IV.
LAUPIAS SAMARIALAINEN.
Brayton Ripley, eräs tuskin yhdeksäätoista vuotta täyttänyt nuorukainen, oli kolmas henkilö, joka samana syksyiltana oli matkalla metsien halki.
Edellä kuvatut kaksi henkilöä olivat molemmat rotunsa kauniita edustajia, ja niin oli Ripleykin, joka oli lännen nuorempaa uudisasukaspolvea. Vaikka hän ei ollut vielä täydessä miehuuden iässä, niin hän oli pitkäkasvuinen ja jäntevä ja hänen terveytensä oli raudanvahva. Hänen mielityönsä oli kuljeskella pyssyineen metsissä, joissa oli viljalti arvokasta metsänriistaa.
Hänen asunsa oli samanlainen kuin Kentonin. Kädessään hän kantoi pitkää, peloittavaa luodikkoa ja vyössä oli metsästyspuukko. Tilavissa taskuissaan hän säilytti piikiveä ja taulaa, joilla esi-isämme olivat tottuneet tulta tekemään, mikä työ oli hyvin vaivalloista ja kärsivällisyyttä koettelevaa.
Brayton Ripleyn koti oli eräällä usean penikulman päässä Ohion suunnalla olevalla uudisasutuksella, ja nyt hän oli ollut parin päivän metsästysretkellä aarniometsissä. Hänen tarkoituksensa ei ollut ainoastaan riistan pyynti, vaan hän halusi saada hiukan tietoja punaisten miesten aikeista ja suunnitelmista, sillä itsepintaiset huhut olivat tienneet kertoa vihamielisistä hankkeista herättäen levottomuutta monessa kylässä ja uudisasukkaan mökissä rajaseuduilla.
Kuljeskellen yksinään ja aikomattakaan kantaa riistaa mukanaan otti nuori Ripley vain parhaat palat kaatamastaan riistasta valmistaen nuotiotulella niistä itselleen aterian. Hän sytytti leirinuotionsa kauas metsään, ollen siellä turvassa intiaaneilta, joita hän todennäköisesti voisi kohdata milloin hyvänsä.
Äkkiä tuo nuori mies pysähtyi, ikäänkuin hän olisi kuullut jotakin eriskummallista. Hän tutki terävin katsein ympäristöä, mutta mitään ei näkynyt, joka olisi voinut selittää nuoren Ripleyn osoittaman mielenkiinnon. Hän oli kuullut ääntä, joka ilmaisi, että hänellä oli naapureita lähempänä kuin hän luulikaan. Pysähdyttyään hän huomasi, että läheltä hänestä vasemmalle kuului kaikuvia huutoja.
"Intiaani siellä huutaa", ajatteli Ripley ja lähti hiljaa hiipimään ääntä kohti; "mutta en voi mitenkään ymmärtää, mitä hän tarkoittaa. Tämä on aivan käsittämätöntä." Huhuileminen lakkasi samassa, mutta sen toistuminen ei ollut enää tarpeen opastaakseen nuorukaisen paikalle. Hetkistä myöhemmin hän taivutteli pensaikkoa syrjään yhtä varovaisesti kuin itse Kenton ja näki Miami-soturin istuvan liikkumatonna rantatörmän juurella, johon Kentonin vahva käsi oli hänet lennättänyt.
Vasta toisen kerran tutkivasti tarkastettuaan edessään olevaa olentoa ymmärsi Ripley täysin asian laidan.
Kalkkarokäärme istui yhtä jäykkänä kuin hän olisi ollut piirustajan mallina, pyssy oli maassa hänen vieressään, käsivarret ristissä rinnan päällä, ja hän katsoi tulijaa suoraan kasvoihin. Hänen tummien ja maalattujen kasvojensa ilme ei ollut vähintäkään pelokas, vaan yhtä uhmaileva kuin hänen taistellessaan Kentonin kanssa elämästä ja kuolemasta.
Hän odotti heti saavansa kuoliniskun, mutta sitä hän ei kavahtanut.
Nuori Brayton ei ollut kuitenkaan sitä lajia. Hän oli rajaseudulla syntynyt ja kasvanut ja hän oli punaisten miesten leppymättömästä vihasta täysin tietoinen, mutta hän ei tahtonut milloinkaan olla niin petollinen ja julma kuin he. Vaikka hän tiesi, että tuo hänen edessään oleva soturi oli hänen rotunsa vihollinen, joka ei säästäisi miestä, vaimoa eikä lapsia, olkootpa uhrit kuinka avuttomia hyvänsä, niin soturin onneton tilanne herätti hänessä kuitenkin sääliä.
"Ellen erehdy, niin hän on Miami-soturi", sanoi Ripley tuntiessaan intiaanin heimomerkit, "ja hänen tilansa näyttää olevan hyvin huono."
"Mikä on hätänä, ukkoseni?"
Kalkkarokäärmeen sormet tarttuivat lujasti vyössä olevan metsästyspuukon kahvaan, ja hän oli valmis tappelemaan viimeiseen hengenvetoon ja myymään henkensä kalliisti, olkoon ylivoima kuinka suuri hyvänsä. Hän oli kohottamaisillaan veitsen iskeäkseen tuota kaunista nuorukaista, mutta hänen sukkela järkensä käsitti samassa, että valkoihoinen, hänen perivihollisensa, oli nyt ystävä.
Hän hellitti otteensa ja painaen kädellään jalkaansa hän sanoi murteellisella englannin kielellä:
"Käynyt huonosti — Mul-keep-mo kipeä."
"Oletko sinä se Kalkkarokäärme-niminen soturi?" kysyi nuorukainen peräytyen askeleen ja katsoi tutkivasti noita maalattuja kasvoja.
"Minä Kalkkarokäärme", vastasi soturi ja hänen kasvoilleen tuli ylpeä ilme. Hänen nimellään oli kamala maine rajaseudun asukasten keskuudessa, ja hän tunsi tyydytystä, että nuorukainen osoitti pelkoa tuntiessaan hänet.
"Enpä totisesti odottanut näkeväni teitä tuommoisessa tilassa", sanoi Ripley astuen vielä kerran eteenpäin ja kumartuen maassa istuvan miehen puoleen. "Vahvimmallekin käy joskus onnettomasti, ja tapaturma sattuu kenelle hyvänsä."
Jonkun minuutin ajan tuo laupias samarialainen tutki onnettoman Mul-keep-mon vammaa ammattimiehen tarkkuudella. Pian hän huomasi, että vasen jalka oli poikki polven alapuolelta, joten tuo peloittava soturi oli kykenemätön puolustautumaan lapsenkin hyökkäystä vastaan.
"Mitäs nyt teemme?" kysyi Ripley noustuaan ja katseli intiaanin ylöspäin kääntyneitä kasvoja. "En ole välskäri enkä voi sitoa jalkaanne. Lähimpään taloon on pitkä matka ja luulen, ettei olonne siellä olisi teille terveellinen, vaikka jalkannekin on poikki. Teitä vihataan ja teille voisi käydä siellä onnettomasti."
Tämän lyhyen keskustelun aikana Brayton katseli ympärilleen ja pääsi selville Miami-soturin koko vastoinkäymisestä. Maassa olevat jäljet ilmaisivat hänen olleen vähän aikaa sitten ankarassa taistelussa jonkun vihollisen kanssa, joka oli voittanut hänet niin perinpohjin, ettei hän varmasti milloinkaan ennen ollut sellaista kokenut.
"Hän on suuri soturi", sanoi Kalkkarokäärme nähdessään nuorukaisen kysyvän katseen, "hän, valkoinen mies — se Kenton."
"Ah!" huudahti Brayton Ripley kykenemättä hillitsemään ylpeydentunnetta, joka valtasi hänet kuullessaan tuon kuuluisan nimen. "Sitten ymmärrän hyvin koko tapahtuman, vaikka en oikein voi käsittää, kuinka hän jätti teidät henkiin."
"Suuri soturi luuli — Kalkkarokäärme kuollut."
"Vai semmoiseen kepposeenko te huomasitte turvautua, te ovela veijari", sanoi Ripley hymyillen, ja intiaaninkin raudankoville kasvoille häivähti hieno hymy, mikä tapahtuu aniharvoin. "Mutta nyt ei ole aikaa muistella sitä. Minä tuntisin sääliä teitä kohtaan, vaikka olisitte se myrkyllinen matelija, jonka mukaan teitä nimitetään. Mutta minä en ymmärrä, mitä nyt olisi paras tehdä, vaikka minut ammuttaisiin tähän paikkaan! Ehdottakaa jotakin, Miami."
Näitä sanoja seuraava näky oli hyvin miellyttävä ja merkillinen. Kalkkarokäärmeen käsityskyky oli tavallista terävämpi, ja hän ymmärsi täydelleen, mitä hänen ystävänsä tarkoitti, joka oli valmis tekemään kaiken voitavansa hänen hyväkseen. Nuorukainen seisoi edessään istuvan intiaanin puoleen kumartuneena, joka koetti esittää mielipiteitään asiasta parhaimpansa mukaan.
Mul-keep-mo selitti uskovansa, ettei hänen väkensä voinut olla kaukana, ja hän luuli erään joukon leiriytyneen pienelle purolle suoraan etelää kohti.
Tämä ei tuntunut Braytonista uskottavalta, koska intiaanin huutoihin ei ollut vastattu. Viimemainittu selitti kuitenkin, etteivät hänen veljensä luultavasti vielä silloin olleet saapuneet sovitulle paikalle, kun hän huusi heitä, ja niin he eivät olleet kuulleetkaan hänen hätähuutojansa. Mutta ennen yötä he varmasti saapuisivat sinne, ja koska hänen ystäväinsä leiripaikka todennäköisesti oli liian kaukana, että hänen huutonsa voisivat kuulua, niin hänen täytyisi jotenkin päästä lähemmäksi voidakseen kutsua ystäviään apuun.
"Sitten on asia selvä", sanoi Ripley reippaaseen tapaansa. "Lyhentäkäämme välimatka viivyttelemättä, ja koska ette voi kävellä, niin minä kannan teitä."
Mul-keep-mo näytti hiukan vastahakoisesti myöntyvän tähän ja koetti vielä kerran nousta omin neuvoin, mutta viiltävä tuska hänen jalassaan pakotti hänet luopumaan yrityksestä. Tuska oli niin suuri, ettei hänenkään laisensa julma soturi voinut kestää sitä. Hän sulki silmänsä ja puristaen ohuita huuliansa ponnisti kaikki voimansa pysyäkseen tajuissaan.
"Arvelen teidän myöntävän minun olevan oikeassa", huomautti Ripley, kun Miami oli hiukan vironnut. "Antakaa nyt minun auttaa teitä ja kaikki käy hyvin."
Nuorukainen kyyristyi selin Miami-soturiin ja tarttuen kiinni hänen käsiinsä veti ne olkapäittensä yli. Soturin kannattaessa itseään käsillään otti Ripley hänen jalkansa kainaloonsa juuri polvien taipeesta tukien häntä siten.
Olen varma siitä, ettei lukija tarvitse tarkempaa kuvausta, kun käy selville, että Brayton Ripley kantoi soturia samalla tavalla kuin pojat vieläkin leikkiessään kantavat veljiään ja leikkitovereitaan.
Noustessaan nuorukainen otti intiaanin luodikon toiseen käteensä ja omansa toiseen. Soturi tahtoi auttaa häntä pyssyjen kantamisessa, mutta Brayton ei sallinut sitä, vaikka oli melkoisen vaikeaa kantaa molempia aseita ja tukea Miamin jalkoja, joista toista oli käsiteltävä mitä suurimmalla varovaisuudella siinä olevan vamman takia.