KUULUTUKSEN OTOSSA KÄYNTI.
Muutaman pimeän talvipäivän iltahämärässä seurakunnan pastori istuessaan yksinään virkahuoneessaan keinutuolissa ja lampun valossa lukien muutamaa kirjaa yht'äkkiä kuuli kulkusten kilinää ja kohta sen jälkeen jonkun kartanoon ajavan. Miettien, jotta lieneeköhän siellä nyt joku parempi tulia, koska niin komeasti kartanoon ajaa, jatkaa hän kuitenkin rauhallisesti lukuaan.
Siinä kun hän istui ja odotteli, jotta eikö sieltä kohta ala joku sisälle tulla, tuli piika huoneeseen ja toi hänelle kahvea.
Tältä kysyi hän: "Kukahan lienee ollut se tulia, joka vasta kartanoon ajoi?"
"Olihan niitä useampiakin tulioita, kolme henkeä", vastasi piika. "Kuuluvat olevan kuulutuksen ottajia aivan tuolta tämän seurakunnan pohjoisrajalta."
"Kaukalaisiapa ovatkin", virkkoi pastori ja piika poistui samassa.
Kohta sen jälkeen tuli sisään muuan keski-ikäinen mies, tervehti hyvin tuttavallisesti ja meni kättelemään pastoria.
Kun oli ensin kuulumisista puheltu ja tulia pastorin kehoituksesta oli istunut, sanoi tämä sitten: "Olisihan minulla kuulutuskirja teetettävä."
"Vai niin? Te olette siis puhemies. No, ketä ne ovat ne kuulutuksille pantavat?"
Puhemies mainitsi niitten nimet.
"Ovatko ne molemmat täällä saapuvilla?" kysyi sitten pastori.
"Kyllä ne ovat; tuonne jäivät pirttiin."
"Menkääpä niitä sisälle kutsumaan!"
Puhemies meni ja palasi kohta taas, nuori mies ja nainen muassaan.
"No, onko teillä tosi aie yhteen mennä?" kysyi pastori nuorilta, kun nämä ensin olivat häntä tervehtineet.
"Ka, semmoinenhan se olisi aie", vastasi heti sulhasmies.
"No, mitä tyttö sanoo?"
"Minulla kyllä", vastasi tyttö, lennättäen katseensa ympäri huonetta ja sen sisustusta silmäellen, "ei ole ollutkaan mitään semmoista aietta. Nämä toiset aivan puoli väkisellä ottivat minun mukaansa, eivätkä aivan selvään sanoneetkaan, missä asioissa tänne lähtivät; sanoivat vaan, että lähdetään lystiä ajelemaan kirkolle. — — Minä en ole kuulutuksille panoa ajatellutkaan, enkä kyllä aio tälle miehelle mennä — — —"
"Mitä sinä tyhjää! Olethan sinä jo ennen luvannut", väitti kummastunut puhemies ja sulhasmies seisoi yhä enemmän kummissaan ja katseli suurin silmin tyttöön, jotta mitä se nyt ajattelee, kun noin puhuu.
"Enpähän. En minä ole vaimoksi luvannut mennä, enkä haluakaan hänelle mennä."
"Niin, vaan minäpä voin hankkia todistajia siihen, että olet luvannut."
"Saa niitä hankkia vaikka kuinka paljon, vaan ei minua väkisellä kuitenkaan kuulutuksille panna."
"No, mutta Anni, mitä Herran tähden sinä nyt hulluttelet!" sanoi sulhasmies hämillään. "Miks'ei sinulla sovi minulle tulla?"
"Siksi kun ei haluta."
Pastori naurahti ja ajatteli, että sattuukin niitä somia tapauksia näkemään virka-ajallaan, sanoi sitten: "Eihän siis asiasta voi tulla mitään, kun ei tyttö anna suostumustaan."
Kun sekä puhemies että se, jonka puolesta hän puhui, näkivät, ett'eivät he mitenkään voineet tyttöä tuumiinsa taivuttaa, ei heillä tullut muu neuvoksi kuin tyhjin toimin lähteä pappilasta pois ajamaan.
Mutta he olivat tuolle tytölle, joka niin sitkeästi oli vastustanut heidän tuumiaan, niin äkeissään, ett'eivät aikoneetkaan häntä rekeensä enää ottaa. Kahden he vaan istahtivat kumpikin reen perään ja peittelivät itseään hyvin veltien sisään.
"No, mihinkä minä?" kysyi silloin tyttö.
"Mene minne haluat!" vastasi puhemies. "Meidän rekeemme sinulla kyllä ei enää asiaa ole."
"Hyvä ihme kuitenkin! Kun te olette kerran minun tänne tuoneetkin, niin pitää teidän samalla lailla poiskin viedä."
"Sinähän olet pilannut koko meidän asiamme. Syytä siis itseäsi, ett'et mukaan pääse! Sillä ehdollahan me sinun otimmekin, että lupautuisit Matille. — — Hyvästi nyt!"
Sen sanottuaan nyhjäsi puhemies hevosta suitsista ja lähti ajamaan. Anni käydä kaaloi jälessä, astui paksulumista tietä pitkin ja huusi pian heille taas: "Älkää jättäkö! Ottakaa mukaan! En minä uskalla yksin kulkea."
Puhemies pidätteli hevosta ja vastasi uhotellen: "Kulje nyt yksin. Ethän tuota äsken kumppanista huolinut, vaikka oli tarjolla ja hyvä olikin."
"Vielä ilkeätte pilkatakin! Ottakaa nyt mukaanne vaikka kannoillekaan. Minua peloittaa pimeässä yksin kulkea ja pianhan se väsymyskin tulee, kun on niin paksusti lunta tiellä. Kehtaatteko todella niin armottomia olla, että jätätte minun tielle yksikseni aivan nääntymään!"
"Kukahan se meistä armottomin lienee!" sanoi silloin Matti. "Itsehän äsken et tuntenut mitään armoa minua kohtaan. Koska sinä olet jäykkä, niin mekin tahdomme olla yhtä jäykkiä. Turhaa on sinun pyytääkään rekeen päästä, jos et vaan lupaa minulle morsiammeksi ruveta, lupaatko?"
"En."
"Pysy sitten siellä! Koska sinä kiellät, niin mekin kiellämme", sanoi puhemies ja kiirehti taas hevosta menemään.
Anni juoksi jälkeen itkussa silmin ja huusi taas, ett'eivät jättäisi ja oikein rukoilemalla rukoili päästäksensä rekeen ja sanoi lupailevansa melkein mitä tahansa, kun vaan pääsisi.
"Lupaatko minulle morsiammeksi ruveta, niin pääset", sanoi taas Matti ja puhemies seisotteli hevosta.
"Mitä sinä minua kiusaat! Enhän minä sitä voi luvata."
"Mitä sinulla sitten on minua vastaan?"
"Mitä kaikkea lieneekin! — — — Huononlainenpa se on sinun asuinpaikkasikin, niin ikävän näköinen, että siellä minulla ei haluttaisi päivääkään asua."
"Älä siitä ole milläsikään! Minä puratan maahan koko vanhan rakennuksen ja laitan sijaan uuden ja paremman. Sen ehdon täytän mielellänikin, jos vaan sinun saan. Mitä arvelet?"
"Niinpä sinua tarkaksikin sanotaan, että annat kaiken väkesi petäjänsekaista leipää vaan syödä, vaikka olisi varoja paremmastikin elää. Tokkopa antaisit minun selvää leipää nähdäkään?"
"Voi toki! Kaiken ikäsi saisit ihan sekoittamatonta leipää syödä, kun vaan sitä lienee mistä ottaa, etkä muutenkaan tarvitseisi huonolla ruu'alla olla. Saisit emäntänä aina ruu'aksi laittaa mitä vaan haluat. Enhän minä toki hentoisi antaa sinun huonoilla päivillä olla."
"Niinpä tuota useinkin kulet huonosti puettuna ja likaisenakin, kun et sinä pese itseäsi tuskin muulloin kuin saunassa käydessäsi, jotta mikäpä semmoisen kanssa rupeaisi iän kaiken olemaan!"
"Sekinkö vielä! Vaan minäpä lupaankin tästä lähtien paremmin puettuna kulkea ja pestä kasvoni joka Jumalan aamu niin puhtaiksi, että sinun kyllä ei niitä tarvitse vähääkään hävetä."
"No, onko sinulla vielä muita ehtoja, vai joko suostut Matille tulemaan?" kysyi puhemies. "Jos suostut, niin pääset heti rekeen."
"Kun ei tässä muuten rekeen pääsne", vastasi Anni, "niin täytynee tuota suostua. En minä kyllä rupea yksinänikään tässä tiellä astelemaan. Vaan onko se vissi, että Matti täyttää lupaamansa ehdot?"
"No, se on ihan vissi; sen minä takaan." Ja puhemies nousi jo pois reen perästä, siirtyi itse reen keulaan ja tarjosi Annille tilaa Matin viereen. "Jos vaan haluat Matille vaimoksi mennä, niin tule tähän istumaan!"
Annin noustua rekeen, sanoi sitten taas puhemies: "No, nythän sitä saadaankin lähteä takaisin pappilaan ajamaan kuulutuskirjaa teettämään, koska sinä et aio enää kieltoa panna, vai miten, Anni!"
"Ka, mitäpähän asia enää muullakaan paranee!" vastasi Anni jotenkin välinpitämättömästi. "Palataan vaan takaisin!"
Ja puhemies käänti hevosen takaisin päin ja ajoi toistamiseen pappilan kartanoon.
Kun pastori näki taas samat henkilöt huoneessaan kysyi hän kummissaan:
"No, mikä se teidät nyt takaisin pakuutti?"
Puhemies selitti: "Tässä tytössä on tapahtunut mielen muutos. Nyt hän suostuu jo kuulutuskirjan tekoon."
"Mikä sen niin äkillisen mielen muutoksen vaikutti?"
"No, se kun rupesi syvemmältä asiaa ajattelemaan, niin se tuli havaitsemaan tämän sulhasmiehen paremmaksi mieheksi kuin oli luullutkaan ja tämä sulhanen kun lupasi elämän tapansa paremmaksi muuttaa ja suostui täyttämään, mitä tämä Anni vaan ehdoksi pani, niin antoihan se Anni lopulta suostumuksensa."
Pastori istui hetken aikaa ääneti miettiväisenä ja sanoi sitten morsiammelle. "Oletko sinä perinpohjin asiaa miettinyt? Ei sovi edeltäpäin tarkoin ajattelematta avioliittoon mennä. Jos sinulla ei ole totista rakkautta sitä miestä kohtaan, jonka kanssa kaikeksi elämäsi ajaksi aiot sitoutua yhdessä elämään ja elämäsi vaiheet tasaamaan, niin ei avioliitosta ole teille kummallekaan siunausta. Vastaa minulle siis, onko sinulla tosiaan vahva aikomus yhdistyä iäksesi tämän miehen kanssa!"
"Ka, niinhän se olisi", vastasi Anni. Olisi hänellä kyllä haluttanut puhua siitäkin, kuinka toiset olivat häntä kiusanneet, kun eivät rekeen ottaneet, vaan ei hän kuitenkaan kehannut siitä pastorille mainita.
Kun kaikki temput kuulutuskirjan valmistamista varten olivat tehdyt ja puhemies oli todistanut, etteivät kuulutettavat olleet toisilleen sukua, ja pannut puumerkkinsä kuulutuskirjan alle ja lopuksi kuulutusrahat maksanut, niin poistui hän taas sulhasen ja morsiammen kanssa pastorin virkahuoneesta ja Matti ja Anni, jotka siis vasta olivat kumpikin tehneet kalliit lupaukset pyhään aviosäätyyn mennäksensä ja vannoneet aina rakastavansa toisiansa myötä- ja vastoinkäymisissä, istuivat rinnatusten reen perään, puhemies hyppäsi etulaudalle, löi suitsiperillä hevosta ja niin lähdettiin ajamaan pappilasta ja ja hevonen juoksi kiireesti ja reki vieri liukkaasti ja kulkunen helähteli koreasti, eikä morsianta nyt peloittanut, eikä sulhasta surettanut, eikä puhemiehellä ollut mitään moittimisen syytä. Tyytyväisinä ja rauhallisina olivat he kaikki että oli käynyt niinkuin oli käynyt.