VANHAN KANSAN MIES.
I.
Lumivaaran Lauri oli muuan niitä vanhan kansan miehiä, joita voimiltaan ja rohkeudeltaan on sanottu nykyistä sukupolvea etevämmiksi ja jotka johonkin työhön ryhtyessään eivät sätkykään ensimmäisistä vastuksista ja esteistä.
Hän oli syntynyt ja kasvanut Lumivaaran mökissä ja sen vuoksi hän kutsuttiinkin Lumivaaran Lauriksi; vaan jo aikuisin olivat hänen vanhempansa kuolleet; sitten oli velkojen maksuksi myyty pieni tila sekä irtain omaisuus — jota ei toki paljon ollutkaan — niin tarkkaan, ett'ei Laurille ollut perinnöksi jäänyt muuta kuin vanha hyväteräinen kirves ja iso puukko.
Köyhänä ja koditonna oli hän sitten kulkenut työn haussa ja viimmein osunut rengiksi vankkaan Kotilan taloon. Siellä olikin hän oikein aimo miehen lailla ruvennut työtä tekemään ja kohta oli hänestä alettu hokea, että siinä sitä on miestä, jonka rinnalle ei kenen tahansa olekaan meneminen.
Siellä Kotilassa ollessaan oli hän rakastunut muutamaan sievään ja rotevaan tyttöön, joka siellä piikana palveli ja jota Elliksi kutsuttiin. Tämä Elli oli kerran ollut aivan hengen hätään joutumassa, kun tavattoman iso karhu oli synkässä metsässä sen ehättänyt ja aivan kohti ruvennut käymään, vaan Lauripa oli samalla hätään joutunut ja tytön karhun kynsistä pelastanut, sekä kaatanut sen metsän pedon. Sitten oli Kotilassa mitä komeimmasti karhun peijaita ja samalla myöskin Laurin ja Ellin kihlajaisia vietetty, ja vielä samana vuonna olivat he häänsäkin pitäneet.
Yhä he palvelivat molemmat nytkin samassa talossa, vaikka heillä jo oli kolme lasta, kaksi poikaa ja yksi tyttö, joiden nimet olivat: Timo, Martti ja Eeva. Näitten jälkeen ei enää heille lapsia syntynytkään.
Kuluihan tuo aika tälläkin lailla, toisen palveluksessa ollessa, ja ruu'assa ja vaatteissa pysyttiin, vaan kumminkin alkoi niin hyvin Lauria kuin Elliä haluttaa saada omituinen asunto, jossa saisivat rauhallista perhe-elämää viettää, olematta kenellekään vastukseksi. Nämä heidän mietteensä sattui kerran Kotilan isäntä kuulemaan ja kun hänestä alkoi tuntua hankalalta pitää perheellistä palkkaväkeä alinomaa talon työssä ja ruu'assa, tuumasi hän Laurille:
"Jos haluat omituista asuntoa saada, niin tee talo itsellesi! Minulta saat maata sen verran, että mökin paikaksi riittää Jylhän korvessa Jylhän järven rannalla. Sieltä saat hirsiäkin ottaa rakennustarpeiksi; jääpi sinne metsää sittenkin. Sinne kun vaan rupeat talon hommaamaan, niin saat siellä olla isäntänä, raivata peltoa ja niittyä itsellesi ja mielesi mukaan maata viljellä, kun vaan minulle vuosittain päivätöitä teet, joista kyllä sovitaan."
Arvelematta suostui Lauri esitykseen; isäntä tuli hänelle näyttämään talon paikan; ja sitten sovittiin mökin tilusten rajoista.
Jylhän korpeen korkealle kunnaalle synkän metsän keskelle, niinkuin puhe oli ollut, rupesi Lauri nyt heti mökkiä tekemään, ja ennen pitkää se olikin valmis; ja silloin hän sinne perheineen muutti asumaan.
Vähäisen alan hän Jylhän mökin ympärillä kuokki ohra- ja pottumaaksi, ja järven rannalla oli luonnostaan pieni palanen niittyä, jotta lehtien ja jäkäläin avulla kykenivät yhden lehmän elättämään, jonka Lauri aluksi sai ruokolle, vaan sitten kykeni omaksi ostamaan.
Paitsi lehmää oli Jylhässä kotieläimiä kaksi lammasta, kirjava kissa ja hyvä lintukoira, jonka kanssa Lauri ahkerasti kulki metsässä metsän otuksia pyytämässä. Hän olikin luonnostaan ahkerampi metsämies ja kalastaja kuin maanviljeliä, jotta eivätpä vuosikausiin jylhän pienet viljelystilukset ollenkaan laajentuneet, vaan sen sijaan kaikuivat korvet Jylhän mökin ympärillä alinomaa pyssyn paukkeesta ja koiran haukunnasta.
Kerran vuodessa kävi Lauri aina talvimarkkinoilla ja möi silloin saamansa linnut, joista karttui sen verran tuloja, että ne yksistään riittivät koko perheen elatustarpeitten hankkimiseksi melkein koko vuodeksi. Sen vuoksi hän ei huolinut ruvetakaan maata muokkaamaan, koska muutenkin tuli toimeen.
Jylhän järvessä, jonka varrella ei löytynyt muuta ihmisasuntoa kuin Laurin mökki, oli erinomaisen hyviä rysäpaikkoja, ja niihin laski Lauri aina keväisin rysänsä, joista sitten sai summattoman suuria haukia. Kesällä hän taas verkkopyynnissä sai niin paljon ahvenia ja siikoja kuin vaan ilkesi ottaa.
Niin oli Jylhän perheellä kaikin puolin hyvä toimeentulo, eikä puute hätyytellyt sitä. Jos tulikin joskus hallavuosi, niin ei se Jylhäläisiä paljon vahingoittanut. Tosinhan silloin aina elon hinta kohosi, vaan kun löytyi millä sitä ostaa, niin ei hädästä mitään tietty. Eivät he kuitenkaan rikastuneet, sillä ei Laurilla eikä hänen emännällään ollut sitä luontoa, että olisivat panneet talteen tavarata tulevaisten päivien varalle. Sitä paitsi he olivat helläluontoisia, avustivat köyhiä, antaen apua puutteenalaisille, kun oli mistä antaa.
Lauri oli kerran mennyt muutaman köyhän kumppaninsa edestä takuuseen parista sadasta markasta, kun tämä oli ollut hyvin rahan tarpeessa, vaan sitten tämä aivan äkkiä kuoli ja silloin velka haettiin ulos takuumieheltä suoraan, kun ei velalliselta itseltään ollut mainittavaa omaisuutta jäänyt.
Silloin joutui Lauri pulaan. Rahoja hänellä ei ollut eikä irtainta omaisuuttakaan enemmän kuin että ne hädin tuskin olisivat saattaneet riittää velan maksuksi, eikä Elli suinkaan mielellään olisi lehmästään ja lampaistaan luopua tahtonut. Tämän kanssa kun oli asiasta puhe sanoi Elli:
"Se siitä tuli, kun et minun puheistani perustanut. Varoitinhan minä sinua takuuseen menemästä ja sanoin, että auta lähimmäistäsi, kun vaan voit, suoranaisella avulla, vaan älä sitou lupauksiin, sillä ne voivat olla vaarallisia. Nyt näet seurauksen. Olisit aikoinasi minua uskonut, niin olisi tämä paha seikka jäänyt tapahtumatta. Mikä tässä nyt muu neuvoksi tulee kuin ota keppi käteen ja lähde tielle kulkemaan!"
"Ei sitä toki vielä tielle kuitenkaan jouduta", arveli Lauri. "Jos ei muu auta, niin minä myön mökkini ja teen toiseen paikkaan uuden. Kotilan isäntähän tuo kuuluu jo halunneen omakseen saada tämän Jylhän, kun pelkää, että minä täällä liiaksi hyödyn."
"Ikäväpä olisi tämä paikka jättää, kun tähän on päässyt niin hyvin jo tottumaan ja kun täällä tähän asti on ollut huoleton toimeentulo."
"Mikäpä siinä auttaa, jos et tahdo, että kaikki omaisuus joutuu ryöstömiehen käsiin ja vasarakaupassa polkuhintaan myytäväksi!"
"Minnekkä sitä sitten täältä sorruttaisiin?"
"Sama se minnekkä! Yhtähän tuo on, kunhan vaan saa kattoa päänsä päälle. Mäntyniemellähän on aivan laajalta maata. Ehkä tuolla sielläkin saisi jossain korvessa maata sen verran edes, että tuvan asemaksi riittäisi."
"Siellähän on kovin isoja erämaita ja siellähän oltaisiin aivan poissa ihmisten ilmoilta."
"Sitä etuisampi. Minä tiedän siellä muutaman ison järven, joka on niin kalanen, että siitä saapi kaloja niin paljon kuin vaan tahtoo ottaa, isoja, lihavia ja niin rasvaisia, että kun niitä kiehumaan panee, niin aivan kokoontuu rasvaa veden pinnalle."
"Saapihan tuota kalaa täälläkin aivan asiaksi asti."
"Mutta siellä saapi vähemmällä vaivalla paljon enemmän ja paljon parempia. Ja sen järven seudulla olevissa metsissä löytyy niin runsaasti lintuja ja muita otuksia, että niissäkin meillä olisi melkein loppumattomat rikkaudet tiedossa."
Lauri möi kun möikin mökkinsä entiselle isännälleen, vieläpä aivan halvasta, ja sai siten takuun maksetuksi siitä saaduilla rahoilla sekä niillä, joita hänellä oli ennestään.
Nyt oli hän siis taloton taas, niinkuin ennen Jylhään tuloansakin, vaan sai kuitenkin luvan asua paikoillaan talven loppuun saakka.
Hän ei kuitenkaan säikähtänyt ja huolehtinut, minne perhe sitten muuttaa; sillä heti Jylhän myytyään hiihti hän Mäntyniemelle ja sai siellä isännältä luvan tehdä mökin aivan talon tilusten äärimmäiselle perukalle juuri sen järven varrelle, josta hän oli Ellilleen maininnut. Siinä ei asemapaikaksi sattunut mitään hedelmällistä maata, sillä aivanhan se oli kalliota, mutta lujempipahan silloin perustus tulee, arveli Lauri, eikä välittänyt siitä, löytyikö peltomaata vai ei, kunhan vaan sai kattoa päänsä päälle ja asunnon, jota saattoi omakseen sanoa. Sen vuoksi rupesi hän heti rakennuspuuhiin.
Hän kolusi nyt päivät pitkään vahvimmassa hongikossa ja kaatoi suuria honkia, joista veisteli vahvoja hirsiä, ja sai hän nyt kerrankin heilautella kirvestään ennenkuin rakennustarpeita alkoi olla riittävä määrä. Mutta hän teki innolla työtään. Olihan hän jo ennenkin tämmöisessä työssä ollut, kun oli Jylhän vahvat rakennukset valmistanut, ja nyt hän aikoi tehdä vielä vahvemmat ja suuremmat rakennukset.
Ennenkuin rupesi salvutöihin otti hän kasakankin, jolle tietysti maksoi palkan.
Näin tavoin kului hänellä rakennushommissa paljon aikaa ja varoja ja kun perheelle piti elatustarpeita hankkia, niin hän lopulta velkaantuikin. Mutta ei hän siitä säikähtänyt; jatkoi vaan uupumatta työtään, heilutteli rivakasti kirvestään ja liikutteli voimakkaasti hirsiä.
II.
Ennen kesää oli uusi mökki valmis ja sille pantiin nimeksi Syrjävaara, kun se oli aivan syrjässä muitten ihmisten asuinpaikoista.
Laurin perhe muutti nyt sinne Jylhästä kaikkine kaluineen ja elukoineen. Sinne muutettiin lehmä ja lampaat, vanhaksi käynyt kissa ja Musti, Laurin uskollinen koira, joka jo ennestään tunsi paikan, kun oli isäntänsä muassa jo monesti talvella siellä käynyt.
Kissa kyllä tuntui oudoksuvan uutta asuinpaikkaa, oli hyvin levoton, kulki paikasta toiseen tietämättä oikein mitenkä olisi, ja lampaat määkyivät, ikäänkuin olisivat murheissaan, ja lehmä ammoili ikävästä ja kyyneleet heruivat sen silmistä ja huonommasti se rupesi lypsämäänkin, jotta Elli kyynelsilmin katseli, mitenkä luontokappaleetkin tunsivat koti-ikävää. Musti se vaan näytti olevan entisellään ja heilutteli häntää yhtä iloisesti kuin ennenkin, kun sitä vaan nimeltä kutsuttiin.
Mutta aikaa myöten lehmä, lampaat ja kissa tottuivat oloonsa ja alkoivat hyvin menestyä uudessa kodissaan, kun kuitenkin hoitajat olivat samat ja hoito yhtä hellä kuin ennenkin.
Ellistä ensi alussa uusi kotipaikka tuntui kovin erämaalta ja lapset muistelivat kaipauksella vanhaa kotiaan, vaan ajan oloon he kaikki mieltyivät mieltymistään uuteen kotiinsa ja viihtyivät siellä erinomaisen hyvin, iloitellen siitä, että siellä asuinpaikat olivat väljemmät ja mukavammat kuin Jylhässä.
Ihan raivaamatta olivat seudut vielä Syrjävaaran ympärillä, jotta ei minkäänlaista kevätkylvöä tehty, ja syksyksi aikoi Lauri jättää pottumaan kuokkimisen, jotta sitten seuraavana kevännä, kun lantaa alkaisi tarpeeksi karttua, kyhäyttäisiin vähän pottuja kylvämään.
Kesän pitkään kulki nyt Lauri kalalla läheisellä järvellä poikainsa kanssa ja sai runsaasti haukia, ahventa, siikaa, jotta joka päivä syötiin Syrjävaarassa tuoretta kalaa. Mutta kun näytti kaloja rupeavan kovin paljon karttumaan, täytyi Laurin jättää vähemmälle kalan pyynti.
Tulipa Syrjävaaraan muutamana päivänä eräs perheen vanha tuttava,
Jousivaaran Janne, joka otettiin ystävällisesti vastaan.
Kun oli ensin kuulumisista puheltu, tuumasi Janne: "Minulla kun oli täälläpäin kulkua, niin läksin katsomaan teitäkin täällä erämaassa, jotta vielähän te elossa olette. Kovin te olette paenneet syrjään ihmisten ilmoilta, jotta eihän tänne vähällä ollut osatakaan. Aivan synkkäin sydänmaitten halki piti kulkea eikä ihmisasunnosta ollut tietoakaan ennenkuin äkkiä korven sisästä uusi tuparakennus näkyviin tuikahti. No, miltä tuntuu olo täällä?"
"Ka, mikäpähän olisi ollessa!" vastasi Lauri. "Kuluuhan se täällä aika niinkuin muuallakin."
"Eikö ollut kuitenkin mukavampi siellä entisessä asunnossa?"
"Eipä tuosta tietänyt. Ennen minä täällä olen."
"Vai ennen. No, minkä puolesta täällä on parempi?"
"Kaiken puolesta. Täällä ovat paremmat kalavedet, paremmat lintumetsät, väljemmät asunnot — — —"
"Kylläpä näkyy tupa olevan tukevista hirsistä veistetty. Onpa vainen vaatinut tekiällä olla kuntoa ja voimia noita nostellessa."
"Se tuo Lauri", puuttui Elli puheeseen, "kun kerran rupeaa jotain tekemään, niin tahtookin siitä hyvän saada. Sen vuoksi se tästäkin tuvasta näin vankan ja hyvän teki, vaikka olisi kai huonompikin välttänyt."
"Pitäähän toki oikean rakennuksen", arveli Lauri, "ollakin semmoisen, ett'ei se heti luhistu."
"Onhan mahtanut Jannelle nälkä tulla pitkän taipaleen takaa", sanoi nyt Elli ja laittoi padan tulelle ja vettä pataan. "Kenties haluttaisi maistella tämänkin järven kaloja. Ne ovatkin hyvin lihavia ja rasvaisia. — Menkääpä Timo ja Martti noutamaan eläviä kaloja!"
"Noutamaan! Mistä?" kyseli Janne; kun samassa Timo ja Martti poistuivat.
"Tuolta järvestähän", selitti Lauri, "niitä tarpeen tullessa käydään hakemassa."
"No, saapiko niitä sitten joka kerta?"
"Saapihan niitä toki siksi. Käestämällä niitä toki saapi sen verran, että yhdeksi kerraksi on syödä."
"Onpa vaan sitten kalanen järvi. — Mutta peltomaatapa täällä ei näy merkkiäkään."
"Eihän sitä ole, eikä tuota ole varsin tilaa mihin tehdäkään. Kovin on karua maata. Aivanhan tämä on kalliota koko kunnas ja tuossa rinteessä on maa kovin raakaa, melkein hiekkakangasta vaan. Kuitenkin olen syksyksi aikonut jonkun alan pottumaaksi kuokkia."
"Hiekkaperäisessä maassahan ne potut tulevatkin parempia", selitti
Elli.
"No niinhän moniaat sanovat", vastasi Janne, "vaan siihenpä vaatii olla lantaa enemmän. — No, minkälaiset täällä ovat karjalaitumet?"
"Ka, ovatpahan tavalliset, jotta muuan lehmä täällä kyllä hyvin elää."
Pian joutuivat Timo ja Martti verkolta, perkkasivat tuota pikaa saamansa kalat, jotka Elli heti heitti kiehuvaan veteen pataan sekä ripisteli suoloja sekaan, eikä kau'an viipynyt ennenkuin keitto oli valmis ja ruokaa pöydälle laitettu vieraalle syötäväksi.
Syödessään tuumasi Janne muun muassa: "Arvasit sinä Lauri johonkin talon tehdä, ihan keskelle erämaata. Eiköhän käyne katumoiksi sitten ainakin, kun metsän peto karjaan käsiksi pääsee! Nämä seuduthan ovat aivan sen näköisiä, että niissä metsän kuningas hyvin voi viihtyä."
"En minä sitä petoa pelkää", tuumasi Lauri. "Tulkoonpa vaan näille maille, niin kyllä pian tietää, kenen kanssa tekemisiin tulee. Olenhan minä jo ennenkin metsän kuninkaan kaatanut enkä säälisi semmoista otusta vieläkin hengiltä ottaa."
Jousivaaran Jannen mentyä ei pitkään aikaan kukaan vieras Syrjävaarassa käynyt, eikä Syrjävaaran perhe liikkunut paljon muualla kuin kotitöissään; kerran vaan koko kesänä kävi kirkolla ja kerran kinkereillä; muuten vietti hiljaista ja rauhaista koti-elämää.
Koti-onni ei häiriytynyt mistään oudosta tapauksesta eikä onnettomuudesta. Koti-eläimet viihtyivät hyvin, eikä niitä metsän peto hätyytellyt. Säännöllisesti tuli lehmä kotia joka ilta kiertokulultaan ja Elli lypsi sitä illoin aamuin ja se antoi runsaasti maitoa.
Syksystä lähtien rupesi Lauri ahkerasti linnustamaan ja sitten talven tultua hän yhä innokkaammin metsän otuksia pyyteli, hiihteli ristiin rastiin Syrjävaaran tiheässä metsissä ja sai kovasti lintuja ja oravia sekä monta kettuakin.
III.
Talvi oli kulunut, pitkä, luminen, ankara talvi, ja oli taas päästy kesään.
Nyt oli Syrjävaarassa pieni ala pottumaata. Elli oli saanut lainaksi potun siemeniä, jotka hän kylvi maahansa ja ennen pitkää ne rupesivat vankkaa vartta kasvamaan.
Lehmä, joka oli vasikan saanut, kulki taas rauhallisesti ruokamaillaan ja lampaat kuljeksivat siinä lähiseuduilla ja näyttivät iloitsevan vapaudestaan.
Mutta eipä Elli tänä kesänä saanutkaan hyvin kau'an iloita elukoistaan, sillä kun lehmä eräänä iltana ei tullutkaan kotia, lähti Lauri pyssy olalla sitä hakemaan, vaan löysi sen vasta pitkän etsimisen jälkeen kuolleena, karhun kaatamana.
Se oli iso vahinko tuo lehmän kohta, päälle päätteeksi kun se oli ainoa, ja perheelle tulivat nyt huonot asiat särpimen puolesta.
Lauri kolusi nyt joka päivä metsässä ja uhkasi kostaa lehmän surman, kulkipa monioita öitä haaskalla vahtuussakin, mutta eipä ruvennut metsän kuningasta näkymäänkään.
Olipa hän kerran taas puolen päivää metsää risteillyt pyssy olalla ja tuli iltapuoleen kotia palavissa päin, ripusti pyssyn naulaan ja istahti lavitsalle miettimään.
"Mikä kumma siinä lieneekin", tuumasi hän vaimolleen, "ett'ei tuota metsän petoa näy vilaukseltakaan, vaikka minä sitä mistä tahansa etsisin! Ja kuitenkin se oleksii täällä jossain lähellä."
"Entäpä jos ei olekaan!" arveli Elli. "Mikäpä sen tiet niin tarkkaan tietää!"
"Ei se kaukana ole; se on ihan vissi. Tänäkin päivänä olen ihan tuoreet jäljet nähnyt. Eikä se toki, kun on kerran lehmän kaatanut, sitä jätä niin, ett'ei toiste kävisi katsomassa. Mitäpä varten se sen niin hyvin peitteleisi sammalilla, jos ei itseään varten! Täällä se on lähellä jossain ihan varmaan, vaan se on niin tuiki varuisa ja sillä on niin ihmeen tarkka vainu, jotta se tuntee jo kau'as, kun ihminen kulkee, eikä tahdo tulla näkösälle —"
"Isä, hoi, voi kuulkaapa isä!" sanoi samassa nuori Eeva läähättäen, ulkoa tupaan juosten.
"No, mitä nyt, lapseni? Mistä sinä nyt noin hengästyneenä tulet?"
"Rannasta. Sieltä minä näin, kuinka hirmuisen iso koira — — —"
"Iso koira! Mistäpä niitä tänne isoja koiria olisi ilmaantunut!"
"Iso koira se oli, vai mikähän sitten lie ollut; vaan iso se oli ja mustakarvainen, ja se lähti järven yli uimaan —"
"Mistä?"
"Toiselta rannalta tuolta kaukaa järven päässä. Se lähti sieltä kiireesti tälle puolelle uimaan. — Tulkaapa isä katsomaan sitä koiraa."
"Tuskinpa se koira onkaan. Minua vähän aavistuttaa, että se on joku parempi eläjä. — Missä ovat Timo ja Martti?"
"Missä Martti lienee, vaan Timo on rannalla veneen luona."
"Hyvä! Minä lähden hänen kanssaan sitä uimakoiraa katsomaan."
Näin sanottuaan riensi Lauri, pyssy olallaan, rantaan, tähysteli sieltä järvelle, näkyisikkö siellä missään uivaa eläintä. Aivan oikein, järven päässä näkyi aallokossa pörhökarvainen pää.
Lauri lykkäsi veneen vesille, käski Timon tulla mukaan ja ruveta soutamaan ja itse hän alkoi voimakkaasti huopaella. Lähemmäs tultuaan huomasi hän arvelunsa todeksi, näki, että se nopeasti uiva pörhöpäinen elävä ei ollutkaan koira, vaan vankka karhu. Siitä ihastuneena hän rupesi yhä kiivaammin huopaelemaan ja käski Timon panna parastaan, aivan tarmonsa takaa soutaa, jotta saavuttaisivat karhun ennenkuin se maalle ennättää. Mutta tämä huomasi pian vaaransa, muutti suuntansa ja lähti veneen edestä pakenemaan. Nopea se oli uimaan, jotta oikein ihmetytti, vaan kuitenkin vene kulki yhä nopeammin ja läheni lähenemistään sitä.
Kun karhu jo oli maalle aivan pääsemäisillään ja vene alkoi olla ihan sen lähellä, nousi Lauri seisalleen veneessä, ojensi pyssynsä sitä kohti ja laukaisi, ja silloin tuon voimakkaan metsän eläjän voimat tuossa tuokiossa loppuivat; se ei päässyt enää eteenpäin, vaan upposi järven pohjaan juuri rannan lähellä.
Kun Lauri poikansa avulla oli sen sieltä maalle saanut, oli siltä jo henki lähtenyt, ja tyytyväisenä ja sen komeata turkkia ihaellen nosti hän mesikämmenen veneeseen ja lähti sitä kotia soutamaan.
Nousipa kohta ilo Syrjävaarassa, jossa laitettiin hyvät kemut mesikämmenen kunniaksi, eikä nyt enää surtu lehmän kaatumista, kun kuitenkin metsän kuninkaan kuolema sen täysin korjasi, ja Lauri arveli, että varsin mielellään hän vastakin antaisi lehmänsä karhun kaadettavaksi, kun vaan sitten vuorostaan saisi kaatajan kaadetuksi.
IV.
Kuluipa aikaa monioita vuosia, niin Lauri sai kuulla, että muuan autioksi joutunut kruununmaa tarjottiin vapaavuosia vastaan viljeltäväksi sille, joka haluaisi maan haltuunsa ottaa. Lauri silloin arvelematta haki ja pääsi asukkaaksi sille maalle ja sai sen monioita vapaavuosia vastaan viljeltäväksi, joitten kuluttua maan niin hyvin rakennusten kuin tilusten puolesta pitäisi olla laillisessa kunnossa.
Hän möi taas aivan halvasta entisen tilansa ja rupesi taas uudelle tilalleen asuinhuoneita vahvoista hirsistä rakentamaan, sillä vanhoista rakennuksista ei ollut mitään jälillä, ja sitten muutti hän sinne perheineen asumaan, vaikka se ei olisi ollut ollenkaan halukas entisestä kodistaan luopumaan, jossa sillä oli ollut kaikin puolin hyvä elellä.
Uudessa kodissa olivat kaikki vanhat pellot kentittyneet ja nurmettuneet sekä osaksi metsittyneet ja ojat umpeen menneet ja luonnolliset niityt paljon huononneet. Mutta vaikka asukasoikeuden ehtona oli vuosittain raivata peltoa ja niittyä ja ojia kaivaa, niin ei Laurilla kuitenkaan tullut maan hyväksi paljon työtä tehdyksi. Hän vaan kulutti enimmästi aikansa metsästämällä ja linnustamalla niinkuin ennenkin ja niin jäivät ojat kaivamatta ja niityt raivaamatta, ja ketojen hän antoi olla melkein semmoisinaan, kuokki vaan vähäisen alan pottumaaksi ja ohramaaksi, paljoa huolehtimatta siitä, että nimismies kävi jo muistuttamassa, että maa oli parempaan kuntoon saatava.
Lauri eleli perheineen uudessa kodissaan monet vuodet, tullen jotenkin hyvin aikaan, ja sillä ajalla joutui häneltä tytär naimisiin ja molemmat pojat erosivat kodista, lähtien maailmalle.
Kesällä ennenkuin maa ensi kerran verolle joutui tapahtui Laurille iso vahinko sen kautta, että karhu kaatoi melkein koko hänen karjansa, ja vaikka hän sitten koko kesän ajeli sitä karhua, niin ei hän kuitenkaan saanut sitä kaadetuksi, vaan se pääsi pakenemaan seurakunnan rajan ulkopuolelle.
Eipä ollut Laurista verotalon isännäksi. Hänellä ei tullut sitä hoidetuksi ollenkaan niinkuin olisi pitänyt, eikä hän kyennyt veroja maksamaan vapaavuosien kuluttua. Sen vuoksi nimismies, ensin hänelle varoituksia ja muistutuksia annettuaan, viimmein kävi ajamassa hänen pois koko tilalta, kun hänestä kuitenkaan ei ollut sen viljeliäksi.
Tuntuipa Laurin vaimosta kovin pahalta, kun ajamalla pois ajettiin. Sitä ei ollut vielä koskaan ennen tapahtunut, ja kyynelsilmin sanoi hän miehelleen: "Voi meitä poloisia, minkälaisia aikoja olemme jääneet elämään, kun pitää jättää talo ihan omasta eestään ja hyvät asuinhuoneemme jäivät aivan toisien hyväksi! Mikä nyt tuumaksi tulee?"
"Älähän ole milläsikään! Emme me taivasalle kuitenkaan jää. Lieneehän minussa sen verran kuntoa vielä, että kykenen taas mökin tekoon ruveta."
Ja Lauri etsi mökin sijaa ja luuli semmoisen löytävänsäkin muutaman järven lahden rannalla korkean törmän päällä palokankaalla.
Siihen hän rupesi taas vahvoista hirsistä asuinhuoneita rakentamaan, arvellen, ett'eihän mahtane siitä kukaan tulla pois ajamaan, ja yrittäköönpä tulla, niin hän kyllä näyttää, että on sitä sanan mahtia hänelläkin, eikä hän rupea enää muuttamaan.
Kun Lauri oli saanut uuden asuinpaikkansa valmiiksi, nimitti hän sen Loppulaksi, arvellen, että hän on jo osalleen tarpeeksi monta taloa eläessään tehnyt; nyt hän ei enää halua asuinpaikkaansa muuttaa, vaan asuu Loppulassa loppu-ikänsä.
Sattuipa nimismies joskus Loppulassa käymään, vaan ei hän tullut asukkaita pois häätämään, antoi heidän ihan rauhassa asunnossaan olla, ja kulki vaan siellä levähtelemässä, kun matkansa sattui sieltä kautta.
Ja rauhassa eleli Lauri eukkoineen Loppulassa monet vuodet, kirveineen työssä kulkien ja metsän otuksia ja kaloja pyydellen sekä vielä muutaman metsän kuninkaankin kaataen.
Mutta viimmein hän alkoi vanhaksi käydä ja hänen voimansa rupesivat riukenemaan, ja kun hän oli täyttänyt yhdeksänkymmentä vuotta ja alkoi tutista vanhuuden heikkoudesta, niin hänen sielunsa erosi lakastuneesta ruumiista ja kiiti avaruuteen, vaan ruumis laskettiin maan poveen.
Laurin pojat, kun olivat saaneet kuulla isänsä kuolemasta, lähtivät kotoseudulleen käymään, ottaakseen selkoa, kuinka suuri perintö heille olisi jäänyt, vaan kun he tultuaan Loppulaan näkivät, ettei heidän isänsä paitsi mökkiä ollut jättänyt jälkeensä isosti muuta kuin kirveen ja puukon sekä vanhoja vaatteita jonkun vähän, palasivat he kohta taas sinne, mistä olivat tulleetkin, jättäen vanhan äitinsä yksikseen mökissä asumaan.
Vuosikymmeniä ovat Lumivaaran Laurin rakentamat tuvat säilyneet ja ihmetellen katselevat niitä sekä nuoret että vanhat, kummastellen hirsien vahvuutta ja rakennusten lujuutta, ja kun vanhat kertovat, kuinka moneen paikkaan Lauri on uusia rakennuksia tehnyt, koskaan työn raskautta säikähtymättä, niin nuorten täytyy tunnustaa, että harva heidän joukossaan viitsii ruveta tai pystyykään semmoiseen vaivannäköön.