KESÄILTA.
On lämmin kesäilta. Taivas on pilvetön ja ilma kirkas. Aurinko paistaa vielä korkealla lännen puolella taivasta ja levittää kirkasta valoaan kaunisten maisemien yli ja kuvastuu kauniisti järven kimaltelevia aaltoja vasten.
Tuuli vierittelee laineita, jotka vierivät vierimistään vastarantaa kohti, kunnes viimmein loiskahtelevat rantakivejä vasten. Mutta iltaa myöten tuulen voima raukenee ja aallot pienenevät pienenemistään.
Siellä täällä järven pinnalla kelluilee veneitä, mikä minnekin päin kulkien, mikä vastatuulta soutaen, mikä purjeessa myötätuulta laskien.
Näkyypä muuankin Ouluun meniä pitkä tervavene kohti joen niskaa tuleskelevan. Tuuli kun on raukea, ei vene isosti mene, vaikka siinä onkin iso purje, mutta menee se kuitenkin niin että saapuu viimmein kosken niskaan ja laskee rantaan niemen nenään.
Veneestä astuu maalle kaksi miestä ja muuan nainen tiedustellakseen laskumiestä. Mutta eipä näy likitienoilla ketään. Heille on puhuttu, että hän tähän aikaan oleskelee kosken niskan varrella eikä kotonaan, jottei olisi Ouluun meniöitten haettavissa, joita tähän aikaan on liikkunut tavallista enemmin. Luultavasti hän lienee nytkin jotakin venettä alas viemässä, koskapa häntä ei näy.
He miettivät mennäkseen likimmäiseen taloon, josta niemen metsän takaa kattoa vaan vähän näkyy, vaan samalla he havaitsevat muutaman kosken vartta ylöspäin hitaasti nousevan tervaveneen, jota muuan mies köydestä raskaasti vetää, kulkien hyvin etukumarassa kivimöljän päällä, ja toinen rompsisauvomella perästä työntää. Niitä he aikovatkin odottaa, saadakseen kuulla, eivätkö ne olisi mahtaneet laskumiestä nähdä.
Onpa vaan niillä kova työ tuossa nousuhommassa, varsinkin kun on vähän painoa veneessä! Toisinaan vene kovimmassa kuohussa pysähtyy siihen paikkaan, yritteleepä joskus alaspäinkin painumaan, mutta nostajat, ponnistaen kovasti voimiaan, saavat sen kuitenkin siitä kohoamaan ja ehtivät viimmein kosken niskaan, jossa jäävät rannalle vähäksi aikaa levähtämään.
Menevät Oulumiehet tuntevat tuliat Mäntylän miehiksi, jotka ovat heille vanhastaan hyviä tuttuja, sekä käyvät heitä tervehtimään ja kättelevät kukin heitä erikseen.
"No, mitä kuuluu Oulumatkalle?" kysyy vanhempi mies niistä, jotka olivat tulleet laskumiestä hakemaan.
"Eipä sinne sanottavia kuulu", vastaa Mäntylän miehistä se, joka oli venettä vetänyt. "Mitä kuuluu Korkeavaaran puolelle?"
"Eipä mainittavia sinnekään. — Hyvä tuli matkailma nyt."
"Jopa vaan. Teille tuo onkin varsin suotuisa, jotka alaspäin olette menossa, kun saatte komeasti myötävirtaa ja myötätuulta laskea."
"Eipä nyt tuulesta tällä kertaa ole isoa apua."
"Vähän kuitenkin ja parempihan se on kuin souto kovassa vastatuulessa. — — — Tuota, ottakaapa tästä, Matti ja Eera, — — — tässä olisi putellin pohjassa vähäsen — — —"
"Kiitoksia!" vastaa Matiksi puhuteltu, ryyppää pullon suulta ja antaa sen sitten Eeralle. "Sepä hyvältä maistui."
"Hyvää viinaa!" arvelee Eerakin ja antaa pullon sen omistajalle, joka siitä itsekin ryyppää ja antaa sitten kumppanilleen, sanoen: "He, Vilppo, ota… vielä tässä on sinullekin."
Vilppo, hänkin vähän maistettuaan ja annettuaan pullon takaisin tarpojalle, kääntyy Korkeavaaran naisen puoleen ja kysyy tältä:
"No, Ouluunko se Hilmakin nyt on menossa?"
"Ka, Ouluun", vastaa Hilma lyhyesti, katsahtaen Eeraa silmiin naurusuin, vaan kohta taas kääntyen poispäin ja niemen polkua kohti katsahtaen. "Tuolta on joku Rantalasta tännepäin tulossa."
"Niinpä näkyy olevan. Taitaa ollakin juuri Rantalan komea Elsa. Se luulee vissiin tapaavansa Saarelan Laurin, joka kuitenkin on vielä jälilläpäin."
"Näkyikö laskumiestä missään?" kysyy Korkeavaaran Matti Mäntylän Heikiltä, Vilpon veljeltä, kun pullo uudestaan oli kiertänyt miehestä mieheen.
"Se tuli vastaan koskella", vastaa puhuteltu. "Siinä kun me Pystyä nousimme, näkyi hän sivu menevän, laski Aholan venettä, ja kiireesti menikin, jotta yhdessä vilauksessa hän jo oli kaukana meistä. Kohta kai hän ehtii tänne."
Hymyhuulin, punoittavin poskin ja silmissä lempeä, kirkas loiste tulee Rantalan Elsa saapuville ja tervehtii ystävällisesti kummankin veneen väkeä, iloissaan varsinkin Hilman tavatessaan, vaikkei kohtaakaan sitä, jota varten oikeastaan on tänne tullut. Eera katselee oikein mielihyvällä ja ihastuksella Elsaa, kun tämä Hilman kanssa puhelee, ajatellen, että onpa se kaunis ja sievä tyttö tuo Elsa.
"Eikö ole näkynyt Saarelaisia tuleviksi?" kysyy hetkisen kuluttua Elsa
Mäntyläisiltä.
"Ne ovat vielä jälilläpäin", selittää Vilppo. "Ne eivät ennättäneet meidän kanssamme yhteen matkaan. Mutta samana päivänä oli niillä kyllä aie Oulusta lähteä. Eipä luulisi heidän kaukana enää olevan."
"Oulussako te viimmeksi olette heitä tavanneet?"
"Ka, Oulussa. Aika pulskan näköisenä ja pystypäisenä näkyi Lauri astelevan katuja pitkin. Se käski minun sanoa sinulle, siinä tapauksessa että me ennen kotia kerkeämme ja sattuisimme sinun näkemään, jotta hän on tervennä ja hyvissä voimissa kaupunkiin saapunut ja toivoo samanlaisena kohta sinun taas näkevänsä."
"Miksikä se Elsa noin tarkkaan Saarelaisista kyselee?" kysyy Eera. "Ja mitä hänellä on Laurin kanssa asioita?"
"Mitäkö!… Eikö morsiammella ole aina asioita sulhonsa kanssa?"
"Morsiammella!… Vai on se Elsa Laurin morsian!… ja minä tässä äsken rupesin arvelemaan, että tuossapa olisi minulla tarjona kaunis morsian, vaan mitenkään nyt käynee?"
"Mitenhän käynee!" vastaa Elsa naurusuin. "Eipä se taida enää olla toista kertaa tarjolla, joka kerran on toiselle luvattu."
"Niinkö lienee hullusti asia! Häätynee minun sitten muualta lempilintu itselleni hakea, kun en täältä saanut."
"Ka, tuoltapa tuo näkyy laskumies tulevan!" huomaa samassa Matti.
Elsa käypi ensiksi laskumiestä vastaan ja kysyy tältä: "Eikö sattunut
Saarelaisia vielä näkymään?"
"Nyt et tarvitse enää kau'an vuottaa", vastaa laskumies ja käypi
Mäntyläisille ja Korkeavaaralaisille kättä antamaan. "Tuonne tulivat he
Aiton alle juuri kun minä läksin sieltä tännepäin astumaan; sinne
jäivät vielä levähtelemään."
Elsa tulee tietenkin hyvin iloiseksi tästä uutisesta ja riemuitsee mielessään, kun tietää kohta saavansa nähdä Laurin. Lämpimästi sykähtää hänen nuori sydämmensä, suu vetäytyy iloisempaan hymyilyyn, silmiin ilmaantuu kirkkaampi ja lempeämpi loiste ja poskille nousee heleämpi puna tuon odotetun sydämmen esineen kohta tapahtuvan tulon johdosta.
Mäntyläiset ja Korkeavaaralaiset hyvästelevät toisiaan sekä Elsaa ja lähtevät matkaan kumpikin eri suunnille, Mäntyläiset järven poikki soutelemaan ja Korkeavaaralaiset koskea alas menemään, laskumies vakavana perässä.
Elsa jääpi paikoilleen ja katselee heidän jälkeensä, katselee miten vene mukavasti hyppelehtää kosken kovissa laineissa, jotka nopeasti sitä eteenpäin työntävät, ja miten paljon hitaammasti Mäntylän vene etenee nyt jo tyyntynyttä järven selkää pitkin.
Nojautuen muutamaa koivua vasten, jonka lehdet vielä hiljalleen värähtelevät, seisoo Elsa niemen nenässä ja silmäilee lapsuutensa tuttuja seutuja ja varsinkin usein sattuu hänen katseensa koskelle päin. Sieltähän ne Saarelaisetkin kohta tulevat. Mahtavina vierivät korkeat aallot, syöksyvät rajusti eteenpäin hyrskyten ja vaahdoten; rynnistävät toisinaan kallioita vasten ja syytävät silloin vesisateita korkealle ilmaan.
Kosken rannoille rakennettujen kivimöljäin takana kohoavat korkeat jokitörmät, joitten rinteitä kaunistavat tiheässä kasvavat pensaikot, lehtevät koivut ja korkeat petäjät, ja miellyttävä tuore tuoksu leviää metsästä. Monet lintuset visertelevät iloisesti iltalaulujaan vaalean vihreillä puitten oksilla, toiset iloisina lentää lehahtavat puusta puuhun, hyppelevät oksalta toiselle, riemuiten illan ihanuudesta. Muuan onkimies seisoo tanakkana kivimöljän päällä, pitkä onkivapa kädessään, ja pyytää koskesta kaloja sekä katselee vesissä suin, miten iso komea lohi palavimmassa kosken kuohussa koholle hypähtää, miten kohta sen jälkeen vähän pienempi taimen saman tempun tekee ja miten harri sieppaa perhon muutamassa vähän tyyneemmässä paikassa… Käypipä muuan kilttu onkeenkin ja onkimies nakkaa sen sievästi maalle. Huvitettuna työstään ja tuntematta muusta vastusta kuin sääskistä hän onkiessaan siirtyy kosken kuvetta alaspäin, kulkien möljää pitkin, kunnes viimmein saapuu sen päähän. Silloin käyvät törmät jyrkemmiksi ja muuttuvat viimmein kymmenen sylen korkuisiksi äkkijyrkiksi, pystysuoriksi kallioseiniksi, joitten päällä siellä täällä kallion kolosta iänikuiset petäjät juhlallisina ylentelevät latvojaan taivasta kohti. Noita jyrkkiä kalliorantoja ei mikään ihminen voisi ylös kamuta ja sen vuoksi onkimies onkineen heti möljän päähän tultuaan kiipeää törmän päälle ja katoaa vihdoin näkymättömiin puitten taakse. Onpa varsin juhlallista ja mieluista katsella kaikkea tuota, jokea ja sen mahtavia rantoja, kuohuvaa koskea ja sen hyrskyviä laineita kesäisen ilta-auringon hohteessa.
Sattuupa Elsa silmäelemään järvelle päinkin ja antaa katseensa kiitää pitkin rasvatyyntä pintaa, yli suurten selkäin, rannasta toiseen, niemestä niemeen, saaresta saareen. Varsin kauniilta näyttää vaalean punainen kirkko järven takana tuolla niemen nenässä koivujen keskellä ja punamullattu talo siellä likellä korkean vaaran huipulla sekä pitkän välimatkan päästä siitä pari kolme muutakin taloa kukin korkealla mäellä. Etäällä niitten takana siintää pienenä joku yksinäinen kartano ja siellä täällä metsästä nousee hyvin sakea savu joistakin vasta paloon pannuista tervahaudoista.
Jommoinenkin liike on järvellä. Vene toisensa perästä kiitää yli selän, mikä mennen kirkon puolelle järveä, mikä sieltä tännepäin soutaen, mikä muuten järvellä kulkien. Näkyy siellä muutamia nuottaveneitäkin, joista toiset yhdessä kohti kelluilevat rinnakkain, toiset taas kiireesti etenevät toisistaan ja sitten taas yhtyvät, kun niiden nuottamiehet par'aikaa parvea potkevat. Tuolla niemen kupeella mies ja vaimo ovat verkon laskussa. Tuolla selkäkarin ja niemen väliä kulkee hiljoksellen vene, jossa istuu tyytyväisen ja rauhallisen näköisinä pari henkeä, toinen laskien reimiä järveen, toinen soutaen. Tuolla lahden perällä uiskentelee rauhallisesti parvi vesilintuja, emä poikineen, kenenkään niitä ahdistamatta. Rantamatalikolla telmivät ahvenet ja siiat iloissaan, muikkuparvet pitävät värettä ja hotit ja husut pirahtelevat somasti, tuhansittain tuikahtaen koholle; pitkin tyyntä selkää värähtääpi veden kalvo usein kalojen liikkeistä. Kalalokki lentää liitelee korkealla ilmassa, vaanien järvestä kaloja, ja äkkiä tuikahtaa nuolena sieltä alas sekä lentää sitten pois siian poika kynsissään.
Elsa on sangen huvitettu katselemisestaan, tuntee, kuinka sydämmensä lämpenee kauniin kesäillan ja tuttujen seutujen näkemisen vaikutuksesta, tuntee olevansa erinomaisen tyytyväisellä ja rauhallisella mielellä sekä ajattelee, kuinka silloin on tuntuva hupaiselta, kun Saarelaiset ilmaantuvat näille kotoisille vesille ja Lauri reippaana ja uljaana laskee veneensä tänne niemen nenään.
Samalla huomaa hän vieressään Rantalehon karjan, joka palaa pitkältä kiertokulultaan ja on menossa kotia kohti. Hän silittelee Kellokasta, joka sattuu lähinnä olemaan, taputtelee sitä ystävällisesti kaulalle ja hyväilee, niinkuin oli monesti ennenkin tehnyt, sekä ajattelee, kuinka hupaiselta on silloin tuntuva, kun hän emäntänä Laurin kodissa saapi lypsää ja hoitaa omia lehmiään.
Silloin luopi hän katseensa taas joelle päin ja kummastelee, kun ei Saarelaisia jo ala näkyä. Mutta samalla näkyy kaukana kosken alla vene hitaasti lähenevän, korkean kallioseinän vierite kulkien. Elsa tuntee kohta tuliat Saarelaisiksi ja silloin sykähtää hänen nuori sydämmensä ilosta ja hänen ennestään punoittavat poskensa tulevat yhä punaisemmiksi. Hän näkee, kuinka Lauri rivakasti soutaa ja Saarelan Matti perässä voimakkaasti huopailee. Heillä on varsin vaikeata nousu siinä kalliotörmäin kohalla, kun siinä on niin syvä, ettei sauvotakaan saata, ja souto taas väkevän virran vuoksi käypi kovin raskaaksi. Mutta tottuneet kun ovat sellaiset luonnon vastukset voittamaan, pääsevät he pääsemistään ylemmäksi, ja möljän varrelle tultuaan, kun Lauri paksusta köydestä venettä vetää, hyvin etukumarassa astuen, ja Matti jälempänä rompsiana astelee, joutuu heillä matka tavallisen jalkamiehen nopeudella, vaikka ärjyvä koski kovasti koettaa riuhtoella venettä alaspäin.
Elsa rientää iloisesti tulioita vastaan ja huutaa jo matkan päästä heille "hyvää iltaa". Nämä vastaavat tervehdykseen, mutta jatkavat kulkuaan pysähtymättä siihen asti kuin tulevat tyyneempään paikkaan joen niskassa. Maalle noustuaan ja pantuaan veneensä kiinni, käyvät he kättelemään Elsaa, sanovat terveisiä Oulusta ja sitten kysytään kuulumisia kummaltakin puolen.
Elsan ja Laurin tapautuminen on varsin sydämmellinen. Ilo ja tyytyväisyys loistaa heidän kasvoistaan, kun he jälleen ovat kohdanneet toisensa. Elsa, terveyden puna poskillaan ja lempeä hymy huulillaan, katselee mielihyvällä rakasta sulhoaan, joka vastaa yhtä ystävällisillä silmäyksillä, ja silmäyksilläpä he ilmaisevätkin ilonsa ja ihastuksensa tunteita enemmän kuin sanoilla.
"No, oliko sinulla hupainen matka?" kyselee Elsa.
"Ka, eihän tuo niin ikäväkään ollut", vastaa Lauri. "Vaan paljon lystimmältä tuntui kuitenkin päästä takaisin kotipuoleen."
"Kyllä sillä tällä Laurilla olikin kiire paluumatkalla", lisää Matti. "Ei ruvennutkaan pitkiä leväyksiä pitämään, koskia ylös hän veti venettä niinkuin hevonen."
"Minä tässä jo äsken", selittää Elsa, "rupesin pitkästymään, kun teitä ei alkanut kuulua. Ajattelin, että mikähän niille on mahtanut tulla. Vaan sitten minä kuulin laskumieheltä teidän olevan tulossa ja silloin rupesin hyvässä toivossa odottamaan. Ja nyt on se toivo toteutunut. — Lähdetäänpä nyt taloon, niin siellä saamme enemmän puhella!"
Kaikki kolme lähtevät silloin kaitaista polkua myöten peräkanaa astumaan ja sinne he poistuvat niemen metsän takaista taloa kohti auringon juuri laskuaan lähetessä.
Vielä hetkisen kuuluu leivosten liverryksiä ja pienten lintuin viserryksiä, vaan pian vaikenevat eläväin äänet. Sen sijaan kohisevan kosken pauhina kuuluu aina yhtä mahtavana, yhtä kovana.