VII.
YSTÄVÄLLISIÄ VIHOLLISIA.
Eräänä lauhkeana syysyönä hiipi eräs kanootti, jossa oli kaksi henkeä, Ohio-jokea pitkin pohjoisen rannan suojassa. He pysyttelivät rannan synkimmissä varjoissa ja välttivät huolellisesti kaikkia avonaisia paikkoja, joita täysi kuu valaisi. He olivat työntäneet tuohivenheensä Vesille heti pimeän tultua ja olivat nyt laskeneet jokea alas noin pari tuntia tuohon varovaiseen tapaan, joka ilmaisi vaaran olevan lähellä.
Kanootin keulapuolessa istuva henkilö, joka käytteli melaa harvinaisella taitavuudella, oli vanha ystävämme Miami-intiaani, kansansa keskuudessa tunnettu nimellä Mul-keep-mo eli Kalkkarokäärme. Hänen vuosi sitten taittunut jalkansa oli täysin parantunut, ja ollen vielä parhaissa voimansa päivissä oli hän soturina ja metsämiehenä verraton. Hänen heimonsa oli liittoutunut shawneitten, wyandotien, pottawatomiein ja muiden heimojen kanssa hurjaan taisteluun sivistyksen uranuurtajia vastaan. Kalkkarokäärme oli uudisasukasten katkera vihollinen, hänelle tehtyä vääryyttä hän ei milloinkaan unohtanut, mutta muisti myös iäti hänelle osoitetun ystävällisyyden. Miellyttävä nuorukainen, joka oli hänen kumppaninsa tuossa kevyessä venheessä, oli vuotta aikaisemmin auttanut häntä, kun hän oli ollut melkein kuolemaisillaan saamansa vaikean Vamman takia. Miami oli jo maksanut velkansa, sillä tuo nuori mies oli kerran sen jälkeen joutunut intiaanien vangiksi, mutta on totta, että tunnemme erikoista mielenkiintoa niitä kohtaan, joita olemme voineet auttaa, ja tuo punainen soturi näkyi kiintyneen vielä enemmän ystäväänsä tehtyään hänelle todellisen vastapalveluksen.
Kanootin perässä istuva nuori mies joka oli valmis joka hetki käyttelemään melaansa yhtä taitavasti kuin Miami konsanaan, oli Brayton Ripley, teille tuttu edellisistä luvuista.
"Vuosi sitten", ajatteli hän, "olin viimeksi Silas Sutherlandin luona. Siitä lähtien olen pitänyt paikkaa, johon hän kaksi vuotta sitten rakensi mökkinsä, kaikista kauneimpana Kentuckyssä ja Ohiossa", lisäsi tuo nuori metsästäjä valtimon lyödessä hiukan kiivaammin.
Jonkun hetken olivat Brayton Ripleyn mietteet näin suloisia. Hän vaipui mielellään noihin petollisiin unelmiin, jotka voivat hurmata jokaisen, ja vaikka Miami meloi kanoottia noin mahdollisimman varovaisesti, niin hänen toveriaan ei huolettanut mikään, sillä punanahalla ei ollut vertaistaan eränkäynnin taidossa ja heidän vaaraan saattaminen olisi ollut anteeksiantamaton virhe. Miami souti eteenpäin pistellen melaansa vuorotellen kanootin kummallekin puolelle ja Brayton unelmoi.
Mutta hänen suloinen haaveilunsa ei kestänyt kauan, sillä ajatellessaan syytä, jonka tähden he olivat matkalla Ohio-virralla, hän tunsi syvää tuskaa.
"Joen kummallakin puolen asuvat heimot ovat jälleen kaivaneet esiin sotatapparansa. Pittsburgista aina lännen kaukaisimmalle uudisasutukselle he aikovat samota ja voi niitä, jotka eivät ajoissa ehdi johonkin vahvaan turvapaikkaan! Moni uudisasukas perheineen joutuu tuhon omaksi, ennenkuin uskotaan vaaran vakavuus. Liekit hulmuavat ja sotatapparat heiluvat. Raivoavien sotureiden uhriksi joutuneiden ihmisparkojen valitus kaikuu rajaseudulla, joka on pitkiksi ajoiksi muuttuva hävityksen maaksi."
Istuen käsivarret ristissä katseli Brayton hetken edessään olevaa olentoa samalla oudolla mielenkiinnolla kuin useat kerrat ennenkin. Miamin vahva tukka valui valtoimenaan hänen hartioilleen, kuten vieläkin on lännen intiaanien tapa, vaikka toiset pitävät tukkaansa leikattunakin jättäen vain pienen töyhdön päälaelle. Hänellä oli tuimat ja julmat kasvojen piirteet — roomalainen nenän muoto, ulkonevat poskiluut, taaksepäin viisto alaleuka ja pienet silmät, jotka olivat yhtä kirkkaat kuin käärmeellä, jonka mukaan häntä nimitettiin.
Amerikkalaisen intiaanin lihakset ovat tavallisesti hyvin vähäpätöiset, mutta Miami oli harvinaisen Vahva, ja hän oli liikkeissäänkin vikkelä kuin puuma tahi kuin matelija, jonka mukaan häntä nimitettiin, käyttääksemme äskeistä vertausta.
Huopapeite, jolla hän tavallisesti suojeli hartioitaan, kun ilma oli kylmä, oli nyt kanootin pohjalla hänen ja hänen toverinsa luodikkojen alla. Hänen ruumiinsa yläosaa verhosi ohut hirvennahkainen jakku, jonka hihat suojelivat käsivarsia juuri kyynärpään alapuolelle. Miehustalla hänellä oli vyö, johon hän oli pistänyt metsästyspuukkonsa ja sotatapparansa. Hänen metsästysmekkonsa liepeet ja hänen säärystimensä olivat ripsutetut, mutta yleensä hänen pukunsa väri oli vihreänruskea, mikä väri on kaikista sopivin, kun tahtoo huomiota herättämättä liikkua metsissä.
Brayton Ripleyn asu oli melkein samanlainen. Jos eroavaisuuksia oli, niin ne olivat hyvin vähäpätöisiä. Hänen tukkansa oli lyhyempi ja hänellä oli päässään pukinnahkainen lakki, joka oli samanlainen kuin nykyaikaiset hylkeennahkapäähineet. Hänen kasvojensa ilme oli avonainen ja miellyttävä, ja vaikka hän oli iältään nuori, niin Kalkkarokäärme oli monta kertaa sanonut hänen kuultensa, ettei yksikään miami eikä shawnee kyennyt häntä voittamaan ampumisessa, juoksussa ja eränkäyntitaidossa tahi missään urheilun laadussa, jonka taitoa vaaditaan voimakkaalta ja taitavalta soturilta.
Miami istui selin ystäväänsä, joka hämärästi erotti hänen ruumiinsa yläosan ääriviivat, hänen päänsä ja hänen käsivartensa, kun hän heilahdutti melaansa kanootin kummallekin puolelle. Vaikka Brayton istui aivan liikkumatonna ja herkisti kuuloaan äärimmilleen, niin oli melkein mahdotonta kuulla vähintäkään loiskintaa tuon pienen kanootin kiitäessä eteenpäin joen sileällä pinnalla intiaanin taitavasti meloessa.
Heidän välistä hipaistessa rantaa kosketti joku lehti jommankumman hartioita hiljaisesti kahisten, ja veteen pistävä oksa tahi vääntynyt puunjuuri raapaisi juuri kuuluvasti kanootin kylkeä. Näitä risahduksia lukuunottamatta voidaan sanoa, että tuon intiaanikanootin kulku jokea alaspäin sujui aivan äänettömästi.
"Olin pitkän matkan päässä täältä ylöspäin", jatkoi nuorukainen mietteitään, jotka nyt kääntyivät vakavammalle tolalle, "kun kuulin, että melkein kaikki heimot Ohion ja Kentuckyn puolessa olivat jälleen lähteneet sotapolulle. Muistin heti Sutherlandit. Mr Sutherlandia oli kiirehditty tulemaan perheineen johonkin uudisasutusvarustukseen ja olemaan siellä niin kauan, kunnes olot tasautuisivat, mutta kuten monet muut ei hänkään uskonut minkään todellisen vaaran uhkaavan. Ehkä hän oli ajoissa huomannut erehdyksensä."
Sanottuaan viimeisen lauseen liikahti Brayton paikallaan ikäänkuin ilmaistakseen, että hän enemmän toivoi kuin uskoi asian laidan olevan niin. Hän pelkäsi koko ajan, etteivät hänen ystävänsä olleet kuulleet heitä uhkaavasta vaarasta ajoissa ehtiäkseen paeta johonkin turvapaikkaan.
"Istuessani leirinuotiollani ihmetellen, ehtisinkö ajoissa Sutherlandin luokse, niin kukas muu kuin Kalkkarokäärme saapui tulelleni. Juteltuani hänelle pelkoni sanoi hän siihen olevan kyllin syytä. Liittoutuneet heimot olivat kaivaneet maasta sotatapparansa. Tecumseh on eräs heidän johtajiaan ja hän iskee salamannopeasti. He alkavat unohtaa Mad Anthonyltä vuonna 1794 saamansa selkäsaunan, ja rauhaa ei tule, ennenkuin kenraali Harrison tahi joku toinen uudistaa läksytyksen."
"Mitä enemmän minä keskustelin Mul-keep-mon kanssa, sitä varmemmaksi tulin, että Sutherlandin ja hänen perheensä asema oli mahdollisimman toivoton", jatkoi nuori mies surullisesti huokaisten. "Sinne on lähimmästä varustuksesta linnuntietä noin viisikymmentä penikulmaa, ja mökki on lähellä Ohio-jokea ja niin korkealla paikalla, että intiaanit löytävät sen heti, vaikka he eivät ennakolta tietäisikään sen olemassaoloa. Se on niin kaukana muista ihmisasunnoista, etteivät sen asukkaat mitenkään saa tietoa punaisten miesten noususta, ennenkuin pako on liian myöhäinen. Oi, suokoon Jumala, että he ovat saaneet tiedon ajoissa!"
Koettaen hillitä liikutustaan nojasi Brayton varovasti eteenpäin ja kuiskasi:
"Miami, matkaa on vielä runsaasti penikulman verran, ennenkuin voimme lähteä joelta. Kun emme ole nähneet ketään teikäläisiä, niin miksi emme voi kulkea kauempana rannasta ja nopeammin? Tiedättehän jokaisen tunnin ja melkeinpä jokaisen minuutinkin olevan nyt kallisarvoisen."
Ehkä Kalkkarokäärmekin ajatteli jotakin siihen suuntaan, sillä vastaamatta nuoren ystävänsä kysymykseen hän käänsi kanootin hiukan vasemmalle, lisäten sen nopeutta huomattavasti.
"Kerrottuani hänelle olevani matkalla auttamaan Sutherlandia parhaani mukaan", muisteli Brayton, "ravisti Mul-keep-mo päätään ikäänkuin merkiksi, että se oli myöhäistä. Vaadin häntä kertomaan kaikki, mitä hän tiesi, mutta hän ei tahtonut. Hän ei kärsi valkonaamoja. Hän on sotamaalauksessaan kansansa kaltainen ja ennen hän iskisi kirveensä suurella nautinnolla Sutherlandin kalloon kuin suojelisi häntä soturiveljiensä raivolta. Mutta", lisäsi nuori Ripley, "hän ei ole kiittämätön eikä hän unohda milloinkaan hänelle osoittamaani ystävällisyyttä. Aivan yksinäänkin hän olisi mennyt auttamaan Sutherlandia, jos hän olisi tiennyt siten tekevänsä minun mielikseni. Onpa onni, että hän on liittolaiseni, sillä parempaa toveria en voi toivoa."
Miami oli ohjannut kanootin niin kauas vasemmalle, että se oli aivan rannan mutkittelevan varjon ulkopuolella. Siellä ei mikään estänyt kanootin kulkua, jonka vauhdin hän nyt lisäsi melkein kahdenkertaiseksi ja samalla hän ohjasi sitä niin, että hän pienimmänkin vaaran ilmestyessä kykeni kiidättämään sen yhdellä vetäisyllä takaisin pimeän turviin.
Heidän tilanteensa vaarallisuus kasvoi tietysti siten ja Brayton keskeytti haaveilunsa ja kohdisti huomionsa lähimpään ympäristöön. Vaikka Miami olikin valpas, niin hänkin saattoi erehtyä, ja nuoremmat silmät saattoivat keksiä jotakin, joka vanhemmalta jäi huomaamatta. Nuorukaisen luottamus intiaanin valppauteen oli kuitenkin kymmenen kertaa lujempi kuin hänen omaansa.
Sillä aikaa kiipesi kuun loistava kehrä yhä korkeammalle ja mutkittelevan pohjoisen rannan varjot lyhenivät joka hetki. Oikealle ja vasemmalle ulottuivat äärettömät metsät, joita ei ole enää, vaan niiden sijaan on ilmestynyt suuria kaupunkeja, kyliä ja kauppaloita. Muutamia pilviä leijaili taivaalla hitaasti purjehtien tuota yön loistavaa valtiasta kohti, mutta kesti vielä jonkun aikaa, ennenkuin ne kykenivät heikontamaan sen valoa. Ohio-virta kiemurteli kuun hopeoimana tuon hedelmällisen seudun läpi ja sen pinta tuskin värähtikään tyynessä yössä. Ei tuulen henkäystäkään tuntunut, ja ellei varma tieto uhkaavasta vaarasta olisi painanut molempien matkaajien mieltä, niin ihanampaa retkeä ei olisi voinut kuvitellakaan.
"Ihminen itse turmelee tämän paratiisin", sanoi Ripley, "hän on aina varuillaan voidakseen tappaa veljensä ja heikompansa. Mutta Miami on nähnyt jotakin epäilyttävää!"