V LUKU.
Näkymättömiä yhdyssiteitä.
Minä kutsuisin häntä vuosisatansa suurimmaksi neroksi, sanoi Alice Mc Dean nojatuolissa istuessaan, kun oli juuri lukenut valtamerellä joka päivä ilmestyvän lehden sen osan, jossa puhuttiin langattomasta sähkölennättimestä. — En tiedä ketään miestä, jota ihailisin niin suuresti kuin signor Marconia.
— Minun maamieheni on kadehdittava, huokasi ruhtinas Uffiezi, joka istui Alicen vieressä toisella tuolilla.
— Minun mielikuvitukseeni ei vaikuta laivassa mikään enemmän kuin noitten ihmeellisten kipinäin ajatteleminen, kipinäin, jotka kiitävät laivasta toiseen eetteriaaltojen kautta ja panevat ihmiset toistensa yhteyteen. On jonkin yhdistämä, jota ei voi nähdä, joka ei tarvitse mitään johtoa välittäjäkseen, ja joka paljaan ilman läpi löytää tiensä oikeaan paikkaan, sinne, mihin halutaankin. Näkymättömiä yhdyssiteitä…
— Se oli hyvä nimi — näkymättömät yhdyssiteet, sanoi ruhtinas Uffiezi. Samallaiset näkymättömät siteet yhdistävät ihmisten sydämet toisiinsa ja ajatukset, mitkä kulkevat aivoista aivoihin, jos ihmiset ovat toisilleen myötätuntoisia.
— Kertokaa. Selittäkää, jos osaatte.
— Asia on kokonaisuudessaan hyvin yksinkertainen. Laivoissa on yhtäläiset lähetys- ja vastaanottolaitokset kiinnitettyinä samalla tavalla jännitettyihin soittokoneihin, jotka ovat samassa huoneessa. Mitä tahansa toisen soittokoneen jännettä liikuttaa, saa vastaukseksi saman äänen toisessa. Siinä on langattoman sähkölennättimen peruste. Monimutkaisempi ei se salaisuus ole.
— Kertokaa enemmän.
— Sähköttäjä istuu marconisähkötyspöydän ääressä, jonne virtaa 110 voltin suuruinen sähkövirta. Hän panee virran kulkemaan voimistuttavan laitoksen läpi, joka monistaa virran voiman melkein mihin tahansa astemäärään, jonka hän haluaa. Sitten painaa hän sähkölennätinlaitoksessa olevaan nappulaan, ja niin kiitää sähkövirta pystysuoraa lankaa pitkin mastoon ja niihin vaakasuoriin lankoihin, jotka on kiinnitetty mastonhuippujen väliin, ja joista se sitten heittäytyy avaruuteen.
Otaksutaan, että esim. A-kirjain on mennyt ulos. Missä tämä tapaa marconilaitteen, joka on ihan samalla tavalla jännitetty kuin lähetyskonekin, vaikuttaa se jännitettyihin lankoihin, jotka sitten vastaanottolaitteen kautta ottavat vastaan lähetetyn kirjaimen. Sähköttäjä, joka istuu laitteen ääressä kohdistusmikrofooni korvien edessä, kuulee muutamia sähähtäviä tai läimähtäviä ääniä, jotka riippuvat hänen laitteensa luonnosta, ja jotka tulevat lyhyemmissä tai pitemmissä tahdeissa. Nämä äänet selittää hän, kuten on oppinut ne selittämään. Kirjain, sana, sanoma on tullut hänen luokseen 60-tuhannen peninkulman nopeudella tunnissa.
Alice kuunteli jännitetyllä tarkkuudella.
— Tuo kuulostaa unelta tai kummitusjutulta, sanoi hän. — Jos sellaisista asioista olisi puhuttu parikymmentä vuotta sitten, ei niitä olisi kukaan uskonut.
Palvelija, joka oli käynyt myymässä laivalehteä, oli lopettanut käyntinsä ensi luokassa. Nyt meni hän toiseen luokkaan ja sieltä siirtolaisosastoihin.
Useimmat matkustajat olivat kansilla. Niillä käveli, istui ja seisoi ihmisjoukkoja, suomalaisia, ruotsalaisia, tanskalaisia, norjalaisia, englantilaisista tietysti puhumattakaan.
Joukko juutalaisia, jotka haisivat sipulilta, istui eräässä nurkassa. Likaisuudestaan huolimatta olivat heidän nuoret naisensa kauniinnäköisiä.
Eräs äiti itki noin 3-vuotias tyttölapsi sylissään. Vieressä seisova, noin 18 vuoden ikäinen poika koetti lohduttaa äitiään.
— Minä murehdin kovasti Einoa. Se poika vasta on kiusankappale vanhemmilleen, kun ei lähtenyt mukaan. Minä en voi käsittää, mikä häntä riivasi, huokaili äiti.
— Älkää surko. Kyllä Eino siitä oppii, kun tulee vanhemmaksi. Ehkä hän malttaa mielensä ja tulee myöhemmin Amerikkaan, lohdutti poika.
— Kyllä se Eino oli kummallinen, kun sanoi, ettei hän lähde meidän kanssamme hukkumaan. Hän tahtoi ennustaa, että tämä laiva hukkuisi.
— Hyvää päivää! Saanko kysyä, mistä ollaan, kuului samassa osanottoa todistava miehenääni tuon naisen sivulta.
— Hyvää päivää! Me olemme Rauman kaupungin läheltä. Mieheni on
Amerikassa, ja me menemme hänen luokseen.
— Mutta minä kuulin äsken, ettette saanut mukaanne kaikkia lapsianne, sanoi puhuttelija, joka ei ollut kukaan muu kuin Onni Laurila.
— En saanut, vastasi vaimo. — Eino-poika ei tahtonut lähteä mistään hinnasta matkaan.
— Mistä syystä ei?
— No sanokaas sitä. Poika väitti, että me hukkuisimme matkalla, ja ettei hän haluaisi hukkua meidän mukanamme.
Syvä huokaus pääsi Laurilan rinnasta, ja hänen huulensa liikkuivat.
— Tyyne, sanoi hän puoliääneensä.
Laurila näytti olevan syvällisen mielenliikutuksen valtaamana. Mutta hän koetti hillitä tunteitaan ja kääntyi raumalaiseen äitiin, kysyen:
— Kuinka vanha on se poikanne, joka niin ennusti?
— 10 vuoden ikäinen.
— Ja Einoko on hänen nimensä?
— Niin on.
— Väittikö poika todella, että tämä laiva hukkuisi, kysyi Laurila.
— Ihan todella.
— No ettekö sitten antaneet hänen ennustukselleen mitään arvoa?
— En tietenkään. Jos olisimme Einon puhetta uskoneet, emme mekään olisi lähteneet matkaan. Mutta mitä syytä olisi pelätä, että laiva hukkuisi? Matkustaahan ihmisiä alinomaa Amerikkaan ja sieltä takaisin. En ainakaan minä ole kuullut muun kuin erään laivan — en muista sen nimeä — hukkuneen.
— "Norge" oli sen laivan nimi, täydensi äidin takana seisova poika
Vihtori.
— Juuri niin, vakuutti Laurila. — "Norge" oli tanskalaisen Thingvalla-linjan laiva ja ajoi — muistaakseni 1904 — Rockallin karille Skottlannin pohjoispuolella.
— Menemmekö mekin sen karin vierestä, kysyi mainittu Vihtori-poika.
— Emme, vastasi Laurila. Ainoastaan Thingvalla-linjan laivat ajavat
sitä tietä, koska eivät ollenkaan poikkea Englannissa, selitti Laurila.
Sillä reitillä, jota tämä "Titanic"-laiva kulkee, ei ole mitään karia.
Meri on kaikkialla hirmuisen syvä, keskimäärin viisi kilometriä.
— Herra jumala! Onko meidän allamme nyt sellainen syvyys, huudahti äiti. Hänen sylissään oleva lapsi alkoi itkeä.
— Äiti, miksi ei Einokin ole täällä, kysyi lapsi.
— Eino tulee sitten myöhemmin, lohdutti äiti.
— Menevätkö Salli, äiti ja Vihtori mereen, kysyi lapsi. Tytön nimi oli näet Salli.
— Emme, lapseni, mereen mene. Isää me menemme katsomaan, sanoi äiti.
— Mistä syystä tuo lapsi niin puhuu, kysyi samassa toinen miesääni.
Kysyjä oli Saarela, joka myös oli tullut paikalle.
— En minä voi ymmärtää, selitti äiti huolestuneena. — Sen verran osaan sanoa, että lapsen veli 10 vuoden ikäinen Eino-poikani ei tahtonut lähteä matkaan meidän kanssamme, koska uskoi laivan hukkuvan.
— Mitä sinä, veli, arvelet tällaisesta ennustuksesta ja pelosta, kysyi
Laurila Saarelalta. — Eikö se tunnu omituiselta?
— Niin se tuntuu, vaikka en minä puolestani mitään vaaraa usko tarjona olevan, vastasi Saarela.
— Saanko kysyä, mikä on sukunimenne, kysyi Laurila.
— Rosblom, vastasi äiti.
— Kuinka kauas aiotte matkustaa?
— Oregonin Astoriaan. Mieheni on siellä.
— Mutta mitä te arvelette tuon Eino-poikanne pelosta? Oliko hän ennen ollenkaan ollut merellä?
— Kyllä. Ei hän muuten vettä pelännyt. Sentähden tuntuukin niin merkilliseltä, ettei häntä hyvällä eikä pahalla saatu lähtemään matkaan, sanoi äiti, jonka silmiin tulivat kyynelet.
— Minä en luule olevani taikauskoinen, mutta sittenkin uskon, että tuon pojan pelko välttämättä johtui jostakin syystä, sanoi Laurila.
— Asia on sitäkin omituisempi, kun pojat tuossa iässä ovat kovin seikkailuhaluisia, selitti Saarela.
— Se on minunkin käsitykseni, sanoi vaimo Helena Vilhelmina Rosblom. — Mielellään meidänkin Eino olisi tahtonut maailmaa katsella, mutta ei se vaan Amerikkaan lähtenyt. Voitteko te, hyvät herrat, selittää, mikä poikaa tässä tapauksessa pelotti?
— Vaikea sitä on selittää, vastasi Saarela. — Muuten minusta tuntuu, että lasten ennustuksissa tavallisesti on perää enemmän kuin täysi-ikäisten.
— Te saatatte minut levottomaksi, huokasi äiti.
— Älkää huolehtiko. Kaitselmuksen käsissä me olemme merellä yhtä hyvin kuin maallakin, lohdutti Laurila. — Mutta koska olemme joutuneet keskusteluun, en tahdo teiltä salata, että eräs naistuttavani minun kotiseudullani Pohjanmaalla ennusti samaan suuntaan kuin teidän Eino-poikannekin.
— Mutta ette tekään uskonut tuon henkilön ennustusta, koska lähditte matkaan, sanoi vaimo.
— En tietenkään. Nykyaikana on hyvin vaikeata uskoa ennustuksia. Eikä niitten sitäpaitsi tarvitse kirjaimellisesti merkitäkään sitä, mitä ne ovat tarkottavinaan.
— Niin minäkin tahtoisin uskoa, sanoi vaimo tyynemmännäköisenä.
— Mutta sopiihan meidän olla varovaisia, jos oma varovaisuutemme jotakin merkitsee, selitti Saarela.
— Laivaa ei karittomalla valtamerellä voi uhata mikään muu vaara kuin törmäys joko toiseen laivaan tai jäävuoreen, sanoi Vieremä, joka oli myös tullut paikalle. — Minä olen miltei lukemattomia kertoja kulkenut Atlannin poikki ja tullut sen asian tarkasti tietämään.
— Onko tällä isolla merellä jäävuoria? Onko näin suuri meri myös jäässä talvisin, kysyi vaimo Rosblom.
— Kyllä täällä keväisin ajelehtii jäävuoria, mutta ne eivät ole kotoisin tästä vaan Pohjoisjäämerestä, josta ne ajelehtivat tänne, selitti Vieremä.
— Eikö näin iso laiva voi niitä särkeä, kysyi Vihtori-poika.
— Ei, hyvä lapsi, vastasi Vieremä. — Ne ovat suunnattoman vahvoja.
Ainoa keino on välttää niitä.
Samassa kiintyi seurueen huomio erääseen naiseen ja mieheen, jotka pitäen toisiaan käsipuolesta lähestyivät verkalleen.
— Mikä kirkas esine tuon naisen kaulassa riippuu, kysyi vaimo Rosblom.
— Se on kallisarvoinen jalokivi, vastasi Vieremä.
— Kylläpä ihmiset ovat turhamaisia, kun pitävät tuollaisia helyjä kaulassaan, tuumi vaimo.
— Kyllä meikäläisten mielestä, mutta heidän käsityksensä on toinen.
— Kyllä kai se tuollainen hely maksaakin muutaman sataa markkaa, arveli vaimo.
— Ei satoja vaan satojatuhansia. Kiven hinta on satumaisen suuri. Se maksoi viimeksi 450-tuhatta frangia eli yhtä monta meidän markkaa.
— Yhtä paljon kuin puoli Rauman kaupunkia, huudahti Vihtori Rosblom.
— Onpa se pari sitten rikas, tuumi vaimo.
— Ainakin pinnalta katsoen, sanoi Vieremä nauraen. — Mutta jos pantaisiin toimeen tarkka tutkimus noitten ihmisten varoista, voisivat ne kuivua hyvin pieneen.
— Tunnetteko te, herra, sitten nuo ihmiset, kysyi vaimo.
— Kyllä, vastasi Vieremä hymyillen. — Tuo nuori nainen on amerikkalaisen miljoonapohatan Mc Deanin ainoa tytär, nimeltä Alice.
— Entä hänen miehensä?
— Ei tuo herra vielä ole hänen miehensä. Vastahan se yrittää päästä.
— Ai, se on sulhaspoika, sanoi vaimo hymyillen. — Onko sekin amerikkalainen?
— Ei, vaan italialainen. Mies on kotoisin Venetsiasta ja hänen nimensä on ruhtinas Uffiezi.
— Ruhtinas, huudahti vaimo. — Ensi kertaa eläessäni näen ruhtinaan.
Mutta aivanhan se on muitten ihmisten näköinen.
Koko seurue räjähti raikuvaan nauruun.
— Mitähän kansallisuutta nuo lienevät, kysyi Alice toveriltaan. Pari oli näet tullut lähelle seuruetta. Ai, mutta minä tunnen nuo kolme herraa, jotka on esitetty minulle. Tuo vaimo on varmaankin samasta maasta, koska he puhuttelevat häntä.
— Mutta mille he niin sydämellisesti nauroivat, kysyi ruhtinas Uffiezi.
— Tädin kirkas silmä, huudahti samassa pikkutyttö, juosten katsomaan lähemmältä Alice Mc Deanin sinistä timanttia.
— Mitä tämä pieni lemmitty sanoo, kysyi Alice Vieremältä.
— Hän puhuu tädin kirkkaasta silmästä, selitti tämä.
— Ai, lapsi tarkottaa minun sinistä timanttiani, sanoi Alice. Samalla otti hän kukkaronsa ja antoi sieltä lapselle hopeashillingin. Ruhtinas Uffiezi seurasi esimerkkiä ja antoi toisen shillingin.
Iloisena juoksi lapsi näyttämään rahoja äidilleen.
— Menkäämme pois täältä. Täällä haisee köyhältä väeltä, sanoi Uffiezi ranskaksi Alicelle, arvellen, etteivät nuo köyhät häntä ymmärtäisi. Samassa he käänsivät selkänsä ja lähtivät pois.
Saarelan kasvoista kuvastui suuttumuksen ilme.
— Mokoma ruhtinas, sanoi hän. Eikö sinun kurjassa isänmaassasi ole sitä lajia väkeä tarpeeksi? Lakasisit ensin oman kynnyksesi edustan. Vai onko sinun pinnallinen loistosi omaa ansiotasi?
— Eipä taida olla, nauroi Vieremä. — Jos tuo upea herra pantaisiin veloista ahtaalle, ei hänen takkiinsa jäisi nappeja.
Taas uusi naurunremahdus.
— Sentähden hän tuota kultalintua niin pyydystääkin, sanoi Saarela. —
Mutta saa vaan nähdä, onnistuuko hänen pitää lintua häkissä.
— Siinä on uusi ennustus, jonka minä toivoisin toteutuvan veli
Saarelan hyväksi, sanoi Laurila leveästi nauraen.
— Sitä minäkin toivon, säesti Vieremä.
Saarelan poskille nousi puna.
— Tiedättekö, mitä minä soisin, kysyi Saarela.
— Mitä, kysyivät Vieremä ja Laurila ikäänkuin yhdestä suusta.
— Että tuo kultalintu saattaisi pyydystäjänsä oikein ahtaalle.
— Se on soma aate. Silloinpa nähtäisiin, onko tuo uljas kavaljeeri sisäisesti sitä, miltä hän pinnalta nähden näyttää, sanoi Laurila.
— Mutta millä tavalla se ahtaallepano tapahtuisi? Te ymmärrätte, että tyttö haluaa ruhtinattaren arvonimeä yhtä paljon kuin ruhtinas tytön rahoja, selitti Laurila.
— Tämä merimatka ei ole vielä lopussa, alkoi Vieremä. — Otaksutaan, että ne ennustukset, joista olemme kuulleet puhuttavan, toteutuvat.
— Ettäkö laiva hukkuisi, kysäsi Saarela hätäisesti.
— Hukkuminen ei tietenkään tule kysymykseen, vastasi Vieremä. — Mutta otaksutaan, että laiva törmää jäävuoreen ja saa pienen vuodon.
— Entä sitten, kysyi Laurila.
— Sitten syntyisi laivalla pakokauhu. Vedenpitävät kammiot sulettaisiin kyllä heti ja laiva jatkaisi hiljaisella vauhdilla matkaansa. Mutta minä uskaltaisin melkein lyödä vetoa, että tuo uljas kavaljeeri ei silloin enää niin liehakoisi tuota naista, vaan olisi huolissaan omasta turvallisuudestaan, selitti Vieremä.
Saarela nauroi täyttä kurkkua.
— Veli Saarelan naurussa kuulin minä jotakin ritarillista, sanoi Laurila. — Uskallanpa ennustaa, että tämä mies tuollaisessa tapauksessa näyttelisi tuon ruhtinaan osaa mutta aivan toisella tavalla.
— Melkeinpä soisin tuon ennustuksen toteutuvan, sanoi Vieremä. — Se näet ei merkitsisi laivan hukkumista, vaan makeilevan kavaljeerin lujallepanemista.
— Mutta jos ei ruhtinas olisi millänsäkään, jos ei hän joutuisikaan pakokauhun valtaan, sanoi Laurila.
— Minä tunnen häntä lähemmältä kuin te ja moni muu, nauroi Vieremä. — Joku aika sitten tarjoutui Atlannilla hyvä tilaisuus koetella miehen rohkeutta ja pelkäämättömyyttä. Laivan potkurinnapa katkesi jostakin syystä. Minä seurasin tuon miehen kasvojenilmeitä ja näin, että hän oli kovan pelon vallassa, vaikka mainittu tapaus ei vielä merkinnyt laivan uppoamismahdollisuutta. Purjeet levitettiin ja niitten avulla päästiin hitaasti liikkumaan Irlannin rannikkoa kohti. Laiva käännettiin näet takaisin.
— Mutta oliko miehellä silläkin matkalla joku lemmitty, kysyi Laurila.
— Oli eräs ranskatar.
— Oliko se kultalintu?
— Nähtävästi. Muutenkos hän olisi sille ollut niin makea?
— No kuinka sitten kävi?
— Hyvin yksinkertaisesti siten, että mies näytteli "heikomman astian" osaa. Naisen oli lohdutettava häntä, vaikka ei edes ollut todellista hätää.
— Kerro enemmän, pyysi Laurila.
— Maihin päästyämme jouduimme taas samaan laivaan ja matkasimme länttä kohti.
— Vieläkö ruhtinas ja se ranskalainen kultalintu kuhertelivat?
— Eivät. Nainen vältti hänen seuraansa eikä ollut enää tuntevinaan häntä. Muuten on minun vakaumukseni se, ettei tuo mies edes ole mikään ruhtinas, vaan että hän käyttää sellaista arvonimeä pyydystystarkotuksiinsa.
— Siinä tapauksessa, että laiva kärsisi jonkin vaurion tällä matkalla, kävisi kai samalla tavalla, arveli Laurila.
— Aivan varmasti. Uskallan lyödä vetoakin, vakuutti Vieremä. — Se vaurio olisi ratkaseva tapaus. Tämä nykyinen kultalintu ei enää senjälkeen välittäisi koko makeasta kavaljeerista.
* * * * *
Alice Mc Dean oli seurueeneen kulkenut laivan joka sopukassa ja nähnyt kaikki, mikä oli näkemisen arvoista. Taitava opas, joka osasi kaikki selittää, oli mukana. Viimeksi oli hän käynyt konehuoneessa.
Oli murkinanaika tulossa, ja nuori pari käveli kannella edestakaisin lisätäkseen ruokahaluaan.
Alice oli mieltynyt Uffiezin ulkomuotoonkin, vaikka tietysti "ruhtinattaren" arvo häntä enimmin viehätti. Euroopanmatkalle lähtiessään oli hän kyllä mennyt kihloihin erään bostonilaisen liikemiehen Jim Winslowin kanssa. Mutta voihan kihlauksen purkaa. Muuten ei hänen tarvinnut pelätä mitään Jimin puolelta, sillä tämä oli tyynenluontoinen.
Kello soi, ja matkustajat menivät murkinalle. Alice ja Uffiezi olivat melkein kahdenkesken kannella. He eivät pitäneet kiirettä mennä ruoalle. Nyt tarjoutui Uffiezille hyvä tilaisuus tehdä tunnustuksensa. Alice näki tämän silmistä, että sellainen oli tulossa, mutta hän ei pelännyt vaan odotti sitä. Mutta kun ei tunnustusta ruvennut kuulumaan, ehdotti Alice, että mentäisiin murkinalle.
Nyt tarttui Uffiezi tytön molempiin käsiin, katsoi häntä silmiin ja sanoi hieman värisevällä äänellä:
— Alice! Ette saa mennä ennenkuin olen puhunut teille muutaman sanan, ennenkuin olen tehnyt teille erään kysymyksen, johon odotan vastaustanne. Sallitteko minun jäädä luoksenne koko elämänijäksi? Saanko aina olla vieressänne, kuten näinä onnellisina päivinä tässä laivassa?
Alice oli unelmiensa perillä. Ruhtinattaren arvonimi oli nyt varma. Hänen tarvitsi vaan ojentaa kätensä ja ottaa se vastaan. Mutta vaikka hän ulkopuolisesti oli tyyni, ei hän voinut estää sydäntään lyömästä nopeammin kuin tavallisesti. Ei kuitenkaan olisi näyttänyt viisaalta, että hän olisi heti antautunut. Ainakin muodon vuoksi täytyi hänen tehdä jonkinmoisia vastaväitteitä.
— Mutta minä olen kuullut, hyvä ruhtinas, että olette matkalla yksinomaan liikeasioissa, alkoi hän. — Te tilaisitte Amerikasta suuren joukon sotatarpeita ja palaisitte heti kotimaahanne mennäksenne sotanäyttämölle.
— Te olette saaneet vääriä tietoja, riensi ruhtinas oikasemaan. — Ei minua tarvita Italiassa. Siellä on kyllä miehiä. Ei ole vielä tullut se aika, että kutsuttaisiin mies talosta sotaan, kuten tapahtui suuren Viktor Emanuelin aikana. Jos se tulee, rientää ruhtinas Uffiezi ensimäisenä lippujen alle. Mutta jos te, Alice, torjutte minut luotanne, niin palaan Amerikasta heti kotio ja menen etsimään kuolemaa Tripoliksen taistelutanterelta. En voi elää ilman teitä.
Alice tuli liikutetuksi. Hän oli kyllä pitänyt varmana, että ruhtinas halusi vaan päästä käsiksi hänen rahoihinsa, mutta nyt alkoi hän uskoa, että Uffiezi pitäisi hänen personastaankin. Hän päätti panna miehen koetukselle.
— Te sanoitte, ruhtinas, ettette voisi elää ilman minua. Mutta kuinka kävisi siinä tapauksessa, että teidät pyydettäisiin kuolemaan minun tähteni!
Ruhtinas hymyili. Hän tiesi voittaneensa. Jos Alice olisi tahtonut torjua hänet luotaan, olisi hän tehnyt sen heti, käyttäen sitä säälimätöntä suoruutta, joka on nuorille amerikattarille ominaista. Hän ymmärsi, että Alice vaan näön vuoksi hieman mutkaili. Nytpä hänkin voisi näytellä osansa hyvin.
— Kuolla, huudahti Uffiezi teeskennellyn kiihkeänä. — Minäkö en kuolisi teidän tähtenne? Käskekää, ja minä hyppään heti mereen. Käskekää, ja minä ruhjoutan potkureilla itseni kuoliaaksi.
— Jumalan tähden, huusi Alice ja tarttui miehen käteen, koska näytti siltä kuin hän olisi odottanut käskyä pannakseen heti sen täytäntöön. — Älkää jumalan tähden tehkö mielettömyyksiä vaan menkää sen sijaan puhuttelemaan isää ja sanokaa tälle, että hänen ainoa tyttärensä aikoo mennä naimisiin ruhtinas Uffiezin kanssa.
Mc Deanin ja nuoren ruhtinaan välinen keskustelu kesti tuntikausia. Kun miehet viimein tulivat ulos Deanin loistohyteistä, kävivät he käsi kädessä ja tilasivat pullollisen samppanjaa. Se tyhjennettiin eräänlaisella juhlallisuudella, kuten lähellä olevat helposti huomasivat. Pian oli laivassa kiivaan pohdinnan alaisena kysymys, tulisiko ruhtinas Uffiezista ja Mc Deanin tyttärestä pari.
Alice istui päivällispöydässä harvinaisen komeasti puettuna. Sininen timantti riippui hänen kaulassaan platinaketjussa. Se kimalteli kuin taivaan tähti. Miljoonamiesten rouvat katselivat tuota tyttöä karsain silmin. He kadehtivat häntä. Muutamat arvelivat, että oli uhkapeliä noin nuoren tytön esiintyä sellaisessa häikäilevässä upeudessa ja komeudessa.
Niitten joukossa, jotka kaukaa ihailivat Alicea, oli Toivo Saarela. Tytön viehättäväisyys näytti lumoavan hänet siihen määrään, ettei hän muistanut pistää montaakaan ruokapalaa suuhunsa.
Niilo Vieremä nautti Saarelan käytöksestä kenties enemmän kuin tämä
Alicen kauneudesta.
— Ei näy ruumis tarvitsevan maallista hyvyyttä sielun herkutellessa, sanoi hän leikillisesti.
Laurilalta pääsi äänekäs nauru.
— Ei tässä joka mies vaan uskaltaisi lähennellä miljoonamiehen tytärtä.
— Niin, ja ruveta ruhtinaan kilpakosijaksi. Laurila nauroi taas ääneensä.
— Ette uskone, mille minä nyt nauran, sanoi hän.
— Minulle tietysti, sanoi Saarela vähän alakuloisen näköisenä.
— Enpä suinkaan, vakuutti Laurila. — Minua naurattaa se seikka, että me uskallamme tässä puhua ääneemme arkaluontoisista asioista. Kun puhumme suomea, ei meitä tässä seurapiirissä kukaan ymmärrä. Täällä ei ole muita suomalaisia matkustajia kuin me.
— Eipä taida olla, sanoi Vieremä. — Muut suomalaiset ovat kolmasluokkalaisia. Meillä on se etu, että saamme tehdä havaintoja rahaylimystön keskuudessa, vaikka itse olemme köyhiä.
— Mutta ethän sinä, Vieremä, enää köyhä ole, huomautti Laurila. —
Olet Amerikassa ansainnut pienen pääoman.
— Minun pääomani on niin pieni, että olen ryysyköyhälistöläinen useimpiin täkäläisiin verrattuna, sanoi Vieremä. — Mutta minkäs nuo upporikkaat minulle voivat, kun olen ostanut matkalipun toiseen luokkaan.
— Ja pukusi on moitteeton, lisäsi Laurila.
— Mutta me olemme joutuneet pois oikealta suunnalta, huomautti Vieremä.
— Onko laivan suuntaa muutettu, kysyi Saarela.
— Ei minun tietääkseni. Keskustelumme suuntaa minä tarkotin.
— Ai, meidänhän piti jatkaa niistä naima-asioista, sanoi Laurila vakavannäköisenä.
Saarela puri huuleensa. Nyt alkoivat hänen parhaat ystävänsä tulla liian pisteliäiksi. Sellaista se on. Hyvätkin ystävät joutuvat epäsopuun, liikkuessaan lemmenasiain lumotulla maaperällä.
— Minä kysyn sinulta avoimesti, sanoi Laurila Saarelaan kääntyen, — uskallatko todella ruveta ruhtinas Uffiezin kilpakosijaksi. Etelämaalaiset ovat kuumaverisiä. Jonakin kauniina päivänä voi ruhtinaallinen vastustajasi vaatia sinut kaksintaisteluun.
— Mutta jos Jim Winslow vaatii ruhtinaan ennenkuin tämä Saarelan, nauroi Vieremä.
— Ai, siitä tulee vielä hauska juttu, huudahti Laurila. — Tuon kultakanan omistusoikeudesta tulee epäilemättä taistelemaan kolme uljasta miestä, yksi amerikkalainen liikemies, yksi italialainen ruhtinas ja yksi suomalainen maisteri, joka on "köyhä kuin kirkon rotta". Hah, haa!
Saarela oli kuin uhrikaritsa kahden toverinsa välillä.
— Älkäähän nyt tuosta asiasta niin suurta numeroa tehkö, sanoi hän. — Tehän tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, etten minä suoranaisesti voi tuota tyttöä lähennellä. On kokonaan toinen asia, että ihailen hänen kauneuttaan. Sanoohan suomalainen sananlaskukin, "että katsoa saa mutta ei kajota".
— Miksi ei kajotakin saisi, jos vaan kykenee puolustautumaan, nauroi
Vieremä.
— Mutta minä en puolustaudu, ainakaan tuollaisissa asioissa, vakuutti
Saarela.
— Mitä tekisit siinä tapauksessa, että ruhtinas Uffiezi kutsuisi sinut kaksintaisteluun Alicen omistusoikeudesta, kysyi Laurila.
— En mitään. Sanoisin korkeintaan, etten ole millään tavalla pyrkinytkään tyttöä omistamaan.
— Ai, sinä ihailet siis Alicea paljaastaan taiteelliselta näkökannalta, ehätti Vieremä huomauttamaan.
— Ehkä niin. Voinhan teille sanoa vakaumukseni lemmenasioihin nähden. En koskaan aio naista omistaa enkä saada häntä haltuuni millään kaappausoikeudella.
— Siinä tapauksessa sinä et siis voisi avoimesti kosiakaan, väitti
Vieremä.
— En tietysti.
— Pysyt siis virallisesti naimattomana koko ikäsi, sanoi Laurila.
— Sitä en tiedä.
— Etkö tiedä, kysyi Vieremä. — Kuinka voisit joutua muodolliseen avioliittoon yhdenkään naisen kanssa, jos et kosi?
— Hän odottaa naisen kosivan, riensi Laurila huomauttamaan.
— Arvasiko toveri paikoilleen, kysyi Vieremä.
— Ei läheskään.
— Sittenpä olet arvotus, sanoi Laurila.
— Voin olla. En pyri avioliittoon enkä halua millään tavalla omistaa naista. Siitä huolimatta voin ihailla kaukaa miellyttäviä naisia.
— Mitä tuollainen ihailu merkitsee? Voineeko se tyydyttää sinua koko ikäsi, kysyi Laurila.
— En uskalla puhua mitään tulevaisuudesta.
* * * * *
Mc Deanin pöydässä istujat eivät aavistaneet, mistä nuo miehet puhuivat. Heillä oli oma puheenaineensa, joka koski Alicen sinistä timanttia.
— Tietysti kaikki se, mitä tästä jalokivestä puhutaan, perustuu paljaaseen taikauskoon, sanoi ruhtinas Uffiezi, luoden puolittain aran ja pelonsekaisen katseen Alicen kaulassa olevaan siniseen timanttiin. — Ei sellaisille puheille enää nykyisen valistuksen aikana arvoa anneta.
— Mutta miten on teidän katolilaisten laita, kysyi Mc Dean. Ettekö omista esimerkiksi madonnakuvallenne ihmeitätekevää voimaa? Eikö Italiassa uskota "pahan silmän" vaikutukseen? Jos niin on laita, eikö sellainen usko myös perustu taikuuteen?
— Ai, nyt te puhutte ihan toisista asioista, huudahti Uffiezi.
— Muodollisesti kyllä toisista, mutta asiallisesti samanluontoisista, väitti Mc Dean. — Sallikaa minun lausua oma mielipiteeni juuri madonnankuvan vaikutuksista, joita en suinkaan voi kieltää.
Uffiezi kuunteli korvat hörössä.
— Minusta on tuo kuva hurskastoivoisten ihmisten magnetisoima. Tuhannet ovat vuosisatoina katselleet sitä hartaudella, joten sen ympärille on muodostunut näkymätön, hyvyyttä uhkuva ilmakehä. Tämä on kuvan ainoa asiallinen voima.
— Voi olla. Minä en osaa selittää tuollaisia asioita, sanoi ruhtinas.
— En minäkään tunne luonnon salaisia voimia, jatkoi Mc Dean. — Mutta minusta tuntuu siltä, että on olemassa meille tavallisille ihmisille aavistamattomia voimia ja näkymättömiä johtolankoja, jotka sitovat ihmisten kohtalot toisiinsa, vaikka eivät kohtalonalaiset ole asiasta tietoisia. En minä voi uskoa, että mikään tapaus olisi sattuman varassa, kuten tähän aikaan paljaasta tottumuksesta väitetään. Kaikella on alkusyynsä ja seurauksensa. Jokainen tapahtuma on rengas kohtalojen loppumattomassa sarjassa, joka on alkanut aikojen alussa, ja joka loppunee vasta maailmankaikkeuden suuressa levossa. Meissä uinuvat voimat, joita emme tunne, siirtyvät esineihin, joita pitelemme, kuten esimerkiksi sähkö syntyy ja kehittyy epäelimellisistä olijoista. Miksi eivät siirtyisi ne epäsointuiset voimat, jotka ovat onnettomuuden ja kuoleman välittäjinä? Tämä timantti, joka sukupolvien vieriessä on vaeltanut onnettomasta kädestä toiseen — — —
Alice tarttui siniseen timanttiin.
— Voi isäkulta, älä tänä iltana puhu onnettomuudesta ja kuolemasta, pyysi hän. — Salli minun olla onnellinen silloin kun voin. Sitäpaitsi on ruhtinas jo sanonut, että sinisen timantin huonot ominaisuudet ovat muuttuneet hyviksi senjälkeen kun se joutui minun huostaani.
Päivällisen jälkeen kokoontuivat eri salongeissa olevat matkustajat kuulemaan soittoa. Soittokunta esitti parhaat kappaleensa, ja eräs mukana ollut kuuluisa amerikkalainen laulajatar antoi avustustaan. Nuoriso keskusteli. Tupakkasalongissa väittelivät herrat siitä nopeudesta, jolla laiva kulki. Muutamat ammattipelurit olivat saaneet joukkoonsa erään "oppimattoman" ja tarjoutuivat nyt kilvalla opettamaan tätä.
Komentosillalla kävelivät yövartijat edestakaisin, huutaen tämän tästä: "Kaikki hyvin!" Taivas oli tähtikirkas, ja "Titanic" kulki suurinta vauhtiaan.
— Piru vieköön, sanoi eräs vahtijoista. — Tänä iltana kuulin kerrottavan, että sininen timantti on laivassa. Se merkitsee onnettomuutta. Jos saisin sen käsiini, heittäisin sen arvelematta syvimmällä kohdalla mereen.