XIII.
MÖKIN LÄHELLÄ.
Tuskin voi kuvitella kiusallisempaa tilannetta kuin se, että kulkiessaan tiettömässä aarniometsässä huomaa jonkun ihmisen tahi eläimen seuraavan jälkiään; ja tieto, että seuraaja on petollinen vihollinen, kiihoittaa päällekarkauksen pelon äärimmilleen.
Ainoastaan tottunut ja harjaantunut erämies saattoi keksiä tuommoisen hiipivän "varjonsa", kuten salapoliisit sanovat, joka pantterin tavalla hiipii uhrinsa kimppuun, ja tuo valpas nuorukainenkin keksi vasta lähellä uudisasukkaan majaa asian oikean laidan.
"On parasta selvittää tämä asia heti", mutisi hän astuen lähimmän puun taakse ja viritti pyssynsä hanan vahtien tarkkaavaisesti punanahan näyttäytymistä.
Nuori Ripley ei ollut tähän saakka nähnyt vilahdukseltakaan vihollistaan. Hänen herkät korvansa olivat kuulleet epäilyttäviä risahduksia, joista hän päätteli jonkun seurailevan häntä. Puista oli varissut paljon kirjavia lehtiä, mutta siitä huolimatta oli pimeys niiden alla läpitunkematon. Siellä täällä tunkeutui monivärisen lehvistön lävitse kuun kalpea säde, joka hälvensi pimeyttä juuri sen verran, että Brayton Ripleyn valppaat silmät saattoivat nähdä intiaanisoturin, joka hiipi häntä kohti.
"Olet mennyttä miestä", ajatteli hän kohottaessaan pyssyn poskelleen ja tähdäten niin tarkkaan kuin pimeässä suinkin kävi päinsä.
Välimatka oli lyhyt, mutta ennenkuin Brayton oli varma tähtäyksestään, ettei hän ampuisi sivu, huomasi hän intiaanin kadonneen pyssyn piipun edestä. Punanahka oli luultavasti aavistanut jotakin vaaraa ja oli hävinnyt pimeään nopeasti kuin aave.
Hiljaisuuden rikkoi äkkiä heikko sihinä, joka oli aivan samanlainen kuin Miami-soturin antama merkki, jolla hän ilmoitti läheisyydessä olonsa Braytonin odotellessa hänen paluutaan kanootille.
"Taivasten tekijä! Olin vähällä ampua Mul-keep-mon!" huohotti Brayton laskien hanan ja vastaten ystävälleen, joka hiljaa naurahdellen ilmestyi hänen viereensä.
Kamala epäluulo valtasi samassa nuoren uudisasukkaan ja hän tarttui puukkoonsa kavahtaen askeleen takaisin voidakseen tehdä lujempaa vastarintaa. Hän luuli punanahan luontaisen julmuuden ja verenhimon tukahduttaneen kaikki ystävyyden tunteet henkilöä kohtaan, jota hän oli nyt seurannut ikäänkuin olisi ollut tarkoitus tappaa hänet.
Mahdollisesti asian laita olikin niin; mutta tuon tummaihoisen Miami-soturin hyvä suojelushenki karkoitti kiusaajan ja Mul-keep-mo oli sama kiitollinen intiaani, kun hän melkein kohteliaasti lausui:
"Veljeni on hyvin varuillaan; Kalkkarokäärme hiipii hiljaa; veljeni kuulee lehtien kahinan — nostaa pyssyn ampuakseen."
"Olet oikeassa, Miami", sanoi Brayton, "olit sillä hetkellä lähempänä kuolemaasi kuin milloinkaan ennen, sillä jos olisit tullut hituistakaan lähemmäksi, olisit menettänyt henkesi. Mul-keep-mo, mitä tarkoitit seuraamalla minua tällä lailla?"
"Halutti nähdä, onko veljelläni terävät silmät ja herkät korvat. Hän kulki, missä paljon Miami- ja Shawnee-sotureita; täytyi katsoa tarkkaan — kuulla kaikki."
"Kuinka mielestäsi käyttäydyin?"
"Veljellä on terävä silmä, herkkä korva — melkein kuin miamilla."
"Jos tarkoitat, että olen melkein yhtä tarkka kuin sinä, niin pidän kohteliaisuuden suuriarvoisena, mutta jos ajattelit jotakin toista miamia, niin olenpa halukas kilvoittelemaan hänen kanssansa."
Amerikkalainen rotu ei juuri ilmaise tunteitaan, mutta Mul-keep-mo laski kätensä hellästi kuin isä tuon uljaan nuorukaisen olkapäälle.
"Veljeni uljas ja urhoollinen soturi; ei Shawnee- ei Miami-, ei
Wyandot- eikä Pottawatomie-soturi voita häntä."
Julmaluontoinen Miami ei ollut milloinkaan lausunut hienompaa kohteliaisuutta. Hän oli koettanut usean omaan rotuunsa kuuluvan soturin taitavuutta ja oli mitellyt voimiaan ja viekkauttaan monen kaukaasialaisen rodun edustajan kanssa, joten hänen kunnioituksensa nuorukaista kohtaan ei ollut liioiteltu. Nuorukainen tarttui kiitollisuudella ystävänsä käteen, ja vähään aikaan ei kumpikaan puhunut sanaakaan.
Sitten Miami-soturi kertoi nousseensa maihin toisissa kanooteissa olleitten intiaanien mukana paljon lähempänä paikkaa, jossa Brayton oli hypännyt rannalle, kuin hän oli odottanutkaan. Maihin nousseiden intiaanien täytyi kulkea aivan yhdensuuntaisesti kuin Brayton ja niin läheltä, että Mul-keep-mo oli käynyt levottomaksi ainoan valkonaamaisen ystävänsä puolesta.
Koska punanahat olivat varmoja, ettei uudisasukkaan perhe voinut päästä pakoon, ja koska he eivät aavistaneet yhdenkään avuntuojan olevan matkalla mökkiä kohti, niin he hylkäsivät tavanomaisen varovaisuutensa liikkuessaan ja kulkivat huolettomasti metsän halki.
Siten saattoi Kalkkarokäärme vähitellen jättäytyä jälkeen ja lähteä seuraamaan Brayton Ripleytä. Nuorukaisen löytämiseen meni vain hetkinen ja nuorukaisen levottomuuden aiheutti se, että hänen tumma ystävänsä pani hänet koetukselle.
Tähän selvittelyyn meni juuri niin paljon aikaa kuin minulta sen kertomiseen, ja sen kestäessä kulkivat ystävykset aukeamaa kohti. Tapansa mukaan kulki Miami-soturi edellä ja hänen kumppaninsa oli iloinen saadessaan 'turvautua punaisen miehen valppauteen, Vaikka hänkin oli harjaantunut metsämies.
He olivat lähellä mökkiä, jonka luona oli suuria vihollisjoukkoja, ja sentähden oli Brayton liikkeissään äärimmäisen varovainen, Kalkkarokäärmeen liikkuessa ystävänsä takia yhtä äänettömästi.
Molemmat huomasivat yhtä aikaa puiden välistä pilkoittavan valkean ja lähtivät sanaakaan kuiskaamatta sinnepäin. Kun molemmat olivat niin taitavia metsämiehiä, oli neuvottelu tarpeeton.
Kahdeksan intiaania oli nuotion ympärillä, joka oli sytytetty näköjään ilman mitään erikoista tarkoitusta, sillä sen läheisyydessä ei ollut puroa eikä mitään vesipaikkaa. Myöskin oli vaikea käsittää, että tuommoinen leiriytyminen oli tarpeellista juuri silloin, kun oli ryhdytty ankariin puuhiin uudistalon ja sen asukasten hävittämiseksi. Viisi soturia istui kaatuneella puunrungolla polttaen pitkävartisia piippujaan ja kolme loikoili maassa myöskin poltellen. Kaikki seurasivat ilmeisellä mielenkiinnolla erään vangin askartelua, joka sillä hetkellä paistoi lihaa nuotiossa. Joukkoon kuului useampia intiaaneja, mutta he olivat poistuneet muualle jättäen toiset huolehtimaan illallisen valmistuksesta.
Joukon kokkina toimiva henkilö oli neekeripalvelija Scipio, joka huomattuaan, ettei häntä heti aiottu kiduttaa, oli hiukan tyyntynyt ja tahtoi nyt kaikin mokomin näyttää, miten hyödyllinen hän oli Shawnee- ja Miami-joukolle. Häntä käskettiin valmistamaan lehmän lihoista ruokaa ja saatuaan eräältä soturilta puukon käteensä kävi hän empimättä toimeen paistaen nyt lihaa semmoisella taidolla, että nälkää kiihoittava tuoksu lemahti molempien lähellä seisovien katselijoiden nenään.
Brayton Ripley hämmästyi tuntiessaan neekerin ja katsoi ympärilleen odottaen näkevänsä muutkin uudisasukkaan perheen jäsenet. Hän ei nähnyt muita: Scipio oli toistaiseksi ainoa läheisyydessä majailevan joukon ottama vanki.
"Miami", kuiskasi Brayton ystävälleen, "kun neekeri on saanut ruoan valmiiksi, niin soturit surmaavat hänet; emmekö voisi mitenkään pelastaa häntä?"
"Hugh!" murahti Kalkkarokäärme halveksivasti; "Mul-keep-mo auttaa valkonaamaa — ei pidä mustasta miehestä; menettäköön päänahkansa!"
Vaikka kuulostaakin oudolta, niin asian laita on todeltakin niin, ettei amerikkalainen rotu voi sietää afrikkalaista, ja neekerit joutuivat usein intiaanien julmuuden uhriksi. Miami-soturi oli omalla tavallaan ilmaissut tunteensa onnetonta Scipiota kohtaan, jonka kärsimyksiä ja kuolemaa palavassa paalussa hän olisi mielihyvällä katsellut liikahduttamatta sormeansakaan hänen avukseen.
Brayton Ripley oli kyllin viisas ollakseen jatkamatta keskustelua ja sitäpaitsi hän tiesi, että olisi ollut varomatonta auttaa neekeriä, kun Sutherlandin perhe oli sellaisessa kamalassa vaarassa.
Nuotiolla olevan joukon vahtimisesta ei ollut sen enempää hyötyä, joten Mul-keep-mo ja Brayton lähtivät liikkeelle kulkien vasemmalle käsin noin sata kyynärää, jolloin he olivat niin lähellä aukeamaa, että he pysähtyivät neuvottelemaan.
Ratkaisu oli ilmeisesti lähellä, mutta sen käyminen onnelliseen suuntaan näytti mahdottomalta. Tuossa pienessä karkeatekoisessa mökissä pitivät mies, vaimo ja tytär puoliaan viidettäkymmentä verenhimoista intiaania vastaan, jotka ympäröivät mökin joka puolelta ja aikoivat hävittää sen. Ellei mitään aivan tavatonta sattuisi, niin oliko vähintäkään toivoa heidän pelastumisestaan?
Ja miten saattaisivat metsässä piileskelevät ystävykset, Miami-soturi ja valkonaama, antaa heille vähintäkään apua?
Viimeistä kysymystä olivat sekä Mul-keep-mo että hänen kumppaninsa usein pohtineet kuultuaan, että uudisasukas perheineen piti vielä puoliaan vihollista vastaan.
Kysymykseen ei voinut kumpikaan vastata sen kummempaa kuin että oli odotettava siihen saakka, kunnes päästiin paikalle, jolloin oli toimittava olosuhteiden mukaan.
Vihdoinkin he olivat siellä ja niin lähellä aukeamaa, että neliskulmainen rakennus näkyi selvästi. Brayton tunsi valtimonsa lyövän kiivaammin, kun hän katseli tummaa rakennusta, josta ei näkynyt valon sädettäkään. Mitä hän olisi antanutkaan, jos hän olisi voinut suistaa vaaraa sen ympäriltä! Mitkään vaikeudet eivät olisi olleet kyllin suuria pidättämään häntä yrittämästä, jos olisi ollut pienintäkään toivoa menestyksestä.
Eräs ääni hänen vieressään herätti nuorukaisen unelmistaan. Hän käänsi salamannopeasti päätään ja huomasi oudon intiaanin seisovan hänen ja Kalkkarokäärmeen välissä. Viimemainittu oli pysähtynyt aukeaman laitaan ja Brayton oli viisaasti kylläkin jäänyt pari askelta hänestä jälkeen puiden pimentoon, josta terävänkin silmän oli vaikea häntä huomata. Tuo tuntematon intiaani, joka oli ilmestynyt niin äänettömästi, ettei nuorukainen ollut kuullut mitään, oli kuitenkin huomannut hänet; sillä puhellessaan Miami-soturin kanssa katseli hän ympärilleen siihen tapaan kuin hän olisi nähnyt metsästäjän tumman hahmon metsän pimennosta.
Brayton Ripley oli pysynyt kylmäverisenä monessa jännittävässä seikkailussa eikä hän nytkään hätäytynyt. Intiaani oli kyllä huomannut hänet, mutta ei tiennyt vielä, kuka hän oli, ja se seikka lohdutti Braytonia. Häntä luultiin epäilemättä intiaaniksi, joita silloin liikkui kaikkialla aukeaman ympärillä, mutta erehdys voitiin todennäköisesti huomata joka hetki.
Pako olisi heti paljastanut asian todellisen laidan, niin että Brayton peräytyi kauemmaksi metsään hitaasti ja äänettömästi ollenkaan hätäilemättä, kunnes hän ei enää voinut nähdä Miamia eikä hänen kanssaan keskustelevaa intiaania. Heti kun nuorukainen oli varma, ettei häntä voitu nähdä, kiirehti hän käyntiään pysähtymättä ennenkuin oli kiertänyt aukeaman toiselle puolelle melkein vastapäätä keskustelevia punaisia miehiä.
Sillä puolen oli myös hyvin rauhatonta, sillä metsästä kuului alinomaa puhetta ja askeleita, jotka antoivat eloisan kuvan intiaanien lukumäärästä niillä seuduin (kuten sanottiin, eivät intiaanit liikkuneet vähääkään varovaisesti). Niitä näytti liikkuvan kaikkialla, ja Brayton olisi huomattu ennenkuin hän olisi päässyt Sutherlandin kodin näkyvillekään, ellei metsän pimento olisi suojannut häntä. Hänen ei tarvinnut kauan ajatella asiaa, kun hän huomasi, että kohtalo oli näissä jännittävissä tapauksissa suonut hänelle vain katselijan sietämättömän osan.