VI.
ILOINEN KOHTAUS.
Valojuova itäisellä taivaanrannalla oli vielä niin heikko, että se tuskin kykeni ilmaisemaan paikan, josta auringon kehä oli ilmestyvä, ja päivän valkenemiseen oli vielä pitkä aika. Siitä huolimatta oli Brayton Ripley jo jalkeilla. Hän peseytyi lähimmässä purossa ja juoden siemauksen tuota kylmää, kristallinkirkasta nestettä hän katseli hetkisen kuvaansa veden kalvossa ja sanoi sitten: "Jos Kentuckyssä tahi Ohiossa on joku toinen nuori mies, jolla on ankarampi nälkä kuin minulla, niin hän on valmis käymään ensimmäisen keksimänsä otuksen kimppuun. Siis, aamiaisen hankkiminen on oleva minun ensimmäinen tehtäväni tänä päivänä."
Puron luona, jossa nuori Ripley oli pessyt kasvonsa ja sammuttanut janonsa, hän oli huomannut eläinten jälkiä, joten siinä oli joidenkin eläinten tavallinen juomapaikka. Oli vielä hyvin varhainen, ja koska polkuja tuli paikalle molemmilta suunnilta, niin hänestä oli todennäköistä, että ennen pitkää näyttäytyisi joitakin eläimiä.
Sen sijaan, että hän olisi jatkanut matkaansa metsien läpi, hän niin ollen kätkeytyi polun sivulla kasvavaan tiheään pensaikkoon, jossa oli erinomainen piilopaikka, ja rupesi odottamaan jokaisen todellisen metsästäjän loppumattomalla kärsivällisyydellä, vaikka suoritettavana olisi ollut muitakin hyvin kiireellisiä asioita.
Onnekseen ei Braytonin tarvinnut odottaa kauan. Hän oli tuskin ehtinyt
kätkeytyä, kun hän kuuli jonkun lähestyvän eläimen aiheuttamaa kahinaa.
Se kuului puron toiselta puolen ja eläin oli siis tulossa häntä kohti.
Hän viritti hanan äänettömästi ja odotti tuota jännittävää hetkeä.
Paria minuuttia myöhemmin hän näki komean kuusipeuran monihaaraiset sarvet, joka lähestyessään piti kaunista päätään korkealla ilmassa ja oli joka hetki valmis katoamaan metsään vaaran uhatessa. Vaikka alue oli rauhoitettu, niin metsän eläimet olivat kokeneet sen, etteivät metsien hurjimmatkaan petoeläimet olleet niin Vaarallisia kuin peloittavine aseineen kuljeskelevat miehet. Kun peura ei kuullut eikä nähnyt mitään levottomuutta herättävää, niin se tuli puron reunalle, taivutti alas päänsä ja alkoi juoda pitkin siemauksin.
Brayton oli päättänyt odottaa, kunnes peura hankkisi poislähtöä, jolloin hän aikoi ampua sitä juuri lavan etupuolen. Siihen osunut kuula tappaisi eläimen varmasti. Nuorukainen oli piilopaikassaan kyykyllään pyssy poskella ja aikoi juuri ottaa tarkan jyvän, kun peura hänen suureksi hämmästyksekseen ottaen hurjan hypyn loikkasi samalla puolelle, jossa hänkin oli.
Juostuaan noin kymmenen askelta kaatui peura kuoliaana maahan.
Brayton ei ollut koskettanutkaan liipasinta, mutta peuran kuoleman syystä ei ollut mitään epäilystä, sillä juuri sen hypätessä puron yli oli metsässä kajahtanut luodikon terävä pamaus ilmaisten, että vaikka nuorukainen olikin vikkelä, niin joku toinen oli ollut vieläkin vikkelämpi.
"Varmaankin joku intiaani", murahti nuorukainen, "ja jos aion saada itselleni aamiaisen, niin minun täytynee tapella siitä. Halloo!"
Metsästäjä, joka oli sanalla sanoen ryöstänyt saaliin hänen kädestään, ilmestyi samassa hänen suureksi hämmästyksekseen ja juoksi keveästi polkua myöten peuran jälkeen. Intiaanin tahi hirvennahkaan puetun metsästäjän sijasta oli pensaikosta ilmestynyt nuori, noin seitsemäntoista vuoden ikäinen tyttö. Hän oli puettu kotitekoiseen pukuun ja oli ilman mitään päähinettä paksun tukan liehuessa vapaana hänen hartioillaan.
Hänellä ei ollut mukanaan ruutisarvea eikä kuulapussia, joten hänen ainoa laukauksensa oli tehnyt tehtävänsä. Hän oli ilmeisesti riistan haussa, ja jos Brayton Ripley olisi viipynyt hiukan kauemmin puron reunalla, niin tyttö olisi nähnyt hänet, ennenkuin ampui peuran.
Tuo nuori neitonen hyppäsi puron yli yhtä kevyesti kuin hirvi, vaikka siinä olisi täysikasvuisella miehelläkin ollut tekemistä. Hän juoksi niin nopeasti, että peura oli tuskin kaatunut, kun hän jo oli sen vieressä.
Silloin astui Brayton Ripley esiin piilopaikastaan ja sanoi melkein sotilaallisesti tervehtien:
"Hyvää huomenta Alice, olit minua nopeampi."
Nuori neitonen hypähti taaksepäin säikähtyneen näköisenä, mutta silmäiltyään nuorukaista nopein ja tutkivin katsein levisi iloinen hymy hänen kasvoilleen ja astuen askeleen eteenpäin hän ojensi kätensä.
"Mitä ihmettä! Brayton! Minä en voinut aavistaakaan, että olisit näillä mailla. Olen iloinen tavatessani sinut ja niin ovat myös isä ja äiti."
"Kotisi ei siis ole kaukana?"
"Ainoastaan lyhyen matkan päässä. Tulethan kanssani?"
"Luonnollisesti, mutta mitä teet ulkona näin varhain?"
Merkitsevästi hymyillen viittasi tyttö kaatuneeseen peuraan ikäänkuin vastaukseksi hänen kysymykseensä.
"Isä tuli eilen pitkältä matkalta, ja vaikka meillä ei ole mitään ruoan puutetta, niin minä lupasin hankkia hänelle jotakin oikein hyvää syötävää hänen askarrellessaan kotona. Olen kerran ampunut hirven samasta paikasta, niin että olin varma jonkun otuksen saannista aamiaiseksi. Luultavasti sinäkään et ole syönyt tänä aamuna?"
"En ole, minusta tuntuu kuin olisi mennyt kokonainen viikko siitä kun viimeksi söin."
"Kas niin, jos nyt autat minua kantamaan tämän peuran kotiin, niin sinun ei tarvitse kauan odottaa hyvää ateriaa."
Tämä asiain käänne sopi Alice Sutherlandille hyvin, ja hän auttoi nostamaan tuota lähes parinsadan naulan painoista peuraa Brayton Ripleyn hartioille. Sitten hän otti pyssynsä ja kulkien edellä näytti tietä kotiinsa, joka hänen sanojensa mukaan oli lähellä.
Hän hyppäsi puron yli yhtä kevyesti ja sirosti kuin äsken ja kääntyi ympäri odottamaan seuralaistaan.
"Noin voisin minäkin tehdä", sanoi Ripley ihaillen, "jos minulla ei olisi tätä taakkaa, mutta tässä ei ole syvä, ja minä Voin huoleti kahlata ylitse."
Näin sanoen hän astui puroon ja oli pian tytön luona, joka lähti eteenpäin. Kuljettuaan noin sata kyynärää he saapuivat metsään raivatulle viljelysmaalle, jonka keskellä oli vahva hirsistä rakennettu mökki, jollaiset olivat rajaseuduilla hyvin tavallisia yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella.
Savupiipusta tupruileva savu ilmaisi asukasten olevan ylhäällä varhaisesta hetkestä huolimatta.
Siitä, mitä edellä on kerrottu, käynee selville, ettei Brayton ollut outo tuon vaatimattoman kodin asukkaille lännen erämaissa. Siinä asuivat Silas Sutherland ja hänen vaimonsa Polly, jotka olivat molemmat keski-ikäisiä, ainoan lapsensa Alicen keralla, joka on teille jo esitetty.
Tuli paloi liedellä ja vesikattila höyrysi sen yläpuolella, kuten oli tapa ennen muinoin; mustaa leipää oli pöydällä ja vadit paikoillaan, mutta miksi ei valmistettu mitään ruokaa? Siinä oli huomattava todistus vanhempien luottamuksesta tyttärensä taitavuuteen. Kuinka niin?
He tiesivät, että tuo kaunis metsästäjä ainoalla käytettävänään olevalla laukauksella oli pian hankkiva heille maukkaan aamiaisen.
Brayton Ripley toivotettiin mitä lämpimimmin tervetulleeksi. Meidän esi-isillemme noilla rajaseuduilla oli vieraanvaraisuus pyhimpiä asioita. Kaikki olivat naapureita, mutta asuttiin niin kaukana toisistaan, että vierailut olivat harvinaisia. Kun siis joku uudisasukas tahi joku hänen perheensä jäsen samosi pitkät matkat metsien halki lähimmän ystävänsä majaan, niin hän oli varma siitä, että hänet otettiin vastaan vilpittömästi iloiten, ja kuta kauemmin hän saattoi viipyä, sitä iloisempi hänen isäntänsä oli.
Otettuaan peuran Braytonin hartioilta käytteli mr Sutherland veistään niin taitavasti, että muutaman minuutin kuluttua leveitä ja ohuita viipaleita oli paistumassa sitä varten sytytetyllä tulella.
"Missä on Scip?" kysäsi Brayton istuuduttuaan, paikalleen pöydän ääreen ja mr Sutherlandin luettua ruokasiunauksen.
Scipio oli eräs iso ja tyhmä, mutta uskollinen neekeripalvelija, joka oli tullut perheen mukana, kun he olivat muuttaneet idästä tähän paikkaan.
"On melkein vaikea sanoa, missä hän nyt on", vastasi mr Sutherland; "hän lähti metsästämään eilen aamulla ja sanoi viipyvänsä muutamia päiviä. Scipio ei ole niitä taitavimpia metsämiehiä, ja jos hän ei tule kotiin ennenkuin on saanut jotain saalista, niin emme todennäköisesti näe häntä muutamiin päiviin."
"Ettekö pelkää päästää häntä kulkemaan sillä tavoin?" kysyi Brayton
Ripley.
"Mitä pelkäämistä siinä olisi?"
"Huhu tietää intiaanien olevan sotapolulla."
"Ainahan niitä sellaisia huhuja liikkuu", huomautti uudisasukas välinpitämättömästi. "Kun me rakensimme tämän mökin ja asetuimme tänne asumaan, oli Scipio niin arka, ettei mikään olisi taivuttanut häntä menemään yksin metsään; nyt näyttää asian laita olevan päinvastainen. Siitä on hyvin kauan, kun meitä on häiritty, mutta kuitenkin on Scipio minusta välistä liiankin uskalias. Onko todellakin jotakin tekeillä, Brayton?"
Heidän syödessään aamiaista kertoi nuorukainen intiaanien aluilla liikkuneiden metsästäjien tuoneen uudisasutuksille sellaisia uutisia, että intiaaniheimot olivat hyvin levottomia ja valmistelivat hävitysretkeä rajaseudulle.
"Oletko itse nähnyt jotakin epäilyttävää?" kysyi mr Sutherland painolla.
Brayton epäröi hetkisen ja nyökäytti sitten päätään.
"Mitä näit?"
"Näin eilen Mul-keep-mo- eli Kalkkarokäärme-nimisen intiaanin, ja vähän myöhemmin tuon julman Shawnee-päällikön Haw-hu-dan sotureineen. He olivat kaikki sotamaalauksessaan."
"Nuo molemmat intiaanit ovat julmia ja hirveitä miehiä, joita saa pelätä."
"Mutta tapahtukoon mitä hyvänsä", lisäsi Brayton, "Kalkkarokäärme ei kykene mukaan vähään aikaan."
"Kuinka niin?"
Nuori Ripley kertoi, mitä eilispäivänä oli tapahtunut, jonka lukija jo tietää.
Kuten saattoi odottaakin, olivat Silas Sutherlandin perheen jäsenet hyvin ihmeissään ja hämmästyneet, sillä tapaus oli ainoa laatuaan rajaseudulla. Intiaanisoturille kävi harvoin niin onnettomasti, että hän taittoi jonkun jäsenensä, ja vielä harvemmin osoitettiin hänelle armeliaisuutta juuri siltä taholta, jota hän aikoi vahingoittaa.
"Joka tapauksessa", sanoi uudisasukas, "teit kristityn velvollisuuden, sillä sinä seurasit laupiaan samarialaisen esimerkkiä, josta pyhä sana meille kertoo ja joka kelpaa esikuvaksi kaikkina aikoina. Ole varma siitä, että mitä ihminen kylvää, niin sitä hän niittääkin."
Kukaan heistä ei aavistanut noiden sanojen käyvän niin pian toteen.