XII.
RIPLEY VAARASSA.
Muistettaneen että Brayton Ripley odotellessaan liittolaisensa Miami-soturin paluuta metsän synkässä varjossa Ohio-joen rannalla kuuli erään intiaanin hiipivän häntä kohti. Ensin hän luuli tulijaa ystäväksensä Miami-soturiksi, mutta huomasi samassa erehtyneensä, sillä hiipivä intiaani olikin vihollinen.
Nuori mies oli silloin juuri erään suuren kastanjapuun lähellä noin askeleen päässä siitä. Hän peräytyi äänettömästi askeleen, niin että hän nojasi pitkin pituuttaan puuta vasten.
Hän seisoi puun pimeässä varjossa, sillä kuu valaisi päinvastaiselta suunnalta ja lehvistö oli niin tiheä, ettei valo voinut tunkea sen lävitse, joten puiden alla oli aivan pimeää. Tulija — eräs shawnee-soturi — oli melkein yhtä näkymätön. Oli juuri niin valoisaa, että saattoi hämärästi erottaa hänen hahmonsa.
Hänen päänsä näkyi selvemmin kuin hänen muu ruumiinsa, ja hiuslaitteesta tunsi Brayton hänet shawneeksi. Hänen hiuksensa oli laitettu eri lailla kuin hänen tovereidensa, sillä ne oli leikattu heimon vanhan tavan mukaan lyhyiksi jättämällä päälaelle töyhdön, jota nimitettiin päänahka- eli skalppitöyhdöksi. Se oli sitomalla laitettu niin kankeaksi että se kohosi päälaelta muutamia tuumia korkealle haarautuen sitten suurena tupsuna joka puolelle. Tukkalaitteeseen oli pujoteltu värjättyjä kotkan sulkia, jotka päivänvalossa tekivät intiaanin hyvin merkillisen näköiseksi.
Koska Kalkkarokäärme oli lähtenyt tutkimaan syytä siihen, että säikähtynyt peura oli kääntynyt uimaan vastavirtaa, niin samaa voidaan otaksua myös intiaaneista, jotka olivat aiheuttaneet peuran kummallisen menettelyn. Joku heistä oli lähtenyt ottamaan selkoa, mitä peura toisella kerralla pelästyi, kun se lähti uimaan takaisin joen poikki.
Ei voi sanoa, että nuori Ripley hätäytyi tahi hermostui. Hänellä oli luodikko ja pitkäteräinen terävä metsästyspuukko, joka riippui hänen vyössänsä. Hän irroitti sen tupesta, jotta se oli heti käsillä tarvittaessa. Siinä tapauksessa, että intiaani huomaisi hänet, aikoi hän leimauksena karata vihollisensa kurkkuun ja iskeä hänet heti hengettömäksi, minkä tempun Brayton Ripley osasi tehdä äärimmäisen vikkelästi. Jos intiaani poistuisi häntä keksimättä, niin hänkään ei rupeaisi ahdistamaan. Kaikki oli aivan sen varassa, mitä intiaani teki. Seuraavien viiden minuutin aikana oli hän niin lähellä kuolemaansa, ettei hän milloinkaan olisi voinut aavistaakaan.
Hän pysähtyi nuorukaista vastapäätä juuri puun toiselle puolen ja niin lähelle, että Brayton olisi voinut ruumistaan taivuttamatta koskea kädellään häneen. Kiusaus melkein voitti nuorukaisen. Jos hän olisi halunnut antaa viholliselleen oikein hirvittävän potkun, niin heidän keskinäinen asentonsa ei olisi Voinut olla sopivampi. Hän tuskin jaksoi hillitä itseänsä oikaisemasta oikeaa jalkaansa sellaisella voimalla, että soturi olisi lentänyt kohoksi maasta kuin pallo.
Kiusaus olisi mahdollisesti voittanut, jos punanahka olisi pysynyt paikallaan vähän kauemmin, mutta astuen askeleen sivulle ei hän enää ollut Braytonin käden eikä jalan ulottuvilla.
Mutta nyt oli tungettelija peloittavan lähellä kanoottia, joka oli rannalla puoleksi maalle vedettynä. Jos hän huomaisi sen, niin Miami-soturin ja valkonaaman tekemä sotasuunnitelma oli kokonaan muutettava, sillä kanootissa oli paljon sellaisia tavaroita, jotka antaisivat omistajansa ilmi.
"Varmaankin hän huudahtaa, jos hän kompastuu siihen", ajatteli nuori Ripley tarttuen puukkoonsa ja oli valmis hyökkäämään punanahan kimppuun, joka uteliaisuudessaan oli joutunut niin vaaralliseen tilanteeseen.
Mutta sanottakoon, että tuona lauhkeana syysyönä tuikki jossakin taivaan miljoonissa tähtisikermissä rannalla hiipivän yksinäisen Shawnee-soturin onnentähti. Hän ei nähnyt puukkoaan pitelevää valkonaamaa eikä tuohikanoottia, jota hänen mokkasiininsa melkein hipaisivat. Brayton ei voinut enää nähdä häntä, mutta lehtien heikosta kahinasta hän kuuli intiaanin hiipivän jokirantaa alaspäin.
Hetken päästä hänen tarkka korvansa kuuli kuin viattoman tarhakäärmeen hiljaista sihinää. Ripley vastasi samalla tavalla ja Kalkkarokäärme ilmestyi hänen viereensä kuin maasta nousten.
"Kaksi — kolme — neljä Shawnee-soturia ja kaksi — kolme miamia vahdissa", kuiskasi hän. "Haluavat saada selville, mikä peuraa pelästytti. Kalkkarokäärme suuri hullu, kun säikähdytti eläintä."
"Mutta mitä olisitte voinut tehdä?" kysyi Brayton, jota ystävänsä harmittelu huvitti; "peurahan tuli suoraan meitä kohti."
"Olisimme poistuneet, ennenkuin se tuli."
Oli hyödytöntä surra tuota joka tapauksessa hyvin mitätöntä erehdystä ja Kalkkarokäärme alkoi kertoa näkemiään ja kuulemiaan. Kaikesta päättäen odotettiin lautan tahi jonkun sentapaisen saapuvan, sillä joen molempia rantoja vartioitiin, ja oli melkein mahdotonta laskea kanootilla alemmaksi, ettei sitä huomattaisi. Lopultakin kävi niin, että tuo pakokauhun valtaama peura oli tehnyt ystävillemme hyvän palveluksen.
Miami-soturilla ja hänen kumppanillaan oli vielä monta keinoa jäljellä. He saattoivat jättää kanootin siihen, jossa se nyt oli ja kulkea metsän läpi uudisasukkaan mökille, koettaa hiipiä jokirantaa myöten alaspäin tahi meloa varovasti takaisinpäin ja kiidättää kanootin toiselle rannalle toivoen pääsevänsä siellä helpommin eteenpäin.
Brayton puolsi ensimmäistä ehdotusta, mutta Miami-soturilla oli aivan oma, erikoinen suunnitelmansa. Työnnettyään kanootin vesille pyysi hän ystäväänsä asettumaan parhaansa mukaan pitkälleen kanootin pohjalle. Sitten hän hyppäsi siihen ja peitettyään nuorukaisen huopapeitteellään alkoi hän kiireesti meloa myötävirtaa noin viidenkymmenen jalan päässä rannasta kirkkaassa kuutamossa, jossa hänet saattoi selvästi nähdä molemmilta rannoilta.
Kävi kuten hän oli odottanutkin. Hän oli tuskin päässyt melomisen alkuun, kun hänelle huudettiin rannalta. Miami taukosi melomasta ja Vastasi amerikkalaiseen tapaan:
"Kuka olet, veljeni?"
"Cat-wag-oo (Juokseva Hirvi). Ken olet sinä, veljeni?"
"Mul-keep-mo", vastasi Miami tuntien toisen erääksi Shawnee-soturiksi, joka oli hyvin tunnettu kansansa keskuudessa. "Miksi veljeni on rannalla vahdissa?"
"Valkonaamat tulevat suurella kanootilla. Onko Kalkkarokäärme nähnyt tuota isoa kanoottia?"
"En ole; se on kaukana täältä ja veljeni silmät väsyvät odottaessaan."
Näiden sanojen vaikutus oli yllättävä. Venhe, jossa oli neljä soturia, ilmestyi puiden varjosta ja tuli nopeasti Miamin kanoottia kohti. Hänkään ei liioin uskaltanut kiirehtiä pois, sillä se olisi herättänyt epäluuloa. Hänen leppymätön vihansa kaukaasialaista rotua kohtaan oli kaikkialla niin hyvin tunnettu, että hän nytkin suoriutuisi kaikista epäluuloista, vaikka hän todennäköisesti tarvitsisi siinä parhaan taitonsa.
Kanootin pohjalla kyyröttävä Brayton Ripley kuuli melojen loiskeesta kanootin lähestyvän, ja Miami-soturi näki parhaaksi varoittaa häntä liikahtamasta, etteivät tulijat huomaisi häntä.
Toisen kanootin lähestyessä ei Kalkkarokäärmekään ollut toimetonna. Hän loiskutteli leikitellen vettä melallaan kanootin kääntyillessä sinne, tänne, niinkuin kala, joka ei tiedä minnepäin lähteä. Joka tapauksessa hän liikutteli melaansa niin, että hänen kanoottinsa pysyi toisen edellä, kunnes oli päästy Kentuckyn puoleisella rannalla palavan leirinuotion alapuolelle.
Miami-soturi suuntasi matkan koko ajan varovasti Ohion puoleista rantaa kohti, sillä hän tahtoi pelastaa itsensä ja jalkainsa juuressa kyyröttävän ystävänsä toimittamalla tämän jotenkin maihin; toinen vielä suurempi kanootti näkyi nimittäin nyt olevan eteläiseltä rannalta heitä kohti tulossa. Sellaisessa seurassa olisi Mul-keep-monkin kaltaiselle taiturille hyvin vaikeaa pitää ystäväänsä vihollisiltansa kätkössä. Hän saattoi tosin kuljettaa hänet mukanaan vankina, jonka hän muka oli onnistunut saamaan, mutta silloin voisivat toiset raivoissaan vaatia, että vanki on siekailematta surmattava. Sanalla sanoen, tilanne alkoi todennäköisesti käydä hyvin sotkuiseksi.
Noiden kolmen kanootin kulkiessa myötävirtaa keskustelivat soutajat keskenään. Alkuasukkaat puhelivat omalla kielellään, joten tuo melkein tukehtunut nuorukainen peitteen alla ei voinut ymmärtää heidän sanojaan. Mul-keep-mota eivät kuulemansa uutiset ollenkaan hämmästyttäneet. Lähistössä majaili kymmenittäin sotapolulla olevia Miami- ja Shawnee-sotureita. Huhu matkalla olevasta lautasta aiheutti, että jokirannoilla liikuskeli joukko sotureita käydäkseen lautan kimppuun heti sen saavuttua; mutta enemmistö oli jo mennyt joen poikki ja lähtenyt metsässä olevaa aukeamaa kohti, Sutherlandin mökille, jonka he aikoivat hävittää asukkaineen.
Noin sadan miehen suuruinen joukko kokoutui toiselle suunnalle hyökätäkseen varustukselle, johon puolustajat olivat kiirehtineet uudisasukastakin pakenemaan. Voitaneen siis sanoa, että punainen kansa oli toden teolla kaivanut maasta sotakirveen kostaakseen tungettelijoille ja maansa anastajille.
Vaikkakin Miami-soturin kuulemat uutiset, mikäli ne koskivat uudisasukasta perheineen, olivat hyvin hälyttäviä, niin niistä kävi selville, ettei Sutherlandia ollut vielä voitettu eikä hänen majaansa poltettu. Miami-soturin kunniaksi on luettava, että hän keskustelussa onnistui käyttämään niin paljon murteellista englannin kieltään, että hänen peitteen alle piiloutunut ystävänsäkin ymmärsi ne uutiset. Siihen tarvittiin vain muutamia sanoja, jotka sovitettiin keskusteluun niin taitavasti, etteivät hänen omat kansalaisensa aavistaneet mitään epäiltävää.
Koska oli päivän selvää, että Mul-keep-mon seuraan liittäytyneiden kahden kanootin miehistöt pian nousisivat maihin kiiruhtaakseen uudisasukkaan mökille, niin Miami-soturin täytyi välttämättä ja aivan heti vapautua matkustajastaan.
Hän liikutteli melaansa jonkun aikaa niin hiljaa, että hänen kanoottinsa jäi jälkeen. Hän oli aivan lähellä Ohion puoleista rantaa, jossa ei ollut juuri mitään Varjoa. Nopeasti ja näköjään ilman mitään tarkoitusta sujahdutti hän kanoottinsa rantapensaikkoon, johon se näytti takertuvan niin lujasti, että hän vasta suurin ponnistuksin sai sen irroitetuksi.
Kaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä ja ennenkuin toiset kanootit ehtivät tulla apuun. He olivat tuskin kääntyneet sinnepäin, kun Miami-soturin kanootti ilmestyi jälleen kuutamoon. Ne, jotka olivat nähneet kanootin katoavan ja ilmestyvän jälleen näkyviin, eivät kuitenkaan huomanneet mitään erotusta, vaikka siinä ennen sen katoamista oli kaksi henkeä ja näkyviin tullessa vain yksi. Mul-keep-mo sanoi pari sellaista sanaa, että Brayton ymmärsi vihjauksen, ja tuon kevyen aluksen koskettaessa rantaan heitti hän peitteen päältänsä ja hyppäsi rannalle, "Odota Mul-keep-mota aukeaman luona", kuuluivat sanat, jotka intiaani lausui meloessaan takaisin kuutamoon. Nuori Ripley olisi tahtonut vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan, mutta se ei käynyt enää päinsä. Hän oli näytellyt osansa semmoisella taidolla, että Kalkkarokäärmeenkin kaltainen asiantuntija oli sitä ihaillut, ja hän oli varma intiaanin uskollisuudesta loppuun saakka.
"Kas niin, luulen että minun pitäisi olla hyvin onnellinen päästyäni heistä", mutisi Brayton iloiten, "mutta tähän olisin päässyt ilman kanoottiakin. Kalkkarokäärmekin olisi voinut totella minua ja me olisimme kulkeneet maitse yhdenkään punanahan tietämättä, mutta Miami-soturista oli tämä keino viisaampi. Ehkäpä se onkin, vaikka minä en sitä käsitä."
Yksi ajatus kuitenkin sai nuorukaisen sydämen kiitollisuudesta sykkimään. Silas Sutherland perheineen oli vielä turvassa. Se tosiasia, että he vähän aikaa sitten olivat olleet turvassa, todisti Braytonin mielestä heidän olevan vieläkin vahingoittumattomina. Hän ei kyllä unohtanut sitäkään, että usein tapahtuu tärkeitä asioita lyhyessäkin ajassa.
Usko siihen, että kaikki oli hyvin, vieritti raskaan taakan hänen hartioiltaan, ja hän asteli reippaasti mahdollisimman suoraan mökkiä kohti. Hän tunsi alueen jotakuinkin hyvin eikä pelännyt eksyvänsä, vaikka hän kovasti kaipasikin tuon neuvokkaan Miami-soturin seuraa.
"Hän ehkä ajattelee voivansa vaikuttaa enemmän pysymällä kansalaistensa parissa teeskennellen valkoihoisten katkeraa vihollista, mutta samalla se kunnon mies antautuu suureen vaaraan. Saadaanpa nähdä, kuinka kauan hän siinä onnistuu, ja kun hänen petoksensa huomataan, niin —" Brayton ravisti päätään niin merkitsevästi, että lauseen loppu oli tarpeeton. Hän tiesi, ettei Miami-soturi välittänyt Sutherlandin kohtalosta vähääkään, vaan että intiaani ainoastaan hänen tähtensä oli lähtenyt matkaan auttamaan heitä heidän hädässänsä.
"Minun tietääkseni siinä ei ole mitään eroa", päätteli hän. "Kalkkarokäärme tekee joka tapauksessa kaiken voitavansa, mutta olisi parempi, että hän olisi meidän kaikkien yhtä hyvä ystävä."
Brayton Ripley oli kulkenut noin puolet matkasta uudisasutukselle, kun hän teki erään kiusallisen huomion. Joku henkilö tahi eläin seurasi häntä. Hän pysähtyi useat kerrat ja katsoi taaksensa, mutta ei voinut pimeässä nähdä mitään. Hän toivoi sen olevan jonkun villieläimen, ja vähän aikaa hän uskoikin asian laidan olevan niin.
Mutta ennenkuin hän pääsi aukeamalle, kävi hänen pelkonsa toteen. Häntä itsepintaisesti seuraava olento ei ollutkaan nelijalkainen, vaan kaksijalkainen.