II.
MUL-KEEP-MO.
Toinen henkilö, joka samana iltana, kauan aikaa sitten, oli matkalla lännen aarniometsissä Hocking-jokea kohti, oli eräs Miami-soturi, tunnettu nimellä Mul-keep-mo eli Kalkkarokäärme.
Hän oli sotaisan heimonsa voimakkaimpia, taitavimpia ja urhoollisimpia sotureita, ja hän oli valkonaamojen tunnettu leppymättömin vihamies. Hänen nimeänsä kirottiin rajaseuduilla niiden urotöiden tähden, joita hän teki luodikollaan, tomahawkillaan ja metsästyspuukollaan. Hän oli ollut lukemattomat kerrat käsikähmässä valkoisten miesten kanssa, ja hänen ruumiissaan oli parissakymmenessä hurjassa tappelussa saadut arvet. Hänen vihansa oli yhtä hillitön kuin villin eläimen, ja uudisasukasten tunteet häntä kohtaan olivat samanlaiset kuin myöhemmin amerikkalaisten tunteet intiaanipäälliköitä Geronimoa ja Sitting Bullia eli Istuvaa Härkää kohtaan. Niin kauan kuin he saivat liikkua vapaina metsästysmaillaan, oli rajaseutujen rauha uhattu.
Kalkkarokäärme oli rotunsa yhtä komea edustaja kuin Kenton oli kaukasialaisen rodun. Hän oli täysin kuusi jalkaa pitkä ja vartaloltaan suora kuin keihäs. Hän oli miehuutensa parhaassa kukoistuksessa, hän oli vahva, rohkea, toimelias ja tarkkasilmäinen ja sellainen mies, joka ei pelännyt mitään. Hän oli todellakin soturi, joka hyvin kykeni pitämään pelon vallassa ne, jotka joutuivat hänen raivoisan vihansa esineeksi.
Kun Mul-keep-mo kulki metsien halki, niin hänen käyntinsä oli melkein yhtäläinen kuin Kentonin, mutta sensijaan, että hänellä olisi ollut luodikko olkapäällä, hän kantoi samanlaista asetta sivulla kädessään vaakasuorassa asennossa. Vyössään hänellä oli tomahawki ja metsästyspuukko ja hänen tuimia kasvojaan koristavat maalatut renkaat ja kuviot ilmaisivat hänen olevan sotapolulla, joka oli hänen tavanomainen olotilansa.
Hänen käyntinsä ja liikkeensä olivat merkillisen yhdenkaltaiset kuin tuon valkoisen uudisasukkaan, josta olen teille kertonut. Hänen mustat silmänsä vilkuilivat lakkaamatta puolelta toiselle, ja silloin tällöin hänen äänettömiin mokkasiineihin pistetyt jalkansa pysähtyivät liikkumattomiksi hänen kuunnellessaan yhtä kiinteästi kuin Kenton, ja hänen ihmeellisen herkät aistinsa huomasivat pienimmänkin risahduksen ja liikkeen.
Hän oli matkalla yhtyäkseen läheisyydessä majailevaan soturijoukkoon, ja kun hänellä oli aikaa viljalti, niin hän ei kiiruhtanut käyntiään. Hän kuuli kylläkin etäisen pyssynlaukauksen, mutta hän ei viitsinyt tehdä tutkimuksia saadakseen selville paikkaa, josta laukaus kuului.
Miami-soturi pysähtyi muutamaksi minuutiksi, mutta jatkoi sitten matkaansa, ja auringon lähetessä taivaanrantaa hän saapui Hocking-joen rannalle paikalle, jossa oli niin vähän vettä, että hän saattoi käydä ylitse kastuen vain polviin saakka. Mokkasiinien ja säärystimien kastuminen oli pieni asia, vaikka ilma oli melkein yhtä kylmä kuin sydäntalvella.
Mul-keep-mo oli astunut pari askelta viettävää törmää ylöspäin, kun hän samassa äkkiä hypähti takaisin ja painautui maahan, niin että hänen päälakensa oli juuri törmän reunan tasalla, jonka ylitse hänen kiiluvat silmänsä katselivat vilkkaasti ja terävästi ja tavalla, jota ainoastaan voi verrata siihen peloittavaan matelijaan, josta hän oli nimensä saanut.
Miami-soturi oli kuullut melkein huomaamattoman risahduksen suoraan edestäpäin. Tavallinen korva ei olisi keksinyt mitään, mutta hän ei ainoastaan kuullut ääntä, vaan oli heti selvillä sen merkityksestäkin: hän oli kuullut askeleen, ja läheisyydessä oli joko ystävä tahi vihollinen, sillä siihen aikaan ei tuossa maailman kolkassa ollut ketään puolueettomia.
Samalla hetkellä kuin soturi hypähti taaksepäin, huomasi myös vieras siitä aiheutuneen melun ja oli heti varuillaan. Ilmeisesti oli tässä kaksi eränkäynnin mestaria joutunut vastakkain.
Syvä ja täydellinen hiljaisuus seurasi, jonka aikana Kalkkarokäärme hiljaa liukui edemmäksi oikealle, kunnes hän oli noin kahdenkymmenen jalan päässä paikasta, jossa hän oli noussut rannalle. Tämä liike suoritettiin täydellisen äänettömästi, niin että törmällä oleva vieras ei voinut mitenkään saada selvää soturin olinpaikasta. Hän saattoi kyllä nähdä hänet nousemalla ylös, mutta samassa olisi myös punainen mies nähnyt hänet.
Kätkeydyttyään näin, kuten voinee sanoa, vahti Miami-soturi toisen liikkeitä. Törmän reuna oli aivan äkkijyrkkä ja juuri niin korkea, että hän pitäen vasemmalla kädellään reunasta kiinni saattoi nähdä sen ylitse ja tarkastella metsän reunaa tarvitsematta liikahduttaakaan lanteitaan ja jalkojaan. Nojaten näin hän katseli tutkivasti pensaikkoja ja kuunteli niin kiinteästi ja valppaasti, että sitä on meikein mahdotonta tässä kuvata.
Kalkkarokäärme otaksui, ettei toinen voinut aivan tarkalleen tietää hänen piilopaikkaansa, ja tuo vieras ei Voinut liikahtaa askeltakaan aiheuttamatta jotakin melua, Vaikka hän olisi ollut kuinka varovainen hyvänsä. Kalkkarokäärmeen kuulon herkkyys oli kehittynyt huippuunsa ja hän keskitti sen toimintaan kaiken tarkkuutensa, niin että pieninkään risahdus ei jäänyt häneltä huomaamatta. Mutta Simon Kenton, joka oli vain jonkun askeleen päässä, keksi Miami-soturin läsnäolon juuri samalla hetkellä kuin hänetkin huomattiin. Hän päätti myöskin saada selville, oliko toinen ystävä vai vihollinen, ja hän oli siinä yhtä taitava kuin edessäpäin törmän reunan takana piilotteleva soturikin.
Hän kyllä epäili vähän, että tuo toinen oli vihollinen, mutta hän ei voinut olla siitä aivan varma ottamatta tarkempaa selkoa. Vaistomaisesti hän tiesi, että toinen oli häntä harhaan johtaakseen ryöminyt edemmäksi, mutta, kuten jo sanoin, Miami-soturi oli toiminut niin äänettömästi, ettei Kentoninkaan harjaantunut kuulo voinut määritellä, oliko hän mennyt oikealle vai vasemmalle.
Törmän reunan takana olija oli toisin sanoen aivan suojaton, sillä oksat ja pensaat eivät kätkeneet häntä, mutta sentähden hän saattoikin muuttaa asemaansa aivan kuulumattomasti. Kentonin täytyi sitävastoin taivuttaa ympäröivää kasvullisuutta sivulle voidakseen muuttaa paikkaa, ja juuri siinä intiaani arveli vihollisensa ilmaisevan itsensä.
Kenton oli suunnitelmastaan täysin selvillä ja astui vain askeleen sivulle. Siinä hän oli yhtä turvallinen kuin jos hän olisi mennyt kymmenen kertaa kauemmaksi, sillä jos toinen ampuisi siihen paikkaan, josta risahdus oli kuulunut, niin kuula menisi harhaan.
"Jos hän on valkoinen, niin hän vastaa minulle", ajatteli Kenton ja päästi hiljaisen sihinän, joka ei ollut käärmeen sihinää kovempi. Se oli ollut useat kerrat hänen tuntomerkkinsä ollessaan Boonen, M'Arthurin, Wellsin ja monen muun ystävänsä seurassa, jotka eivät olleet milloinkaan erehtyneet siitä.
Metsästäjä antoi merkin ainoastaan kerran, ja kun vastausta ei kuulunut, niin hän tiesi, että hänellä ystävän asemesta oli edessään vihollinen.
Vaikka tuntuu aivan uskomattomalta, niin kului kokonainen tunti, ettei kumpikaan muuttanut hituistakaan asentoaan. Nuo harjaantuneet metsämiehet tunsivat kärsivällisyyden merkityksen yhtä hyvin kuin eskimokin, joka ei liikahduta lihastakaan kahteenkymmeneen tuntiin odottaessaan avannolla hylkeen näyttäytymistä.
Siitä seurasi, ettei kumpikaan saanut tämän ajan kuluessa toisesta vähintäkään käsitystä. Siitä he olivat molemmat varmoja, että he olivat toistensa vihollisia, ja sentähden oli mahdotonta olla liian varovainen. Kumpikaan ei edennyt eikä peräytynyt. He olivat kahden taitavan nyrkkeilijän tapaisia, molemmat odottivat, että toinen paljastaisi jotenkin itsensä, jolloin toinen heti kävisi kimppuun.
Äkkiä kuuli Kenton kuin lehden kahinaa, ja hänen kasvoilleen levisi julma hymy.
"Koska hän on väsynyt minua odottamaan, niin minäpä odotan häntä", ajatteli Kenton.
Muutamia minuutteja kului, ja jälleen kuului heikkoa kahinaa, mutta lähempää kuin äsken.
"Hän tulee tännepäin", päätteli Kenton melkein polvilleen kyyristyen; "sentähden jään tähän, sillä hän saapuu tuossa tuokiossa."
Mutta Miami-soturi lähestyi niin hitaasti, että se olisi saanut melkein jokaisen kärsivällisyyden loppumaan. Ja miten olikaan, niin Kenton päätti jonkun ajan kuluttua uskaltaa astua askeleen tahi pari eteenpäin.
Samalla kuin Kenton otti askeleen, eteni Kalkkarokäärmekin hiukan, ja välimatka heidän välillään lyheni jälleen. Sitten seisoivat molemmat vähän aikaa liikkumattomina, kunnes he taas aivan samalla hetkellä astuivat pari askelta eteenpäin. Molempien toiminta sattui aivan yht'aikaa.
Mutta odotus loppui — Simon Kenton ja Miami-soturi Mul-keep-mo seisoivat vastakkain.