I LUKU.
Matkustuskuume.
Kevät teki tuloaan Suomeenkin. Päivä päivältä nousi aurinko yhä korkeammalle. Yhä lämpimämmin nuoleskelivat sen säteet sitä metsän peittämää vuorenharjannetta, jonka juurella Onni Laurilan lapsuudenkoti sijaitsi.
Harjanteen kummallakin puolella lirisivät jo pienet purot, hajottaen sisällyksensä sinne tänne laaksoon Laurilan talon ympärillä. Taloa läheisillä pelloilla alkoi lumivaippa jo tulla raskaaksi ja märäksi. Pellonojistakin kuului jo hiljaista lorinaa, kun vesi jään alatse pyrki läheistä järveä kohti. Itse järvenkin jää oli jo hyvin haparaa; siellä täällä pilkisti sula vesi esiin, ikäänkuin tervehtien kevätauringon ystävällisiä säteitä.
Sydänpäivällä alkoi harjanteen itäosasta lähtevä pieni Vuolukoski pitää ennestään tuttua kohinaansa, jota Onni lapsena oli niin ihaillut. Jäänlohkare toisensa jälkeen syöksyi siitä alas.
Tuli aikainen kevät harvinaisen kovan talven jälkeen. Ympäri koko Suomenniemen kävivät sen uutta elämää luovan vaikutuksen merkit yhä näkyvimmiksi. Muuttolinnut palasivat etelän maista, routa suli maasta ja puut kävivät hiirenkorvalle. Kevät, tuo ihmeellinen Pohjolan kevät, oli taas tullut…
On ilta. Aurinko tekee laskuaan. Punertavana ja hohtavan säteilevänä valoi se kultaavaa loistoaan järven takana olevan mahtavan petäjikön latvojen lomitse ja kuvasi järven pintaan ihmeellisen kauniita väriloistojaan. Taivaan ollessa idässä teräksensininen, vaihteli siinä taivaankaaren kaikki värit, kunnes ne viimein läntisellä taivaanrannalla olivat ikäänkuin yhtenä tulimerenä. Kun tuo hehkuva tulipallo viimein katosi harjanteen taakse, muuttuivat nuo loistavat värit vähitellen hämäriksi. Ja iltahämyn jälkeen tuli yö, varhainen ihmeellinen kevätyö, täynnä haavelua elämästä ja onnesta, tuon lyhyen ja kaiholla odotetun kesän herttaisesta tulosta…
Eräänä tuollaisena iltana nousi Onni Laurila harjanteen korkeimmalle huipulle katselemaan keväisen ilta-auringon laskua. Hän näytti vaipuneen tulevaisuusmietiskelyihinsä. Jotakin uutta ja outoa liikkui hänen sielussaan. Hetkisen mietiskeltyään nousi hän ylös, ojensihe suoraksi ja sanoi:
— Se on päätetty. Vielä tänä iltana ilmotan isävanhukselle päätökseni. Minä lähden pitkälle matkalle. Tahdon nähdä Atlannin ja sen takana olevat maat. Tässä talossa ei minua enää tarvita. Olen ilmankin jo kauan ollut sen rasituksena. Veljeni katsovat minua karsain silmin, eikä isäkään näy minusta enää suuresti pitävän, koska en äitivainajani toiveita täyttäen ruvennut papiksi. Siinä toivossahan vanhempani ovat minua kouluttaneet. Janne, Kalle ja Antti ovat rotevia miehiä; he tulevat mainiosti toimeen ilman minua, jota he tämän tästä nimittävät tyhjäntoimittajaksi ja haaveilijaksi, kun olen kulettanut aikani koulunpenkillä. Sisareni Anna ja Ilmi hoitavat minun lähdettyäni talon askareet niinkuin ennenkin. Hekin pitävät minua naismaisena. Pois minä lähden, ensin Amerikkaan ja sitten —. Samantekevä, mihin siellä menen, jos en löydä onnea.
Onni lakkasi yksinpuhelustaan. Linnut visertelivät puitten oksilla. Nekin tuntuivat sanovan hänelle jäähyväisiä. Olivathan ne jo niin monta vuotta häntä katselleet. Takavuosina olivat ne nähneet hänet laaksoissa ja niityillä hakevan kukkia, joita hän tarvitsi koulussa.
Oli jo myöhäinen kun Onni palasi kotiinsa. Suoraa päätä meni hän isän kamariin. Vanhus loikoi jo sängyssä, kuitenkin vielä riisuutumatta.
— Missä sinä, Onni, näin myöhäiseen olet ollut? Kaiketi taas Perälän Arvon pakinoilla. Te näytätte olevan erinomaiset ystävykset. Mitä te oikein panette kokoon? Sinä olet paljon lukenut mutta Arvo ei ole saanut muuta opetusta kuin mitä kansakoulu tarjoaa. Kuinka te oikeastaan sovitte yhteen?
— En ole tänään käynyt Perälässä, sanoi Onni. — Tuolla harjulla olen yksin istunut ja laatinut tulevaisuussuunnitelmiani.
— Niinkö, sanoi isävanhus, nousten sängynlaidalle istumaan. — Joko äitivainajasi vakavat neuvot alkavat tuntua seurattavilta? Äitisi tahtoi sinusta pappia. Samaa minäkin toivoin. Ei tämä pieni talo voi kasvattaa tyhjäntoimittajia. Sinä olet nyt maisteri, mutta viraton herra. Miksi et hae paikkaa? Mitä sinä odotat? Onhan sinulla hyvät todistukset.
— Minä olen tänä iltana tehnyt päätökseni, vastasi Onni.
— Että rupeat papiksi, sanoi isä, nousten seisomaan. Siinä tapauksessa olet kunnon lapsi, ja minä siunaan sinua.
— En sellaista päätöstä ole tehnyt, vaan —
— No minkä sitten?
— Minä lähden Amerikkaan. Siellä on vapaus antautua mille alalle haluaa ja koetella vähän kaikkea. Siellä saa pitää aatteelliset vakaumuksensa eheinä, tarvitsematta olla vainonalaisena, kuten tässä synnyinmaassani.
— Amerikkaan! Tuo vanha virsi. Mutta ei siinä maassa maisterintiedoilla pitkälle pääse. Etkös muista, miten Salon Tuomaan kävi? Kouluja hänkin oli koetellut, vaikka ei kyllä maisteriksi asti päässyt, mutta hiilikaivokseen täytyi hänen mennä. Ja minkä lopun hän siellä sai? Kuoli kaivosräjähdyksessä. Sinnekö sinäkin haluat kuolemaan?
— Amerikassa on monta muuta työalaa, isäkulta. Eivätkä hiilikaivoksissakaan sentään kaikki kuole. Muuten ei kohtaloaan pakoon pääse missään.
— Sinulla on veljiesi suhteen ollut etu saada enemmän oppia kuin mitä tavallisesti tulee meikäläisten osaksi. Miksi et käytä näitä kalliisti saatuja tietojasi lähimmäistesi, kotiseutusi ja koko kansasi hyväksi?
— Minulla on useissa asioissa omat periaatteeni, ja ne eivät sovi yhteen yleisen mielipiteen kanssa…
— Periaatteesi, keskeytti isä, joka nyt sai vauhtia puheeseensa, kun taas sai kuulla toistuvan tuon usein aina ennenkin uudistuvan "periaatteen". — Mikä periaate se on, kun oppia ja tietoa saatua tulee eteen toiminnan aika, niin silloin nuo "periaatteet" tekevät mahdottomaksi käytännöllisen toiminnan? — Maanviljelys kaipaa tarmokkaita ja järkeviä viljelijöitä, jotka sitä järkiperäisesti harjoittaisivat, ettemme tarvitsisi hyvinäkin vuosina ulkomailta tuottaa suuria määriä kaikkein tarpeellisimpia ja jokapäiväisimpiä elintarpeitamme. Ja metsänhoito! — sekin kaipaa miehiään, jatkoi isä. — Ei kelpaa asiain meno silläkään alalla. Kalliit metsät tuhlataan ajattelematta, arvelematta.
— Olette oikeassa, myönsi Onni.
— Kansamme on aivan rikkiraadeltuna. Laittomuus on saanut ylivallan. Ja sitten tuo sisäinen hajaannuksemme… Olemme tosiaankin kuin lampaat ilman paimenta.
— Niin on ikävä kylläkin, vastasi Onni. — Mutta onpa syytä sepissäkin…
— Siinäpä sitä ollaan. On syytä sysissä, jos sepissäkin, virkkoi isä. Kansa on kaikellaisten "aatteitten" ja "periaatteitten" kautta joutunut pois oikealta suunnaltaan. On opettajia jos jonkinlaisia. Eikä ihme, jos turmelus leviää. Paha on helppo oppia… Mihinkä tämä kaikki lopulta johtaa? Täytyy tosiaankin kansamme uudestaan syntyä… Ja tuon uudestaan syntymisen tulee alkaa meidän sisimmästämme, sieltä, jota ei kukaan näe, mutta jonka hedelmät kuitenkin ovat kaikkien nähtävinä. Me kaipaamme ennen kaikkea ihmisten parempia tunteita ymmärtäviä ja niitä vireille herättäviä opettajia, jotka elävällä vakaumuksellaan todistavat opetuksensa. Siinä mielessä sinuakin on koulutettu…
— Ikäväkseni kylläkin en vastaa toiveitanne siinä suhteessa, vastasi
Onni.
— Vastaat tai ei, mutta en ymmärrä, minkävuoksi sinun täytyy mennä ojan yli vettä hakemaan. Onhan Ameriikka, jos mikään, kaikenlaisen keinottelun maa, jossa kaikkivoipa raha vallitsee räikeimmin kuin missään muualla. Olen kyllä itse säilynyt Amerikan kuumeelta, mutta sen sijaan olen nähnyt joukottain toisia sinne siirtyvän. Jotkut heistä ovat onnistuneet kovilla ponnistuksilla saamaan joltisiakin säästöjä. Toiset ovat epäonnistuneet, toiset saaneet surmansa tai silpoutuneet kaikellaisissa onnettomuuksissa ja palanneet raajarikkoina kotiseuduilleen. Maa täällä kotona kärsii työvoiman puutteessa. Sen sijaan tulvii tänne ulkomaalaisia, jotka poikkeuksetta saavuttavat taloudellista hyvinvointia, kuitenkaan sen paremmin tähän maahan ja kansaan kiintymättä. He ovat ja pysyvät sille vieraina.
— Siihen olemme itse suureksi osaksi syypäät, vastasi Onni. — Olemme vielä liian leväperäisiä niissä suhteissa.
— Niin olemme, ikävä kylläkin, ja se seikka voi vielä koitua turmioksemmekin, ellei siinä parannusta tapahdu. Olemme liian taipuvaisia kaikelle ulkomaalaiselle ja he taas ovat älykkäitä käyttämään heikkouttamme hyväksensä. "Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin" on menettänyt merkityksensä.
— Ja mitä sinuunkin tulee — jatkoi vanhus edelleen — niin on oppisi ainoastaan tietopuolista, ja siksi ajatteletkin kaikkia asioita niin ihanteellisiksi. Mutta odotappa, kun tulet todellisuuteen. Todellisuus, se se kuitenkin on, joka näyttää mistä mies käy.
— Älä ole huolissasi isä, sanoi Onni. — Ymmärrän kyllä tuon kaiken. Mutta tuolla ulkona jonne nyt aion matkustaa, mitataan ihmisten arvoa aivan toisella mittapuulla kuin täällä. Siellä ei panna sulkuja kenenkään tarmolle ja toimintahalulle. Siellä saa kukin yrittää kykynsä mukaan, sivullisten joka asiaan puuttumatta. Siellä ei kyky ja kunto kohoa virkavuosien mukaan ainoastaan sen perusteella, että on tuon viran kerran onnistunut saamaan jonkunlaisten suositusten ja paperien avulla, kuten täällä, vaan sen mukaan mitä kukin todellisesti on ja tekee…
Vanhus katsoi miettivästi ikkunaan, jonka läpi tähdet kuvastuivat tummalla taivaalla.
— Niin sanotaan täällä kotona, ja uskotaan myöskin liian herkästi, sanoi hän vakavasti. — Mutta en kummastelisi jos monikin, joka niin ylenkatseellisesti halveksii kaikkea kotoista, tulee toisiin ajatuksiin, kun nuo kauniit kuvittelut häipyvät olemattomiin Atlannin tuolla puolen — — — No niin. Tee tahtosi. Sinä olet jo täysi mies. En minä sinua voi estää menemästä. Olen vaan tahtonut antaa sinulle isällisiä neuvoja.
— Niitä minä kyllä otan vastaan, sanoi Onni. — Koetan seuratakin niitä niin pitkälle kuin vakaumukseni sallii.
— No rupea sitten papiksi Amerikassa. Siellä kuuluu olevan puute suomalaisista papeista.
— En minä papiksi rupea missään. Vakaumukseni ei salli minun puhuvan sellaista, jota en sisäisesti hyväksy.
— En minä sinulle osaa muita neuvoja antaa, huokasi isä.
— Siinä tapauksessa minä seuraan omia neuvojani, sanoi Onni päättävästi. — Tiedän, että sinä, rakas isä, oman vakaumuksesi kannalta kyllä tarkotat minun parastani, mutta enhän minä mitenkään voi papiksi ruveta.
— Olkoon kuinka hyvänsä. Mutta missä lienetkin, ja mitä tahansa tehnetkin, toimi kuitenkin aina niin, ettei Jumalan kuvan ihmisessä tarvitse hävetä alkuperäänsä. — Rehellisyys maan perii…
Nuoren miehen sydän sykähti.
— Kiitos isä, sanoi hän liikutettuna. — Kiitos neuvostasi. En tahdo sitä unohtaa. Ja käyköön kuinka käykin, suomalaisesta tahdon kuitenkin aina käydä tuon sanan parhaimmassa merkityksessä.
Vanhus nousi seisomaan ja tarttui pojan käteen. Kaksi kunnon suomalaista seisoivat hetkisen vastakkain ja katsoivat rehellisin silmäyksin toinen toistaan.
Vanhus alkoi riisuutua ja kävi levolle. Onni meni omaan huoneeseensa. — Isän ja pojan välinen routa oli sulanut. Kevät oli tullut heidänkin välilleen…
Seuraavana päivänä ryhtyi Onni matkansa alkuvalmistuksiin. Hän hankki matkarahat ja teki pieniä ostoksia. Mutta tärkein tehtävä oli hänellä Perälässä, jonka poika Arvo oli hänen hyvä tuttavansa ja aatetoverinsa.
Arvolla oli sisar nimeltä Tyyne. Tämä ja Laurilan Onni olivat jo pari vuotta olleet hellyyssuhteissa keskenään. Paikkakunnalla kuiskailtiin yhtä ja toista näistä suhteista, mutta ei kukaan uskonut Onni-maisterin sentään missään vakavassa tarkotuksessa seurustelevan Tyynen kanssa. Olihan Tyyne vaan torpantytär, vaikka tosin kaunis ja järkevä, kun Onni taas oli kohtalaisen varakkaan talon poika ja päälliseksi herra. Ei Juoru-Liisakaan, erään mäkitupalaisen vanha leski uskonut Laurilan maisterin ja Perälän Tyynen välejä sellaisiksi kuin ne itse asiassa olivat. Monta kertaa oli hän käynyt Laurilan isännän puheilla paikkakunnalla liikkuvien huhujen johdosta, mutta isäntä ei ollut antanut niille mitään arvoa. Oli vaan sanonut:
— Meidän Onni on itsepäinen niin monessa muussa asiassa. Jos hän on Tyyneen vakavassa tarkotuksessa mielistynyt, en minä sille asialle mitään voi. Eipä hän välittänyt äitivainajansa ja minun neuvoistani siinäkään suhteessa, että olisi ruvennut papiksi. Kun Onni on täysi mies, oppinut ja herra, en minä rupea hänen kanssaan riitelemään Tyynen tähden. Sitäpaitsi nain aikanani itsekin piikatytön. Onnin äitivainaja oli meillä piikana.
Perälän väelle matkahankkeistaan puhuttuaan ja sillä kerralla Arvolle ja tämän äidille jäähyväiset sanottuaan kutsui Onni Laurila Tyynen saattamaan häntä kappaleen matkaa. Metsätiellä oli heillä täysi vapaus antaa tunteittensa tulvehtia.
— Rakas Onni, sanoi Tyyne, kun oli päästy kivenheiton matka Perälän torpasta, — vaikka sinä olet niin varma ja puhut niin itseluottavasti tulevaisuudesta, en voi vapautua siitä ajatuksesta, että sinä nyt ainaiseksi lähdet luotamme. Jos siellä olot on niinkuin kuvittelet, kiinnyt niihin niin ettet enää sieltä palaa…
Onni vei kätensä Tyynen vyötäisille ja veti hänet hellästi sivulleen.
— Niin toivottomasti ei sinun pidä asiata ajatella. — Se on elämän kulku. Kun lintu tuntee siipiensä kannattavan, lentää se pesästä ulos vapauteen. Mutta pesä on jälellä ja lentoon väsyttyään palaa hän takaisin vahvempana ja kokeneempana entistään.
— Niin, mutta isäsi sitten? Etkö ajattele häntä? Olet hänen toivonsa. Hän on jo vanha ja voi tapahtua mitä tahansa. Hän on liian jäykkä näyttääkseen kuinka kovasti ero häneen koskee. Siksi hyvin tunnen hänet. Onko matkasi aivan välttämätön? Etkö voi jäädä luoksemme?
Kun ei Onni vastannut mitään, rohkaisi Tyyne itseään, jatkaen:
— Sinä ymmärrät minua. Me suomalaiset olemme erilaisia kuin ihmiset tuolla suuressa maailmassa. Me olemme perin yksinkertaisia. On paljon sellaista, jota me kunnioitamme ja pidämme arvokkaana, mutta jolle he ainoastaan hymyilevät. Ja taas paljon sellaista, jota he pitävät elämän onnena, on meistä joutavaa turhuutta. Onni, et saa matkustaa. Sinä et enää palaa…
Kuului rattaiden kolinaa maantieltä ja nuoret irtaantuivat syleilystä käyden kummulle tarkastamaan.
Näkyi matkatavaroilla kuormitetut rattaat, jotka ajoivat asemalle päin.
— Keitähän nuo lienevät, kysyi Onni.
— Siirtolaisia, vastasi Tyyne. — Päivemmällä meni jo toisia, lisäsi hän.
— Juuret irtaantuvat, sanoi Onni puoliääneen.
— Ja kuitenkin luulen, ettei ole montaakaan suomalaista toisella puolen, joka ei tuntisi olevansa sidottu vanhaan maahan. He matkustavat, mutta ikävöivät kotia. Vuosittain menehtyy usea heistä koti-ikävästä. — Mihinkä sitten perustuu tuo siirtyminen? Johtuuko se taloudellisista oloistamme? Kyllä, osittain. Mutta niitähän on kaikkialla, joskin ne esiintyvät erilaatuisina. Tai nurinkurisista valtiollisista oloistamme? Osaksi siitäkin. Ne saattavat elämän epävakaiseksi ja tekevät ihmiset haluttomiksi ja välinpitämättömiksi, sen sijaan kun ulkonaisen pakon, oikein ymmärrettynä, juuri pitäisi johtaa meitä sisäiseen työhön ja parannukseen, kokoamaan meitä yhteen, eikä niinkuin ikäväksemme tapahtuu, keskinäiseen hajaantumiseen ja rikkirepimiseen…
— Sen juuret ovat vieläkin syvemmällä, jatkoi hän edelleen. Ne ovat todellakin meissä itsessämmekin. Meillä on omat heikkoutemme. Me nurisemme kotona kaikesta, olemme saamattomia — aivan niinkuin isä sanoi, päätti hän.
Tyyne kuunteli tarkkaavana Onnin pitkää puhetta.
— Ehkä sinulla on oikein, sanoi hän hiljaa. — Mutta minä en ymmärrä heitä. Minulle on Ameriikka aina kuvastunut jonkinlaisena onnenpelinä, missä voittona ovat kaikkivoivat dollarit, mutta sisäänpanot muodostuvat lukemattomista ihmisuhreista. Kuinka montako ei ole siinä pelissä joutunut häviöön? Kukaan ei sitä varmuudella tiedä. Saamme kyllä kuulla muutamista onnistuneista, mutta ne sadattuhannet, jotka siellä menehtyvät, niiden kurjuutta ei kukaan julki julista, ei kukaan…
— Ja tiedätkö, rakas Onni, lisäsi Tyyne huoaten ja ikäänkuin jotain luotansa torjuen — tiedätkö, minkälaiset aavistukset minulla on? Pelkään puhua niistä sinulle…
— Puhu vaan peittelemättä, rakas sydänystäväni, kehotti Onni. —
Meidän kesken ei enää ole mitään salaisuuksia.
— Minä pelkään — — — Tyyne pyrähti valtaavaan itkuun.
— Mitä pelkäät, rakkaani, kysyi Onni, laskien kätensä hellästi Tyynen olkapäälle.
— Että — sinä — et — enää — palaa — siltä — matkalta.
— Älä sellaisella pelolla itseäsi vaivaa, lemmittyni. — Miksi kohtalo olisi niin kova? Ja jos se on, en sitä tietysti voi välttää.
— Etkö voisi sentään jäädä Suomeen, rakas Onni? Eläisihän sinunlaisesi mies täälläkin.
— En voi, kun kerran olen päättänyt lähteä.
— Voi, voi, rakkaani. — Minun sieluni silmien edessä on niin synkkä näytelmä! Soisin, että se olisi paljasta harhaa, mutta sittenkin uskon sen todeksi, kun se tulee yhä selvemmäksi.
— Mikä se näytelmä on, rakkaani?
— En tahdo uskaltaa sitä sanoa.
— Sano vaan.
— Näen suuren laivan —
— Näetkö sen jo?
— Näen.
— No sitten kai näet sen nimenkin.
— En näe. Laiva on jäitten ympäröimänä. Sillä vallitsee kauhea sekasorto. Sinä seisot kannella käsiäsi väännellen. Oi, rakas Onni, älä mene. — Siirrä matkasi edes tuonnemmaksi.
— Mistä syystä?
— Minä pelkään — voi, voi — minä näen, että se laiva hukkuu — — —
— Joutavia, armaani! Tiedätkö, missä laivassa aion matkustaa?
— En, mutta minä tiedän — — voi, voi — — minä tiedän, että se hukkuu! Älä matkusta siinä laivassa!
— Sinä näyt olevan hermosairas, rakkaani. Vanhan äitisi tautivuoteen ääressä niin monta yötä valvottuasi olet kovasti hermostunut.
— Ehkä olen, mutta minä aavistan kauheata onnettomuutta.
— Aavistuksesi ei voi käydä toteen, kun saat tietää, että laiva, jossa aion matkustaa, on laivarakennustaidon mestariteos. Se on valmistettu niin, ettei se voi hukkua.
— Ei voi! Mitä puhut? Ei ihminen vielä mestaroi luonnonvoimia.
— Ei se laiva voi hukkua. Siinä on 16 sellaista laitetta, vedenpitävästi sulettavaa kammiota, joitten avulla se pysyy vedenpinnalla vaikka laiva esimerkiksi yhteentörmäyksessä saisi vuodonkin.
— Niinkö? Sinä koetat lohduttaa minua, mutta sittenkin aavistan pahinta.
— Ei aavistuksesi johdu muusta kuin tilapäisestä hermojärkytyksestä. Laivan nimi on "Titanic". Se lähtee vasta ensimäiselle matkalleen. Se ei voi hukkua. Asiantuntijat vakuuttavat niin.
— Vai "Titanic"! Se on omituinen nimi.
— Nimi ei mitään merkitse. Päinvastoin tietää tuo nimi hyvää. Titanit olivat vanhassa kreikkalaisessa jumalaistarustossa mahtavia jumalia, Uranuksen ja Geen, se on taivaan ja maan lapsia, jotka uskalsivat taistella itse Jupiteriakin vastaan.
— Sinä, rakas Onni, olet niin viisas. Kaikki sinä tiedät ja osaat selittää. Mutta sano minulle vielä, kuinka siinä taistelussa kävi. Voittivatko ne Titanit Jupiterin vai voittiko Jupiter heidät?
Onni Laurila puri huuleensa eikä saanut sanaa suustaan. Mitä hän nyt vastaisi? Ei hän olisi odottanut tuota kysymystä Tyyneltä.
— Sano, jos tiedät, kuinka tuossa taistelussa kävi?
— Tiedät, toisti Onni. — Miksi en sitä tietäisi, armaani. Mutta jos sanon, mitä siinä suhteessa tiedän, niin sinä saat vaan tukea heikkohermoisuuden aiheuttamalle pelollesi.
— Ja mitä sinä tiedät tuosta taistelusta, josta äsken mainitsit? Sano, rakas Onnini!
— No olkoon menneeksi! Jupiter voitti titanit ja heitti heidät
Tartarokseen.
— Mikä se Tartaros sitten oli, kysyi Tyyne hätäisesti. Arvattavasti jokin kauhunpaikka.
— Se oli manala.
— Tässä tapauksessa se on merenpohja, voihkasi Tyyne.
— Älä, rakkaani, salli kiihottuneen mielikuvituksesi vaivata itseäsi, sanoi Onni, painaen Tyyneä rintaansa vasten ja suudellen häntä.
— Mutta tuon laivan nimikin todistaa onnettomuutta. Sanoit vastikään, että Jupiter voitti titanit ja heitti heidät Tartarokseen, joka on sama kuin manala.
— Mutta eihän nimi mitään merkitse, rakkaani.
— Kyllä se joskus merkitsee. Nythän aikoo tuo uusi laiva lähteä ensimäiselle matkalleen.
— Niin. Mitä sitten?
— On uhmailua, että sitä vakuutetaan uppoamattomaksi. Se on samallaista uhmailua kuin tuo titanien taistelu ylijumalaa Jupiteria vastaan.
— Mutta rakas Tyyne! Onhan meillä ennestäänkin laiva, joka kantaa melkein samaa nimeä, eikä sille ole vielä mitään vahinkoa tapahtunut.
— Mikä laiva?
— "Titania". Se kulettaa matkustajia Suomen ja Englannin välillä.
Eihän nimi mitään merkitse.
Tyyne näytti miettivän.
— Kiitos, rakas Onni, sanoi hän viimein. — Tällä tiedonannollasi sinä poistit raskaan taakan sydämeltäni. En muista kuulleeni tuota nimeä ennen. Kenties minun pelkoni onkin liioteltua. Kenties olen liiaksi perinnyt äitini luulevaisuutta. —
— Taikauskoa, sanoisin minä, keskeytti Onni. — Titania on jo vanha laiva eikä koskaan ole joutunut nimensä tähden mitään kärsimään.
Onni ja Tyyne olivat jo päässeet niin pitkälle, että Laurilan talo näkyi puitten välistä. Siinä he syleilivät toisiaan ja erosivat, lähtien nopein askelin kumpikin kotiinsa.
— Ennen lähtöäni tulen vielä sanomaan jäähyväiset, sanoi Onni
Tyynelle, kun tämä jo oli melkoisen etäällä.
— Tietysti sinä tulet, vastasi Tyyne ja katosi pensasten taakse.
* * * * *
Viikko on kulunut siitä, kun Onni Laurila ja Tyyne Perälä viimeksi tapasivat toisensa. Nyt käyvät he taas samaa metsätietä. Onni on käynyt Perälässä sanomassa jäähyväiset. Pahinta oli vaan se seikka, ettei hän tavannut hyvää ystäväänsä, Tyynen veljeä Arvoa, kotona. Tämä oli jo aamulla varhain mennyt kirkonkylään asioilleen. Sentähden päätti Onni seuraavana päivänä aamupuolella käydä hyvästelemässä Arvoa, koska hän lähtisi matkalle vasta iltapäivällä.
Metsätietä Laurilaa kohti kävellessään ovat Onni ja Tyyne taas vilkkaassa sananvaihdossa keskenään. Tyyne on nyt rauhallisempi kuin edellisellä kerralla, vaikka hänen rinnastaan nytkin silloin tällöin pääsee syvä huokaus.
Nuoret istuutuvat tien vieressä olevalle kivelle.
— Kuinka kauan aiot viipyä Amerikassa, rakas Onni, kysyy Tyyne.
Onni nostaa hänet polvelleen vastaukseksi.
— Tämä menettelysi merkitsee, että palaat pian, sanoo Tyyne.
— Niin, ja otan sinut omakseni, täydentää Onni, painaen suudelman
Tyynen rusottaville huulille. He istuvat selin sinnepäin, jossa
Laurilan talo on.
— Kas vaan, kuuluu samassa naurava naisenääni heidän takanaan. Nuoret sävähtävät ja irtautuvat toistensa syleilystä.
Laurilan Ilmi ja Perälän Arvo seisovat heidän vieressään hymyillen.
— Kauanpa viivyit, sanoo Onni Arvolle. — Olin pahoillani, kun en tavannut sinua kotona ja aioinkin tulla huomenna sinulle jäähyväisiä sanomaan. Mutta nytpä sanon ne tässä. Kun minä nyt joksikin ajaksi poistun kotoani ja koko Suomesta, on parasta että me nuoret puhumme suumme puhtaaksi täällä metsän yksinäisyydessä.
— Samaa minäkin toivon, sanoi Perälän Arvo hymyillen.
Onni huomasi, kuinka hänen Ilmi-sisarensa punastui.
— Ei meillä ole mitään syytä salata toisiltamme hellyyssuhteitamme. Minä rakastan Perälän Tyyneä ja aion läheisessä tulevaisuudessa ottaa hänet vaimokseni.
Tyyne punastui ja painoi päänsä alas.
— Se onkin oikein sanottu! Niin rehellinen nuorukainen tekee, huudahti
Perälän Arvo.
— Samallaisen tunnustuksen voit sinä tehdä, Arvo, sanoi Onni.
Jäähyväishetkemme on paras tilaisuus tehdä vilpitön tunnustuksemme.
Minä ja Tyyne kuulumme toisillemme. Samoin kuulutte te, Arvo ja Ilmi
toisillenne. Vai kuinka?
Arvon silmäkulmassa kiilsi kyynel ja hän sanoi:
— Niin on laitamme. Olen vaan vähän arkaillut, sillä Ilmi on talon tytär, mutta minä —
— Joutavia, ystäväni, huudahti Onni. — Emme ole niitä vanhan kansan
ihmisiä, jotka lemmenasioissa katsovat niin sanottuun säätyerotukseen.
Mitä itseeni tulee, en tunnusta mitään säätyerotusta ihmisten välillä.
Kaikki me olemme yhtä hyviä.
— Se on oikein sanottu, säestivät kaikki kolme.
— Syleillään ja suudellaan nyt toisiamme jäähyväishetkenä, sanoi Onni, painaen Tyynen rintaansa vasten ja suudellen häntä. Arvo seurasi esimerkkiä ja syleili ja suuteli Ilmiä.
— Nyt olemme toistemme nähden lukinneet ikuisen lemmenliittomme, sanoi Onni. Arvo ja Ilmi voivat viettää häänsä milloin tahansa. Minä ja Tyyne vietämme sitten kun palaan Amerikasta.
Vielä kerran syleili Onni Tyyneä ja senjälkeen Arvoa. Sitten lähtivät kumpikin veli ja sisar eri suunnalle, Arvo ja Tyyne Perälään, Onni ja Ilmi Laurilaan.
— Olkoon matkasi onnellinen ja palaos pian, huusivat Arvo ja Tyyne
Onnille.
* * * * *
Juna lähti asemalta liikkeelle eteläänpäin. Onni Laurila seisoi ikkunan vierellä katsellen nopeasti vaihtuvia näköaloja. Tuolla näkyi vanha valkoseksi rapattu kirkko, ja metsän vierustalla sijaitsi pappila, jonka punainen katto ihan loisti päivänpaisteessa. Senjälkeen ahtautui metsä kummallekin puolelle rautatietä avautuen silloin tällöin peltojen ja niittyjen sekä pienten mökkien ja ratavartijain punasen-valkosten vahtitupien äärillä. Rytisi ja paukkui junan kulkiessa joen poikki olevaa junasiltaa, jonka alapuolella tukit tulvavedellä kilvan myllertivät odottaen vuoroaan päästäkseen sahan jalostamina uusille urille. Ja kun metsä joen toisella puolella taas varjosti näköalan, vaikutti vaununpyörien yhtämittainen hankautuminen kiskoja vastaan nukuttavasti.
Hän painautui istumaan junapenkille ja mietti. — Minkävuoksi hän oikeastaan matkusti pois tästä tuhansien järvien, saarien ja metsien lumoavasta maasta? Tullakseenko pian rikkaaksi, kun hän luuli siellä olevan paremmat olot kuin täällä kotona? Ei, ei. Sellaista syytä ei hänellä ollut. Hän teki sen nähdäkseen laajemmalti ympärilleen, kerätäkseen kokemuksia ja uusia aatteita, oppiakseen uutta ja hyödyllistä. Hän viipyisi siellä ainoastaan jonkun aikaa ja opittuaan mitä siellä olisi opittavaa, palaisi takaisin kotimaahansa. Silloin saisi se hyötyä hänen kokemuksistaan. Uudet, suuret aatteet saisivat hänestä pelottoman kannattajansa. Hän ei olisi arkaileva, kuten useimmat hänen maamiehistään. Hän katsoisi asioita korkeammalta, laajennetulta näkökannalta…
Juna kiiti eteenpäin ja siellä täällä vilahti ohitse siintävä järvi maisemineen.
Onni irtautui ajatuksistaan ja lähti käymään toiseen vaunuun. Siellä tapasi hän muutamia puolihumalaisia nuorukaisia kukkaiskimput napinlävessä. He hurrasivat ja yrittivät laulamaan "Internationaalia".
— Hei vaan, nyt sitä mennään Amerikkaan, huusivat he yhdestä suusta.
— Siellä on jokainen oma herransa ja tekee mitä lystää. Siellä ei ole veroja eikä mitään turhanpäiväisiä pappeja.
— Niistä löytyy eräs laulukin, sanoi muuan nuori miehenalku joukosta, joka samalla antoi siitä seuralaistensa ylösrakennukseksi seuraavan näytteen:
"Piru se lyhyen opetti läksyn
Ja pappi sen pian oppi.
Kun ihminen syntyi tai kuoli,
Niin pappi siitä maksun otti.
Pappi se kirkossa paukutti
Ja akat ne oikein itki.
Vaan papin pussista pohja on pois:
Piru sen kutkutti rikki."
— Niin, Amerikka on hyvä maa, sanoi etäämpää eräs roteva, teräkatseinen mies, jonka ulkonäkö todisti, että hän oli läpikäynyt koetuksen. — Mutta työtä täytyy tehdä lujasti. Muuten se ei käy laatuun.
— Kukapahan tässä ei osaisi työtä tehdä! — huusi muuan nuorukaisista. — Mitä muuta me olemme tehneet syntymästämme alkaen? Emmekö ole kuluttaneet mehua itsestämme rikkaitten hyväksi?
— Te pojat ette vielä tiedä, mitä työ tahtoo sanoa, lisäsi edellinen puhuja, antamatta nolata itseään. — Mutta tultuanne Valtoihin saatte kyllä sitä oppia. Taala on painava taskussa, mutta ei siihen myöskään helposti käsiksi päästä…
— Kaunista alkua, miltähän loppu näyttää, arveli Onni Laurila itsekseen, käydessään seuraavaan vaunuun, nähdäkseen josko siellä tapaisi paikkakuntalaisia.
— Päivää! Minnekä matkataan! — kysyi Laurila, kun huomasi erään tutun mäkitupalaisen perheineen. — Vaimo imetti nuorinta lasta. Vanhin, 10-vuotinen vilkas poika, katseli innoissaan vaunun akkunasta. Tämä oli hänen ensimäinen junamatkansa.
— Amerikkaanhan tuota ollaan matkalla, vastasi mies.
— Mutta eihän teillä olekaan koko perhe mukana, sanoi Laurila, kun kaipasi kahta perheenjäsentä joukosta.
— Ne täytyi jättää tänne, vastasi mies lyhyesti. — He saavat tulla myöhemmin.
— Eikö tunnu raskaalta matkustaa heidän luotaan niin pitkälle?
— Onhan se vähän niin. Mutta kun rahat eivät riita kaikille…
Onni Laurila huokasi syvään tullessaan takaisin omaan vaunuunsa.
— Toiset lähtevät kevytmielisesti matkaan, toiset taas puutteen pakottamina, virkkoi hän itsekseen.
Juna jatkoi matkaansa eteenpäin. Näköalat vaihtelivat. Seuraavana päivänä saapui hän Helsinkiin.
Ennen laivaan astumistaan lähetti hän kirjeen morsiamelleen Tyyne
Perälälle.