III.
OTTELU.
Molemmat tunsivat yht'aikaa toisensa. Miami ja valkoinen mies pudottivat kumpikin pyssynsä ja siepaten puukkonsa kävivät villikissojen tavoin toistensa kimppuun. Hitaan hiipimisen aika oli mennyt ja kiivas taistelu oli alkanut, johon molemmat riitapuolet antautuivat silmittömällä raivolla.
Harvoin lienee kaksi vihollista ollut niin tasaväkisiä, ja taistelun tulos oli kauan aikaa ratkaisematon. Heti hyökätessään suuntasivat molemmat toisiansa kohti hurjan iskun, joka väistettiin. Sitten he alkoivat kiertää ympäri, ollen varuillaan ja vahtien pienintäkin tilaisuutta, jolloin voisi vastustajaa vahingoittaa.
Pensaat tallautuivat sukkelaan maahan ja pian heidän taistelupaikkansa oli aivan sileä. Iskuja sateli ja taistelevat hyökkäsivät ja peräytyivät ja kiertelivät toistensa ympärillä alati varuillaan. Kentonin metsästysmekon hiha oli viilletty auki ja käsivarressa oli pieni haava, mutta Miami-soturi oli vielä aivan vahingoittumaton. Äkkiä Kalkkarokäärme syöksähti eteenpäin ja peräytyi, mutta hyökkäsi vielä kerran, ja nuo molemmat taistelevat töytäsivät yhteen. Valkoinen mies tarttui vasemmalla kädellään kiinni intiaanin kalvoseen ja kohotti aseensa iskuun, kun samassa vastustaja tarttui samalla taivalla kiinni hänen kalvoseensa. Muutaman minuutin ajan:! he seisoivat katsoen toisiaan silmästä silmään raivosta kuohuen.
Kenton koetti kaikin voimin vääntää intiaanin kättä taaksepäin pakottaakseen hänet pudottamaan veitsen, mutta intiaani vastusti rautaisin voimin ja koetti samalla tavalla vääntää veistä valkoisen miehen kädestä. Kenton oli varma onnistumisestaan ja väänsi hirveällä voimalla intiaanin käden auki, jolloin veitsi putosi maahan, mutta Kentonin veitsi joutui heti sen viereen, sillä intiaani oli yhtäläisellä vastustamattomalla voimalla aukaissut valkoisen miehen käden.
Nyt olivat molemmat aseettomia, sillä Miami-soturin vyössä olevaa sotatapparaa ei voinut käyttää tällaisessa ottelussa, kun taistelevat olivat aivan yhteen kietoutuneet. Vastustajat olivat yhtäkkiä joutuneet hurjaan painiskeluun, ja Kenton, joka oli rajaseudun taitavimpia paininlyöjiä, huomasi pian, että kaikki hänen taitonsa ja voimansa pantiin kovalle koetukselle tuon jäntevän Miami-soturin kanssa.
Kummankin painitapa oli hiukan erilainen ja siitä johtui, että jompikumpi sai silloin tällöin jonkun edun. Mikään työ ei voinut olla uuvuttavampaa, ja vaikka molemmat olivat loistavassa kunnossa, niin he tuskin jaksoivat seisoa.
Mutta uupumuksen voitti pian se niin sanottu "sisu", ja jälleen väännettiin ja likistettiin yhtä raivokkaasti kuin alussakin. Molemmat kaatuivat äkkiä pitkin pituuttaan maahan Miamin puukon lähelle, johon molemmat kädellään ulottuivat. Kentonin veitsi oli parahiksi liian kaukana. Mul-keep-mo oli pyörtyvinään ja hellitti otteensa hetkeksi, mutta samassa hän ojensi kätensä salamannopeasti puukkoa tavoittaakseen. Hän oli nopea, mutta Kenton oli yhtä nopea, ja he tarttuivat veitsen kahvaan aivan yhtä aikaa.
Mutta Miamin ote oli lujempi, ja kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei valkoinen mies voinut vääntää veistä hänen kädestään. Huomatessaan, että hänen täytyi pian hellittää otteensa, päästi Kenton puukon kädestään ja iski samassa intiaania hirvittävällä voimalla käsivarteen, jolloin puukko kirposi monen askeleen päähän, sillä intiaanin ote ei ollut vielä kyllin varma.
He olivat jälleen aseettomat, paitsi mitä luonto oli heille lahjoittanut, ja taistelu jatkui villieläinten raivolla.
Tuon merkillisen ottelun tässä käänteessä huomasi Kenton ensi kerran, että hän oli voitolla, sillä hänen vastustajansa alkoi selvästi väsyä. Hän ei suonut intiaanille sekunninkaan hengähdysaikaa, vaan pitkitti taistelua säälimättömästi, kunnes arveli vastustajansa olevan aivan menehtymäisillään. Silloin hän tarttui intiaania vyötäisistä, nousi äkkiä seisoalleen, astui kiireesti jokitörmälle ja paiskasi hänet sellaisella vauhdilla alas, että olisi luullut hänen viimeisenkin elonkipinänsä sammuneen.
Seisoen törmän reunalla metsästäjä katseli hetken maassa makaavaa vihollistaan, joka oli veltto ja liikkumaton kuin tukki. Silmät olivat hiukan raollaan ja ilmeisesti kykenemättömät näkemään mitään.
"Kas niin!" murahti Kenton. "Luulenpa Kalkkarokäärmeen saaneen nyt niin tarpeeksensa, ettei hän enää milloinkaan häiritse uudisasukkaita."
Sitten hän tyynesti otti maasta puukkonsa ja pyssynsä välittämättä vihollisensa aseista, jotka hän olisi voinut hyvin viedä mukanaan, ja kääntyen ympäri tunkeutui metsään kohdatakseen ystävänsä lounaisella suunnalla.
"Se oli kova ottelu — oikein merkillinen", sanoi Kenton kulkiessaan nopein askelin eteenpäin. "Kalkkarokäärme oli etevä soturi, ja minä en ole milloinkaan ollut niin ahtaalla. Hän tappeli uljaasti ja miehekkäästi, ja sentähden en tahtonut häntä enää vahingoittaa pyssylläni tahi veitselläni, kun hän ei enää kyennyt itseänsä puolustamaan. Hänen päänahastaan en huoli, sillä minä en suosi sellaisia pakanallisia tapoja."
Mutta Mul-keep-mo, Miami-soturi, ei ollutkaan kuollut. Joutuessaan lopulta alakynteen ja tuntien Kentonin yksinkertaisen ritarillisuuden turvautui tuo viekas punanahka luonteenomaiseen kepposeen. Hän näytti olevan menehtymäisillään ja pyörtyi viimein. Mutta se oli vain teeskentelyä. Jos Kenton olisi turvautunut puukkoon tahi pyssyyn, niin Kalkkarokäärmekin olisi vielä tapellut uljaasti.
Valkoinen mies seisoi törmän reunalla katsellen häntä, ja Kalkkarokäärme piti häntä koko ajan silmällä, sillä hän ei voinut olla turvallinen, ennenkuin valkoinen mies oli poistunut.
Miami-soturi näytteli osaansa niin täydellisesti, ettei hän tohtinut ollenkaan lieventää saamansa heiton hurjaa vauhtia, jonka seuraukset olivat hänelle hyvin turmiolliset.
Hänen vasemmassa reidessään tuntuva ankara ja pistävä kipu sai hänet melkein huudahtamaan, ja hän aavisti sen merkityksen. Mutta hän makasi liikkumattomana vielä jonkun minuutin, kunnes valkoinen mies varmaan oli ennättänyt niin kauas, ettei hänen paluutaan tarvitsisi pelätä. Sitten hän koettaisi päästä jalkeille.
Ensi yrityksellä hän huudahti tuskasta ja vaipui pyörtyneenä maahan. Hän makasi siten vain lyhyen hetken, ja tultuaan tajuihinsa hän yritti uudestaan, mutta varovaisemmin kuin ensi kerralla. Hänen aavistuksensa oli oikea: vasen jalka oli poikki juuri polven alapuolelta, eikä hän kyennyt lähtemään mihinkään.
Hänen tilansa oli todellakin tukala. Urhea soturi makasi maassa avutonna eikä ollut ketään, jota hän olisi voinut pyytää apuun äärimmäisessä hädässään. Jos Simon Kenton olisi tiennyt hänen säälittävän tilansa, niin hän olisi auttanut häntä parhaansa mukaan, siitä huolimatta, että Miami-soturin kostonhimo oli hyvin tunnettu.
Mutta valkoinen mies oli ehtinyt mennä liian kauaksi, että hänet olisi voinut huutaa takaisin. Vaikka hän olisi ollutkin vielä kyllin lähellä, niin Mul-keep-mo ei olisi pyytänyt häneltä apua, jonka hän itse oli niin usein kieltänyt kaatuneelta viholliseltaan. Ennen hän olisi kärsinyt pitkälliset kuolintuskat kuin olisi armoa rukoillut.
Kalkkarokäärme huomasi, että hän saattoi nousta istuvaan asentoon kiihoittamatta viiltävää tuskaa jalassaan, mutta enempää hän ei voinut, vaikka hän koetti useat kerrat. Hän olisi kyllä saattanut seisoa toisen jalkansa varassa, mutta kun hänellä ei ollut minkäänlaista apuneuvoa, niin hän ei voinut astua askeltakaan eteenpäin. Miami-soturista tuntui siltä, että hän voisi käyttää pyssyänsä kainalosauvana, jos hän vain voisi jotenkin saada sen käsiinsä. Ase oli aivan lähellä, ja vähällä vaivalla hän ryömi sinne. Ensin näytti koe onnistuvan. Hän asetti perän kainaloonsa ja astui pari askelta nojaten siihen kuin kainalosauvaan.
Mutta aseen pituus oli sopimaton, ja hänen täytyi nojata siihen niin raskaasti, että pyssynpiippu painui syvälle maahan. Hän koetti vetää sen ylös ja oli melkein kaatua jälleen pitkälleen. Miami-soturi paneutui mahdollisimman varovasti makuulle, ja hänen täytyi myöntää, että häneltä oli riistetty kaikki liikkumismahdollisuudet. Jos hänen täytyi jäädä siihen paikkaan avutonna makaamaan, niin se oli varma kuolema.
Amerikkalaiselle rodulle on luonteenomaista tyytyä nurkumatta ja kylmällä tyyneydellä kohtaloonsa. Noiden maalattujen kasvojen ilme oli aivan sama, kun hän samosi metsän läpi ennen taistelua Kentonin kanssa. Niissä ei näkynyt tuskan värettäkään.
Istuessaan siinä paljaalla maalla ja vaivaten päätään löytääkseen jonkun pelastuksen mahdollisuuden hän muisti, että hän joutuessaan tähän suureen onnettomuuteen oli matkalla kohtaamaan erään joukon sotureita, jotka hänen luulonsa mukaan eivät voineet olla kaukana. He eivät todennäköisesti tulisi sinne saakka, jossa hän oli, mutta hän toivoi heidän olevan hänen äänensä kuuluvissa. Hän huusi sentähden sarjan kimakoita ja kaikuvia huutoja uudistaen tempun aina muutaman minuutin kuluttua.
Tätä hän teki noin puoli tuntia, jolloin hän taukosi, tietäen olevan hyödytöntä jatkaa sitä, ennenkuin jonkun ajan kuluttua.
Odotellessaan hän kuuli kerran vielä risahduksen pensaikosta törmän päältä, ja hänen katseensa kääntyi heti sinnepäin, sillä sieltäpäin piti avun tuleman, jos sitä kerran oli tuleva.
Hänen ei tarvinnut olla kauan tietämätön. Pensaikoista ilmestyi eräs mies, joka tuskallisten huutojen houkuttelemana oli tullut paikalle. Kalkkarokäärme katsoi tyynesti ylöspäin, mutta voidaan epäillä, että hänen valtimonsa löi hiukan kiivaammin, kun hän odotettuaan näkevänsä jonkun oman heimolaisensa kohtasikin erään kaukaasialaiseen rotuun kuuluvan miehen katseen.