuressa salissa ikkunan ääressä ja kuuntelin vielä hänen rekensä kulkusten ääntä, sehän kuuluukin meille niin kaukaa maantieltä, — kun veljeni tuli huoneestaan, istuutui kamiinan ääreen, hämmenteli hiiliä ja mumisi hiljaa itsekseen. Paikallaan ei kukaan tahdo pysyä. Onkin kai vaikeampaa olla neiti von der Warthe kuin joku muu."
"Siis matkusti hän suoraa päätä nuoren miehen luokse", sanoi paroonitar
Port terävästi.
"No niin", vastasi paroonitar Arabella epäröiden, "tämä oli sairas, makasi sairashuoneessa, Fastrade kai hoiti häntä ja sitten, sitten hän kuoli."
Paroonitar Port laski työn kädestään ja katsahti hämmästyneenä ylös:
"Hän kuoli! Jumalan kiitos!"
"Älkäämme tehkö syntiä, rakas Karoline", lausui paroonitar Arabella surumielisesti. "Nuori mies parka! Ehkä oli niin parempi."
"Paljoa parempi", vahvisti paroonitar Port, "asiahan ei sitten ole niin paha, mutta sellaista sitä seuraa salaperäisyydestä, silloin luullaan heti kukaties mitä."
"Ja sitten, rakas Karoline", sanoi paroonitar Arabella ja hymyili liikutettuna, "Fastradellemme ei tätä kaikkea voi laskea viaksi, hänellä on niin kuuma sydän. Kun pikku koiramme hukkui, hän oli silloin vielä pieni lapsi, itki hän koko yön ja oli suorastaan kuumeessa. Ja myöhemmin, kun vanha hoitajamme Knaut kuoli — veljeni toivomuksesta otettiin lapset mukaan hautausmaalle, heidän oli varhain totuttava sellaisiin velvollisuuksiin, sanoi hän — no hyvä, illalla, oli kesäkuu, oli Fastrade poissa. Häntä etsitään, ja mistä löydetään hänet? Hän istuu iltahämärässä hautausmaalla Knautin haudalla, hän ei tahdo jättää Knautia yksin. Sellainen oli hän aina."
Paikaltaan saattoi paroonitar Arabella nähdä läpi hämärän huonerivin, jonka toisesta päästä nyt ilmestyi parooni Port'in leveä haahmo ja lähestyi hitaasti. Hän oli herännyt päivällisunestaan ja näytti huonotuuliselta, hän tervehti paroonitarta lyhyesti ja istuutui pöytään. "Puhuimme Fastradesta", sanoi paroonitar Port, "hän tulee vihdoinkin kotiin."
Parooni teki kädellään torjuvan liikkeen ja kumartui teekuppinsa yli, jonka hänen tyttärensä oli hänelle ojentanut.
"Ja Gertrudhan palaa myös jälleen Teidän luoksenne", sanoi paroonitar
Arabella.
Silloin alkoi parooni puhua, käheästi ja epäselvästi, kuin ei hän olisi välittänyt mitään siitä, ymmärrettiinkö häntä: "Niin, takaisin he kaikki tulevat, mutta millaisina? Hermot pilalla, viheliäisinä kuin kanat sateen jälkeen. Vanha Warthe oli aivan oikeassa, paikallaan ei kukaan tahdo pysyä. Aikaisemmin ei aatelisneideillä ollut milloinkaan sellaisia lahjoja, joita täytyi 'kehittää', sekin on uudenaikaista." Tämä mariseva haukkuminen näytti tekevän hänelle hyvää ja hän jatkoi, ikäänkuin kiukkuunsa kiinni takertuen: "Olin eilen Dachausenilla päivällisellä. No, että siellä tuoksuu finansseille, sille eivät he mitään mahda, hänhän on tehtailijantytär, mutta Dachausen on kelpo poika ja yksi meikäläisiä. Hyvä, siellä tarjotaan siis kaurista, omia kelpo elukoitamme, mutta ylt'ympärillä samalla lautasella on puolikkaan suuruisia appelsiininkuoria täynnä appelsiinihyytelöä, tuollaista imelää laitetta, jollaista saa sokerileipureilta."
"Onko se hyvää?" kysyi paroonitar Arabella osaaottavasti.
Parooni kohautti olkapäitään. "Hyvää! Berlinissä ja Pariisissa kai kokeillaan niin eriskummallisilla ruoilla, mutta täällä meillä — en voi auttaa, että minusta sellainen tuntuu perversiltä. No, ja että toinen naapurimme, Egloff Sirowista, pitää hiuksiaan jakauksella kuin mennoniittipappi, se on hänen asiansa, se kuuluu olevan amerikkalaista. Toissa päivänä olin asioissa hänen luonaan, silloin esitti hän minulle pienen miehen, mustan kuin mustepullon, se on portugalilainen markiisi, ja toisen pitkän, harmaahiuksisen, jolla oli siniset silmälasit, tämä taas on puolalainen kreivi. Ja isoäiti, vanha paroonitar, katselee näitä epämiellyttäviä ihmisiä säteilevin silmin ja iloitsee siitä, että hänen Dietzillään on niin ylhäisiä tuttavuuksia. Ja kun hän iltaisin istuu huoneessaan ja antaa neiti Dussan lukea hänelle hurskaita kirjoja, kuuntelee hän herrojen hälinää pelihuoneessa ja on onnellinen, että hänen Dietzinsä pitää niin hauskaa vihreän pöydän ääressä, missä hän panee alttiiksi perheomaisuuden."
Parooni ravisti itseään kuin vastenmielisyyden puuskauksessa, ja lopetti synkästi: "Yhden asian tiedän, minun ei enää kauan tarvitse katsella tätä ilveilyä, minun permantopaikkani on pian oleva tyhjänä."
Kaikki olivat vaiti. Oli tullut täydelleen hämärä. Sylvia oli isänsä alkaessa puhua noussut paikaltaan ja kulki kuulumattomin askelin huoneissa edestakaisin, välillä jäi hän seisomaan jonkun ikkunan ääreen ja katseli ulos rikinkeltaista juovaa, joka iltataivaalla näkyi mustan metsän yläpuolella. Siinä oli muuan, joka kalpeana ja mietteliäänä oli jäänyt paikalleen.
Kun tuli pimeä, lähti paroonitar Arabella kotimatkalle. Istuessaan vaunuissa mietti hän itsekseen ettei Port'illa juuri ollut iloista ollut, mutta hän oli saanut puhuakseen, ja se tuntui hänestä jo helpotukselta pitkän vaikenemisen jälkeen.