XIX.
PÖYHKEÄ SCIPIO.
Ei miami eikä shawnee, jotka olivat ottaneet Brayton Ripleyn vangiksi, osannut kumpikaan sanaakaan englannin kieltä. Sen taito ei ollutkaan nyt tarpeellinen, sillä heidän aikeitaan ei voinut ymmärtää väärin.
Soturit uskoivat ilmeisesti, että Valkoinen mies, joka oli rohjennut ampua heidän toverinsa parinkymmenen soturin ollessa läheisyydessä, oli hurjaluontoinen ja huolellisesti vahdittava mies. Sentähden oli toinen soturi koko ajan valmis ampumaan heidän kulkiessaan leiripaikalle.
Brayton ymmärsi hyvin, mitä häneltä vaadittiin, ja hän tiesi, että vastarinta tahi pakoyritys olisi käynyt hänelle turmiolliseksi. Vaikka hän oli nuori iältään, niin hän oli kerran ollut wyandotien vankina, eikä kukaan ymmärtänyt amerikkalaisen rodun luonnetta paremmin kuin hän. Kulkue oli omituinen. Eräs Miami-intiaani pyssy kädessään kulki etumaisena, muutamia askeleita hänen jäljessään kulki Brayton Ripley, jolla ei ollut muita aseita kuin pitkä metsästyspuukko vyössään. Yhtä pitkän matkan päässä hänen takanansa kulki Shawnee-intiaani, jota voidaan nimittää menojen ohjaajaksi, sillä hän yksinään valvoi nuorukaisen käytöstä.
"Tämäpä oli ämmämäistä", murahti hän katkerasti. "Jos minut olisi vangittu rehellisessä tappelussa, niin en välittäisi siitä; mutta kun nukkuessani jouduin punanahkain kynsiin, niin voin pakahtua harmista."
Kulkiessaan eteenpäin vilkaisi hän silloin tällöin olkapäänsä yli. Hän oli päättänyt pienimmänkin tilaisuuden sattuessa yrittää päästä pakoon. Heti kun hänen vanginvartijansa valppaus laimenisi, syöksyisi hän puiden väliin.. Hän oli päättänyt tehdä niin, sillä tilanne huononisi heidän päästyään intiaanien leiriin. Mutta sopivaa tilaisuutta ei tullut, eikä Brayton voinut tehdä muuta kuin rukoilla pelastusta ylhäältä ja odottaa tapausten kehittymistä.
Kuljettuaan noin kahdeksan penikulmaa hänen nukkumapaikaltaan saapuivat nuo kolme miestä matkansa päähän. Vanki oli hämmästyksissään nähdessään leirin paikalla vain kolme henkilöä, kaksi intiaania ja neekeripalvelija Scipion. Hän oli odottanut tapaavansa suuren joukon intiaaneja, joiden hän tiesi saapuneen lukuisasti uudistaloa hävittämään.
Tämä voitiin selittää siten, että tulta tarvittiin vain ruoan valmistukseen, kun oli niin lauhkea vuodenaika. Samalla tulella, jolla Scipio oli paistanut lihaa Vangitsijoilleen, valmistettiin seuraavana aamuna ateria koko retkikunnalle. Vaikka lehmä ei ollutkaan paistettu kaikkien sääntöjen ja maun vaatimusten mukaan, niin onhan yleisesti tunnettua, etteivät intiaanit olleet niissä asioissa turhan tarkkoja. Lehmästä saatiin piirittäjille oivallinen aamiainen, ja syömässä käytiin vuorotellen, kunnes kaikki olivat kylläisiä. Vanki saapui paikalle hiukan myöhemmin ja nuotion ääressä olevat intiaanit oli jätetty sinne vartioimaan Scipiota, ettei hän karkaisi tiehensä. Neekeri oli näyttänyt osaavansa valmistaa ruokaa, joten vangitsijat olivat päättäneet pitää häntä kokkina jonkun aikaa.
Braytonin saattajat toivat luonnollisesti saaliinsa leiritulelle, jonka luokse kaikki metsään ja aukeaman ympärille hajautuneet Miami- ja Shawnee-soturit ennemmin tahi myöhemmin kokoutuisivat. Braytonin saapuessa vartijoineen leiriin istui kaksi intiaania kaatuneella puunrungolla, joka oli aivan samanlainen kuin se, joka oli käynyt Braytonille niin turmiolliseksi. He istuivat selin häneen ja ilmaan nousevat savukiehkurat ilmaisivat heidän polttelevan pitkävartisia piippujaan. Keittotaitonsa takia oli Scipiota alettu kunnioittaa niin, että hänelle oli lahjoitettu samanlainen piippu. Hän istui nyt vartijainsa vieressä, vaikkakin kunnioittavan välimatkan päässä, ja puuskutti kuin höyrykone.
Lehtien kahina herätti noiden kahden soturin huomion; he hyppäsivät ylös ja katselivat ympärilleen. Scipio, huomattuaan tämän, teki samoin, mutta hiukan hitaammin ja harkitsevammin.
"Hyvä ihme, massa Ripleyhän se on!" huudahti hän tuntiessaan lähestyvän nuoren miehen, ja hänen leveät kasvonsa oikein loistivat hämmästyksestä ja mielihyvästä.
"Olen oikein iloinen nähdessäni teidät terveenä, massa Ripley."
"Enpä voi sanoa iloitsevani täällä olostani", vastasi Brayton ojentaen kätensä ja katsellen ympärilleen; "todellakin olisin mieluummin missä hyvänsä muualla maailmassa."
"Miksi sitten tulitte?"
"Samasta syystä kuin otaksun sinunkin tulleen tänne. En voinut auttaa sitä."
"Niinhän se oli — hm, mielestäni oli viisainta olla tekemättä vastarintaa", sanoi palvelija ylpeästi myöntäen vastahakoisesti joutuneensa vangiksi, kuten toisessa paikassa on kerrottu. "Lähdin viime yönä hakemaan kotiin lehmää, jonka löysinkin, mutta kuolleena. Nuo intiaanit tulivat sattumalta paikalle ja lupasivat kohdella minua hyvin, jos opettaisin heitä keittämään lehmän hyvin, ja minä suostuin tarjoukseen."
"Tiedätkö mitään isäntäväestäsi, — mr Sutherlandista perheineen?"
"Eilen näin heidät viimeksi, niin etten voi sanoa heidän voinnistaan tällä haavaa mitään. Niin pian kuin nuo miehet tulevat jonkun hetken toimeen ilman minua, aion tehdä hiukan tutkimuksia, kuinka asian laita oikein on."
"Osaako noista kumpikaan englannin kieltä?" kysyi Brayton rohjeten istuutua kaatuneelle puunrungolle mustan ystävänsä viereen ja viittasi tämän vartijoihin. Neekeri katseli heitä tutkivasti ikäänkuin he olisivat olleet vieraita ja vastasi kummallisesti:
"Ei vielä."
"Mitä tarkoitat?"
"Opetan heille amerikan kieltä (on väärin sanoa sitä englannin kieleksi) ja he opettavat minulle intiaanien kieltä."
"Kuinka menettelette?" kysyi Brayton, jota neekeri huvitti, vaikka tilanne olikin hirvittävä.
"Siinähän se menee. Olen kaikesta huomannut, että toinen jo melkein osaa lausua a-kirjaimen. Luulen hänen muutamien viikkojen kuluttua osaavan aakkoset."
"No kuinka olet itse oppinut?"
"Todellakin hyvin."
"Mitä sanoja tahi lauseita olet oppinut?"
"Olen hiukan jäljessä, massa Ripley", sanoi Scipio juhlallisesti, "mutta näinä päivinä korjaan laiminlyöntini. Eräs seikka minua huolestuttaa."
"Mikä sitten?"
"Kun olen oppinut intiaanein kielen, olen unohtanut amerikan kielen kokonaan ja nuo intiaanit osaavat sitten vain Amerikan kieltä."
"Se on kylläkin hullua. Mutta kun sinne asti pääset, niin voithan maalata itsesi punaiseksi ja nuo maalaavat itsensä mustiksi. Sitten vaihdatte paikkoja. Sinä rupeat intiaaniksi ja nuo rupeavat neekereiksi."
"No turkanen! Tuotahan en ole tullut ajatelleeksikaan. Kättä päälle!"
Ja Scipio ojensi hyvillään leveän kämmenensä ystävällensä, joka oli niin sukkelajärkinen, vaikka kova kohtalo oli' masentanut hänet.
"Minun sopii vallan hyvin ruveta intiaaniksi, vaikka se onkin ristiriidassa periaatteitteni kanssa; voinhan minä tehdä noista minun tapaisiani mustia jalokiviä."
"No niin, ei kannata ollenkaan huolehtia. Jos nuo eivät mielly aatokseen, niin olkoot mieltymättä. Minusta näyttää, että olet aivan tyytyväinen täällä, Scipio?"
"Eipä ole paljonkaan nurkumisen syytä", vastasi palvelija samaan ylpeään tapaan, joka tuntui Ripleystä niin mielettömältä.
Emme voi aina olla yhtä iloisia tahi yhtä surullisia. Vastavaikutus seuraa molemmissa tapauksissa. Herättyään metsässä ja huomattuaan joutuneensa vangiksi oli Brayton ollut koko ajan sanomattoman masennuksissa, kunnes hän Saapui leiripaikalle. Siellä tapahtui jonkinlainen luonnollinen käänne ja hän alkoi lörpötellä tuon Scipio houkan kanssa, joka luuli tärkeytensä vaikuttavan tuohon nuoreen metsästäjään.
"Kuinka kauaksi olet pestautunut noiden maalattujen herrasmiesten palvelukseen?"
Neekeri keinutteli jalkojaan ja veteli piipustaan muutamia haikuja ikäänkuin hän ei olisi ollut oikein varma asiastaan.
"Muistaakseni siitä ei ole ollut sen tarkempaa puhetta. Jos minua kohdellaan hyvin, voin jäädä kolmeksi, neljäksi päiväksi tahi viikoksi tahi kuukaudeksi ja ehkä vuosiksikin, mutta jos jään niin kauaksi", lisäsi hän kiireesti, "niin minusta tehdään päällikkö."
"Sinustapa tulisi kaunis päällikkö", sanoi Brayton nauraen pää kenossa niin sydämellisesti, että nuo neljä intiaania katsoivat häntä ihmeissään. "Voin aivan hyvin kuvitella, miltä näytät sulilla koristettuna, sotamaalauksessa ja helyissä, vyössä sotatappara ja päänahkoja!" Ja nuorukainen nauroi jälleen sydämensä pohjasta.
Scipio otti piipun suustansa, katsahti hilpeätä ystäväänsä ja oli niin harmissaan, ettei hän kyennyt puhumaankaan. Vihdoin hän Braytönin käytyä hiukan vakavammaksi sanoi:
"En voi ymmärtää, mikä teitä niin sydämellisesti nauratti, että olin melkein pudota tärinästä tältä puunrungolta. Teidän pitäisi hiukan enemmän kunnioittaa näitä kumppaneita tässä ympärillä eikä loukata heidän tunteitaan nauramalla heille päin naamaa."
"En ajatellut sitä", vastasi Brayton katsahtaen kummallekin puolelle ja käyden vakavaksi. "Toivon, etten närkästyttänyt heitä."
"Eipä tiedä", vastasi neekeri päätänsä ravistaen. "Luultavasti he eivät siitä pitäneet, mutta jos he mukisevat jotakin, niin kyllä hoidan asiat."
"Mitä aiot tehdä?"
"Sanon heille, ettei teillä ole sen parempaa tietoa ihmistavoista.
Otaksun teidän kuulleen, etteivät intiaanit tee pahaa hulluille?"
"Kyllä, olen juuri nähnyt sen!"
"Jos näyttelette luonnollisesti, näette sen yhä selvemmin", sanoi
Scipio niin liukkaasti, että se huvitti yhtä paljon kuin hämmästyttikin
Braytonia.
"Olen iloinen huomatessani sinun olevan turvassa, Scipio. Omasta puolestani aavistan pahaa. Vaikka koettaisinkin käyttäytyä sinun laillasi, näkisivät he kuitenkin minun vain teeskentelevän —"
"Niin on asian laita", keskeytti neekeri, jota ärsytti se tieto, että hänen ystävänsä oli huvitellut hänen kustannuksellaan, "ja sentähden sanon teille, että näytelkää luonnollisesti."
"Neuvosi on muistamisen arvoinen. Puolestani olen näytellyt luonnollisesti niin kauan kuin muistan, ja minkä luulet seurauksen olevan?"
"Siitä ei ole epäilystäkään", sanoi hän omituisesti hymyillen, "että he pitävät teitä suurimpana hulluna, jonka ovat milloinkaan nähneet."
"No sittenhän voin olla rauhallinen."
Neekerin kasvot kirkastuivat äkkiä. Kohottaen oikean kätensä koukisti hän muutamia kertoja etusormeaan ikäänkuin kutsuen Ripleytä lähemmäksi. Hän totteli, vaikka hänen vartijansa katsoivat häntä ärtyisästi.
"Nyt tiedän. Minulla on tarpeeksi työtä ollessani kokkina. Sanon heille, että tarvitsen jonkun apulaisen puita hakkaamaan. Intiaanit vihaavat työtä yhtä paljon kuin tekin; he panevat teidät hakkaamaan puita minun edestäni, ja siten käy kaikki hyvin."
"Toivon samaa, mutta epäilen kuitenkin."
Brayton Ripleytä alkoi lörpöttely väsyttää. Hän oli elämänsä suurimmassa vaarassa eikä hänen oikein sopinut laskea leikkiä kuolema silmäinsä edessä, kuten saattaa sanoa.
"Jos tahdon pelastaa päänahkani", sanoi hän salavihkaa katsahtaen tummia vartijoitaan, "niin minun täytyy tehdä se mahdollisimman pian. Tahdonpa koettaa."