IV LUKU.
Ennätysmatka.
Ennenkuin jatkamme, koetamme muutamin sanoin kuvata, mitä tapahtui "Titanicin" lähtiessä Southamptonista. Laivalaiturilla tungeskeli tuhansia uteliaita katsojia, jotka tahtoivat nähdä jättiläisen lähdön merelle. Koko Southamptonin kaupunki ikäänkuin juhli tätä hetkeä. Suunnattoman laivamiehistön omaiset seisoivat ensi rivissä laivasillan reunalla. Naiset nostivat vähäisiä lapsiaan korkealle, jotta nämä näkisivät paremmin. Kyllä olikin laiva mastoineen, suunnattoman suurine, sakeata savua tupruavine savutorvineen, lukemattomine ikkunoineen ynnä muine merkillisyyksineen katsomisen arvoinen.
Höyrypilli vihelsi viime kerran. Kun väki, joka ei aikonut matkustaa mukana, oli astunut laivasillalle, vedettiin portaat laivaan ja kylkiportit sulettiin. Voimakkaat hinaajalaivat alkoivat työskennellä. Kun nyt "Titanic" hiljalleen liukui satamasta, huudettiin tuhansista suista rannalta sille jäähyväisiä.
Vähän loitommalla oli "New York"-niminen laiva seitsemällä vankalla teräsköydellä laituritolppiin kiinnitettynä. Sen miehistö seisoi kannella "Titanicia" tervehtimässä. Yhä lähemmäksi tuli jättiläinen, kunnes kumpikin laiva oli rinnatusten. Äkkiä kuului muutama kova paukaus. "Titanicin" voimakas imuvesi veti mukanansa toisen laivan. Nyt pantiin "Titanicin" koneet käymään taaksepäin täydellä höyryllä. "New York"-laivan perä kääntyi ulospäin. Yhteentörmäys näytti välttämättömältä. Mutta ikäänkuin ihmeen kautta se vältettiin, laivojen ollessa tuskin viiden metrin päässä toisistaan. Kapteenilta pääsi helpotuksenhuokaus, sillä hän tiesi mitä vaara merkitsi. Mutta useimmat matkustajat vaan nauroivat, sillä heistä tuntui tämä näytelmä mielenkiintoiselta. Laurila oli seisonut venekannella ja sieltä katsonut näytelmää. Hän kääntyi erääseen laivamieheen, joka oli tehtävissään kahden pelastusveneen välissä.
— Oli hyvä, että päästiin näin vähällä. Muuten olisi yhtiö saanut maksaa isot rahat vahingosta, sanoi hän.
— Kyllä, vastasi merimies. — Mutta kävi miten kävi. On kuitenkin huono enne, kun ensimäinen matka alkaa tällä tavalla.
Nyt kulki "Titanic" omalla voimallaan hiljalleen eteenpäin. Kun se hetkisen kuluttua sivuutti "Oceanic"-laivan, kuului taas köysien katkeamisen synnyttämä pauke. Mutta kaikki kävi hyvin, ja "Titanic" pääsi onnellisesti ohi. Matkustajat tuskin kiinnittivät huomiotaan tähän uuteen kohtaukseen. Ainoastaan vanha merimies lausui siitä mielipiteensä.
— Jos tämmöistä jatkuu, sanoi hän, — niin käy meille pahemmin.
Cherbourgista tulee laivaan suuremman tuhon tuottaja.
Viimein irrotettiin hinaaja-alukset. Määräyksenantaja-sähkökellot soivat. Nyt alkoi jyske konehuoneissa, ja suunnaton laivanrunko rupesi tärisemään. "Titanic" sai vauhtia ja ohjattiin kanaalia kohti. Vaahto kuohui keulan edessä ja valtaavat, vaahtopäiset aallot kohosivat laivan kummaltakin puolelta. Englannin rannikko katosi näkyvistä, ja Ranskan rannikko alkoi näkyä. Tuli ilta. Majakat sytytettiin. Jo ollessa pimeä ankkuroitiin "Titanic" Cherbourgin edustalla.
Southamptonissa oli Laurila sivumennen saanut tavata erään vanhan tuttavansa ja ylioppilasaikansa toverin Niilo Vieremän, jota ei hän ollut nähnyt moneen vuoteen.
Nyt tapasivat ystävykset taas toisensa laivan tupakkasalongissa.
— On pitkä aika sitten kun viimeksi keskustelimme, ainakin on siitä viisi vuotta, alkoi Vieremä.
— Seitsemänkin vuotta siitä jo on kulunut, väitti Laurila. — Mutta sinä olet jo niin amerikkalaistunut, että sinua tuskin enää tuntee. Ennen oli sinulla viikset ja punaset posket. Nyt ovat ne poissa ja kasvoissasi on jo ryppyjä.
— Ensiksikin täytyy minun valittaa, että amerikkalaiset sairastavat partakauhua, alkoi Vieremä. — Ei siellä saa nuorehko mies olla rauhassa, jos eivät hänen kasvonsa ole sileät kuin vasikankuono. Minulla oli kerran pieni leukapartakin, mutta kun joka suunnalta mökötettiin pukinäänellä, täytyi se ajaa pois. Samassa rymäkässä menivät viikseni.
— Se on todella amerikkalaisen luonteen huono puoli. Miksi ei mies saisi pitää partaa? En ainakaan minä viiksistäni luovu, sanoi Laurila.
Ikäänkuin ei olisi Laurilan puhetta kuullutkaan, jatkoi Vieremä:
— Sitten ei elämä Amerikassa ole leikkiä, kuten moni luulee. Siellä jos missään täytyy tehdä ankarasti työtä, eikä päämiesten luottamustakaan ole niin helppo saada. Kesti kolme vuotta ennenkuin minuakaan huomattiin. Mutta kun olin keksinyt uuden laivanpurkauslaitteen ja saanut sille patentin, ylenin pian. Olen nyt yli-insinööri. Nyt olen "Titanicilla" tutkimassa sen koneita ja katsomassa, onko niissä mitään opittavaa.
— "Titanic" on ihmeellinen laiva, sanoi Laurila. — Kaikkien sen osien pintapuolinenkin tarkastus veisi aikaa enemmän kuin jalankäynti Helsingistä Turkuun.
— Siinä olet oikeassa, vastasi Vieremä. Matkustajahytteihinkin mahtuu väkeä enemmän kuin pariin suomalaiseen pikkukaupunkiin. Meillä on muuten komeata väkeä mukana. Tuolla esim. seisoo amerikkalainen miljoonamies eversti Astor. Hän on 48 vuoden ikäinen ja nai hiljattain 18-vuotiaan tytön. Hän on nyt toisen kerran naimisissa. Hän on rouvansa kanssa juuri palannut häämatkalta Egyptissä. Nuori rouva on — hm — sinä ymmärrät —
Laurila nyökäytti päätään.
— Ja tuo harmaapartainen, korkeaotsainen ukko on myös merkkihenkilö. Hän on kuuluisa sanomalehtimies William Stead. Häntä kutsutaan rauhanapostoliksi. Tuolla syrjemmällä on Benjamin Guggenheim, suuri rahamies hänkin. Häntä kutsutaan kuparikuninkaaksi. Äskettäin oli hänen nimensä kaikkien huulilla Alaskan hiilikaivosrettelöitten johdosta. Hänen vasemmalla puolellaan on presidentti Taftin adjutantti, majuri Butt, ja oikealla puolellaan miljoonamiehet John Thayer ja Clinch Smith. Minä en huolisi siitä rahamäärästä, jota nuo miehet edustavat. Mitä minä sillä tekisin?
Eräs noin 40 vuoden ikäinen, juutalaisennäköinen mies, nousi ylös, heitti sanomalehden kädestään ja lähti ulos.
— Tiedätkö, kuka tuo on, kysyi Vieremä.
— Joku sinun miljoonamiehistäsi, joita täällä kuuluu olevan alku toista tusinaa, naurahti Laurila.
— Eipäs. Kyllä hänkin on varakas mies, mutta tässä laivassa merkitsee hän enemmän kuin nuo rahakuninkaat yhteensä. Hän on Valkean Tähden linjan johtaja Bruce Ismay. Kapteenikin saa olla nöyränä hänen edessään. Mutta mennään nyt kävelylle.
Ystävykset lähtivät. Laivan käytävät olivat pitkiä kuin kaupungin kadut. Ensi luokan loistohytit oli varustettu kaikella mahdollisella ylellisyydellä. Talvipuutarha oli ihmeellinen laitos. Siellä oli tuhansia kasvavia, lemuavia kukkia ja tuuheita palmuja. Uimalaitos ja voimistelusali olivat myös suuremmoisia.
Laurila ei ollut ennen liikkunut sellaisen ylellisyyden keskellä.
— Minua ei tämä loisto ollenkaan liikuta, sanoi Vieremä. — Minun huomioni on yksinomaan kiintynyt laivan koneistoon. Ajattele, mitä merkitsee hankkia höyry laivan kolmeen höyrykoneeseen, kahteen nelisylinteriseen kolmiekspansiokoneeseen ja yhteen Parson-turbiiniin, joka kolmella jättiläispotkurillaan työntää laivaa eteenpäin. Ajattele, että laivalla on 29 höyrypannua. Et osaa arvata, kuinka mitättömäksi ihminen tuntee itsensä tuolla alhaalla konehuoneessa, jossa puolialastomat lämmittäjät hoitavat 159 tulisijaa.
— Ai, tuolla tulee ystäväni Saarela, sanoi Laurila. — Hän on maisteri niinkuin minäkin, ja suuri kielimies. Taitaa latinaisia virsiäkin ulkoa.
Laurila viittasi Saarelan luokseen ja esitti hänet Niilo Vieremälle.
Kolme tuttavusta ei ollut kauankaan keskustellut, kun Laurilan ja Saarelan huomio kiintyi erääseen nuoreen naiseen, joka istui isänsä ja äitinsä keskellä.
— Tuo nainen on tavattoman kaunis, sanoi Laurila. — Mitä sinä,
Saarela — he olivat jo "sinut" — arvelet?
— Samaa minä sanon, tuumi Saarela.
— Oletko sinä vielä nuorimies, kysäsi Vieremä samassa Laurilalta.
Tämä näytti olevan hämillään.
— Hm — tuota julkisuudessa kyllä, sopersi Laurila.
— Ai, sinulla on morsian, ymmärrän, nauroi Vieremä. — Et siis omaksi hyväksesi katsele tuota kaunista naista.
— En suinkaan, vakuutti Laurila.
— No kuinka on uuden tuttavani Saarelan laita, kysyi Vieremä uteliaan näköisenä.
— Täysi nuorimies, vastasi Saarela reippaasti. — Ei ole salaistakaan morsianta.
— Muuten ei kukaan meistä voisi päästä käsiksi tuohon tyttöön, nauroi
Vieremä.
— Minä arvaan syyn, sanoi Saarela. — Hän on tietysti miljoonapohatan tytär.
— Oikein, sanoi Vieremä. — Hänen isänsä nimi on Mc Dean. Tämä on miljoonamies.
— No niin. Suuri on meidän välillämme oleva juova, sanoi Saarela. —
Minä olen köyhä kuin kirkonrotta.
— Köyhyydestä viis, sanoi Vieremä. — Jos meillä olisi kreivin tai markiisin ontto arvonimi, niin uskaltaisimme kyllä tyttöä lähestyä. Amerikkalaiset miljoonamiehet ovat hyvin heikkoja eurooppalaisille aatelisnimille.
— Kun ei heillä omassa maassaan ole sellaista romua, nauroi Laurila.
— Aatelit eivät menesty Amerikassa enempää kuin Pohjanmaallakaan.
Päivällispöytiä katettiin.
Ruokasalit säteilivät sähkölamppujen valosta. Kannelta kuului miellyttävää soittoa.
Päivällistä odottaessaan pistäytyivät Laurila, Vieremä ja Saarela tupakkahuoneessa. Samassa kun ystävykset olivat astuneet sisään, tuli sinne ruhtinas Uffiezi, jonka nimen lukija on jo kuullut. Ohi mennessään nyökäytti hän päätään Vieremälle, kysyen jotakin turhanpäiväistä asiaa, johon tämä vastasi naurulla.
— Näyttää siltä kuin sinä tuntisit kaikki tämän laivan matkustajat, sanoi Laurila. — Sinusta on tullut todellakin maailmankansalainen Amerikassa.
— Eihän siinä ole mitään merkillistä. Olen niin monta kertaa matkustanut tämän välin. Useat näistä varakkaista matkustajista ovat olleet mukana. Olen monta kertaa ennen tavannut tuonkin herran, italialaisen ruhtinas Uffiezin. Mies on viettänyt kovin tuhlaavaa elämää ja tehnyt suunnattomia velkoja. Nyt koettaa hän saada häkkiinsä tuon kultalinnun, miljoonamies Mc Deanin tyttären.
Uffiezi oli juuri istuutunut rouva ja neiti Mc Deanin väliin ja vei viimeksi mainitun käden huulilleen suudellakseen sitä. Hän lausui muutamia kohteliaisuuksia, joita ei tyttö, merkeistä päättäen, näyttänyt pitävän pahana. Isä ja äiti näyttivät olevan hyvin halukkaita antamaan tyttärensä ruhtinaalle. Nousisihan heidän arvonsa tällä tavalla noitten muitten neljänsadan miljoonamiehen silmissä.
Keskustelu koski kaikenmoisia pikkuasioita. Lopuksi suuntautui se jalokiviin. Alice kertoi, miten sininen timantti oli joutunut hänen haltuunsa.
— Kas vaan, huudahti Uffiezi. — Onko se jalokivi laivassa? Olen kuullut sen historian. Täytyy olla rohkeutta — — —
— Minä soisin, etten koskaan olisi kuullut puhuttavan siitä esineestä enkä nähnyt sitä, sanoi isä Mc Dean.
— Isä pelkää, että se tuottaa hänelle onnettomuutta, sanoi Alice. —
Mutta kivi on minun eikä isän.
— Teidän hallussanne tulevat sen huonot ominaisuudet muuttumaan hyviksi, sanoi ruhtinas imarrellen.
Sillä välin kertoili Vieremä läheisten pöytien ympärillä olevista vieraista tovereilleen. Hän osotti filadelfialaista rouva Wideneriä, jolla oli mukanaan 140-tuhannen punnan jalokivet. Tuo nainen istui Astorien seurassa. Nuori rouva Astor oli viehättävä kaunotar. Ystävykset ymmärsivät, että koko naiminen oli johtunut kauneuden ja rahan kiihotuksesta. Astor oli näet 30 vuotta vanhempi vaimoaan.
— Meillä on muuten mukanamme iso joukko kotiin palaavia häämatkailijoita, noin 23 paria, jatkoi Vieremä. Mutta kun noita pareja päivällispöydässä istuttaessa laskettiin, olikin niitä 32.
Päivällisen jälkeen pistettiin eräässä salongissa tanssiksi. Vieremä esitti siinä tilaisuudessa toverinsa Laurilan ja Saarelan muutamille herroille, muitten muassa Mc Deanille.
— Minä pidän suomalaisista, sanoi neiti Mc Dean. — Olen käynyt Aavasaksalla huvimatkalla ja matkustanut muuallakin Suomessa, tuossa tuhatjärvien maassa.
Saarela oli mainio tanssija. Hän pyysi Alicen kanssaan tanssimaan ja pisti valssiksi. Seuraavalla kerralla sai Uffiezi pyörittää tyttöä. Saarela palasi paikalleen, ja Laurila loi häneen veitikkamaisen katseen.
— Pohjalaispojat ovat rohkeita, sanoi hän. — Kukapa olisi uskonut, että sinä Amerikanmatkalla saisit tanssia dollariprinsessan kanssa!
Saarela ei vastannut mitään. Hän oli vähäpätöinen suomalainen maisteri, kirjatoukka, tuo neiti taas miljoonamiehen ainoa tytär. Sitäpaitsi olisi ruhtinas Uffiezi välttämättä otettava laskuun. Mutta olihan tuollaisista pulista ennenkin selviydytty. Voisi käydä niinkin, että ruhtinas arvonimestään huolimatta vielä lyötäisiin laudalta, ja että Saarela — — — No, se oli rohkea toivomus, mutta saahan ihminen toivoa mitä tahansa.
Aamulla oli "Titanic" jo kaukana merellä. Atlannin korkeat aallot hyökkäsivät sen keulaa vastaan. Ylpeänä halkasi "Titanic" niitä. Keulassa ja peräpuolella tuntui hiljaista huojumista, mutta laivan keskellä tuskin tiesi valtamerellä oltavankaan. Matkustajat olivat siellä yhtäläisessä turvassa kuin olisivat istuneet kalliolla. Muuten oli tässä laivassa mahdoton tulla meritautiin.
Joukko herroja keskusteli kahvilassa laivasta, jossa he matkustivat.
— Jos suurien höyrylaivojen koko kasvaa samassa määrässä kuin tähän asti, on vaikea sanoa, mikä tulee lopuksi eteen, huomautti Mc Dean.
— Taistelu valtameren "sininauhasta" ei lakkaa koskaan, sanoi herra Bruce Ismay. — Muistan sen ajan, jolloin saksalaiset "Fürst Bismarck"-laivallaan vallottivat sen meiltä. Tuo laiva oli 1890-vuoden jättiläinen. Mutta tuo laiva kantoi ainoastaan 8,400 bruttotonnia. Se ei enää merkitse mitään. Nyt on "sininauha" jälleen Englannin oma, mutta se ei ole Cunard-, vaan Valkean Tähden linjan hallussa. "Titanic" on laivanrakennustaidon tähänastinen viimeinen sana. "Titanic" voisi ottaa "Fürst Bismark"-laivan kannelleen. Tämä suunnaton kehitys on tapahtunut 22 vuoden kuluessa.
— Ja nopeus on tuon ajan kuluessa lisääntynyt suuresti, huomautti Mc
Dean.
— Niin. Nopeuteen nähden on Cunard-linjalla ennätys, sanoi Ismay olkapäitään kohottaen. "Lucitania" ja "Mauretania" kulkevat 25 solmuväliä. Meidän yhtiömme ei kilpaile siinä suhteessa. Me pidämme matkustajien mukavuuden tärkeämpänä. Mukavuus on sellainen, minkälaista matkustava yleisö voi vaatiakin.
— Mutta nopeudella on kaikessa tapauksessa myös osansa näyteltävänä, väitti Mc Dean.
— Tietysti. Laivojen nopeutta on käytettävä hyväksi. Meidän linjamme tehtävänä on olla täsmällinen. Matkustajien täytyy olla vakuutettuja siitä, että jos he haluavat olla Newyorkissa, Pariisissa tai Lontoossa sinä ja sinä päivänä tunnilleen ja minuutilleen, saavat he mennä siihen ja siihen laivaan eikä heidän tarvitse pelätä minuutinkaan myöhästystä.
— Entä sumut ja jäävuoret sekä yhteentörmäykset muitten laivojen kanssa?
— Kapteenimme saavat ottaa laskuun nämä vaarat. Heidän täytyy olla sekä rohkeita että varovaisia. He saavat aavistaa odottamatonta voidakseen välttää sitä.
— Mutta kuinka sitten, jos he onnistuvat huonosti.
— Kunnon kapteeni ei koskaan onnistu huonosti.
— Pysähtykää! Odottakaapas! Kuinka oli kapteeni Smithin, oman päällikkömme laita hänen viime kesänä kulettaessaan "Olympic"-laivaa? Eikö hän epäonnistunut törmätessään yhteen "Hawken" kanssa?
— Ei suinkaan, sanoi Ismay, jonka varmuutta ei voitu horjuttaa.
"Hawken" kapteeni epäonnistui. Kapteeni Smithillä oli laki puolellaan.
Hän ohjasi oikein ja oli oikeassa.
Eversti Astor, joka tähän asti oli äänettömänä kuunnellut, sekaantui nyt keskusteluun.
— Laki suojelee päällikköä. Tämän tarvitsee vaan seurata sen kirjainta, sanoi hän.
— Ja panee matkustajiensa hengen vaaraan, huomautti Stead.
— Matkustajat eivät koskaan ole olleet niin turvattuina kuin nykyajan laivoissa, sanoi "Titanicin" rakentajien Harland & Wolffin eräs yli-isinööri. — Uskokaa minua, herrani. Minä tiedän, mitä puhun. Olen ollut mukana rakentamassa useampia laivoja. Ne rakennetaan niin lujiksi, että kestävät kovimmatkin koetukset. Tässä laivassa on 16 tarkasti sulettavaa kammiota. Niitten ovet voidaan sulkea 15 sekunnissa komentosillalta. Sulkeminen tapahtuu siten, että kapteeni painaa sormellaan 16 sähkönappulaa.
— Mutta jos koneisto särkyisi tai muuten joutuisi epäkuntoon. Eikö silloin olisi turvauduttava pelastusveneihin, kysyi Mc Dean.
— Pelastusveneillä ei nykyään ole mitään merkitystä, selitti Ismay. — Laki määrää, että niitä täytyy olla, ja sentähden kuletetaan niitä mukana. Meidän turvallisuutemme perustuu vedenpitäviin kammioihin. Pari, kolme niitä saa täyttää vedellä, ja "Titanic" pysyy sittenkin pinnalla. Sama on laita, vaikka konehuone on vettä täynnä. Vielä on laita sama, vaikka laivan kokka ja perä särkyvät. "Titanic" ei voi upota, hyvät herrat! "Titanic" on turvallisuustoimenpiteitten ja uudenaikaisen laivanrakennustaidon ennätys. On mahdotonta hukkua, jos vaan ei hyppää mereen. Ismay kumarsi ja poistui.
— Tässä mainittiin jotakin ennätyksestä. Kuinka suuri on "Titanicin" vauhti, kysyi Mc Dean yli-insinööriltä.
— Se on rakennettu 21 solmuvälin nopeutta varten mutta voi saavuttaa 23 solmuvälin nopeuden.
— Siinä tapauksessa ei tällä matkalla saada mitään ennätystä. Ja mitäpä se merkitsisikään, sanoi Mc Dean.
— Tiedustelkaa asiaa kapteeni Smithiltä. Saadaan ennätys, jos hän tahtoo. Suora tie ja tasainen vauhti ovat tarpeelliset. Ajatelkaa vaan, että "Titanic", joka ei ole luvannutkaan erinomaista vauhtia, ehtii perille pikemmin kuin on laskettu.
— Katsokaa savua, herrat, sanoi eversti Astor, osottaen kädellään ylös. — Näyttää siltä, että konehuoneessa pidetään kovaa kuumuutta.
Kaikki katsoivat savua, joka sakeana tuprusi neljästä suuresta savutorvesta. Koko laiva tärisi keulasta perään asti.
— Herra Ismay lienee puhunut kapteenille.
— Ei tarvitse, sanoi yli-insinööri. Hänen paljas mukanaolonsa riittää. Atlanninlaivan kapteeni tietää, että kun johtaja on mukana, on kysymys suurimmasta vauhdista ja suorasta eteenpäinmenosta, vaikka olisi tuhansia esteitä tiellä.
— Mutta mitä sanoo laki?
— Se on vaiti, jos ei mitään tapahdu. Kapteeni ei saa ajatella sitä. Luuletteko, että nuorallatanssija mietiskelee, mitä tapahtuu, jos hän putoaa? Leipä ja ansio ovat tärkeämmät kuin itse henki. Herra Ismayn asemassa oleva mies voi tarkottaa paljon, vaikka ei hän siitä puhukaan. Mutta jos ei se, jota asia koskee, ymmärrä, niin voi hänen leipänsä käydä niukaksi.
Muuten on kapteeni lukenut koko asian johtaja Ismayn silmistä. On varmaa, että "Titanicin" matka tulee olemaan nopea. Joka elää, näkee, että "Titanic" siinäkin suhteessa saa ennätyksen — — —
— Jos te, hyvät herrat, sallisitte minun lausua julki, mitä tänä hetkenä tunnen, niin voisi keskustelumme joutua aivan toiselle suunnalle, jatkoi Mc Dean.
— Olkaa hyvä, herra Mc Dean, kehotti eräs kauppias nimeltä John Brown.
— Asia taitaa sittenkin olla hieman arkaluontoista.
— Ei tee mitään. Nyt sopii puhua kaikista asioista, kehotti useampi herra.
— No koska herrat suovat minun puhua, niin uskallan lausua erään synkän aavistukseni. Tämän laivan pelastusveneet tulevat kysymykseen tällä matkalla. Meistä miehistä ei tosin monikaan saa niitä käyttääkseen, mutta me saamme olla mukana todistamassa "Titanicin" ennätystä.
Herroilta pääsi makea nauru.
John Brown laski kätensä Mc Deanin olkapäälle ja sanoi:
— Herra Mc Dean ennustaa laivan hukkuvan, mutta onneksi ei se ennustus toteudu.
— Saadaan nähdä, sanoi Mc Dean oudolla äänenpainolla.