VI LUKU.
Tuhonsaattaja.
Kaukana pohjolassa, Grönlannissa, maailman suurimmalla saarella, joka on yli 2 miljoonan neliökilometrin laajuisen jääkentän peittämä, paistaa kesän lämmin aurinko häikäisevän valkeitten tasankojen yli. Kaikkialla vallitsee hiljaisuus ja äänettömyys. Ainoastaan jokin merenpinnalla loikova hylje tai lintu silloin tällöin keskeyttää huudollaan hiljaisuuden. Jäänkappaleita liukuu hiljalleen merivirran mukana rannikkoa pitkin. Mitään kauppalaivoja ei koskaan näy.
Mutta eräänä päivänä kuuluu kauhea paukaus, ikäänkuin suunnattoman suurella panoksella räjäytettäisiin kallionlohkare irti. Ääni kuuluu tuhatkertaisena kaikuna jääseinistä takaisin. Kaikki elävät olennot pelästyvät. Linnut nousevat korkeuteen ja hylkeet sukeltavat syvyyteen. Eräs suurista jäävuorista on "poikinut", kuten sanotaan. Jättiläisjäämöhkäle, joka painaa satojatuhansia tonneja, on irtaantunut emävuoresta ja syöksynyt mereen. Se vajoaa puolen korkeuttaan ja kohoaa taas ylös. Sitten kiekahtaa se muutaman kerran ympäri, kunnes saavuttaa tasapainonsa.
Suunnattoman suuri jäämöhkäle, täydellinen vuori, liukuu hiljalleen eteläänpäin. Se kohoaa toista sataa jalkaa vedenpinnan yli, ulottuen enemmän kuin tuhannen jalan syvyydellä vedenpinnan alapuolelle. Sinerviä ja hopeanhohtoisia luolia näkyy sen sivuilla. Sen huippu on satulinnan huipun kaltainen. Juhlallisennäköisenä liukuu se viikko viikolta yhä kauemmaksi rannasta. Eräänä päivänä saa se seuralaisekseen toisen jäävuoren, itseään vielä haaveellisennäköisemmän. Tuo kammottava jäävuorikulkue saa uusia seuralaisia Baffinin lahdesta ja Davisin salmesi.
Tänä keväänä liukuivat jäävuoret kauemmaksi etelään kuin tavallisesti. Ne lyöttäytyivät yhteen, muodostaen useamman kymmenen neliöpeninkulman laajuisen jäämanteren, jonka esijoukkona kulki lukemattomia pienempiä jäälohkareita. Ne jäähdyttivät veden ja ilman tavattoman kylmäksi. Ne soluivat suurien Atlannin-laivojen kulkuväylille, tehden merenkulun epävarmaksi. Aaveittentapaisina olivat ne piilossa, odottaen saalista. Ja voi niitä, jotka joutuivat koskettamaan niitten teräviä reunoja!
Musta höyrylaivanrunko kiiti hyvää vauhtia usvan halki. Tähystäjän jännitetyt silmät eivät nähneet muuta kuin epätasaista, harmaata sumua, joka lainehti edestakaisin, tehden eteennäkemisen mahdottomaksi. Höyrypilli vihelsi, ja vartija seisoi käsi konehuoneeseen johtavassa sähköttimessä.
Äkkiä oli laiva jäitten keskellä. Jäät olivat irtonaisia laattoja, jotka eivät suorastaan olleet vaarallisia laivalle, mutta jotka kovan kylmyyden yhteydessä todistivat suuremman jäävuoren olevan lähellä. Tähystäjän tarkkaavaisuus tulee kaksinkertaiseksi. Kapteeni, joka oli varovainen mies, hiljensi kulkua. Laiva kulki puolella vauhdilla, murtaen keulallaan jäänlohkareet. Potkurien työ oli raskasta, kun ne liikkuivat sakeassa jäänsohjussa.
Mutta nytpä ilmestyi sumusta jättiläismäinen valkea kummitus, joka oli monta sataa jalkaa korkea. Jäävuori! Tähystäjä antoi hälyytyksen, konehuoneen sähkökello soi, ja potkurit alkoivat pyöriä päinvastaiseen suuntaan. Ainoastaan muutaman kymmenen metrin päässä jäävuoresta pysähtyi laiva. Kapteeni ja perämiehet päästivät helpotuksen huokauksen ja onnittelivat toisiaan.
— Se oli lähellä silmää, herrat, sanoi kapteeni. — Jos tämä kohtaus olisi sattunut yöllä, olisimme olleet hukassa. Nyt on meidän varotettava muita laivoja.
* * * * *
Marconihytin sähkölennätinlaitos ratisi. Kipinät lentelivät avaruudessa ja saapuivat päämääräänsä. Suuri laiva, oikea merijättiläinen halkasi Atlannin aaltoja, ollen ensi matkallaan uutta mannerta kohti. Sähköttäjä otti vastaan sanoman ja kirjotti sen luettavaan muotoon. Sitten pani hän takin ylleen ja lakin päähänsä sekä riensi komentosillalle.
— Missä on kapteeni, kysyi hän.
— Merenkulkuhytissä, vastattiin. Sähköttäjä naputti ovelle ja astui sisään.
— Sähkösanoma, herra, sanoi hän.
— Mistä? Mitä siinä sanotaan, kysyi kapteeni, ojentaen kätensä ottaakseen vastaan paperin.
— "La Touraine" -laivalta ilmoitetaan, että edessämme on jäitä. Meri on täynnä jäävuoria aina 40 asteelle pohjoista leveyttä. Jääkentät ovat tavattoman laajoja. Ne ovat juuri meidän kulkuväylällämme.
Kapteeni silmäsi pian sähkösanoman. Hänen otsansa synkkeni, ja hän varjosti kädellään silmiään. Näytti siltä, että hän koetti keskittää ajatuksensa.
— Jäät ovat aikaisin liikkeellä tänä vuonna. On ikävää, että kohtaamme niitä juuri tällä matkalla, sanoi kapteeni.
Hän meni puhumaan miehilleen asiasta.
— Jäätietoja "La Tourainelta", sanoi hän. — Jääjoukkoja on kulkuväylällämme.
— Muutetaanko suuntaa, kysyi vanhempi perämies.
— Pitäkää se entisellään, vastasi kapteeni lyhyesti. Samalla loi hän katseen alas kannellaolijoihin, aivan kuin olisi tahtonut etsiä jotakin heidän joukostaan. Kun hän palasi merenkulkuhyttiin, olivat hänen tavallisesti niin turvallisen näköiset silmänsä levottomat.
Perämiehet neuvottelivat komentosillalla.
— Onko New Foundlandin lähistöllä jäätä, kysyi eräs heistä. — Olisiko edullisempaa mennä niin kauas etelään kuin mahdollista?
— Kyllä minäkin arvelen niin, sanoi toveri. — Mutta "äijä" jatkaa kyllä tätä suuntaa. Johtaja on laivassa.
— Mutta ei hän tiedä, mitä reittiä me kulemme.
— Kyllä vaan. Hän tietää sen. Kapteeni Smith on hyvin tukalassa asemassa. Toiselta puolelta vaatii johtaja ennätystä — sitä mies tarkottaa sanoessaan tahtovansa nähdä, "miten se työskentelee" — toiselta puolelta on hänen otettava huomioon laivan ja matkustajien turvallisuus. Mutta meillä on se lohdutus, ettei laiva voi upota, vaikka törmäisikin jäävuoreen. "Titanic ei voi upota", on tullut puheenparreksi.
— En minä kumminkaan haluaisi vaihtaa paikkaa kapteenin kanssa, sanoi ensimäinen perämies. — Minun hartiani eivät voisi kantaa niin raskasta edesvastuun taakkaa.
Muutaman tunnin kuluttua tuli uusi sähkösanoma. Kapteeni käski sähköttäjän tunnustamaan sen vastaanoton ja kiittää siitä. Hän otti sen mukaansa komentosillalle mennessään.
— Uusi ilmotus jäistä, sanoi hän miehille, — tällä kerralla
"Tunesianista". — Sieltä on nähty enemmän kuin 200 jäävuorta.
— Muutetaanko suunta, kysyi se perämies, joka ennenkin oli tehnyt saman kysymyksen.
— Ei, vastasi kapteeni yhtä lyhyesti kuin edelliselläkin kerralla. —
Emme muuta sitä.
Mutta kapteeni Smith oli raskasten huolien painostamana. 30-vuotisesta kokemuksestaan merellä tiesi hän paremmin kuin kukaan muu, mitä sähkösanomissa mainitut jäät merkitsisivät. 1892-vuodesta alkaen oli hän ollut Valkean Tähden linjan "Majestic"-laivan kapteenina, sen ensi matkasta alkaen. Sitten oli hän siirtynyt saman linjan yhä isompien laivojen päälliköksi. Koko hänen kapteenina-oloaikanaan ei ollut tapahtunut ainoatakaan onnettomuutta. Hän oli ollut varovainen eikä antautunut mihinkään uhmailuihin. Mutta nyt nämä jäävuoret! Niitten tarkkaa asemaa oli mahdoton määrätä. Olisi viisaasti tehty, jos niitä välttäisi. Mutta jos olikin viisas, tiesi myös, mitä yhtiö odotti. Yhtiö! Kunpa matka jo olisi tehty! Sittenpä sopisi vetäytyä maalle nauttimaan arvokkaan lepoa — — —
Kapteeni näki johtaja Ismayn tulevan tupakkasalongista raitista ilmaa nauttimaan. Hän meni kävelykannelle tätä tapaamaan.
— Sähkösanoma, sanoi hän, toivoen saavansa sanan toimintaohjeeksi. — Tässä on "Tunesianista" lähetetty sähkösanoma, joka lienee teistä mielenkiintoinen. Olkaa hyvä!
Mutta Bruce Ismay ei vastannut sanaakaan. Hän luki hätäisesti sähkösanoman, pisti sen taskuunsa ja jatkoi kävelyään aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut…
Vuodenaikaan nähden oli tavattoman kylmä, ja "Titanicin" kannella oli siis hyvin vähän väkeä. Joukko herroja keskusteli tupakkasalongissa. Muutamat huomauttivat tavattoman kylmästä ilmasta.
— Atlanti on aina kylmä tähän vuodenaikaan, sanoi Niilo Vieremä.
— Ei sentään aina, väitti joku. — Mutta talvi on ollut harvinaisen kylmä. Väitetään, että pohjoisempana liikehtii joukko jäävuoria. — Jos meillä on onni puolellamme, saanemme nähdä niitä lähemmältä ennenkuin tulemme perille…
— Onniko, huudahti eräs vanhempi herra, joka ennen oli ollut kapteenina Englannin laivastossa. — Kiitän sellaisesta onnesta! Jäävuoret ovat pahimpia vastuksia, joitten kanssa voi tulla tekemisiin. Miltä tahansa vaaralta voi suojella itseään, mutta ei jäävuorilta. Ne ovat merenkulkijain pahimpia vihollisia.
— Kohtalon työkaluja, lisäsi Mc Dean.
— Eräs kohtalon monista työkaluista, oikasi edellinen puhuja. Vedenalaiset karit tuhoavat enimmin laivoja ja ihmishenkiä. Mutta me tiedämme, missä niitä on ja voimme määrätä laivojen reitit. Meillä on majakoita ja merkkejä, jotka varottavat vedenalaisilta kareilta. Mutta kaikesta huolimatta ei karilleajoja voida välttää. Rannikkovesien pohjassa on kaikkialla haaksirikkoisten laivojen jätteitä, ja rannikkojen valkeassa hiekassa lepää tuhansittain hukkuneita merimiehiä, jotka ovat nähneet päivänvalon jossakin toisessa maanosassa.
— Ja sitten on sumu kiusana, sanoi Vieremä.
— Niin. Se on myös kohtalon työkalu. Me voimme välttää moniaita muita vaaroja, mutta kun sumu laskeutuu eteen ja tukkii näköpiirin, emme voi mitään. Te, herrat, jotka kulutatte aikanne tupakkasalongissa ja olette pahoillanne höyrypillin kimakoista vihellyksistä, ette aavista, mitä laivan päällikkö tuntee komentosillalla seisoessaan, kun sumu peittää näköpiirin. Siinä hän seisoo silmät auki kumminkaan näkemättä mitään. Voinette arvata, kuinka jännitettyinä hänen hermonsa ovat, kun hän katselee läpinäkymätöntä sumua laivasta, jonka kumminkin täytyy päästä eteenpäin.
— Mutta laki määrää hiljaisen vauhdin sumussa.
— Laki on vaiti niin kauan kun kaikki käy hyvin. Missä ei ole syyttäjää, siellä ei ole tuomariakaan. Jos jotakin tapahtuu, pannaan tutkimus toimeen. Mutta luonnollisesti on silloin jo myöhäistä. Merellä on aikojen kuluessa tapahtunut niin monta onnettomuutta, joitten syitä ei koskaan ole tutkittu. Parhailla toiveilla on monta laivaa lähtenyt satamasta, mutta eivät ne koskaan ole päässeet määräpaikkaansa. Ei ole koskaan saatu tietää, mihin ne ovat joutuneet. Jokin kohtalon väline on ne tuhonnut. Esimerkiksi ovat ne voineet törmätä ympärillä ajelehtiviin laivanhylkyihin tai jäävuoriin. Tuntemattomiin syvyyksiin ovat ne vaipuneet ihmisineen päivineen. Eikä ole jäänyt jälelle ketään, joka olisi tietänyt tapauksesta kertoa.
— Tämä keskusteluaine on kammottava, mutta kieltämättä mielenkiintoinen, sanoi Mc Dean.
— Jos herroilla on halua kuunnella, voin minä kertoa koko joukon merionnettomuuksien historiaa. Muutamia vuosia sitten makasin sairaana Englannissa. Saadakseni ajan kulumaan kirjotin erään teoksen meriliikekirjastoa varten. Sen nimi on "Jäävuorionnettomuuksia" ja se sisältää koko joukon jännittäviä asioita. Jos siis haluatte kuunnella…
— Kertokaa, huusivat herrat yhdestä suusta.
— Vaarat olivat niin suuria, ja niitä oli niin monta, alkoi kapteeni. — Vuosien kuluessa olivat jäävuoret tehneet sellaista tuhoa, että moni linja luopui entisestä reitistään ja valitsi eteläisemmän. Mutta tämä seikka ei poistanut onnettomuuksia; se vaan rajotti niitten lukua. Syyskuussa 1899 törmäsi höyrylaiva "City of Rome" matkallaan Glasgowista Newyorkiin jäävuoreen keskellä eteläistä reittiä. Laiva kulki ainoastaan puolella höyryllä ja sillä oli sumun tähden kaksinkertainen vartiasto. Laivassa oli 1,600 ihmistä. Näistä oli 500 salonkimatkustajia.
Nämä istuivat pöydässä yhteentörmäyksen tapahtuessa. Syöjät ja ruoat lensivät lattialle. Niin pian kun kauhun valtaamat ihmiset olivat päässeet jaloilleen, riensivät he kannelle. Onneksi oli kuri hyvä, ja muutaman minuutin kuluttua oli pakokauhu ohi, erittäinkin kun kapteeni vakuutti, ettei mitään välitöntä vaaraa ollut tarjona. Laiva oli halassut pitkän ja leveän jäävuoren ja saanut useamman vuodon. Mutta vedenpitävien kammioitten varassa pysyi laiva pinnalla ja pääsi muita vaaroja kohtaamatta satamaan.
Kaksikymmentä vuotta sitä ennen tapahtui merkillisin jäävuoreen törmäys, mitä koskaan olen kuullut kerrottavan. Vuonna 1879 törmäsi höyrylaiva Arizona, joka "Great Easternin" jälkeen oli sen ajan suurin laiva, jättiläisjäävuoreen 250 englannin peninkulman päässä S:t Johnista. "Arizona" kulki 18 solmuvälin nopeudella, ja törmäys oli kauhea. Se tapahtui yöllä, ja matkustajat nukkuivat. He syöksyivät vuoteistaan ja juoksivat kannelle yövaatteissaan. Syntyi kauhea pakokauhu, jossa joukko ihmisiä sai pahoja vammoja, puhumattakaan niistä, jotka itse törmäyksessä loukkaantuivat. Ihmiset koettivat rynnäköllä anastaa pelastusveneet, mutta miehistön onnistui tyynnyttää kauhun valtaamat matkustajat. Pian levisi se ilahuttava tieto, että laiva pysyi pinnalla vedenpitävien kammioitten avulla. Matkustajat tyyntyivät vähitellen. Nyt saattoivat päällystö ja miehistö ryhtyä työhön laivan irrottamiseksi jäistä.
Irrotustyö onnistui, ja laiva pääsi takaperin kulkemalla sulaan veteen. Kun Arizona 36 tuntia hiljaisella vauhdilla kulettuaan pääsi S:t Johniin, olivat kaupungin kaikki asukkaat laivalaiturilla ihmettä katsomassa.
— Mitä ihmettä, huudahti satamakapteeni, joka ensimäisenä astui laivaan. — Olen kuullut, että Glasgowista on joskus tuotu tänne kivihiiliä, mutta enpä vielä koskaan ole kuullut puhuttavan sellaisesta houkkiosta, joka toisi jäitä meidän seuduillemme. Laivan keulassa oleviin ammottaviin reikiin oli näet tarttunut suuria jäänkappaleita.
— Tehkää te vaan pilaa, sanoi laivan kapteeni. — Mutta me olemme hyvillämme, ettei meidän tarvinnut jääkaapissa mennä merenpohjaan.
Tuntuu todella merkilliseltä, että laiva voi selviytyä tuosta onnettomuudesta edes viottuneena. Mutta "Arizona" olikin tavattoman luja laiva. Muussa tapauksessa se epäilemättä olisi joutunut tuhon omaksi.
Tähän asti kertomissani tapauksissa ovat jäävuoriin törmänneet laivat pelastuneet perikadosta, jatkoi kertoja, — — mutta jokaista onnellista tapausta kohti on vähintäin tusina sellaisia tapauksia, jotka ovat päättyneet onnettomasti. Maaliskuussa 1841 hävisi "President"-niminen höyrylaiva, mukanaan 120 henkilöä, matkalla Newyorkista Liverpooliin. Samassa kuussa 1854 lähti höyrylaiva "City of Glasgow" mukanaan 400 henkeä, matkalla Filadelfiaan. Se ei koskaan tullut perille. 1856 hävisi Valkean Tähden linjan "Pacific"-laiva, vieden mukanaan 185 henkeä. "City of Boston", joka 1870 lähti Bostonista, mukanaan 191 miestä, joutui saman kohtalon alaiseksi.
Mutta pitkä onnettomuusluettelo ei vielä ole lopussa. Helmikuussa 1892 hävisi toinen Valkean Tähden linjan laiva nimeltä "Noronic" matkalla Liverpoolista Newyorkiin. Samassa kuussa hävisi "State of Georgia" Aberdeenin ja Bostonin välillä. Helmikuussa 1899 oli "Alleghanyn" vuoro hukkua Newyorkin ja Doverin välillä. Samassa kuussa 1902 hukkui "Huronian" Liverpoolin ja S:t Johnin välillä. Yhtään näistä onnettomuuksista ei ole koskaan saatu selvitetyksi. Ne kuuluvat meren suurimpiin arvoituksiin. Minun tietoni ulottuvat ainoastaan 1905 vuoteen asti, mutta senjälkeen on useita samallaisia onnettomuuksia edelleenkin tapahtunut.
Kun nämä jäljettömiin häviämiset ovat tapahtuneet helmikuusta toukokuuhun, voidaan jokseenkin varmasti päättää, että jäävuoret ovat olleet tuhontuottajina. Luultavasti ovat yhteentörmäykset olleet niin voimakkaita, että laivat ovat menneet pohjaan ennenkuin pelastusveneitä on ehditty laskea vesille. Ja ne matkustajat, jotka ovat pysytelleet laivankappaleilla, ovat pian paleltuneet kuoliaaksi.
Mutta on myös tapahtunut, että jäävuoreen törmänneen ja uponneen laivan miehistö on pelastunut ja jäänyt elämään. Ihmeellinen oli todella "Polariksesta" eloonjääneitten pelastus. Tämä oli valaanpyydystyslaiva, jonka jäät murskasivat Grönlannin rannikolla lokakuussa 1879. Miehistö kulki jäänkappaleella Golfin virtaa eteläänpäin, ja sen pelasti purjelaiva "Tigress" New Foundlandin edustalla puoli vuotta myöhemmin. Maaliskuussa 1893 pelasti parkkilaiva "Diana" edellisenä yönä uponneen höyrylaiva "Castlegaten" eloonjääneet matkustajat. Toukokuussa 1897 pelasti purjelaiva "Labrador" jäävuoreen törmänneen "Windsor Laken" eloonjääneen miehistön.
Kolme vuotta myöhemmin törmäsi höyrylaiva "Ireland" jäävuoreen saaden suuren vuodon, ja heinäkuussa 1896 joutui kuormahöyrylaiva "Concordia" Bellisle-salmessa samallaisen kohtalon alaiseksi. Sen keulassa oleva reikä oli niin suuri, että kuormavaunu olisi mahtunut siitä sisään. Olipa melkein ihme, että laiva pysyi uivana niin kauan, että pääsi S:t Johnin satamaan.
Yhtä merkillinen oli nelimastoisen laivan "Knight Bachelonin" seikkailu kesäkuussa 1897. Matkalla Newyorkiin sai se vielä suuremman reiän kuin "Concordia", ja ainoastaan eräs onnellinen tapaus pelasti sen uppoamasta.
Merkillisin oli kumminkin höyrylaiva "Portian" seikkailu. Tämä oli Newyorkin ja New Foundlandin välillä kesäkuussa 1893, mukanaan joukko huvimatkailijoita, kun kapteeni, jota sanottiin pohjoisella Atlannilla liikkuvien laivojen kaikkein kokeneimmaksi kapteeniksi, äkkiä huomasi suunnattoman suuren jäävuoren. Hän arvioi vuoren korkeuden 200 ja pituuden 800 jalaksi. Haaveellisesti leikattuine kristallisivuineen, joista valo heijastui kaikissa sateenkaaren väreissä, teki se kaikkiin läsnäolijoihin niin suuremmoisen vaikutuksen, että matkustajat pyysivät kapteenia ohjaamaan laivan lähemmäksi, jotta he saisivat huomioida sitä oikein tarkasti.
Kapteeni suostui pyyntöön ja ohjasi laivan hiljaa jäävuorta kohti. Mutta äkkiä kuului paukaus, aivan kuin tykki olisi lauastu. Samassa silmänräpäyksessä raapasi "Portia" johonkin esineeseen. Kuului kumea pauhina, ja jäävuori näytti menevän palasiksi. Kuvaamattomaksi kauhukseen huomasivat nyt matkustajat laivan ajaneen jäävuorenkappaleelle. Kun tämä vapautui itse vuoren painostuksesta, nosti se laivan keulan ylös, jolloin sen perä vaipui veden alle. Nyt ryhdyttiin varustamaan pelastusveneitä ruokavaroilla, mutta ennenkuin se työ oli pitkällekään joutunut, kallistui laivan alla oleva jäänlohkare, ja laiva pääsi vapaaseen veteen, kärsimättä pienintäkään vahinkoa.
On monta muuta esimerkkiä osottamassa, kuinka vaarallisia jäävuoret ovat. Joku on niitä täällä kutsunut kohtalon työkaluiksi, ja sen nimen ne todella ansaitsevatkin. Minun serkunpoikani hukkui ranskalaisen prikin "Vaillantin" haaksirikossa. Laiva ajoi hiekkasärkille. Sysäys oli niin voimakas, että laiva meni kappaleiksi. Haaksirikko tapahtui pimeänä yönä. Suuri osa 74 henkeä käsittävästä miehistöstä menetti henkensä joko uppoamalla tai murskautumalla kannelle kaatuvien mastojen ja raakapuitten alle. 35 miestä meni pelastusveneeseen, 7 erääseen jullaan ja 7 matalapohjaiseen veneeseen. Heillä ei ollut ruokaa, juomaa, purjeita eikä airoja. Heidän vaatteensa olivat hyvin niukat.
Aamulla erkanivat veneet toisistaan eikä jullaa näkynyt enää koskaan. Laivakoira, joka otettiin pelastusveneeseen, teurastettiin toisena päivänä ja syötiin raakana. Seuraavana yönä kuoli 4 miestä viluun. Heidän ruumiinsa heitettiin mereen, kun toiset ensin olivat ottaneet heidän vaatteensa.
Kolmantena päivänä tulivat haaksirikkoiset jäävuorien sekaan ja koettivat sammuttaa polttavaa janoaan syömällä jäänpalasia. Seuraavana yönä kuoli vielä 7 miestä. Senjälkeen ei tiedetä, mitä veneissä tapahtui, kunnes haaksirikkoiset seitsemäntenä päivänä huomattiin eräästä kuunarista. Pelastusveneessä oli vaan 4 ja toisessa veneessä 3 puolikuollutta, puoleksi paleltunutta miestä.
Haaksirikkoiset saivat mitä parasta hoitoa ja heidät laskettiin maihin S:t Pierressä. Kaikkien seitsemän miehen jalat olivat niin paleltuneet, että ne täytyi leikata pois. Viisi kuoli leikkauspöydällä. 74 miehestä jäi vaan 2 jälelle kertomaan tuosta kauheasta haaksirikosta.
— Kauheata on kuulla tuollaisia kertomuksia, sanoi Mc Dean, kun kertoja oli lopettanut puheensa. — Tuntee oikein voivansa pahoin. Mitä, jos Titanic — — —
— Ei mitään vaaraa, nauroi Niilo Vieremä. — Ei ole vielä kuultu, että jokin suuri uudenaikainen Atlannin-laiva olisi törmännyt jäävuoreen pääsemättä maihin. Mutta onhan epämiellyttävää tietää mentävän eteenpäin nykyisellä vauhdilla, koska vaara voi olla tarjona.
— Mutta miksi ei vauhtia sitten hiljennetä! Ennenkuin ostin lipun, pyysin minä puolestani erityissitoumuksen siitä, ettei tällä matkalla koetettaisi saada mitään ennätystä. Useammat ystäväni tekivät samalla tavalla, ja yhtiö antoi pyytämämme lupauksen. Eihän meillä ole kiirettä. Miksi sitten ajetaan sellaista vauhtia kuin hengenhätä olisi kysymyksessä?
— Kysykää herra Ismayltä, sanoi joku.
Herrat vaihtoivat katseita.
— Emmekö me voisi lukea herra Ismaytäkin kohtalon työkaluihin, ehdotti Vieremä. — Useimpien onnettomuuksien syyn täytyy langeta yhtiöitten ja niitten johtajien niskoille. Ennätysajo, hurja kilpajuoksu rannasta rantaan aiheuttaa onnettomuuksia. Johtajat hoitavat ruoskaa ja kannuksia.
— Siltä näyttää. Mutta ottakaa huomioon, että osakkeenomistajat vuorostaan komentavat johtajia. Osakkeenomistajat eivät näe muuta kuin numeroita. Numerot taas merkitsevät ansiota tai tappiota. Ennätyksestä riippuu, kumpi puoli voittaa, ja paras ennätys on aika. Ihmisillä on kiire sekä todellisuudessa että mielikuvituksessaan. Tämä kiire mielessä koetetaan saada vauhti mahdollisimman suureksi, ja kapteenien täytyy huolehtia siitä, että määrättynä aikana päästään perille. Jos ei päästä, menettää yhtiö. Osakkeenomistajat pakottavat johtajaa; tämä taas kapteeneja, jotka saavat istua kahden tulen välissä. Johtaja Ismay on ihan häikäilemätön. Sentähden ryntääkin "Titanic" tällaista vauhtia eteenpäin. Mutta teidän, herrat, ei tarvitse olla levottomia. "Titanic" ei voi upota. Tapahtukoon mitä tahansa, ei laiva voi upota.
* * * * *
Tanssisalongissa istui Alice Mc Dean herrajoukon ympäröimänä. Keskustelu koski hänen sinistä timanttiaan. Ei kukaan uskonut sen onnettomuutta tuottavia ominaisuuksia; mahdollisesti ruhtinas Uffiezi kaikessa salaisuudessa teki niin. Olihan naurettavaa luulotella, että kivi — paljas eloton kivi — voisi tuottaa muuta onnettomuutta kuin sellaista, mikä riippuu ihmisten ahneudesta ja sisäisestä rikoksellisuudesta. Laskettiin leikkiä puoleen ja toimeen. Eräs nuori amerikkalainen huomautti, että pahin tuho, minkä sininen timantti voisi tuottaa, olisi se, että sen omistajatar joutuisi naimisiin arvottoman seikkailijan kanssa. Uffiezi punastui vienosti. Kääntääkseen huomion toisaalle alkoi Alice puhutella Laurilaa.
— Te lienette ainoa, joka ei ole lausunut mielipidettään minun timantistani, sanoi hän. — Mitä te siitä arvelette?
Laurila mietti hetkisen ennenkuin vastasi.
— Minä olen kasvanut Suomessa, kuullut paljon taruja ja kertomuksia noidista ynnä muista merkillisistä asioista, alkoi Laurila, — mutta en ole taikauskoinen enkä anna suurtakaan arvoa sellaisille asioille. On kuitenkin mahdoton aina sanoa, missä tosiasiat loppuvat ja mistä tarut alkavat. Kohtalolla on monta työkalua. Mutta minä toivon, että sinisen timanttinne luonne muuttuu teidän hallussanne, edellyttäen, että se ennen on ollut tuhoatuottava.
— Minä olen jo sanonut, että sen luonne on muuttunut, ja että siitä on tullut onnenkivi, nauroi ruhtinas.
— Uskotteko siis, että on olemassa selittämättömiä asioita, kysyi
Alice Laurilaan kääntyneenä.
— Minä uskon, että taivaan ja maan välillä on moniaita asioita, joita me ihmiset emme ymmärrä.
— Oletteko spiritisti?
— En ollenkaan, mutta minä uskon, että kaikilla tapahtumilla on syynsä.
— Tiedättekö, kysyi Alice vakavannäköisenä, — että herra Steadilla, joka on mukana, on sellainen aavistus, että hän joskus hukkuu veteen? Hän sanoo, ettei koskaan ole turvassa merellä. Ja hän kuuluu viime yönä nähneen merkillisen unen kissoista. Se merkinnee jotakin ikävyyttä.
— Unet eivät merkitse mitään, vastasi Laurila. — Herra Steadin aavistus voi olla aivan perusteeton. Ei kukaan tiedä, millä tavalla tulee kuolemaan.