II LUKU.
Matkalla Englantiin.
Eräänä päivänä huhtikuun alkupuolella astui Onni Laurila "Astraea"-laivaan Helsingin satamassa. Hänellä ei ollut pääkaupungissa enää yhtään tuttavaa, joka olisi tullut laivarantaan häntä hyvästelemään. Entisistä ylioppilastovereistaan ei hän enää tietänyt juuri mitään. Vuosien kuluessa olivat he hajaantuneet maailmaan.
Kun oli päästy Hankoon, tuli lisää siirtolaisia laivaan. Siirtolaisten passintarkastusta katseli Laurila hyvin kärsimättömän näköisenä. Hän oli niitä aatteellisia ihmisiä, joitten mielestä passijärjestelmä on mitä suurinta ihmisellistä mielettömyyttä. Laurila ei mitenkään voinut hyväksyä sellaista menettelyä, että toinen ihminen paperilla yrittää selvitellä toisen maineen joko puhtautta tai likaisuutta.
Tämä aate esti häntä kotimaassaan hakemasta opettajanpaikkaa. Hänellä oli erinomaiset "paperit". Historiassa, latinan-, kreikan- ja saksankielessä oli hänellä "kiitettävä" arvolause. Hän olisi voinut hakea "lehtorinpaikkaa" missä tahansa oppikoulussa, mutta hän piti ihmisarvoa alentavana "todistusten" perusteella hakea paikkaa. Sentähden päätti hän mennä Amerikkaan, jossa ei minkäänlainen "todistus" tule kysymykseen.
Maihin nousi Laurila Hangossa sen verran, että sai täydentää tupakkavarastonsa, koska tiesi tupakan olevan kovin kallista Englannissa.
Laurila matkusti toisessa luokassa siitä syystä, että saisi tehdä siellä kokemuksia, vaikka hän vaatimattomuutensa perusteella muuten olisi tahtonut olla kolmasluokkalaisten joukossa.
Seuraavana päivänä senjälkeen kun oli Hangosta lähdetty, sai Laurila erinomaisen puhetoverin ja tuttavan. Kun hän seisoi laivankannella, katsellen kevätauringon laskua, tuli hänen luokseen nuori mies, joka alkoi puhella.
— Nyt käy navakka tuuli, joka ennustaa myrskyistä yötä, sanoi mies.
— Siltä juuri näyttää, vastasi Laurila.
— Enpä minä siltä myrskyä pelkää; olen ennenkin kulkenut Itämerellä ankarissa myrskyissä, selitti nuori mies.
— Saanko kysyä, mihin matkustatte, kysyi Laurila.
— Amerikkaan olisi aikomus, vastasi toinen.
— Sinne minunkin matkani on. Koska en ole täällä tavannut vielä yhtään tuttavaa, pyydän esittää itseni. Nimeni on Onni Laurila; olen kotoisin Pohjanmaalta.
— Minun nimeni on Toivo Saarela. Olen Keski-Suomesta, sanoi toinen.
— Minkä linjan laivassa aiotte matkustaa Englannista Amerikkaan, kysyi
Saarela.
— Valkean Tähden linjan.
— Sittenpä saamme tehdä seuraa Amerikkaan asti. Minäkin ostin matkalipun sille linjalle, selitti Saarela.
— Entä laiva, kysyi Laurila.
— "Titanic".
— Kas vaan! Pääsemme samaan laivaan Englannissakin.
— Se "Titanic" kuuluu lähtevän ihan ensimäiselle matkalleen, sanoi
Saarela.
— Juuri niin. Ja se on maailman suurin laiva, varustettu kaikenmoisella nykyajan hienoston tarpeitten mukaisella ylellisyydellä ja komeudella. Siellä kuuluu olevan uimahuoneet, teatterit, voimistelusalit ynnä muuta joutilasten raharuhtinasten ajankulutukseksi.
— Vai niin. Lieneekö siellä suomalainen saunakin, kysyi Saarela.
— Ei suinkaan, vastasi Laurila nauraen. — Meikäläisten tarpeista ei rikas laivayhtiö ole välittänyt, koska ei meillä ole suuria varojakaan. Mutta me jaksamme olla kylpemättäkin, kunnes olemme päässeet Amerikkaan. Siellä kuuluu kyllä pienemmissä kaupungeissa olevan suomalaisia saunoja.
— Niin on minunkin veljeni kirjottanut. Aionkin mennä häntä tapaamaan. Hän on maanviljelijänä Minnesotan valtiossa, ja hänellä on ihana suomalainen savusauna.
Nuoret miehet keskeyttävät puhelunsa, tarkaten muutamia nuoria tyttöjä, jotka ihmettelevät laivan nimeä.
— Merkillistä, että laivoilla täälläpäin on järjestään muukalaiset nimet, pahottelee eräs tytöistä. Keski-Suomessa ja Savossa ovat laivojen nimet suomalaisia.
— Siellä on väkikin suomalaista, huomauttaa toinen tyttö. Tämä
Etelä-Suomi on niin ruotsalaista.
— Onko "Astraea" ruotsalainen nimi? Mitä se merkitsisi suomeksi, kysyy kolmas tyttö.
— Kyllä kai, mutta en minä tiedä, mitä se merkitsee, vastaa toinen.
— Saanko vähän auttaa neitiä, sanoo Laurila kumartaen.
Tyttö punastuu vähän ja sanoo ujosti:
— Kyllä, jos herra tahtoo olla hyvä.
— Astraealla on kaksikin merkitystä, alkaa Laurila selittää. — Numero 1 on vanha roomalainen oikeudenjumalatar, joka kultaisena aikakautena laskeutui taivaasta maan päälle. Numero 2 on tähtisikermän Neitsyt. Kumpaa arvelevat neidit laivayhtiön tarkottaneen antaessaan laivalle nimen?
— Minusta tähtisikermä Neitsyttä, sanoo yksi tytöistä.
— Minusta oikeudenjumalatarta, väittää toinen.
— No sillä ei nyt ole väliä, koska laivalla kaikessa tapauksessa on naisellinen nimi, selittää kolmas.
Naiset kiittävät selityksestä ja poistuvat.
Toivo Saarela nojaa laivan kaidepuuhun, katsoo mereen ja hyräilee:
"Mors ipsa beatior inde est,
Quod per cruciamina leti
Via panditur ardua justis,
Et ad astra dororibus itur."
— Kas vaan! Minä kuulen, että herra Saarela on perusteellisesti tutkinut vanhan suomalaisen virsikirjan, huomauttaa Laurila.
— Tulin vaan muistaneeksi, kun oli puhe tämän laivan nimestä, selittää
Saarela.
— Siinä tapauksessa tiedätte, mistä kreikkalaisesta sanasta nimi johtuu.
— Se johtuu "asteer"-sanasta, joka merkitsee tähti.
— Mutta arvaatteko, että tuo vastikään hyräilemänne vanhassa suomalaisessa virsikirjassa oleva värssy kuului kaamealta minun korvissani tällä matkalla?
— Kuinka niin?
— Minulla on syytä edellyttää, että olette kielimies, koska osaatte latinaa.
— Olenhan tuota lukenut kieliä.
— Saanko kysyä, kuinka pitkälle olette mennyt opin tiellä virallisesti.
— Olen maisteri.
— No terve! Samoin olen minä.
— Mitä tuo herra äsken lauloi? Se oli jotakin vierasta kieltä, kuuluu samalla naisenääni miesten selän takaa.
Kysyjä on sama tyttö, joka äsken tahtoi tietää, mitä laivan nimi merkitsi. Hän oli seuralaisistaan erottuaan lähtenyt yksin kävelemään laivankannelle.
— Herra Saarela on hyvä ja selittää tälle neidille, mitä tuo latinalainen virrenvärssy merkitsee suomeksi.
— Kyllä. Se merkitsee sanasta sanaan suomennettuna: "Itse kuolema on sitä autuuttavampi sentähden, että kuolontuskien kautta avautuu hurskaille ylhäinen tie ja käy surujen kautta tähtiä kohti."
— Hyvänen aika, huudahtaa neiti. — Miksi tämä herra sellaisia kuolonlauluja hyräilee? Herrat ovat nuoria niinkuin minäkin, ja mehän etsimme vielä onnea maailmasta.
— Muistui vaan mieleeni, kun "Astraea"-laivasta oli puhe, vastaa
Saarela kuivasti.
— Istukaa tähän penkille, neiti, kehottaa Laurila.
— Kiitoksia!
— Minä alan jo uskoa, että eräs naistuttavani sittenkin aavisti jotakin, sanoi Laurila melkein huoaten.
— Mitä sitten, kysyi Saarela vilkkaasti.
Laurila kääntyy poispäin ja pyyhkäisee hätäisesti nenäliinalla silmäkulmaansa. Hän ei tahdo muitten näkevän, että siinä kiiltää kyynel.
— En tiedä, sopiiko siitä puhua, sanoo Laurila jälleen, seuralaisiinsa kääntyen.
— Puhukaa, huutavat Saarela ja vieras neiti ikäänkuin yhdestä suusta.
— Kun minä lähdin kotoani — — — Sanat takertuvat puhujan kurkkuun ja hän vaikenee.
— Mitä silloin tapahtui?
— Eräs läheinen naistuttavani — — —
Taas vaikenee kertoja.
— Mitä hän sanoi, kysyi Saarela hymyillen.
— Hän ennusti, että "Titanic", se laiva, jossa me aiomme matkustaa
Englannista Amerikkaan — — —
Jälleen vaikenee Laurila.
— Kuinka sen kävisi, kysyy neiti.
— Se tekisi haaksirikon — — —
— Uskotteko te, herra Laurila, tuota ennustusta, kysyy Saarela tutkivannäköisenä.
— Omasta puolestani en — — —
— No kenen puolesta sitten?
— Se nainen on varmaankin tämän herran morsian, sanoo neiti nauraen.
— Se on toinen asia, huomauttaa Laurila.
— Niin, mutta herra Laurila voi puolittain uskoa hänen ennustustaan juuri hellien välien perusteella, huomauttaa neiti.
— Kuinka se olisi mahdollista? "Titanic"-laivahan on uusimman laivanrakennustaidon mestariteos. Matkalippua ostaessani sain laivakonttorista tietää, ettei koskaan tarvitse pelätä sen laivan voivan hukkua, vakuuttaa Saarela.
— Niin minullekin on kerrottu, sanoo Laurila. — Mutta luonnonvoimia ei paraskaan laivanrakennustaito vielä pysty hallitsemaan.
— Kyllä suuressa määrässä. Ei luonto uhkaa ihmisen turvallisuutta, jos hänellä on älyä mukautua sen vaatimuksiin, opettaa Saarela.
— Se puhe on kyllä asiallista. Mutta mitä sanotte jäävuorista? Näin keväällä liikkuu niitä Atlannillakin.
— Pidätte siis mahdollisena, että laiva voisi törmätä jäävuoreen, saada auttamattoman vuodon ja upota, sanoo Saarela.
— Juuri niin.
— Mutta minulle on kerrottu, että "Titanicia" rakennettaessa on se mahdollisuus juuri otettu huomioon. Laivassa kuuluu olevan 16 tarkasti sulettavaa kammiota, joitten varassa se pysyy vedenpinnalla, vaikka se saisikin vuodon, selittää Saarela.
— Kyllähän minäkin olen kuullut noista varokeinoista, mutta — — —
— Mikä "mutta"?
— Onnettomuus on sittenkin mahdollinen.
— Jos sitä pelkäätte, sopii Englantiin päästyämme siirtää matkalippu saman yhtiön jollekin toiselle laivalle. Käyhän se päinsä.
— Jos sellainen vaara todella on tarjona, jos "Titanic" on vihitty tuhon omaksi, niin minä onnittelen itseäni, etten matkusta sillä linjallakaan, sanoo neiti hymyillen. Tulkaa tekin, herrat, samalle linjalle?
— Mitä linjaa neiti matkustaa, kysyy Laurila.
— Cunard-linjaa.
— Meitä sanottaisiin taikauskoisiksi, jos emme matkustaisi sitä linjaa, jolle olemme matkalipun ostaneet, huomauttaa Saarela päättävästi. — Jätetään tuo juttu sikseen.
— No jätetään. Mutta jos jotakin tapahtuu, niin muistakaa tätä keskusteluamme Itämerellä, sanoo Laurila.
* * * * *
On iltapäivä. Kööpenhaminan kirkontornien piirteet näkyvät etäältä.
Kansi on täynnä matkustajia. Kaikki näyttävät olevan iloisella tuulella.
Laurila ja Saarela ovat taas juttusilla.
— Kyllä kai noustaan maihin Kööpenhaminassa, sanoo Laurila toverilleen.
— Noustaan vaan. Ennätämme laivan satamassa ollessa hiukan tutustua sen nähtävyyksiin.
Ollaan jo hyvin lähellä Kööpenhaminaa. Laivamiehet ovat valmiina rantaanlaskemistoimissa.
— Lieneekö tuo se Frelserskirke, kysyy Saarela, osottaen erästä kirkkoa, jonka tornin huippuun asti nousevat kierreportaat.
— Ai, se kirkko, josta puhutaan "Matkustus maan keskipisteeseen"-nimisessä hauskassa kirjassa.
— Juuri se.
— En minä ole varma. Sopiipa kysyä joltakin tanskalaiselta, kun pääsemme maihin.
Laivan laskettua rantaan menevät Laurila ja Saarela maihin.
— Kuinkahan olisi, jos ostettaisiin komeat puukengät, sanoo Saarela nauraen. Tanska on puukenkämaa. Etkö näe, kuinka joka toisella ihmisellä on puukengät jalassa?
— Mitä Amerikkaan aikova puukengillä tekee? Eivät ne siellä kuosissa ole.
— No jos se ennustettu haaksirikko tapahtuu, niin juoksen puukengät jalassa maihin, sanoo Saarela nauraen.
— Laskette ajattelematonta leikkiä, sanoo Laurila kuivasti.
Laiva viipyy Kööpenhaminan rannassa pari tuntia ja jatkaa matkaansa. Yöllä päästään Pohjanmerelle, jolla vallitsee ankara myrsky. Toverukset sanovat "hyvää yötä" toisilleen ja menevät makuulle.
Nyt alkaa se tavallinen näytelmä meren kovasti myrskytessä. Matkustajat voivottavat ja valittavat meritaudissa. Moni mieskin potee sitä ankarasti.
Laurilan naapurina on eräs Etelä-Suomesta kotoisin oleva vanhanpuoleinen mies, joka ensi kertaa on tällaisessa myrskyssä.
— Jos siellä isollakin merellä on tällainen jumalan ilma, niin ei taida hengissä päästä Amerikkaan, voihkii mies.
— Ei meritautiin kukaan kuole, lohduttaa Laurila.
— Tämä on kauheata! Tahtoo ihan vääntää sisälmykset ulos.
— Tauti lakkaa heti kun myrskykin.
— Kyllä sitä saanee odottaa.
— Mennään kannelle. Raittiissa ilmassa on helpompi olla.
— En minä jaksa tulla. Kunpa vaan saisi nukutuksi!
Laurila paneutui levolle. Hetkisen kuluttua kuuli hän naapurinsa jo raskaasti hengittävän. Uni oli pelastanut hänet meritaudista siksi kerraksi.
Aamiaispöydässä kuulivat Laurila ja Saarela — joka myös matkusti toisessa luokassa — kahden tanskalaisen herran, mitkä nähtävästi olivat liikemiehiä, vilkkaasti keskustelevan merionnettomuuksista. Herrat näyttivät olevan vanhoja tuttavia.
— Pohjanmeri on tänään vihaisella päällä, sanoi toinen.
— Tuntuu siltä kuin se tahtoisi niellä koko laivan.
— Ei ole mitään hätää, veli Madsen, sanoi toinen herra. — Nykyajan laivat ovat siksi lujia, ettei myrsky niitä voi hävittää, jos eivät vaan törmää toiseen laivaan tai aja karille. Mutta mitä linjaa sinä aiot matkustaa Amerikkaan?
— Valkean Tähden linjaa.
— Miksi sitä?
— Saadakseni koetella sitä uutta jättiläislaivaa "Titanicia", joka lähtee ensi matkalleen. Olisi hyvä, että sinäkin, Knudsen, tulisit mukaan.
— Niin, mutta minä jään Englantiin asioilleni.
— Mutta miksi et matkusta meikäläistä Thingvalla-linjaa? Ei tarvitsisi ollenkaan poiketa Englannissa.
— Sentähden, kuten jo sanoin, että tahdon koetella sitä uutta laivaa.
Muuten minulla on hieman kammoa kotimaiseen linjaamme. Menetin
"Norge"-laivan haaksirikossa monta hyvää tuttavaani, vieläpä läheisen
sukulaisenikin, erään sisarenpoikani.
— Mutta harvoinhan sentään "Rockall"-karille ajetaan.
— Kyllä merellä on muitakin vaaroja kuin tuo kari, sanoi Laurila, keskusteluun puuttuen. — Joku aika sitten törmäsi Valkean Tähden linjan "Olympic"-laiva toiseen laivaan ja vahingoittui pahoin.
— Kyllähän sellaisia onnettomuuksia on monta meriliikkeen historiassa, mutta ne eivät tee niin järkyttävää vaikutusta, kun ei tunne onnettomuuksissa hukkuneita, sanoi Madsen. — Mutta saanko kysyä, mitä linjaa herra aikoo matkustaa?
— Valkean Tähden linjaa.
— Ehkä "Titanicissa", niinkuin minäkin.
— Juuri siinä.
— Se on oikein! Tuo laiva on oikea ihme. Ei jokainen saa olla mukana laivan ensi matkalla. Tavallaan on ennätys saada matkustaa tuossa laivassa.
— Niinhän moni sanoo, mutta tuntuupa siltä kuin näitä ennätyksenintoisia matkustajia uhkaisi jokin salainen vaara, huomautti Laurila.
— Vaarako? "Titanic" on kaiken vaaran ulkopuolella. Se ei voi hukkua.
— Hyvä, jos niin olisi, sanoi Laurila, ollen sitten koko jälellä olevan ruokailuajan äänettömänä.
Kun oli saavuttu Hulliin, kuletettiin matkustajat asemalle. Ensi ja toisen luokan matkustajat saivat istua ajopeleihin. Kolmasluokkalaisia kuletettiin kuin karjaa paimenen perässä.
Kun Hullissa oli viivytty pari tuntia, kiidätettiin matkustajat
Southamptoniin, jossa "Titanic" odotti.
Hämmästyksen valtaamina katselivat siirtolaiset tuota merijättiläistä. Yhä lujemmaksi tuli se "asiantuntijain" vakaumus, ettei valtamerikään voisi mitään tällaiselle ihmelaivalle.
Laurila kyllä muisti Perälän Tyynen ennustuksen, mutta voihan tyttöparka ystävästään erotessaan jännittää mielikuvituskykynsä äärimmilleen. Ei, ei! "Titanic" ei voisi hukkua.
Laurila oli nyt täysin tyyni ja rauhallinen. Salaa hän ikäänkuin toivoi joitakin esteitä, jotta olisi saatu nähdä, mitä jättiläislaiva merkitsee tavallisiin verrattuna.
* * * * *
Vielä saman päivän iltana höyrysi jättiläislaiva merelle, poiketen
Ranskan rannikkokaupungissa Cherbourgissa lisää matkustajia ottamassa.
Laiva ankkuroitiin sataman edustalle viettämään yötä.
Kun seuraavana aamuna oli pienillä höyrylaivoilla tuotu matkustajia, nostettiin ankkurit, ja merijättiläinen lähti kyntämään valtameren aaltoja.
Ilma oli kaunis ja aurinko paistoi ystävällisesti.
Laivan kannella oli vilkasta elämää. Näki monellaisia pukuja ja kuuli puhuttavan moniaita kieliä.
— Adieu, France, adieu, maman (hyvästi, Ranska, hyvästi äiti) huusi eräs keski-ikäinen herra nenäliinaansa heiluttaen.
— Pourquoi n'est pas maman ici avec nous (miksi ei äiti ole täällä meidän kanssamme), kuuluu samassa noin 4 vuoden ikäinen poika kysyvän. Kun ei hän saa mitään vastausta kysymykseensä, alkaa hän katkerasti itkeä.
— Mitä kieltä tämä lapsi puhuu, kysyy eräs suomalainen nainen
Laurilalta.
— Ranskaa, vastaa tämä. — Lapsi kuuluu kaipaavan äitiään. Tuo herra lienee hänen isänsä.
— Ehkä äiti on kuollut, huomautti nainen.
— Ei tiedä. Ikävissään lapsiparka vaan on.