I.
SIMON KENTON.
Luonto oli pukenut metsät, joet ja vuoret jälkikesän koko satumaiseen loistoon. Illat olivat ihania, ja hieno, utuinen verho kattoi laaksot ja vuorten rinteet ja hyväili keveästi tyynenä juoksevan virran kalvoa. Eräänä sellaisena iltana oli kolme henkilöä matkalla Ohion tiettömien aarniometsien halki, ja vaikka he olivat etäällä toisistaan, niin kulkivat he kaikki samaa paikkaa kohti Hocking-joen rannalla.
Jokaisella näillä kolmella on tärkeä sija tarinassa, jonka aion kertoa, ja eräs heistä on lännen kuuluisimpia uudisasukkaita. Hänen nimensä on erottamattomasti yhdistetty sen Varhaisimpaan historiaan ja hänen ansionsa tuon alueen kehityksessä olivat niin huomattavat, että hänet myöhemmin nimitettiin Ohion nostoväen prikaatikenraaliksi. Hän eli niin vanhaksi, että Ohiossa on vieläkin monta, jotka muistavat hänet hyvin.
Simon Kenton oli miehuutensa täydessä voimassa siihen aikaan, jolloin kertomukseni tapaukset sattuivat. Hän oli pitkä, jäntevä ja suora kuin intiaani, ja notkea ja voimakas kuin pantteri. Hän oli niin ihmeteltävän nopsajalkainen ja erehtymätön pyssymies, ettei hänellä ollut metsänkävijänä vertaistaan. Luonteeltaan hän oli huimanrohkea, ja tuoksuavien metsien elämää hän rakasti yhtä kiihkeästi kuin rakastavaiset rakastavat toisiansa. Hänellä oli tarkat silmät ja herkkä kuulo ja hän oli lännen metsästäjän ja erämiehen ihanne.
Daniel Boonea pidetään yleisesti etevimpänä ensimmäisten uudisasukastemme joukossa, mutta Kenton oli monessa asiassa häntä etevämpi. Se seikka, että Kenton oli Boonea melkoisesti nuorempi ja tuli länteen myöhemmin kuin hän, Vaikuttaa, ettei voi olla kysymystäkään siitä, kumman ansiot ovat suhteellisesti suuremmat.
Tässä ei ole kuitenkaan soveliasta väitellä siitä kysymyksestä, sillä se ei kuulu tapahtumiin, joita aion nyt kertoa.
Tuona suloisena syksyiltana, jota lukijalle jo kuvasin, hän oli matkalla metsän läpi, ja hänen käynnistänsä huomasi, ettei hänellä ollut mitään kiirettä. Hänen asuansa tarvinnee tuskin kuvata. Hänellä oli pukinnahkainen lakki, hirvennahkainen mekko ja säärystimet, vahvat, lujat kengät, metsästyspuukko ja pitkä, raskas luodikko ruutisarvineen ja kuulapusseineen. Olitte varmoja siitä, että hänen asunsa oli tällainen, ja jos olisitte nähneet vilahdukseltakaan tuota kuuluisaa metsämiestä ja uudisasukasta, niin ette olisi otaksumisessanne erehtyneetkään. Simon Kenton oli kaunis mies, ja kahdeksankymmentä vuotta sitten oli hänen huomattavan kaunis äänensä laajalti tunnettu, ja hänen silmänsä olivat yhtä kirkkaan siniset kuin Italian taivas tahi Välimeren kiehtova ulappa.
Teidän pitäisi kuulla jonkun vanhan uudisasukkaan kertovan tuon kunnon miehen laulusta taivasalla pidetyissä hartaushetkissä, joita pidettiin lännessä viime vuosisadan alkupuolella. Kaikkien noiden voimakasäänisten saarnaajien joukossa ei ollut ketään, joka olisi voittanut Kentonin hopeanheleän ja kirkkaan äänen.
Hän kulki kertomaani tapaan rauhallisesti, ja vaikka ei mitään epäilyttävää näkynyt eikä kuulunut, niin metsästäjä oli yhtä varuillaan kuin jos hän olisi kulkenut Miami- ja Shawnee-heimojen alueiden läpi. Hänen raskas luodikkonsa oli olkapäällä, ja polkiessaan maahan pudonneita rapisevia lehtiä eivät hänen kenkänsä synnyttäneet suurempaa ääntä kuin villikissan askeleet. Tavasta, jolla hän käänteli päätänsä puolelta toiselle, kävi ilmi, ettei pieninkään risahdus jäänyt häneltä huomaamatta. Linnut livertelivät korkealla lehvistössä, orava narskutteli pyyhältäessään oksia pitkin, villit hanhet kirkuivat korkealla kylmässä ja kuulakassa ilmassa, puro solisi hiljaisesti ja joku villieläin karjahti etäällä. Yksikään näistä äänistä ei jäänyt häneltä kuulematta. Hän tiesi, kuinka monenlaiset merkinannot tuolla kostonhimoisella punaisella miehellä oli, joka oli aina valppaana tuhotakseen kaukaasialaiseen rotuun kuuluvan miehen, joka koetti vallata hänen metsästysmaitaan.
Kentonin silmät eivät olleet milloinkaan levossa, paitsi kun hän makasi uneen vaipuneena yksinäisellä leirinuotiollaan tahi jonkun kaatuneen puun suojassa. Ne harhailivat puolelta toiselle ja huomasivat kaiken. Puiden korkeimmasta latvasta oli lehti tuskin irtautunut, kun Kenton huomasi sen liihoittelevan alas. Hänen huomiotaan kiinnittivät oksien lehvistössä piilotteleva ruskeakylkinen orava, puusta puuhun hyppelevät pienet linnut ja putoilevat tammenterhot, sillä hän tiesi hyvin, että nuo salakavalat Miami-, Wyandot- ja Shawnee-intiaanit liikkuivat metsässä aivan yhtä äänettömästi.
Kenton pysähtyi silloin tällöin ja oli paikallaan yhtä liikkumatonna kuin puut hänen ympärillään. Hänen päänsä oli kääntynyt hiukan sivulle ja hänen silmänsä tarkastelivat kiinteästi jotakin kohtaa lähellä edessäpäin. Tämä oli hänen mieliasentonsa, kun hän tahtoi kuunnella mahdollisimman tarkasti, ja sillä hetkellä hän kohdisti kaiken valppautensa kuulonsa herkkyyteen.
Voidakseen välttää joutumasta leppymättömien punaisten vihollistensa kynsiin, täytyi ensimmäisten uudisasukasten olla "aina varuillaan", vaikka sekään ei ollut aina riittävä pelastamaan heitä julmasta kohtalosta, kuten lännen aikakirjat kertovat.
Oli noin puolivälissä iltapäivää, ja Kenton oli juuri lähtenyt liikkeelle sellaisen lyhyen pysähdyksen jälkeen, kun hän kuuli luodikon paukauksen. Kulkija pysähtyi niin äkkiä kuin olisi kuula sattunut hänen omaan rintaansa. Mutta se oli mahdotonta, sillä äänestä päättäen oli ampuja ainakin penikulman [tarkoittaa engl. penikulmaa = 1,609 metriä] päässä, ja tiheässä metsässä oli vaikea nähdä henkilöä sadan kyynärän päästä.
Noin minuutin ajan Kenton seisoi liikkumatonna paikallaan ja lähti sitten eteenpäin. Laukaus oli kuulunut edestäpäin hiukan vasemmalta. Hän etsi itselleen metsässä jonkun korkeamman paikan, josta hän voi tarkastella tienoota ympärillä, ja hän tunsi paikat niin hyvin, että hän oli heti selvillä, mihin päin hänen oli mentävä löytääkseen sellaisen kohdan.
Muutamia minuutteja myöhemmin hän seisoi pyssyynsä nojaten erään metsäisen ja louhikkoisen kukkulan laella ja katseli kauan ja tutkivasti sinnepäin, josta pyssynlaukaus oli kuulunut. Tutkiessaan tuota kaukaista ilmansuuntaa ei uudisasukas myöskään unhottanut piilottaa itseänsä hyvin, sillä läheisyydessä saattoi jokin hiipivä vihollinen piileskellä.
Hänen tekemänsä huomiot olivat hyvin vähäiset korvatakseen hänen valppautensa. Kerran tahi kaksi hän oli näkevinään kuin heikon savun vivahduksen, joka varjomaisen sormen lailla näkyi taivaanrantaa vasten. Jos hän olisi voinut olla varma, ettei hän ollut erehtynyt, niin hän olisi tiennyt nuotiotulen palavan siellä, mutta vaikka asian laita olisikin ollut siten, niin se ei olisi merkinnyt paljoakaan.
"Näyttää aivan silta kuin joukko punanahkoja olisi leiriytynyt tuonne", mutisi valkoinen mies kiinteästi katsellen mainittuun suuntaan, "ja olisipa hyvin kummallista, jos ei joku joukosta olisi lähempänä täälläpäin. Mutta olkoon kuinka tahansa, minun puoleltani heidän ei tarvitse pelätä mitään häiriötä, jos he itse pysyvät poissa tieltäni."
Viivyttyään kukkulan laella lyhyen ajan, jonka kuluessa hän tarkoin tutki kaikki näkyvissä olevat kohdat taivaanrannalla, lähti Kenton jatkamaan matkaansa erästä pientä jokea kohti, jota nimitettiin Hocking-joeksi. Hänen matkansa suunta oli lounainen. Hän oli ollut pitempiaikaisella matkalla Ohio-joen itäpuolella olevilla alueilla, mutta oli nyt paluumatkalla samannimisen valtion siihen osaan, joka on Kentuckystä suoraan pohjoiseen. Hän toivoi kohtaavansa Boonen, M'Arthurin, Wellsin ynnä muutamia muita, joiden hän tiesi oleskelevan sielläpäin. Mutta hänellä ei ollut mitään kiirettä, ja sentähden hän vaelteli niin verkalleen metsien läpi.
Tuolla kuuluisalla metsästäjällä ei ollut yhtään koiraa, sillä hänen vakaumuksensa mukaan oli siitä eläimestä enemmän vastusta kuin apua, kun oli antautunut sellaiseen arkaluontoiseen tehtävään, jolle hän oli elämänsä pyhittänyt.
Vähän matkan päässä kukkulasta hän huomasi tulleensa heikosti näkyvälle polulle, jota hän päätti seurata, sillä se vei oikeaan suuntaan. Tuo epäselvä polku ei ilmaissut mitään, koska se oli eläinten tekemä juomapaikalle kulkiessaan, joka ei voinut olla kaukana.
Hänen otaksumansa oli oikea, sillä kuljettuaan vähän matkaa hän saapui pienelle purolle, joka katkaisi tien suorakulmaisesti. Vesi oli kristallinkirkasta, mutta sitä oli vain jonkun tuuman vahvuudelta uoman pohjalla, joka oli niin kaitainen, että kulkija vähäisellä ponnistuksella hyppäsi toiselle puolelle. Sitten hän kääntyi ympäri ja heittäytyen maahan, joi pitkän, virkistävän siemauksen tuota väritöntä, mautonta ja hajutonta nestettä, joka on taivaan suloisin lahja ihmiselle.
Hän oli nousemassa ylös, kun melkein kuulumaton risahdus herätti hänen huomionsa. Se kuului hänen takaansa, ja hän oli heti varuillaan.
Hän ajatteli ensiksi, että joku intiaanisoturi tahi ehkä useampiakin lähestyi samaa paikkaa tietämättä mitään valkoisesta miehestä, mutta ensimmäisellä katseella ympärilleen hän huomasi erehdyksensä. Suunnaton musta karhu samosi polkua myöten tuota pientä puroa kohti.
Kenton oli luonteeltaan leikillinen, kuten useimmat metsämiehet, ja hän pysytteli piilossa törmän reunan takana, kunnes eläin oli tullut aivan lähelle. Silloin hän äkkiä hyppäsi ylös, kuten olette nähneet vieteriukon tekevän, kun laatikon kansi päästetään auki.
Karhu pysähtyi heti pärskyen ja puhisten ja katseli tuota outoa ilmestystä vähän aikaa ikäänkuin todetakseen, mikä se oikein oli, ja lähti sitten lönkyttelemään suoraan Kentonia kohti.
Kentonille olisi ollut pieni asia kaataa karhu, kuten hän oli tehnytkin useat kerrat, mutta nyt se ei ollut todellakaan tarpeellista. Hänen ei tehnyt mieli karhunpaistia ja hänen ampumavaransa olivat kuluneet vähiin.
"Jos sinua haluttaa tulla tänne, niin enpä tiedä, tohdinko jäädä tähän", sanoi Kenton ja painui hyvissä ajoin metsän kätköön.
Karhu pysähtyi jälleen ja katseli tuota nopeasti peräytyvää olentoa. Hän näytti punnitsevan, kannattiko ajaa takaa tuota miestä, joka oli rohjennut säikähdyttää häntä, mutta lopulta näkyi hän tulleen siihen päätökseen, ettei se maksanut Vaivaa, sillä hän kääntyi puroa kohti ja lähti sammuttamaan janoaan sen kirkkaalla ja kylmällä vedellä.
Palattuaan vielä kerran tielle jatkoi Kenton matkaansa Hocking-jokea kohti, jonka hän saavutti puolen tunnin kuluttua ja jonka luona hän äkkiä joutui vaiherikkaan elämänsä ankarimpaan otteluun.