III LUKU.
Lumoava kovanonnen tuoja.
Himalajan pensasten peittämille rinteille oli yö levittänyt läpäsemättömän pimeyden. Ikuisen lumen peittämät vuorenhuiput kuvastivat heikosti lukemattomien tähtien valossa. Sirkat ja yölinnut viheltelivät ja kirkuivat bamburuovostossa, ja sammakot kurnuttivat lätäköissä. Hyenojen arka ulvona kuului siellä täällä mutta vaikeni, kun verenjanoinen kuningastiikeri, hiipien sametinpehmeillä käpälillään, muristen ja ärjyen lähti saaliinetsinnälle.
Väestö, joka asui Himalajavuorten rinteillä, oli nähnyt kovia päiviä. Vieraita miehiä oli tullut idästäpäin, alottaen toimintansa kirveellä, miekalla ja nuolella. Taistelutanteret olivat ystävien ja vihollisten veren värjäämät. Lapsia ja vanhuksia olivat hurjat sotaoriit tallanneet jalkoihinsa. Naisia oli riistetty kodeistaan ja annettu vierasten sotamiesten himojen uhreiksi ennenkuin heidän rintansa lävistettiin miekalla. Nälkä ja rutto olivat seuranneet vihollista, tehden kauheata hävitystyötä. Ikäänkuin vereen kastettuna oli aurinko joka ilta laskenut länteen, ja veripunaisena, kammottavana, onnettomuutta ennustavana oli se noussut aamuisin.
Kuukausia oli näin kulunut, kunnes maa viimein oli vallotettu. Vieraat vallottajat pystyttivät leirinsä Gangeksen pohjoiseen laaksoon ja valmistautuivat jäämään maahan. Maa oli rikas ja ilmasto ihana. Naiset olivat kauniita ja temppelien ja ruhtinasten rikkaudet tyhjentämättömiä. Raskaita uhreja oli sotaretki maksanut. Mutta nyt oli voitto täydellinen, ja nyt alettaisiin sen hedelmiä nauttia. Ihmisiä teurastettiin uhrikivillä, ja heidän lämmin verensä juoksi puroina. Jumalankuvat seisoivat liikkumattomina. Niillä oli sokeat silmät ja kiviset huulet. Ja niitten hiljaisuus selitettiin siten, että uhrit miellyttivät niitä.
Mutta eräänä yönä, leiritulien loimutessa laaksoissa ja vierasten sotilasten viettäessä hurjia juhliansa, kokoontuivat muutamille ylängöille, joilta näki leiripaikalle, seudun eloonjääneet miehet ruhtinaansa ympärille. Toinen toisensa jälkeen laskeutuivat he alas hiipien pensaikkoon ja aarniometsään. He eivät pelänneet tiikeriä eivätkä käärmettä. He eivät pelänneet yöllisiä seikkailijoita eivätkä taistelukentällä kaatuneitten henkiä, joitten he uskoivat oleskelevan vuorilla. He hiipivät hiljaa kuin varjot, kunnes nouseva kuu pani heidän ruskeat, puolialastomat ruumiinsa kiiltämään kuin ne olisivat olleet pronssista tehtyjä. Nopein, joustavin jaloin he vaelsivat tuntikausia väsymättä ja valittamatta. Ja ainoastaan heidän silmistään loistava tuli todisti sitä innostusta, minkä täyttäminä he olivat, antaen heille voimia.
Miehet pysähtyivät kallionlohkareitten peittämälle ylängölle. He nuuskivat joka kolon, kunnes löysivät sen kivimöhkäleen, jota etsivät. Nyt ryhtyivät he vierittämään sitä alas. Ruhtinas itse otti osaa työhön ja rohkasi miehiä. Lopuksi onnistui heidän yrityksensä. Kun kivimöhkäle oli vieritetty pois, oli sen entisellä paikalla luolansuu. Siitä johtivat kiviportaat luolaan, jota kuu ei voinut valasta.
Miesten vähän levähtäessä astui ruhtinas yksin luolaan ja katosi sen pimeyteen. Mutta hän viipyi vaan hetkisen siellä. Palatessaan kantoi hän raskasta esinettä, joka kuunvalossa nähtiin kultaiseksi jumalankuvaksi. Sen kasvot olivat kauheannäköiset. Suu oli puoleksi auki, poskipäät ulkonevat ja nenä litteä. Kaulassa oli loistavia helmiä. Rinta ja käsivarret olivat täynnä laattoja, joissa kallisarvoiset jalokivet kimaltelivat. Mutta merkillisin oli jumalankuvan toinen silmä. Sen muodosti tavattoman suuri sininen timantti. Kuunpaisteessa välkkyi se niin, etteivät miehet voineet siihen katsoa.
Ruhtinas kutsui miehet työhön, ja pienet paaret valmistettiin kiireessä. Näille pantiin jumalankuva selälleen makaamaan. Nyt alkoi kulku laaksoa kohti aarniometsän ja pensaikkojen läpi. Kuu nousi yhä korkeammalle. Kun oli päästy pyhän Gangeksen rannalle, nostettiin jumalankuva paareilta alas.
Silloin astui ruhtinas esiin ja alkoi puhua:
— Onnettomuutta on silmäsi tuottanut. Me luulimme rohkeuden ja hyvyyden piilevän sen loistossa. Me kunnioitimme sitä ja uhrasimme sille ihanimmat tyttäremme ja urhokkaimmat nuorukaisemme. Mutta nyt me tiedämme, että silmäsi on julma, että sen säteilevä loisto merkitsee onnettomuutta sille, joka sitä katselee. Siitä asti kun löysimme tuon sinisen timantin nälkään kuolleen vaeltajan vierestä ylängöllä, ja panimme sen sinun silmääsi, on se tuottanut onnettomuutta kansallemme. Vieraat vallottajat tulivat murhaten ja tuhoten. Mitä he säästivät, sen tuhosi rutto. Kylvömme poltettiin, virta tulvehti ja hävitti kylämme ja kaupunkimme. Mutta nyt on kärsivällisyytemme lopussa. Sinä saat mennä Gangeksen laulaviin aaltoihin ja vajota sen pohjaan. Pesköön pyhä virta sinut puhtaaksi, jommoinen olit ennenkuin annoimme tuon tuhoatuottavan timantin silmäksesi. Älköön se enää koskaan nähkö auringonvaloa; älköön se enää milloinkaan tuottako tuhoa ihmisille. Hävitköön se maan päältä ja ihmisten näkyvistä.
Ruhtinas tarttui jumalankuvaan ja nosti sen päänsä päälle ennenkuin heitti sen virtaan. Läiskäys kuului, ja kuva hävisi virran syvyyteen.
* * * * *
Marmoritemppeli, valkeampana kuin vuorenhuipuilla lepäävä lumi, hohtavampana kuin rantaan ajautuva meren vaahto kohosi taivasta kohti 50-vuotisen ahkeran työn tuloksena. Raskailla kultapelleillä katettuna ja jalokivillä koristettuna kimaltelivat sen katot ja kuvut auringonpaisteessa. Marmoriaitojen ympäröimissä lammissa, taiteellisesti valmistetuissa puutarhoissa keinuivat lootuskukat, ja niitten välissä uiskentelivat ruusunväriset flamingot. Ruskeakasvoisia, parrakkaita miehiä, kirjavat turbaanit päässä, ja sirovartaloisia, hunnutettuja naisia käveli edestakaisin portailla, jotka johtivat temppelin pääkäytävälle. Temppelin sisällä, Buddhan alttarin edessä, seisoi maharaadsha mietteihinsä vaipuneena. Temppeli oli valmis, ja sen loisto oli suuri, kuvaamaton. Lähellä olevat ruhtinaat kadehtivat maharaadshaa, ja pyhiinvaeltajat, jotka olivat tulleet peseytymään Gangeksessa, veivät tiedon temppelin maineesta koko maahan.
Maharaadsha oli täysin tyytyväinen. Hänen aarreaitastaan oli otettu parhaat koristeet ja jalokivet kaunistamaan Buddhan alttaria. Hänen puutarhojensa ihanimpien puitten lehtiä oli sirotettu temppelin lattialle. Kaikki voitava oli tehty; ei mitään oltu lyöty laimiin.
Äänien sorina temppelin käytävällä herätti maharaadshan hänen mietteistään. Kääntyessään katsomaan näki hän köyhän kalastajan, joka nöyränä lähestyi häntä. Hän piti kädessään jotakin, jonka pyysi saada lahjoittaa hallitsijalleen. Tuo lahja oli ihmeellisen ihana kivi, jonka hän oli aamulla löytänyt Gangeksesta saamansa kalan vatsasta. Kalastaja oli heti käsittänyt, että hän oli liian halpa mies säilyttämään sellaista aarretta.
Maharaadsha sanoi ottavansa lahjan vastaan. Hämmästyksen hyminä kuului väkijoukosta, kun kalastaja antoi tuon loistavan kiven kuninkaalle. Se oli kerrassaan lumoava.
Maharaadsha kutsui brahmiinit tutkimaan tätä ihmeellistä kiveä.
Valkeapartaiset patriarkat tulivat ja alkoivat neuvotella.
— Se on kylmä kuin jää, sanoi eräs.
— Se paleltaa sydämen kuoliaaksi, sanoi toinen.
— Sillä on käärmeensilmän julma loisto, arveli kolmas.
— Se kimaltelee kuin salamurhaajan tikari, väitti neljäs.
— Se tulee tuottamaan onnettomuutta — — —
— Se on sininen kuin ruttoon kuolleen ruumis — — —
— Heitä kuningas, se jälleen Gangekseen, josta se on tullutkin — — —.
Mutta maharaadsha hymyili brahmiiniensa onnettomuuden ennustuksille ja kutsutti paikalle etevimmän kultaseppänsä. Tämä kiinnitti tuon loistavan jalokiven Buddhankuvan otsaan, josta sen voi nähdä kaikkialta temppelissä, joka nyt vihittiin suurilla juhlallisuuksilla.
Kun juhlaa parhaallaan vietettiin, tuli eräs huhu Gangeksen rannoilta brahmiinien tietoon. Kalastaja, joka oli löytänyt jalokiven, oli juuri hukkunut Gangekseen. Hänen bambumajaansa oli tunkeutunut tiikereitä, vieden pois hänen vanhan äitinsä ja vanhimman poikansa. Tämän kauhun lisäksi tuli muita. Eräs läheinen, vihamielinen ruhtinas oli koonnut väkensä ja lähtenyt sotaretkelle maharaadshaa vastaan. Juhla keskeytettiin. Kuningas nousi sotaratsunsa selkään, ja miehet aseestautuivat. Ennen iltaa oli vihollinen rynnännyt maahan. Miekat välkkyivät, ja sodan kauhut olivat vallalla. Huoneet alkoivat palaa. Naiset pakenivat lapsineen orjien kanssa. Kuningas kaatui, ja hänen joukkonsa hajotettiin. Yön kuluessa poltettiin, murhattiin ja ryöstettiin. Aamun koittaessa oli vastikään valmistunut komea temppeli raunioina ja sininen timantti hävinnyt.
* * * * *
Ajan pyörä vierii alinomaa eteenpäin. Aikakausi toisensa jälkeen katoaa ikuisuuteen. Maitten ja kansojen kohtalot muuttuvat. Heikko menehtyy, väkevä jää eloon ja jatkaa sukuaan. Mutta ei väkevinkään ole häviämätön. Hänenkin hetkensä täytyy luonnon horjumattoman lain mukaan tulla.
Satumainen Intia ei enää ollut eristettynä muusta maailmasta. Valkeat ihmiset olivat löytäneet tiensä sinne Aasian kautta ja Afrikan ympäri. Englannin, Portugalin, Hollannin ja Ranskan liput liehuivat kauppalaivojen mastoista Intian rannikolla. Tykit sivuilla valmiina, jos tarvittaisiin hyökkäykseen, kulkivat laivat täysin purjein virtoja edestakaisin. Erään laivan kannelta katseli muuan sen ajan enimmin matkustellut mies, rohkea timanttikauppias Jean Baptiste Tavernier tuota ylistettyä maata, josta hän nyt matkusti pois, tehtyään siellä tavattoman hyviä kauppoja.
Tavernier oli kauppamaailman peloton mutta ei moitteeton ritari. Eivät mitkään vaarat pelottaneet häntä. Kaikki esteet hän voitti. Missä eivät viekkaus, petos ja lahjukset auttaneet, siinä sai miekka ratkaista. Hän teki kauppoja ruhtinasten ja heidän kaltaistensa kanssa, eikä hänen kauppasummiaan koskaan kirjotettu vähemmillä kuin neljällä numerolla. Koko maailma tiesi, että hänen tavaransa olivat veren tahraamat. Eikä kukaan epäillyt, että se veri oli syyttömästi vuodatettu.
Kuten sanottu, oli tämä kauppamatka ollut tavattoman edullinen. Laiva oli kuormitettu hopealla, kullalla, jalokivillä, silkillä, teellä, kallisarvoisilla puulajeilla ja mausteilla. Mutta kallisarvoisimpana piti Tavernier erästä jalokiveä, jättiläismäistä sinistä timanttia, jonka esihistoria ulottui satumaisen kaukaiseen menneisyyteen, ja jonka omistukselle hän antoi vielä suuremman arvon kuin rahan, sentähden, että jalokiven ostaessaan oli vähällä menettää henkensä. Petollinen myyjä näet yritti tappaa hänet sitten kun kauppa jo oli tehty.
Hyvän Toivon niemen ympäri tapahtui matka Eurooppaan. Jouduttiin ankaroihin myrskyihin, ja useamman kerran näytti laivan kohtalo ratkaistulta. Mutta sen onnistui monta kuukautta matkalla oltuaan päästä määräpaikkaansa. Tavernier astui maihin ja meni Pariisiin. Ja tästä ajasta alkaen on sinisen timantin vaiheilla ja sen merkillisellä onnettomuuden levittämisellä varmempi perusta.
Tuskin oli Tavernier ehtinyt Pariisiin, kun onnettomuudet alkoivat keräytyä hänen päänsä ympärille, miehen, jota onnen tähti ennen oli niin suosinut. Hänen ainoa poikansa, josta hän oli ollut niin ylpeä, toivoen tästä seuraajaansa kauppamaailman ruhtinaana, kietoo hänet mielettömiin taloudellisiin vehkeilyihin ja hävittää hänen omaisuutensa. Kun hän taas lähtee Intiaan kootakseen uuden omaisuuden, seuraa onnettomuus häntä kintereillä ja kaataa hänet tautivuoteelle Moskovassa. Hän sairastuu kuumeeseen, joka pian tekee hänestä lopun. Hän kuolee yksinäisenä ja murtuneena. Sininen timantti on saanut ensimäisen uhrinsa Euroopasta, ensimäisen eikä viimeisen, sillä uhrien luku tulee olemaan suuri.
Nyt joutuu sininen timantti Ludviikki XIV:n haltuun. Se on tuon ylellisyyttä ja loistoa rakastavan kuninkaan aarreaitan ihanimpia koristuksia. Muuan kuninkaan läheinen sukulainen kantaa sitä eräässä juhlassa, sairastuu ja kuolee pian. Ei kukaan aavista syytä. Ei kukaan tiedä, mikä kirous piilee aarreaitan harvinaisimmassa helmessä. Sininen timantti ei herätä epäilystä. Kylmänä ja julmana, niinkuin se kerran oli intialaisen jumalankuvan silmässä, näkee se onnettomuuden seuraavan toistaan. Kuka tahansa näkee timantin loiston, joutuu sen poistamishalun valtaan. Madame Montespan, jota kuningas lempii, ja jonka toivomukset ovat käskyjä, haluaa kantaa sitä. Tähtenä säteilee se hänen valkealla kaulallaan. Kuninkaan silmiä häikäisee, mutta hänen rintansa lempi sammuu. Madame Montespan hylätään, ja turhuudessaan ja ylpeydessään kuolijaaksi haavottuneena naisena ja kuninkaan lempijättärenä näkee hän vaarallisimman kilpakosijattarensa madame de Maintenonin vallottavan hänen paikkansa maailman hurmaavimman hovin hallitsijattarena.
Kuuluisa talousasiain hoitaja ja ministeri Fouquet, vuosisatansa loistavimpia kavaljeereja ja henkevimpiä valtiomiehiä, on seuraava uhri. Hän on suuressa hovin ja kuninkaan suosiossa, ja hänen pyyntöönsä saada lainata sininen timantti erääseen juhlaan, suostutaan. Imartelijat ja kielittelijät vierottavat kuninkaan sydämen hänestä. Sotamiehet saavat käskyn vangita hänet. Hänet pannaan vankilaan, ja pian makaa hän mestattuna ennen niin armollisen kuninkaallisen ystävänsä toimesta, kuten väitetään.
Tämän jälkeen on timantti monta vuotta puoleksi unohtuneena kruunun aarreaitassa. Ludviikki XIV:sta seuraa Ludviikki XV, tätä taas Ludviikki XVI. Hovi pitää loistavia juhlia yöt päivät. Ranskan rikkaus ja loisto pannaan näkösälle. Ainoastaan sininen timantti on käyttämättä aarrekammiossa. Mutta eräänä päivänä löytää Marie Antoinette sen. Hänet hurmaa sen kauneus, ja hän ottaa sen kantaakseen mukanaan. Joskus lainaa hän sitä lähimmälle ystävättärelleen prinsessa Lamballelle. Heti puhkeaa vallankumous. Sen kauhut ja hirmunäytelmät eivät säästä edes kuninkaallisen perheen naisia. Marie Antoinetten ylpeä pää putoaa mestauslavalla. Hurjistunut joukko repii kappaleiksi prinsessa Lamballen. Sininen timantti on taas vaatinut uhrinsa. Vallankumouksen johtajat ottavat sen takavarikkoon ja tallettavat liikkuvan kaartin huostaan, jossa sitä mitä huolellisimmin vartioidaan. Mutta eräänä pimeänä syyskuun yönä 1792 häviää se jäljettömästi. Ei kukaan osaa selittää, miten se on hävinnyt ja mihin joutunut. Se pysyy poissa. Ja vuosien kuluessa joutuu se unohduksiin.
Neljäkymmentä vuotta myöhemmin istuu Amsterdamissa asuva timantinhioja Vilhelm Fals työhuoneessaan. Eräs vieras tulee asialle. Hän sulkee varovasti oven ja pyytää veistä. Tällä ratkoo hän takkinsa erään sauman ja ottaa sieltä ihmeellisen jalokiven. Se on sininen timantti. Se säteilee yhtä lumoavasti kuin ennenkin, vaikka sen yhdestä kulmasta on pala murrettu. Minkälaisten vaiheitten läpi se on kulkenut noina neljänäkymmenenä vuotena? Missä mellakassa ja onnettomuuksissa on se vahingoittunut? Kuka on tämä vaatimattomasti puettu vaeltaja, joka kantaa niin kallisarvoista koristetta takinsaumaansa neulottuna? Ja millä tavalla on se joutunut hänen haltuunsa?
Vilhelm Fals ottaa timantin ja tarkastaa sitä tottuneilla silmillään. Tässä on hänellä tehtävä, josta hän pitää. Tästä saa hän kunniaa ja ylistystä. Hän alottaa työn hiomalla timantin uudestaan, toimittaen sen huolellisesti ja hyvin. Sininen timantti ei menetä mitään säteilevästä kauneudestaan ja loistostaan. Mutta ei se menetä tuhoatuottavata voimaansakaan. Falsilla on nuori poika, joka varastaa jalokiven ja karkaa se mukanaan. Marseillessa myy hän sen ja palaa kotia. Siellä saa hän tietää isän kuolleen. Surun ja mielikarvauden painostamana on tämä tehnyt itsemurhan. Saatuaan tietää asian tekee poika samoin. Sininen timantti on vaatinut kaksi uutta uhria.
Se Marseillessa oleva mies, joka nyt on timantin omistaja, matkustaa Lontooseen, vieden jalokiven mukanaan. Hän tulee sinne sairaana ja rutivarattomana eikä köyhyydessään uskalla tarjota kaupaksi aarrettaan, peläten, että häntä syytettäisiin varkaaksi. Nälistyneenä ja kurjana, suunnaton rikkaus hallussaan hoipertelee hän katuja, kunnes eräänä päivänä, onnellisen tilaisuuden tarjoutuessa, saa myydyksi jalokiven. Hänen ensi tehtävänsä on hankkia itselleen ruoka-ateria. Mutta kun hän on monta päivää kärsinyt nälkää, ei vatsa siedä voimakasta ruokaa, ja hän kuolee.
Nyt kulkee sininen timantti taas monen käden läpi. Eräs herra Esrasohn myy sen 1830 amsterdamilaiselle pankkiirille Henry Thomas Hopelle 18-tuhannesta punnasta. Timantti jää moneksi vuodeksi pankkiirin perheeseen. Sieltä joutuu se amerikkalaisen jalokivikauppiaan Franckelin haltuun, joka vuorostaan myy sen eräälle venäläiselle suuriruhtinaalle. Suuriruhtinas murhataan Pariisissa, ja se ranskalainen jalokivikauppias, joka timantin ostaa, tulee mielipuoleksi ja ampuu itsensä.
Piakkoin senjälkeen joutuu onnettomuutta tuottava kivi Jildiz-kioskiin, Abdul Hamidin haltuun. Hän lahjottaa sen ihmeenkauniille suosikilleen, haaremin tähdelle Zubaidalle. Heti alkavat onnettomuudet. Maassa kiehuu ja kuohuu. Vallankumous puhkeaa. Nuorturkkilaiset marssivat Konstantinopoliin. Sulttaanin palatsi piiritetään. Portit säretään, ja joukot menevät sisään. Sulttaani, tuo pelkuri Abdul Hamid pakenee lempivaimonsa huoneihin. Mutta sinnekin tunkeutuvat hänen vihollisensa. Abdul Hamid luulee naisen, josta on kaikkein enimmin pitänyt, kavaltaneen hänet ja ojentaa revolverin tämän päätä kohti. Laukaus pamahtaa. Zubaida kaatuu kuolleena, ja Abdul Hamid viedään elämänikäiseen vankeuteen erääseen puoleksi rappeutuneeseen linnaan Bosporin yksinäiselle, etäiselle rannalle.
* * * * *
Rue de la Paix Pariisissa. Automobiilitorvien toitotus kuuluu yhtenään. Ajurien ruoskat läiskyvät. Omnibusvaunujen pyörät kumisevat. Sanomalehtipojat kirkuvat, tarjoten vastikään ilmestyneitä lehtiä. Café de Parisin päivällissoitanto kaikuu.
Alituinen kävelyllä olevien ihmisten virta kulkee katua edestakaisin. Muoti- ja jalokivikauppiasten ikkunat vetävät katsomishaluisia joukkoja luokseen. Englantilaisia ja amerikkalaisia, vaaleaverisiä skandinaavialaisia ja tummaihoisia espanjalaisia nähdään joukossa. Nähdään myös japanilaisia ja hiuspalmikolla varustettuja kiinalaisia. Pariisi on maailman kaikkien kansallisuuksien kokouspaikka; siellä yhtyvät maailman neljä ilmansuuntaa.
Erittäinkin jalokivikauppiasten ikkunojen edessä on tungos suuri. Muitten kalleuksien joukossa säteilee valkealla samettipohjalla ihmeellinen timantti, joka on tavattoman iso, nelikulmainen ja väriltään sininen. Sen loisto himmentää muut jalokivet. Komeampaa jalokiveä ei Rue de la Paixin varrella olevissa kaupoissa ole milloinkaan ennen nähty.
Pieni amerikkalaisseurue — yksi herra ja kaksi naista — kulkee käsi kädessä väkijoukon läpi. Miehellä on järkevät kasvonpiirteet ja ihan valkea tukka. Vanhempi nainen on selvästi herran vaimo, ja nuorempi, hienopiirteinen, ruskeasilmäinen, noin 19 vuoden ikäinen, heidän tyttärensä.
— Minä en pidä tästä töyttimisestä myymälänikkunojen edessä, sanoo amerikkalainen herra. Hän on tyytymätön ja tuuppii puolestaan muita. — Kun Alice ensi kerran lähtee tällaiselle retkelle, on hänen parasta palkata pari rotevata miestä avaamaan tietä.
Alice nauraa ja auttaa äitiään pääsemään eteenpäin. Pian seisovat kaikki kolme ikkunan edessä, katsellen sinistä timanttia.
— Ihmeellinen, huudahtaa vanhempi nainen. — Sellainen kivi, tuollainen verraton ihanuus!
— Isä, huudahtaa nuori nainen, ollen aivan haltioissaan. — Mennään sisään ja ostetaan tuo jalokivi. Ei sellaista ole koko Amerikassa.
Tyttö on itsepintainen. Hän vetää isäänsä käsivarresta myymälän ovea kohti. Nyt astuvat he sisään. Jalokivikauppias arvaa, että tulijat ovat upporikkaita, ja lähettää etevimmän kauppapalvelijansa puhuttelemaan heitä. — Älä päästä käsistäsi noita kultalintuja, kuiskaa hän vihjaten tämän korvaan.
Herra Mc Dean — se on isän nimi — pyytää saada lähemmältä tarkastella ikkunassa olevaa sinistä timanttia.
— Tarkottaako herra Hope-timanttia?
— Minä tarkotan tuota suurta sinistä timanttia.
— Se on Hope-timantti.
— Hope-timantti! Herra Mc Dean koettaa muistella. — Ai, siitä olen kuullut puhuttavan, mutta en oikein muista, minkä asian yhteydessä.
Kauppapalvelija tuo timantin esiin. Molemmat naiset tarkastelevat sitä asiantuntijain silmillä. Kauppapalvelija näyttelee sen kauneutta useampaa alustaa vasten..
— Tämä jalokivi on sopiva dollariprinsessalle, sanoo hän hymyillen, katsoen nuoreen naiseen.
— Hinta, sanoo herra Mc Dean kuivasti.
— 450-tuhatta frangia. Se on polkuhinta. Se on kerran riippunut Ranskan kuningaskruunussa, ja sitä on Marie Antoinette kantanut.
— Ai, nyt muistan, sanoo Mc Dean ja astuu askeleen taaksepäin. Tule, lapseni! En tahdo ruveta tekemisiin tuon timantin kanssa mistään hinnasta. En sittenkään huolisi siitä, vaikka se lahjotettaisiin minulle, ja vaikka saisin eläkkeen sen mukana. Se on onnettomuusesine. Se on verellä tahrattu. Se tuottaa kuolemaa ja turmiota omistajilleen.
Nuori nainen nauraa.
— Mutta isä! Emmehän me amerikkalaiset välitä loruista. Tuollaista uskottiin keskiaikana. Mutta meidän päivinä ei sellaista enää uskota. Sehän on kerrassaan naurettavaa — — —
— Se ei ole muuta kuin taikauskoa, herra, sanoo kauppapalvelija. — Ajatelkaa Hopea ja hänen perillisiään. Monessa sukupolvessa omistivat he kiven, eikä heille tapahtunut mitään pahaa. Ihmisiä, jotka eivät ole olleet tekemisissä tämän eivätkä minkään muun timantin kanssa, on myös murhattu ja ovat menettäneet omaisuutensa.
— Sen loisto on kammottava, sanoi rouva Mc Dean, joka tähän asti oli ollut hiljaisena katsojana. Se on niin kylmä, että tuntuu vilunväreitä selässä. En minä ainakaan tahtoisi sitä kantaa.
Alice-neiti lykkää ulos alahuulensa, kuten pilalle kasvatettujen nuorten naisten tapana on tehdä.
— Minä, minä haluaisin omistaa tämän jalokiven, sanoi Alice, — eikä sen loisto ollenkaan tunnu kammottavalta minusta.
— Hinta on liian korkea, selittää herra Mc Dean päästäkseen, jos mahdollista, irti koko asiasta.
— Oi herra, sanoo kauppapalvelija puoleksi ivallisesti, — ei ole mikään vaikeus milloin tahansa myydä sitä siihen hintaan. Herra Morgan — Pierpont Morgan, te tiedätte, — oli tunti sitten täällä. Hän lupasi palata iltapäivällä antaakseen varman tiedon. Mutta jos herra Mc Dean haluaa nyt tehdä päätöksensä — — —
Herra Mc Dean alkaa arvella. Käytännöllisenä, kuten kaikki amerikkalaiset, ja sitäpaitsi yhtä turhamaisena saa hän heti sen tunnelman, että hän saa aikaan suuren, hänen omille eduilleen suosiollisen kiihotuksen, jos arvelematta ostaa jalokiven, kun tullaan tietämään että itse rahakuningas Morgankin on pidättänyt itselleen miettimisaikaa. Hän, Justin Mc Dean on tietysti yhtä rikas kuin joku toinen Newyorkin raharuhtinas, mutta hänen rikkautensa on myöhempiaikainen kuin esimerkiksi Astorien ja Vanderbiltien. Sentähden ei hänen asemansa olekaan niin luja kuin noitten neljänsadan ryhmän. Mutta sininen timantti voi muuttaa asian. Se tulee puheenaineeksi koko Amerikassa. Sen historia tulee olemaan jokaisen huulilla. Samalla tulee Mc Deanin nimi saamaan yhtä suuren tunnustuksen. Alice on oikeassa. Olisi melkein mielettömyyttä jättää timantti ostamatta. Mutta tuo loru, mikä liittyy sen historiaan, ei tietysti ole niin vaarallista kuin miltä se kuulostaa.
Kun Mc Deanit poistuivat myymälästä, on sininen timantti heidän omansa. Alice säteilee onnesta ja näkee jo hengessä olevansa Newyorkin "sesongin" kuningatar. Hänen pieni, turhuuteen mieltynyt päänsä tekee suuria tulevaisuussuunnitelmia ja kuvittelee kaikkea sitä kunniaa ja mainetta, minkä sininen jalokivi hänelle tuottaa. Hän kuvittelee kaikkia niitä ihmeellisiä kertomuksia, jotka tulevat olemaan sanomalehdissä, ja jotka ylistävät hänen rohkeuttaan, kun hän uskalsi ruveta sinisen timantin omistajaksi huolimatta niistä onnettomuustiedoista, joita on liikkeellä siitä. Vielä hän ajattelee kaunista, nuorta ruhtinasta Uffiezia, jonka tapasi Rivieralla, ja jonka hän pian näkee Newyorkissa. Ruhtinatar Uffiezi sointuisi hyvin kauniilta. Ja kun ruhtinas saa nyt nähdä hänet sinisen timantin omistajana! Kun hän saa tanssia hänen kanssaan Newyorkin suurissa kemuissa! Oi sitä iloa! Mutta jos se, mitä sinisestä timantista kerrotaan, olisi totta, jos kuolema ja onnettomuus — — —
No sen asian laita saisi olla miten tahansa. Alice Mc Dean ei kumminkaan uskonut sanaakaan kaikesta siitä pahasta, mitä sininen timantti sai aikaan.