VIII.
TUSKAA.
Paria sekuntia myöhemmin oli Brayton Ripley selvillä, mistä syystä Miami oli tullut levottomaksi. Joki teki sillä kohdalla mutkan ja intiaani oli varovaisuuden vuoksi kääntänyt kanootin oikealle päästäkseen rannan suojelevaan varjoon, sillä kirkkaassa kuutamossa liikkuminen olisi voinut saattaa heidät vaaraan.
Mutta ennenkuin kanootti oli kokonaan ehtinyt kadota varjoon, kuului Kalkkarokäärme hillitysti huudahtavan: "Hugh!" josta hänen kumppaninsa tiesi, että hän oli nähnyt jotakin. Hän oli vielä selin Braytoniin, joka kanootin hitaasti liukuessa myötävirtaa huomasi heikon tulen kajastuksen vasemmalla rannalla olevan metsän yläpuolella vähän matkaa joesta.
Rautatehtaiden sulatusuuneista säteilee taivaalle joskus hyvin kaunis rusko, ja kaukaa katsoen oli tuo puiden latvoilla näkyvä kajastus hyvin samankaltainen, mutta niin heikko, että vain tottunut silmä saattoi keksiä sen. Valoheijastuksen aiheutti metsässä palava nuotio — se on ainoa selitys.
"Siellä saattaa olla joukko teikäläisiä sotureita?" huomautti Brayton kysyvään äänensävyyn.
"Kyllä; siellä intiaaneja — heillä nuotio", vastasi Miami murteellisella englannin kielellään.
"Shawneita, wyandoteja, miameja vai ketä?"
Intiaani ravisti päätään. Niin kauan kuin joukkoa ei näkynyt, ei voinut myöskään tietää, ketä he olivat. Yksi asia oli ainakin aivan varma — siellä majaili sotapolulla oleva intiaanijoukko.
Ripley ja Kalkkarokäärme katselivat hienoa kajastusta puiden latvoilla ja Miami meloi niin hiljaa ja äänettömästi, että kanootti näytti kulkevan aivan itsestään hitaan virran viemänä, Jos hän olisi tahtonut, niin kanootti olisi voinut kiitää eteenpäin pääskysen nopeudella, mutta nyt täytyi hiipiä hitaasti ja varovaisesti. Ystävykset olivat niin lähellä toisiaan, että he keskustelivat vain kuiskaamalla syvän hiljaisuuden vallitessa ympärillä.
"Viivytteleminen ei mielestäni hyödytä mitään", sanoi Brayton. "Tiedämmehän siellä olevan punanahkoja, jotka ovat pyydystämässä valkonaamojen päänahkoja. Mitä odotamme, Miami?"
"Hugh! ehkä intiaaneja tälläkin rannalla", vastasi Mul-keep-mo; "akoilla aina kiire! — sotureilla ei milloinkaan."
"Olen nähnyt soturinkin jonkun kerran kiirehtivän", sanoi nuori Ripley, joka ei oikein pitänyt kumppaninsa nuhteesta. "Kun Mad Anthony miehineen kohtasi intiaanit Fallen Timbersin luona, niin kylläpä tuli kiire."
"Tosiaankin kiire, ja kiire tuli silloinkin, kun eversti Crawford, kenraali Harmar ja St Clair tulivat, sillä valkoiset sotilaat juoksivat niin kiivaasti, ettei heitä saanut mitenkään kiinni voidakseen riistää päänahan, jollei rientänyt."
Nuorta uudisasukasta nauratti tuo ovela vastaus.
Vaikkakin hän oli hyvin kärsimätön ja tuskainen, niin hän ymmärsi nurkumisen olevan hyödytöntä. Miami johti yritystä ja pitäisi oman päänsä joka paikassa.
Brayton oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun jälleen kuului hillitty:
"Hugh", ja intiaani taukosi melomasta.
Kanootti oli nyt kokonaan varjossa, joten sitä ei voitu nähdä eteläiseltä rannalta.
Kuten ensimmäiselläkin kerralla keksi intiaanin takana istuva nuorukainen heti huudahduksen syyn. Toisella rannalla palavan nuotion kohdalta lähti jotakin liikkeelle keskijokea kohti. Koska siellä ei ollut melkein mitään varjoa, niin se huomattiin heti, mutta kun ei voinut aivan tarkasti nähdä, niin ei valkoinen mies eikä Miamikaan voinut pariin minuuttiin sanoa, mikä se oli. Että se oli nuotiolle kokoutuneen soturijoukon vehkeitä ei kumpikaan epäillyt, ja ulkonäöltään se oli pikemmin kanootti kuin joku henkilö.
Brayton kurotti päänsä eteenpäin kanootin laidan yli ja katseli joen poikki nopeasti uivaa esinettä, joka tulisi maihin noin sadan kyynärän päässä heidän alapuolellaan, ellei suunta muuttuisi. Esineen tultua lähemmäksi huomasi tuo nuori uudisasukas sen olevan haaraisen puunoksan kaltaisen, josta lehdet olivat varisseet pois.
"Vai niin", naurahti Brayton ojentuen suoraksi, "näettekös mikä se on,
Miami?"
"Kyllä, se on pelästynyt — sillä kiire."
Iso peura oli hypännyt veteen ja ui voimakkain vedoin Ohion rantaa kohti. Noille kahdelle metsästäjälle olisi ollut maailman helpoin asia meloa sitä Vastaan ja lyödä se kuoliaaksi kaikista pakoyrityksistä huolimatta. Mutta sitä he eivät aikoneetkaan tehdä. He olivat vähän aikaa sitten syöneet illalliseksi kauriinpaistia ja saattoivat tarpeen vaatiessa paastotakin pari päivää. Peuran pyydystäminen houkutteli kylläkin vahvasti, mutta ajatellessaan, että se voisi saattaa heidät jatkuviin vaaroihin, he luopuivat tuumasta.
Peuran tultua selvemmin näkyviin ilmaisivat monihaaraiset sarvet eläimen olevan kooltaan ison, jonka näkeminen olisi ilahduttanut jokaisen vanhan eränkävijän sydäntä.
"Voisinpa helposti lävistää sen kuulallani!" ajatteli nuori Ripley ja hänen sormensa syyhyivät nostaa pyssy poskelle ja laukaista. Mutta hän tyytyi vain ihailemaan sen monihaaraisia sarvia ja kaunista päätä, kun eläin kuono ja otsa vedenpinnan tasalla ui eteenpäin.
Juuri kun peura oli katoamaisillaan varjoon, jossa sen jalkojen olisi jo pitänyt pohjata, kääntyi se pärskyen ja puhallellen ympäri ja alkoi kiivaasti uida vastavirtaa suoraan kanoottia kohti.
Ojentaen hiljaa kätensä tarttui Brayton pieneen oksaan ja pitäen kanoottiaan yhdessä kohden odottivat hän ja Miami peuran lähestymistä. Viimemainittu puski eteenpäin höyryvenheen lailla ja huomasi kanootin vasta noin kahdentoista jalan päästä. Se olisi ehkä tullut vieläkin lähemmäksi, ellei melaa pitelevä Kalkkarokäärme olisi äkkiä ojentanut kättänsä ensin sivulle ja sitten ylöspäin ikäänkuin joku hyppijäukko ja kumartunut eteenpäin kuin ottaakseen peuran syliinsä.
Peura oli jo ennestään peloissaan ja nyt se säikähtyi vieläkin enemmän. Uudestaan pärskähtäen se kääntyi kauhistuneena ympäri saattaen kiivailla liikkeillään veden pyörteilemään kuin laivanpotkurin iskuista ja alkoi uida Kentuckyn rantaa kohti kaikella epätoivon vimmalla, joka on järjettömille, pelästyneille luontokappaleille niin ominainen.
Mikään nelijalkainen ei voinut uida sen nopeammin ja tarmokkaammin. Sen pään molemmilla puolin näkyi vedenpinta särkyvän teräväkulmaisesti kuun valossa kimaltelevaksi vanavedeksi, ja vaikka Miami olikin taitava kanootin meloja, niin hän olisi saanut panna kaiken taitonsa liikkeelle saavuttaakseen tuon pakenevan eläimen.
Mul-keep-mo ja Brayton Ripley eivät olleet kumpikaan puhuneet sanaakaan, ainoastaan soturin tekemät liikkeet olivat tämän kaiken aiheuttaneet. Molemmat istuivat katsellen hurjasti pakenevaa peuraa, joka seniltaisten kokemustensa nojalla lienee ajatellut, että maailman järjestys oli aivan järkytetty.
Äkkiä Brayton huomasi kanootin tutisevan ikäänkuin joku olisi tarttunut kiinni sen emäpuuhun ja ravistanut sitä heikosti. Mutta hän oli ymmällään ainoastaan hetken, sillä tuo outo ilmiö johtui siitä, että Miami nauroi sydämellisesti peuralle tekemälleen kepposelle.
Brayton ei ollut milloinkaan nähnyt Mul-keep-mon nauravan, eikä luultavasti kukaan muukaan, sillä vain suojeleman pimeyden tähden päästi intiaani hilpeytensä sillä kertaa valloilleen. Tapaus oli kuitenkin niin harvinainen, ettei nuori Ripley malttanut olla sanomatta:
"Veljeni mieli on niin iloinen, että hän nauraa ihan valkoisen miehen tapaan."
Hilpeys hävisi niin äkkiä kuin olisi kanootti vaipunut silmänräpäyksessä joen pohjaan. Ellei Miami olisi istunut niin varjossa ja hänen kasvonsa olleet maalin peitossa, niin olisi voinut nähdä noiden kuparinvaristen piirteitten tummenevan häpeästä, että eräs valkonaama oli nähnyt hänen nauravan.
Mutta toveruksilla oli edessään vaikea paikka, ja vaikka Braytonia hänen kumppaninsa huvittikin suuresti, niin halu pilantekoon katosi nopeasti. He olivat vihollisen nuotion ja myöskin Sutherlandien kodin lähellä, jos niillä oli enää mitään kotia jäljellä. Parhaimmassa tapauksessa oli tuo eristetty perhe juuri auttavien ystävien tarpeessa, ja mikään ei voinut voittaa nuoren Ripleyn kiihkoa päästä Miamin keralla lisäämään aseineen talon puolustusvoimia.
Brayton hellitti oksan, joka piteli tuohi kanoottia paikallaan, mutta ennenkuin kanootti oli saavuttanut hitaasti juoksevan virran nopeuden, Miami ei ainoastaan pysähdyttänyt sitä, vaan alkoi meloa sitä takaisinpäin vastavirtaa. Tietäen sen hämmästyttävän hänen kumppaniaan hän käänsi päänsä sivulle ja kuiskasi olkansa ylitse:
"Peura säikähti kahdesti; mikä pelästytti sen ensi kerralla?"
Huomautuksen loppuosa, vaikkakin kysyvässä muodossa, oli vastaus Brayton Ripleyn mielessä pyörineeseen kysymykseen. Muistettaneen peuran äkkiä muuttaneen suuntaansa vähäistä ennen kuin Miami säikähdytti sitä. Tavallisuudessa se olisi maihinnousupaikkaa etsiessään ehkä uinut hiukan oikealle tahi vasemmalle, mutta nyt se lähti uimaan suoraan joen poikki. Takaisinpaluu tapahtui juuri silloin kun se oli pääsemäisillään rannalle, ja siitä päättäen se oli pelästynyt jotakin siellä.
Mikä aiheutti tämän äkillisen käännöksen? Tahi toistaaksemme Miamin sanat: Mikä pelästytti sen ensi kerralla?
Valppaus ja varovaisuus eivät ole ainoastaan amerikkalaisen intiaanin perinnäisvaistoja, vaan ne ovat myös hänen kaikista kehittyneimmät ominaisuutensa. Tuhannet pikkuseikat, joilla ei ole sivistyneelle ihmiselle mitään merkitystä, ilmaisevat hänelle paljon. Se tosiasia, että peura, joka uituaan Ohio-joen yli aikoi juuri nousta rannalle pudistamaan turkistaan kaikki miljoonat vesipisarat, kääntyi niin äkkiä takaisin, varoitti Miamia yhtä paljon kuin jos hän olisi kuullut vihollisen pyssyn pamahtavan ja kuulan viheltävän.
Brayton oli avannut suunsa pannakseen vastalauseen takaisinpäin-menoa vastaan, mutta ajatellessaan kumppaninsa taitoa ja oveluutta hän vaikeni.
Kalkkarokäärme huopasi kanootin noin kaksi- tahi kolmekymmentä kyynärää taaksepäin. Hän ei muuttanut asentoaan niin, että hän olisi istunut sinnepäin, johon hän suuntasi kanootin, vaan käänsi päänsä sivulle, jolloin hän näki kaikki, mitä tarvitsikin. Hän oli sivuuttanut tuon lyhyen rantakaistaleen muutamia minuutteja aikaisemmin ja hänen muistinsa oli niin tarkka, kuten kaikilla hänen rotuunsa kuuluvilla, että rannan piirteet olivat yksityiskohtineen jääneet ihmeellisen tarkoin hänen mieleensä. Jos häntä olisi haluttanut, niin hän olisi voinut seurata äskeistä väyläänsä vaikka kuinka pitkältä erehtymättömällä tarkkuudella silmät sidottuinakin.
Miami Vetäisi melallaan kerran äänettömästi, mutta voimakkaasti, jolloin kanootin perä töytäsi rantaan niin rajusti, että Brayton liikahti törmäyksen vaikutuksesta muutamia tuumia taaksepäin. Rannan puiden alhaalle ulottuvat oksat kätkivät heidät niin täydellisesti, että heidän täytyi taivuttaa niitä sivulle astuessaan varovaisesti rannalle. Kalkkarokäärme kiskaisi sitten kanootin niin ylös, ettei virta voinut viedä sitä mukanaan.
"Ole tässä — odota — Mul-keep-mo tulee pian takaisin", sanoi Miami ottaen luodikkonsa kanootista ja jättäen huopapeitteensä jäljelle. Sitten hän muuta sanomatta lähti poispäin ja katosi puiden väliin äänettömästi ja nopeasti kuin aave.
"Kalkkarokäärmeellä on omat keinonsa ajaa asioita", mutisi nuori Ripley, "ja vaikka minä välistä olen eri mieltä monessa kohdassa, niin hän on epäilemättä minua viisaampi. Joka tapauksessa en voi nyt tehdä muuta kuin odottaa."
Yksin jäätyään nuorukainen luonnollisesti riensi ajatuksissaan yksinäiselle uudistalolle metsään.
"Matka sinne ei ole pitkä", mietti hän, "ja jos Miami ajattelee jokea myöten matkaamisen olevan liian vaarallista, niin emme viivy kauan mennessämme sinne maitse metsien halki. Ja jos hänen mielestään matka Ohio-jokea myöten on edullisempi, niin se ei estä minua menemästä maitse."
Niin, mikään syy ei näyttänyt estävän sen suunnitelman toteuttamista, mutta kuitenkin oli eräs asianhaara niin painava, että kärsimätön nuorukainen näki parhaaksi pysyä paikallaan. Kalkkarokäärme Ioukkautuisi syvästi, jos hänen toivomuksiaan niin halveksittaisiin. Hän oli käskenyt Braytonin odottaa hänen paluutaan, ja jos hän takaisin tullessaan huomaisi nuoren miehen menneen tiehensä, niin hän vihastuisi ja lopettaisi enemmän avunantonsa. Nuorukaista kohtaan tuntemansa kiitollisuus esti Miamia kääntämästä aseitaan häntä vastaan, mutta muussa tapauksessa hän olisi mielellään yhtynyt läheisyydessä majaileviin punanahkoihin ja auttanut heitä uudistalon ja sen asukasten tuhoamisessa.
"Hänen apunsa on liian arvokas hylättäväksi", päätti Brayton asioita harkittuaan. "Vaikka tämä viivytys voi olla kaikkien metsämajan asukasten kuolemaksi, niin minun täytyy tyytyä, sillä muuta keinoa ei ole."
Mul-keep-mon heimo oli liittoutuneista heimoista sotaisin ja punaiset miehet antoivat kahdeksannentoista vuosisadan lopussa ja yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella Ohiolle ja Kentuckylle tuon kaamean nimen: Synkkä ja verinen maa. Kalkkarokäärmettä pidettiin kansansa keskuudessa suuressa arvossa, ja hänellä oli valkoisen miehen säälimättömän ja valppaan vihollisen vakiintunut maine. Kun asian laita oli siten, niin voi ymmärtää, kuinka paljon hän saattoi vaikuttaa tuon uhatun perheen hyväksi, kun hän jätti sotapolun ja käytti kaiken taitonsa perheen pelastamiseen punanahkojen kynsistä. Sen hän oli päättänyt tehdä nyt ja siihen hänet taivutti Brayton Ripleytä kohtaan tuntemansa kiitollisuus hyvästä työstä, jonka nuorukainen oli hänelle kerran tehnyt. Sentähden tuo nuori mies oli viisas, kun hän ei tehnyt mitään, joka olisi loukannut hänen tumman ystävänsä mieltä.
"Ah, hän palaa pikemmin kuin odotinkaan", ajatteli vahtiva nuorukainen kuullessaan keveän askeleen läheltään lehvistöstä.
Miamin lähdöstä ei ollut kulunut vielä kymmentä minuuttia, ja jos hän olisi suorittanut tiedustelunsa niin perinpohjin kuin tavallisesti, niin olisi siihen pitänyt kulua ainakin kaksi kertaa niin pitkä aika.
Nuori Ripley oli siksi tottunut erämies, ettei hän nytkään erehtynyt. Vaikka hän uskoikin lähestyvän henkilön olevan ystävänsä, niin hän ei ilmaissut itseään ennenkuin oli varma asiastaan.
Ja hyvä olikin, että hän pysyi hiljaa, sillä parin minuutin kuluttua hän oli selvillä asemasta. Tuota eteenpäin hiipivää intiaania hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.