V.
RIPLEY JA SHAWNEET.
Brayton Ripley kantoi kärsivää soturia selässään ja asteli eteenpäin niin reippaasti kuin hän olisi kantanut pientä lasta täysikasvuisen miehen sijasta, jonka paino oli suurempi kuin hänen omansa.
Mul-keep-mo neuvoi oikean suunnan hyväntekijälleen, joka kiirehti eteenpäin sellaista kyytiä, ettei hän ollut koko päivänä kulkenut niin nopeasti.
"On hyvin merkillistä", ajatteli nuorukainen, "että koetan auttaa soturia, joka on tappanut niin paljon kansalaisiani, tekemällä sen heti sen jälkeen kuin hän on taistellut Kentonin kanssa elämästä ja kuolemasta! Jos ei olisi sattunut niin, että Kalkkarokäärmeen jalka oli poikki, niin olisimme nyt tapelleet pyssyin ja puukoin. Ah, kuinka paljon parempi olisi, että olisimme keskenämme ystäviä eikä vihollisia! Mutta niin eivät asiat luultavasti milloinkaan muutu."
Ripley oli kantanut kummallista taakkaansa noin kolmannenosan penikulmaa, kun Miami pyysi häntä pysähtymään. Soturi kysyi häneltä murteelliseen tapaansa, eikö hän tahtonut levähtää.
"Ei mitään hätää", vastasi toinen sydämellisesti. "Kun tunnen väsymystä, niin en kieltäydy levähtämästä, mutta nyt jaksan vielä kulkea jonkun penikulman."
Brayton oli lähtemäisillään, kun Mul-keep-mo pyysi häntä odottamaan, kunnes hän oli uudistanut merkkihuutonsa.
Avuton Miami-soturi oli tuskin päässyt maahan, kun hän päästi kaikuvan huudon kirkkaalla äänellään, joka kajahteli metsässä, Braytonin kuunnellessa vastausta yhtä hartaasti kuin hänkin.
Vastaus tuli heti ja oli niin yhtäläinen, että olisi voinut erehtyä ja luulla sitä kaiuksi, jonka Miamin huuto oli herättänyt.
"Ah!" huudahti Ripley, "nyt he kuulivat huutonne, ja he eivät ole täältä kaukanakaan."
Kuulunut vastaus ilmaisi, että sen lähettäjä oli läheisyydessä, vaikkakaan ei aivan siinä paikassa, jossa hänen olisi pitänyt olla Miami-soturin ja hänen ystävänsä arvelun mukaan.
Koska Mul-keep-mon huuto ei voinut hänen veljilleen ilmaista hänen onnetonta tilaansa, josta he eivät varmasti saisi vihiäkään, niin oli luultavaa, etteivät he tulisi häntä kohtaamaan.
Sentähden kulki Ripley suoraan eteenpäin ja tuli pian erääseen avoimeen paikkaan metsässä, jossa oli koolla yhdeksän tahi kymmenen Shawnee-intiaania. Mukana oli myös heidän pelätyin päällikkönsä, tuo julma Haw-hu-da, ja miehet istuivat nuotion ympärillä paistaen jotakin metsänriistaa, jonka eräs heistä oli kaatanut.
Vaikka amerikkalainen intiaani hyvin harvoin ilmaisee mitään mielenkiintoa, niin kaikki istuivat nyt hämmästyneen näköisinä nähdessään tuon merkillisen näyn, joka äkkiä ilmestyi metsästä.
Eräs rohkea nuorukainen, joka kuului tuohon vihatuimpaan rotuun, tuli heidän luoksensa kantaen selässään heidän kuuluisinta soturiaan. Saavuttuaan piirin keskelle hän kyykistyi hitaasti ja auttoi taakkansa maahan niin varovaisesti kuin hän olisi käsitellyt avutonta lasta. Vaikka selityksiä ei tarvittu, niin Mul-keep-mo kertoi omalla kielellään avuttoman tilansa. Hänen ystävänsä kokoutuivat ympärille, ja päällikkö kumartui hänen puoleensa tehden muutamia kysymyksiä, joihin Mul-keep-mo, ripeästi vastaili. Brayton seisoi heidän keskellään, ja jos asiat olisivat olleet toisin, niin hän ei olisi elänyt monta minuuttia, mutta nyt lienee tarpeetonta sanoa, ettei kättäkään kohotettu häntä vastaan.
Ripley asetti Mul-keep-mon luodikon lähintä puuta vasten ja seisoi jonkun askeleen päässä tietäen, ettei hänellä ollut enää mitään tekemistä tahi sanomista. Hänen oma tekonsa ja soturin sanat selittivät tapahtuman paremmin kuin hän olisi voinut kertoa.
Shawneitten päällikkö (joka nilkutti hieman ja oli muita hiukan lyhyempi) osasi jonkinlaista alkuperäistä välskäritaitoa, ja hän näytti pikaisesti tutkittuaan loukkaantuneen jalan olevan selvillä, mitä oli tehtävä.
Kumartuen Mul-keep-mon puoleen, joka miehuullisesti kesti tuskat, hän käsitteli jalkaa muutamia minuutteja ja murahti sitten jotakin merkiksi, että hän oli tehnyt kaiken voitavansa soturille, jonka kuitenkin piti olla vielä hyvin varovainen ja maata muutamia viikkoja, ennenkuin hänen vakava vammansa oli täysin parantunut.
"No hyvä, minuahan ei sitten enää tarvita", huomautti Ripley ymmärtäen, että soturi oli saanut hoitoa. "Tahdon sanoa teille hyvästi, Mul-keep-mo."
Hän tarttui Kalkkarokäärmeen käteen. Mul-keep-mo katsoi häntä kasvoillaan outo ilme.
"Ei mennä — pian pimeä — jäädä tänne — täällä ruokaa."
"En tahdo mitään syötävää, josta kiitän teitä kaikkia, ja todellinen soturi ei pelkää yötä." Hän puristi kättä lämpimästi, saaden yhtä sydämellisen puristuksen takaisin; sitten hän hovimiehen suloudella heilautti kättään hyvästiksi shawneille, jotka vaieten katselivat häntä, ja lähti kulkemaan kadoten pian hämärtyvään metsään.
"Hyvä on", mutisi nuori mies päästyään leirin kuulumattomiin. "Enpä tiedä, mitähän tästäkin lopuksi voi koitua, mutta minä uskon, ettei Mul-keep-mo unohda palvelusta, jonka minun, oli suotu tehdä hänelle. Toiset meikäläiset sanovat epäilemättä, että minun olisi pitänyt toimia juuri samalla tavalla kuin hän olisi tehnyt, jos osat olisivat olleet päinvastaiset, tahi toisin sanoen hänelle ei olisi pitänyt osoittaa vähintäkään sääliä, mutta sitä minä en voinut tehdä."
"Olisi liikaa", jatkoi nuori Ripley antaen ajatuksensa kulkea aloitettuun suuntaan, "toivoa Kalkkarokäärmeen tapaisen julman soturin lopettavan sotimisensa uudisasukkaita Vastaan vain sentähden, että eräs heistä on tehnyt hänelle laupeuden työn. Hän oli säälin tarpeessa, koska eräs toinen valkoinen mies oli saattanut hänet semmoiseen tilaan, ja niinmuodoin hänellä oli yhtä suuret syyt vihollisuuteen kuin ystävyyteenkin. Mutta uskon, ettei hän milloinkaan unohda minua; ja", lisäsi Brayton merkitsevästi viheltäen, "kuka tietää, jollei hän pistä puukkoa tuppeensa ja laske sotatapparaansa, kun joku ystäväni sattuu olemaan hänen suopeutensa tarpeessa."
"Haw-hu-da'han ja noihin toisiin nähden on asian laita kuten ennenkin. He eivät epäröi ampua minua ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, vaikka he hillitsivät itsensä juuri silloin, kun olin kantanut avuttoman Kalkkarokäärmeen heidän leiriinsä."
Tapa, jolla Brayton Ripley katseli alituisesti taaksensa, oli hyvin kuvaava hänen luottamukselleen intiaanien kiitollisuuteen. Hän pysähtyi usein kuuntelemaan, ajettiinko häntä takaa, ja muutti useamman kerran kulkunsa suuntaa. Pimeän tulo oli hänelle melkoinen helpotus, sillä jos shawneet seuraisivat häntä, niin hänellä oli koko yö aikaa eksyttää heidät jäljiltään.
Brayton Ripleyn Ohion alueiden läpi tekemän pitkän matkan päätarkoitus oli hankkia tietoja Ohio-joen molemmilla puolilla olevien lukuisien intiaaniheimojen aikeista. Huhu tiesi, että he olivat kaivaneet maasta sotatapparan ja että he olivat lähdössä levittämään uudisasutuksille hävitystä ja kuolemaa, kuten oli niin usein ennenkin tapahtunut. Simon Kenton, Duncan, M'Arthur, Wells, M'Cleland ja monet muut kuuluisat metsästäjät olivat matkoilla erämaissa, vieraillen toisistaan etäällä olevilla uudisasutuksilla ja salojen yksinäisissä hirsimajoissa, joihin he veivät ja joista he saivat tietoja valppaasta vihollisestaan.
Vaikka Brayton Ripley oli käynyt vierailulla shawneitten leirissä ainoastaan soturille osoittamansa armeliaisuuden vaatimana, niin hän oli pitänyt silmänsä ja korvansa auki ja oli saanut arvokkaita tietoja.
Siellä näkemänsä soturit, joiden johtaja oli Haw-hu-da, olivat sotamaalauksessaan, ja koska sopu eri heimojen välillä oli niin hyvä, niin voitiin pelätä, että nuo punaiset miehet olivat sotaretkellä yhteistä vihollistaan vastaan. Ripley oli kulkenut hyvin mutkitellen, mutta pääsuunta oli Ohio-jokea kohti. Hänellä oli sillä suunnalla eräs tehtävä, ja hän pyrki eteenpäin niin tarmokkaasti ja itsepintaisesti, ettei voi sanoa sen olleen jokaisen uudisasukkaan tapa, joka oli ollut tiedusteluretkellä.
Yö oli jotakuinkin pilvinen ja kuutamo niin heikko että puiden alla vallitseva pimeys olisi ollut tavalliselle henkilölle läpitunkematon, mutta Ripley ei epäröinyt vähääkään, vaan kulki eteenpäin aamupuolelle yötä.
Silloin hän päätteli kulkeneensa kyllin kauas ollakseen turvassa shawneilta, ja koska hän oli kulkenut useita tunteja kunnollisesti levähtämättä, niin hän alkoi väsyä ja tarvitsi lepoa.
Että hän oli ollut syömättä puolilta päivin ei merkinnyt mitään. Oikealle metsämiehelle se seikka ei saanut aiheuttaa vielä mitään kärsimyksiä, ja jos niin olisi käynyt, niin häntä olisi hävettänyt.
Pysähtyessään oli nuori Ripley kaukana metsässä erään ukkosen murskaaman tammen lähellä. Se oli katkennut noin kahdentoista jalan korkeudelta ja latvan laajalle ulottuvat oksat peittivät melkoisen alan maata. Niiden suojassa rungon alla oli tiheä ja houkutteleva piilopaikka jokaiselle suojaa etsivälle.
Ripley pujottelihe epäröimättä oksien väliin ja oli pian valmistanut itselleen lehvistä mukavan makuusijan. Sitten hän asettui levolle pyssy vieressään ja nukkui kymmenen minuutin kuluttua niin sikeästi kuin olisi nukkunut omassa vuoteessaan kotona puolentoistasadan penikulman päässä.