X.
SAARROKSISSA.
Uudisasukas Silas Sutherland oli viettänyt monta tuntia hermostuneessa jännityksessä, joten hän päästyään kotiin istui hetken aivan Iiikkumatonna tuolillaan tuntien suurta helpotusta ollessaan omaistensa luona. Nyt hän aikoi ilman pienintäkään viivyttelyä viedä rakkaansa suorinta tietä lähimpään varustukseen. Kun hänen tyttärensä huudahti, että intiaanit olivat jo pihalla tulossa, niin koko hänen tarmonsa heräsi ja hän oli valmis toimimaan. Hypäten ylös hän sieppasi vaistomaisesti pyssynsä ja syöksyi ovelle.
Puolen minuutin ajan isä, äiti ja tytär seisoivat yhdessä ryhmässä katsellen edessään olevaa outoa näkyä, joka kykeni tekemään rauhallisimmankin levottomaksi. Kolme Shawnee-soturia täysissä aseissa mukanaan luodikot, sotatapparat ja metsästyspuukot tuli peräkkäin suoraan tuvan ovea kohti. Tavallisissa oloissa ei heidän ilmestymisensä olisi aiheuttanut mitään levottomuutta, mutta nyt tiedettiin heidän tulevan kymmentä kertaa suuremman joukon lähettäminä, ja heidän hirveä sotamaalauksensa ilmaisi, ettei ollut epäilystäkään heidän vihamielisistä aikeistaan uudisasukasta kohtaan.
Heidän pukunsa oli aivan samanlainen kuin Miami-soturin, Mul-keep-mon, joka rannalle noustessaan oli jättänyt huopapeitteensä kanoottiin. Näillä Shawnee-sotureilla ei myöskään ollut mukanaan huopapeitettä, jota intiaanit kylmemmällä ilmalla aina kantavat hartioillaan. Heidän pitkä, musta tukkansa valui hartioille saakka ja heidän karkeat, epäsäännölliset ja muutenkin vastenmieliset kasvonsa oli nyt tehty vielä inhoittavammiksi sivelemällä niihin kirjavia värejä mitä eriskummallisimpiin kuvioihin.
"Nämä ovat pääjoukon tiedustelijoita", kuiskasi uudisasukas vaimolleen ja tyttärelleen; "olkaa valmiit auttamaan minua oven sulkemisessa."
Perheen naisille ei tarvinnut sanoa, mikä heidän tehtävänsä oli. Tyttären rientäessä noutamaan pyssynsä tarttui vaimo tukevaan puusalpaan ja oli valmis laskemaan sen paikoilleen heti tarpeen vaatiessa. Hän seisoi oven takana; joten lähestyvät intiaanit eivät Voineet nähdä häntä. Alice asettui ladattu pyssy kädessään erään mökin etuseinässä olevan kapean tähystysaukon ääreen, josta hai saattoi nähdä noiden tummien soturien kaikki liikkeet. Viimemainitut näkivät siis mökin luo tultuaan vain uudisasukkaan yksinään.
Tutkiessaan vieraitaan piteli Sutherland luodikkoaan edessään poikittain sellaisessa asennossa, että hän saattoi ampua salamannopeasti.
Kuten sanottu, oli tuo sotamaalauksilla koristettu kolmikko hyvin ilkeän näköinen ja jokainen soturi oli täysissä aseissa. He kävelivät peräkkäin noin parinkymmenen kyynärän päähän mökistä; siinä he muuttivat marssijärjestyksen siirtymällä toistensa rinnalle, niinkuin sotilaat muodostavat jonosta ryhmän, ja etenivät siten kaikki kolme rinnakkain. Sutherland oli ollut niin kauan rajaseudulla, että hän heti joukon ilmestyessä metsästä kykeni sanomaan, kuka noista kolmesta oli joukon johtaja. Hän oli kumppaneitaan hiukan lyhyempi ja hänen hartiansa olivat huomattavasti kumarat, mikä muuten on hyvin harvinaista intiaanien keskuudessa. Hänen kasvojansa korviin saakka peittävät punaiset, mustat, keltaiset ja valkoiset renkaat ja kuviot, joita oli myös maalattu hänen hevosjouhien kaltaisiin, hartioille ulottuviin hiuksiinsa, tekivät hänet niin hirvittävän näköiseksi, että sitä on mahdoton kuvata.
Sutherland huomasi erittäinkin silmien ympärille maalatut valkoiset renkaat, suupielistä lähtevät yhdensuuntaiset keltaiset viirut ja siellä täällä helakanpunaisia, erikoista hahmottelutaitoa osoittavia piirroksia, joita ei tavata muilla intiaaneilla. Nämä seikat ja se että hän hieman nilkutti kävellessään, ilmaisivat uudisasukkaalle heti ensi näkemällä, kuka hän oli.
Hän oli tuo tunnettu Haw-hu-da (Valveillaan Nukkuja), eräs Shawnee-heimon julmimpia ja peloittavimpia päälliköitä, jonka suurin intohimo elämässä oli hänen leppymätön ja kuluttava vihansa valkoista rotua kohtaan. Siihen aikaan oli Pittsburgin länsipuolella tuskin yhtään uudisasutusta, jossa hänen nimensä mainitseminen ei olisi saanut asukkaita kauhusta värähtämään. Hän oli monta kertaa johtanut sotureitaan taistelussa yhtäläisellä sotataidolla kuin hänen kilpailijansa, tuo kuuluisa Tecumseh, ja hänen huima rohkeutensa oli useat kerrat saattanut hänet peloittaviin kaksinkamppailuihin valkoisten metsästäjien ja sanansaattajien kanssa, jotka alituisesti liikkuivat edestakaisin rajaseudun uudisasutusten välillä.
Tuo keski-ikäinen Shawnee-soturi oli tavattoman vahva, toimelias ja taitava. Aarniometsien kätköissä hyökkäsi hän jäntevän metsästäjän kimppuun jättäen vastustajansa usein kuoliaana makaamaan taistelupaikalle. Uusi päänahka lisättiin taas tuohon kamalaan kimppuun, joka heilahteli tuulessa Shawnee-soturin wigwamin ulkopuolella. [Wigwam = intiaanikota.]
"Seis!" karjaisi Sutherland joukon tultua noin kahdentoista kyynärän päähän aikomatta laisinkaan pysähtyä. "Sanokaa mitä haluatte."
Kaksi soturia pysähtyi kuullessaan nuo jyrkät sanat, mutta julma Haw-hu-da iski käärmemäisen katseensa uudisasukkaaseen ja tuli eteenpäin vain hiukan hidastuttaen käyntiään.
"Seis!" jyrähti portailta, "tahi ammun sinut. Mitä tahdot, koska tulet käskemättä luokseni?"
Intiaanipäällikkö ei tohtinut olla noudattamatta tätä varoitusta, vaan peräytyi takaisin uudisasukkaan uhkaavan käytöksen ja leimuavan katseen pakottamana. Ollessaan noin kolmen askeleen päässä kumppaneistaan ja noin kymmenen askeleen päässä karkeatekoisen mökin melkein suljetusta ovesta hän pysähtyi.
"Kuinka voit, veljeni?" kysyi intiaani puhuen englannin kieltä paremmin kuin muut heikäläiset.
"Sano mitä tahdot", koveni Sutherland.
"Shawnee-soturit väsyneitä — ovat metsästäneet kauan aikaa — tahtovat tulla veljeni majaan lepäämään — menevät sitten tiehensä."
"Onko Shawnee-soturista tullut akka, koska häntä peloittaa nukkua metsässä, kuten hänen isänsä ovat tehneet?"
Tämä letkaus näytti sattuvan noihin punaisiin miehiin, sillä intiaanille ei ole mikään syytös loukkaavampi kuin akaksi sanominen. Mikään ilkiteko ei hänestä ole niin katala kuin käyttäytyminen sillä tavalla, että se oikeuttaa toiset nimittämään häntä pilkkanimellä "akka".
"Shawnee-soturi ei ole akka — tule antamaan kättä veljellesi."
"Haw-hu-dan käsi on punainen valkoisen miehen verestä. En tahdo antaa hänelle kättä."
Tämä vastarinta oli odottamaton. Päällikkö lienee tuntenut, että kuuluisuudella oli niin hyvät kuin huonotkin puolensa, koska se teki tällä kertaa mahdottomaksi näytellä veljen osaa sitä kohtaan, jonka hän aikoi tuhota. Vaikka hän olikin hämmästynyt, niin intiaanin tapaan hän ei ilmaissut sitä. Hän katseli kiinteästi uudisasukasta, joka oli rohjennut evätä hänen pyyntönsä.
Noiden kahden välinen keskustelu oli hyvin harkittu ja siihen kulunut aika hyvin lyhyt, mutta Silas Sutherlandin terävät silmät huomasivat kaikki epäilyttävät merkinannot. Vaikka hän katselikin hievahtamatta tuota Shawnee-päällikköä, niin molemmat toiset olivat myöskin näkyvissä, ja hän saattoi samalla seurata kaikkia heidän liikkeitään ja vieläpä nähdä heidän kasvojensa ilmeetkin niin hyvin kuin sotamaalaukselta kävi päinsä. Kumpikin soturi piti pyssyään oikeassa kädessään juuri lukon etupuolelta niin, että ase oli vaakasuorassa melkein tasapainossa. Hanan jännittäminen ja pyssyn nostaminen poskelle olisi käynyt hyvin äkkiä, mutta valppainkaan pyssymies ei olisi nyt voittanut uudisasukasta valppaudessa.
Taimpana seisova Shawnee-soturi, joka siihen saakka oli pidellyt pyssyänsä lukon etupuolelta kuten toisetkin, muutti nyt hiljaa ja salakähmää sormensa lukon taakse. Sitten hän hitaasti nosti hanan täyteen vireeseen.
Vaikka Sutherland katseli Haw-hu-dan kasvoja, niin hän näki tuon kömpelön, kellertävää piikiven palasta pitelevän hanan hiljalleen nousevan niin heikosti napsahtaen, ettei sitä voinut ollenkaan kuulla puheen aikana. Hana jäi ylös muistuttaen hyökkäävän käärmeen päätä, joka odottaa sopivaa hetkeä iskeäkseen.
Tuo roisto aikoi olla valmiina lyhyen keskustelun tuloksen varalta. Viritettyään luodikkonsa hanan saattoi hän silmänräpäyksessä nostaa sen poskelleen ja laukaista.
Haw-hu-da huomasi heti uudisasukkaan vastauksesta, ettei häntä sotureineen laskettaisi sisälle. Oli turhaa tuhlata sanoja, ja nostaen kätensä päänsä päälle hän sanoi raivosta kähisevällä äänellä:
"Shawneet ovat kaivaneet maasta sotatapparan — valkonaama pian tapettu — muita 'pitkäpuukkoisia' ei lähellä" —
Päällikkö ei nostanut kättään ainoastaan sanojensa vahvikkeeksi, vaan myöskin merkiksi takana olevalle soturille, joka oli niin lähellä, että päällikkö oli kuullut lukon napsahduksen. Hänen ei siis tarvinnut ollenkaan kääntyä saadakseen tietää, oliko intiaani valmis toimimaan nähdessään sovitun merkin.
Haw-hu-dan raivoisa äänensävy oli kuin käsky, ja vasta viimeisiä sanoja lausuessaan hän nosti kätensä ikäänkuin karkoittaakseen hyttysen maalatulta poskeltaan. Samassa heilahti luodikko ylöspäin ja soturi laukaisi suoraan tuon uudisasukkaan rintaa kohti, joka oli rohjennut julkeasti päin naamaa uhmata Shawnee-heimon mahtavaa päällikköä.
Se tapahtui hämmästyttävän nopeasti, mutta Silas Sutherland oli vieläkin nopeampi. Hanan salakähmäinen viritys oli varoittanut häntä, ja samalla hetkellä kuin intiaani nosti kätensä, paiskasi hän oven kiinni.
"Nyt, Polly, salpa paikoilleen", sanoi hän vaimolleen, kun pyssy pamahti ulkopuolella ja kuula tunkeutui syvälle tammiseen oveen. Hänen vaimonsa kädet olivat alkaneet puutua raskaan salvan pitelemisestä, mutta hän ei hellittänyt sitä. Hän laski toisen pään paikalleen oikeanpuoleiseen rautakoukkuun ja hänen miehensä tarttui kiinni toiseen päähän asettaen sen samalla tavalla vasemmanpuoleiseen koukkuun. Ovi oli siten mahdollisimman lujasti teljetty ja shawneitten täytyi jäädä sillä kertaa ulkopuolelle.
Odotettiin intiaanien ryntäävän ovea vastaan, mutta perheen suureksi hämmästykseksi ei sellaista yritettykään. Soturit kaiketi käsittivät sen olevan turhan yrityksen, sillä he kääntyivät viipymättä ympäri ja kulkien avoimen pellon poikki katosivat synkkenevään pimeyteen.
"Tuo tietää taistelua", sanoi isä, "ja meidän on koetettava parastamme.
Ystävämme ovat kaukana ja yksin Jumala voi meitä auttaa."
Puhuessaan hän asetti luodikkonsa loukkoon. Kapean tähystysaukon ääressä seisova Alice katsoi pyssy koholla noiden kolmen soturin jälkeen niin kauan, kunnes he häipyivät näkyvistä, jolloin hän myöskin kääntyi ja asetti luodikkonsa isänsä aseen viereen.
"Olisin osunut tuohon teidän kanssanne keskustelevaan intiaaniin yhtä helposti kuin tämän tuvan seinään kymmenen askeleen päästä", sanoi tyttö kauniiden kasvojensa punastuessa; "ja kuullessani teidän sanovan, että hän oli tuo pelätty Haw-hu-da, niin minua halutti kovin ampua hänet siihen paikkaan."
"Ehkä olisi ollut viisainta tehdä niin — joka tapauksessa ei kukaan olisi surrut hänen kuolemaansa; mutta kuitenkin olen hyvilläni, että hillitsit itsesi."
"Niin olen minäkin", vastasi Alice. "En milloinkaan ammu ketään, vaikkapa se olisi vihollisenikin, ellei ole pakko tehdä niin pelastaakseni ystävääni tahi itseäni."
"Niin juuri pitääkin kristityn ja minun rakkaan tyttäreni puhua. Pelkäänpä ajan olevan lähellä, jolloin saat laukoa pyssyäsi niin tiheään kuin suinkin kerkeät ladata ja tähdätä. Mutta nyt meillä on muuta tekemistä."
Noita kapeita tähystysaukkoja, joista olemme puhuneet, oli kaksi alemman kerroksen jokaisessa neljässä seinässä. Alemmassa kerroksessa oli vain yksi iso huone, josta päästiin tikapuita myöten toiseen kerrokseen, joka oli jaettu kolmeen osastoon. Aavistaen nyt uhkaavan vaaran oli uudisasukas laittanut raskaat tammiset luukut, jotka saattoi aivan äänettömästi sysätä sisäpuolelta aukkojen eteen. Minkään luodikon kuulat eivät voineet lävistää niitä ja asukkaat olivat turvassa niin kauan kuin luukut olivat paikoillaan.
Kun luukut suljettiin, niin huone olisi jäänyt pimeäksi, ellei liedellä olisi räiskynyt kirkas valkea. Sen lisäksi sytytettiin vielä kynttilä, joka pantiin oven eteen asetetulle pöydälle. Vaikka ei ollut ollenkaan tarpeellista kattaa pöytää siihen, niin kuitenkin kaikitenkin tuntui jokaisesta turvallisemmalta kokoutua illallisen ääreen paikassa, jota vihollinen todennäköisesti ei voisi aavistaakaan.
Uudisasukkaan selkä melkein kosketti raskasta ovea, joka oli suljettu ja pantu salpaan semmoisella kiireellä; hänen tyttärensä istui hänen oikealla puolellaan ja hänen vaimonsa häntä vastapäätä. Lausuttuaan ruokasiunauksensa ja rukoiltuaan Jumalan varjelusta tässä vaarallisessa tilanteessa aloittivat nuo kolme vaatimattoman ateriansa. Vaikka viimeiset levottomuutta herättävät uutiset ja tapahtumat olivat turmelleet jokaisen ruokahalun, niin kaikki söivät kuitenkin sellaisella hartaudella, ettei sitä olisi voinut odottaa asiain ollessa sillä kannalla.
"Olen huolissani Scipion tähden", sanoi Alice lopetettuaan syömisen. "Hän lähti hakemaan lehmää ja hänen olisi pitänyt ehtiä takaisin kauan sitten."
"Ehkäpä hän oli tulossa kotiin, mutta oli nähtyään Haw-hu-dan ystävineen siksi viisas, ettei näyttäytynyt."
"Scipio parka ei ole niin sukkelapäinen", sanoi äiti, "ja minä olen melkein varma, että hänelle on tapahtunut jotakin."
"Hänen tilansa ei voi olla vakavampi kuin meidänkään — olkaa hiljaa!" lisäsi uudisasukas kuiskaten ja nosti varoittaen kätensä.
Aterian päätyttyä nojasi Sutherland ovea vastaan, ja silloin hän tunsi, että joku työnsi ulkopuolelta ovea sisäänpäin. Vaikka ponnistus oli niin hiljainen, arvasi hän jonkun tahi useampien sotureiden puskevan ovea vastaan ikäänkuin koetellakseen sen kestävyyttä.
"Intiaanit ovat palanneet", sanoi hän matalalla äänellä.
Sitten hän nousi ja astui hiljaa kapean tähystysaukon ääreen, ja vedettyään luukkua hiukan sivulle hän katsahti ulos. Hän oli oikeassa. Joukko tummia, varjontapaisia olentoja oli koolla majan edessä tutkien salavihkaa ovea, joka oli suljettu heidän nenänsä edessä.