XI.
SCIPION SEIKKAILUT.
Scipiolle, uudisasukkaan neekeripalvelijalle, oli yö hyvin vaiherikas.
Hän ei jaksanut hillitä kiukkuaan, kun lehmä ei tullut kotiin säännölliseen aikaan. Hänellä ei ollut edes sen verran aikaa, että hän olisi ottanut toisen pyssyn majasta mukaansa, vaan hän lähti kiireesti metsään tuodakseen karkurin kotiin ja kiirehtien ystäviään poistumaan majasta Viivyttelemättä.
"Semmoistahan se aina on", sanoi hän muistaessaan, kuinka mr Sutherland ei ollut välittänyt lähimmässä varustuksessa asuvain ystäväinsä varoituksista. "Milloin Scipio vain antaa hyviä neuvojansa, niin kaikki luulevat olevan viisainta tehdä päinvastoin. Olisipa minulla ollut aikaa oikein tuumia asiaa, niin olisin yllyttänyt heitä pysymään rauhassa paikoillaan, ja totta vieköön he olisivatkin heti koonneet kamppeensa ja painuneet sen tulimmaista kyytiä metsiin. Mihinkähän se lehmän halvattukin on taas joutunut?" huudahti hän pysähtyen ja katseli ympärilleen pimenevässä metsässä.
Päästyään noin parinsadan kyynärän päähän talosta tuli lehmä aina samaa tietä kotiin. Siten näkyi aukeaman laidassa selvä metsään johtava polku. Sitä mukaa kuin mentiin pitemmälle oli lehmä yhä useammin poikennut pois polulta, joka kävi yhä epäselvemmäksi, kunnes se katosi kokonaan.
Scipio oli seurannut polkua mahdollisimman kauas ja pysähtyen kysyi hän itsekseen kärsimättömästi, mistä hän nyt etsisi eksynyttä eläintä. Synkkenevä hämärä ja epäselvä polku tekivät säännöllisen etsimisen mahdottomaksi. Hän oli varma siitä, että hän löytäisi lehmän polulta tahi sen läheisyydestä. Kun niin ei käynytkään, niin hän kiukustui yhä enemmän.
"Se harmin kappale", mutisi hän vetäen taskustaan ison linkkuveitsensä. "Kunhan minä löydän sen elukan, niin minä opetan sen tekemään toiste tällä tavoin."
Polun läheltä hän taittoi veitsellään kaksitoista jalkaa pitkän ja tyvipuolesta parin tuuman vahvuisen hickoryvesan ja hitaasti eteenpäin käydessään siloitti sen päästä toiseen, kunnes hänellä oli erinomainen ajovitsa.
"Kas siinä!" murahti hän lipsauttaen veitsensä linkkuun ja solahduttaen sen taskuunsa; "kunhan minä nyt tapaan sen kantturan, niin minä voitelen sen niin perinpohjin, ettei se enää milloinkaan tohdi menetellä näin halpamaisesti. — Ohoh!"
Suoraan edessäpäin hän näki jonkun eläimen hämärät ääriviivat.
"Tuossahan se nyt on!" kuiskasi hän; "ja ellen erehdy, min se on minuun takaperin eikä siis voi huomata minua, ennenkuin isken sen kimppuun. Saanenkohan sinut hyppyyseen?"
Naurua hykertäen itsekseen hiipi tuo ilostunut mies kyyristyneenä eteenpäin ikäänkuin vihollisen leiriä lähestyvä intiaani. Hän asteli äänettömästi ja kävi sitä varovaisemmaksi, mitä lähemmäksi hän tuli vihansa esinettä.
Hänen tarkoituksensa oli päästä lähelle ja sitten nostaa vitsansa mahdollisimman korkealle ja antaa sen pudota lehmän selkään niin lujasti, että se riitti täydellisesti rankaisemaan lehmän osoittaman huolimattomuuden.
Se oli jokseenkin arkaluontoinen tehtävä ja Scipiolla oli pahoja aavistuksia hiipiessään varpaisillaan eteenpäin, mutta käyden kumarassa ja astuen äärimmäisen varovasti pääsi hän pian niin lähelle, että eläin ei voinut mitenkään välttää odottavaa rangaistusta, vaikka se olisi hypännyt seisoalleenkin.
Tarttuen molemmin käsin hickory-vitsan tyvipuoleen kohotti hän äkkiä sen korkealle ja iski sitten eläintä niin, että ilma vihelsi.
"Kas tästä minä sinulle annan, tuhannen kanttura, ettäs tiedät tulla kotiin ihmisten aikaan. Luulenpa, ettei sinua enää haluta yrittää tätä temppua."
Otaksuttu lehmä nousi takajaloilleen hurjasti mölisten ja iski etukäpälällään neekeriä kohti. Oli hiuskarvan varassa, ettei isku sattunut — jos toisin olisi käynyt, niin neekeri ei olisi enää noussut — vaistomainen hypähdys takaisin pelasti tällä kertaa Scipion, joka erehdyksensä huomattuaan kääntyi heti ympäri ja syöksyi pakoon niin nopeasti kuin jaloista pääsi oksista, puista ja mistään esteistä välittämättä.
"Tuli on irti! murhaajia! karhuja! intiaaneja! ryöväreitä!" läähätti hän, "se ei ollutkaan lehmä, se oli karhu!" Asian laita oli todellakin niin. Luontokappale, jonka luokse hän oli niin varovaisesti hiipinyt ja jonka karvaista selkää hän oli iskenyt hickory-vitsallaan, oli kuin olikin suuri musta karhu, joka seisoi torkahdellen paikallaan aavistamatta ollenkaan häiritsijän lähestymistä.
Olosuhteet olivat Scipiolle suotuisat. Ensinnäkin voidaan olettaa, ettei lyönti, vaikkakin voimakas, aiheuttanut mesikämmenelle juuri mitään kipua paksun turkin tähden. Toiseksi oli jo syksy käsissä, jolloin eläin oli lihava herkuteltuaan terhoilla ja pähkinöillä ja hidas ja laiska alkamaan tappelua, jota se silloin mieluummin karttoi.
Olisipa oltu helmikuussa, kun nälkä välistä ajaa otson talvipesästään, tahi myöhemmin keväällä, kun se on laiha, nälkäinen ja kiukkuinen, niin erehdyksen tekijälle olisi käynyt huonosti. Noustuaan takajaloilleen ja koetettuaan lyödä rauhansa häiritsijää laskeutui karhu jälleen nelinkontan eikä yrittänytkään takaa-ajoa.
Scipio syöksyi samaa kyytiä ainakin sadan kyynärän päähän eikä olisi silloinkaan pysähtynyt, ellei hän olisi juossut erästä tammea Vastaan niin hurjasti, että hän kellahti iskusta nurin. Päästyään jaloilleen hän oli jatkamaisillaan huimaa pakoaan, kun hän huomasikin, ettei kukaan ajanut häntä takaa.
"Olen pahoillani tuon puun tähden", sanoi hän, "sillä tiedän, että päälläni antamani iskut ovat parantumattomia. Luulenpa, ettei karhu Voinut nähdä minua, kun olen niin musta."
Hän seisoi jonkun minuutin hievahtamatta. Ei ollut mitään pelkoa: karhua ei näkynyt eikä kuulunut.
Scipio ihmetteli nyt, menisikö hän kotiin vai jatkaisiko etsimistään. Hän halusi luopua jahdista, josta hän oli siihen saakka saanut vain iskuja ja kauhistusta vaivansa palkkioksi, mutta ollen äärimmäisen itsepäinen päätti hän suorittaa tehtävänsä kaiken uhallakin, vaikka hänen työskentelynsä ei voinut mitenkään sujua järjestelmällisesti.
"Vaikka se vanha lehmä olisi kulkenut neljänsadan tuhannen penikulman päähän, niin minä menen perässä. Meneehän siihen aikaa ja voi käydä niinkin, etten löydäkään sitä, jolloin saan jälleen alkaa alusta."
Hänen onnekseen löytyi eksynyt eläin kymmenen minuutin kuluttua. Kiireesti paetessaan oli Scipio joutunut kauemmaksi metsään ja loitolle uudisasutukselle johtavasta polusta. Hän lähti etsimään polkua ja kuljettuaan noin parikymmentä askelta oli hän vähältä kompastua maassa makaavaan lehmään.
"Nyt et kujeilekaan kanssani!" huudahti hän hypäten taaksepäin; "ehkä oletkin vain toinen karhu lehmän hahmossa, joka houkuttelee minua lyömään sinua selkään saadaksesi näyttää sitten minulle oikein, kuka käski!" Puiden alla oli niin pimeä kirkkaasta kuutamosta huolimatta, ettei Scipio olisi huomannut lehmää, ellei hän olisi melkein kompastunut siihen. Vetäen esiin piikiven ja taulan, jotka hänellä olivat aina mukana, kyykistyi hän maahan, kokosi muutamia kuivia lehtiä ja alkoi alkuperäisillä vehkeillään kärsivällisesti sytytellä tulta, joka pian leimusikin kirkkaasti. Hän lisäsi nuotioon kuivia lehtiä ja oksia, kunnes liekit valaisivat melkoisen alan.
Edessä oleva näky pani neekerin hätkähtämään. Siinä oli lehmä kuolleena, intiaanin sotatapparan isku oli sattunut sen päähän. Se oli hillittömän julma teko, sen ajan ihmisille luonteenomainen.
Scipio seisoi muutamia minuutteja vaieten katsellen surullista näkyä. Hän oli hidasjärkinen, mutta hänkin ymmärsi lehmän tappamisella olevan syvemmän merkityksen. Hänen yksinpuhelunsa oli kuvaava:
"Olen iloinen, ettei karhu ollut lehmä, sillä minun olisi nyt paha olla lyötyäni sitä sen jälkeen kuin intiaanit olivat tappaneet sen. Mutta missä ovat intiaanit?"
Hänen kysymykseensä ei olisi voinut tulla sukkelampaa eikä hämmästyttävämpää vastausta kuin seurasi. Scipio kuuli heikkoa kahinaa ja kääntyessään katsomaan näki hän kaksi intiaanisoturia seisovan vieressään. Ne olivat varmaankin olleet läheisyydessä ja olivat tulleet paikalle tulen houkuttelemina.
"Mitä kuuluu? mitä kuuluu?" sanoi toinen maalauksilla koristettu punainen mies vielä huonommalla englannin kielellä kuin Haw-hu-da.
Tervehdystä seurasi irvistys ja mies ojensi kätensä, johon tuo säikähtynyt neekeri totta puhuen tarttui hyvin varovasti.
Oli ilmeistä, että soturit kuuluivat suureen joukkoon, jonka Silas Sutherland oli samana iltapäivänä huomannut Ohio-joen Kentuckyn puoleisella rannalla. Jokin joukkue oli tullut joen poikki eikä voinut epäilläkään, mitä heillä oli mielessä aukeamalla olevaan mökkiin ja sen asukkaisiin nähden. Nämä molemmat soturit olivat yhtä täydellisesti aseistetut kuin ne kolme, jotka olivat pyytämässä yösijaa uudisasukkaan majasta, mutta joilta se evättiin.
"Mi-mi-minä toivon teidän jaksavan mainiosti", sanoi luhistunut Scipio vapisevalla äänellä. "Miten on väkenne ja ystäväinne laita?"
"Mene, mene", sanoi soturi, joka oli tarttunut hänen käteensä, viitaten suuntaan, joka oli melkein päinvastainen kuin se, jolla Sutherlandin mökki oli.
"Hyvä on", vastasi Scipio totellen, "en tiennyt oikein mitä tehdä, mutta te olitte niin ystävällisiä ja tulitte minua neuvomaan."
Hän poistui puiden väliin vangitsijoidensa seuratessa lähellä, ja vaikka hän useamman kerran ajatteli lähteä pakoon, niin hän ei uskaltanut. Vähän aikaa kuljettuaan saapuivat vanki ja vartijat nuotiolle, jonka ympärillä loikoi noin kaksitoista Miami-soturia.