XVIII.
YLLÄTTÄVÄ HERÄÄMINEN.
Kalkkarokäärme-niminen Miami-soturi käsitti, että hän torjuttuaan itseensä kohdistuneet epäluulot oli suurentanut Brayton Ripleyn vaaran kymmenkertaiseksi. Nuo viidettäkymmentä soturia olivat nyt siinä varmassa uskossa, että eräs valkoinen mies piileskeli heidän läheisyydessään, ja he koettaisivat väsymättä saada hänet tapetuksi tahi vangiksi. Brayton Ripleyllä ei ollut muuta pelastuksen keinoa kuin poistua joksikin ajaksi mökin läheisyydestä.
Soturi ei tiennyt mitään nuorukaisen poven kuumasta hehkusta, mutta siitä huolimatta hän tiesi, ettei Brayton todennäköisesti lähtisi paikalta, ennenkuin itse Kalkkarokäärme taivuttaisi hänet tekemään sen viivyttelemättä.
Shawneet ja miamit hajautuivat nuotiolta sen jälkeen kuin Mul-keep-mo oli puhdistautunut syytöksistä. Yleensä oli tarkoitus jatkaa uudistalon keskeytynyttä piiritystä, mutta enemmistö aikoi etsiä käsiinsä salaperäisen vihollisen, joka hiiviskeli metsässä. Haw-hu-da kuiskasi jotakin Wath-tre-hille eli Huuhkajalle, joka lähti seuraamaan Mul-keep-mota. Viimemainittu tiesi nyt, että hänen liikkeitään valvottiin.
Ystävällinen Miami tahtoi välttämättä varoittaa Brayton Ripleytä vaarasta, mutta se oli, kuten saamme nähdä, vaikea tehtävä. Siitä huolimatta hän toivoi pääsevänsä nuorukaisen yhteyteen ja Kalkkarokäärme kiersi aukeaman toiselle puolelle tietäen koko ajan Huuhkajan vakoilevan hänen askeleitaan.
Seisoessaan puiden välissä hän kuuli heikon sihinän. Nuorukainen oli Varmasti läheisyydessä ja oli ilmeisesti huomannut hänet, mutta ei tahtonut lähestyä, ennenkuin hänen tumma ystävänsä kutsui häntä, sillä sellainen teko olisi ollut turmiollinen.
Miami kääntyi puhuttelemaan omaa heimolaistaan, joka varjona seurasi häntä.
"Huuhkajalle on yhdentekevää, oli päivä tahi yö, kun hän seuraa ystävänsä tahi vihollisensa jälkiä. Hänellä on terävät silmät."
"Ja Kalkkarokäärme iskee pimeässä yhtä nopeasti kuin päivänvalossakin", huomautti soturi tullen metsän reunaan, jossa he saattoivat nähdä toisensa selvemmin.
"Punaisen soturin pitää osata käyttää sotatapparaansa auringon laskettuakin", huomautti Mul-keep-mo vakavasti, ollen kyllin viisas välttääkseen riitaa Huuhkajan kanssa tahi ilmaistakseen, että hän epäili Huuhkajan tarkoituksia, kun tämä tunkeutui niin lähelle; "sillä jos olemme toimettomina, niin valkonaamat tunkevat meidät pian mereen saakka, johon aurinko vaipuu lepoon."
"Eräs valkonaama on läheisyydessä", huomautti Huuhkaja, ymmärtämättä täysin vastauksen merkitystä. "Miamin ja shawneen pitää olla Varuillaan."
"Huuhkaja on hyvin viisas, mutta niin on valkonaamakin. Hän juoksee sukkelaan tiehensä."
Noiden kahden Miami-soturin keskustelussa ei ollut juuri mitään merkillisempää, mutta Mul-keep-mon sanoilla oli aina joku äärimmäisen tärkeä merkitys lähellä seisovalle valkoiselle miehelle, joka seurasi keskustelua valppain korvin ja silmin.
Miamit keskustelivat luonnollisesti omalla kielellään, kunnes Mul-keep-mo näköjään ilman mitään syytä lausui viimeisen lauseensa englannin kielellä ja kovemmalla äänelläkin.
Huuhkaja ei epäillyt mitään kepposta, sillä Mul-keep-mo jatkoi taas puhettaan miamien omalla kielellä, ja keskustelu jatkui samaan tarkoituksettomaan tapaan kuin ennenkin, joten sitä ei kannata tässä toistaa.
Vaikka Huuhkaja ei huomannutkaan tuon lyhyen englantilaisen lauseen tarkoitusta, niin eräs toinen käsitti sen tärkeyden. Brayton Ripley oli aivan varma kuullessaan nuo kovemmalla äänellä lausutut neljä sanaa, että niiden tarkoitus oli varoittaa häntä, ja hän päätti sillä kertaa poistua mökin läheisyydestä, vaikka se oli hänestä hyvin vastenmielistä.
Nuoren miehen oli mahdotonta tietää kaikkia murhapolttajan kuolemaan liittyviä asianhaaroja ja Shawnee-päällikön pitämää kuulustelua, mutta hän epäili ajojahdin olevan käynnissä ja vainoojia olevan liikkeellä niin lukuisasti, että hän joutuisi varmasti kiinni, jos hän pysyisi paikallaan.
Totellen tumman ystävänsä vihjausta hiipi hän äänettömästi kauemmaksi metsään, kunnes intiaanien puhetta ei enää kuulunut. Hän kuuli parikin kertaa läheltään hiljaisia askeleita ja ymmärsi, että häntä etsittiin kiihkeästi. Kalkkarokäärmeen neuvo oli ollut viisas kuten aina ennenkin. Vasta sitten, kun hän oli päässyt turvallisen välimatkan päähän intiaaneista, pysähtyi hän tuumimaan tilannetta.
"Näyttää siltä kuin en kykenisi toimittamaan mitään", päätteli hän. "Hiivittyäni metsän läpi olen vain vilahdukselta sopivan tilaisuuden sattuessa nähnyt Sutherlandin talon. Enimmäkseen olen ollut pakotettu kiinnittämään kaiken huomioni punanahkoihin, joita parveilee ympäristössä kuin mehiläisiä."
Oli ollut sanomattoman suuri helpotus saada tietää uudisasukkaan perheineen olevan vielä hengissä, mutta Brayton Ripley oli kuitenkin alkanut vähitellen uskoa, että heidän tilansa oli aivan toivoton. Mies ja kaksi naista saattoivat puolustautua uljaasti noiden paksujen hirsiseinien turvissa, kun heillä oli runsaasti ampumavaroja ja ruokatarpeita, mutta lopullista kohtaloaan he eivät voisi välttää.
Ulkopuolelta tuleva apu oli heille ainoa pelastuksen mahdollisuus ja kuten olen jo maininnut ei siitä ollut juuri mitään toiveita. Lähimpään varustukseen oli noin viidenkymmenen penikulman matka, ja juuri sillä hetkellä valmistautuivat intiaanit hyökkäämään sitä vastaan, joten siltä suunnalta ei ollut apua odotettavissa. Tilanne tuona vaikeana aikana oli valitettavasti sellainen, että yksinäiset kaukana olevat uudistalot saivat hoitaa itsensä pahaansa mukaan.
"Mistäpä tänne apua tulisi", mutisi nuorukainen, "ja intiaanien tarvitsee vain pitkittää piiritystä muutamia vuorokausia voidakseen olla varmoja voitostaan. Jos olisin varma, että voisin taivuttaa muutamia varustuksen linnaväen sotilaita tulemaan mukaani, niin kiirehtisin sinne. Pääsisin perille huomen-illalla ja ylihuomenna ehtisin apujoukon kanssa tänne takaisin."
Useamman kerran oli Brayton lähtemäisillään tuolle pitkälle matkalle. Hän tunsi tien aarniometsien halki ja oli tottunut kulkemaan nopeasti ja väsymättä, joten aiottu matka ei olisi merkinnyt hänelle mitään. Ystävät, joita hän oli aikonut pyytää mukaansa, olivat yhtä; tottuneita metsänkävijöitä ja olisivat jaksaneet vaikka juostakin koko matkan ollenkaan väsymättä.
Mutta olenhan jo selittänyt, minkätähden apua ei voinut odottaa sieltäpäin. Harvalukuinen linnaväki odotti hurjaa hyökkäystä varustusta vastaan eikä siis voinut luovuttaa yhtään miestä. Olisi tarvittu parikymmentä miestä karkoittamaan uudistaloa piirittävät intiaanit.
"Ei se hyödytä mitään", sanoi Brayton istuutuen synkin miettein kaatuneelle puunrungolle. "Ratkaisu tapahtuu todennäköisesti noin vuorokauden kuluessa ja enpä halua poistua kauemmaksi. Jos Alicen ja hänen vanhempainsa täytyy kuolla, niin minä kuolen heidän kanssansa. Nyt tottelen Mul-keep-mon varoitusta ja pysyttelen vähän aikaa turvallisen välimatkan päässä, mutta kun saan tilaisuuden iskeä ystävieni puolesta, niin hän ei kykene pidättämään käsivarttani."
Brayton lausui sanat luontonsa koko hartaudella ja kuulostanee hieman jokapäiväiseltä sanoa, että Brayton nukahti heti sen jälkeen, mutta nuorukainen oli valvonut edellisen yön kokonaan matkalla ystäviensä majalle ja oli suurimmassa levon tarpeessa.
Puunrungon takana, jolla hän oli istunut, kasvoi iso jalava, ja hän nojasi päänsä sitä vasten. Uni on niin salakavala vihollinen, ettei sitä vastaan voi olla varuillaan eikä tehdä vastarintaa. Kymmenen minuutin kuluttua nukkui nuorukainen sikeästi ja heräsi vasta päivän valjetessa.
Hän olisi kyllä nukkunut kauemmin, ellei joku olisi pudistanut häntä olkapäästä. Sellaiset luonnon elämään tottuneet miehet kuin hän olivat herätessään heti täysin tietoiset ympäristöstään, ja Brayton huomasi kuin salaman leimauksessa, minkä turmiollisen erehdyksen hän oli tehnyt.
Eräs punainen soturi oli koskettanut hänen olkapäätänsä merkiksi, että hän oli joutunut vangiksi. Hänen nukkuessaan oli kaksi intiaania etsiessään valkoista miestä onnistunut löytämään eräät jäljet, jotka kaikesta päättäen olivat valkoisen miehen jäljet. He seurasivat niitä kuin verikoirat eivätkä olleet kulkeneet kauas, kun he näkivät väsyneen nuorukaisen istuvan puunrungolla nojaten päätään takana kasvavaa puuta vasten ja nukkuvan sikeästi.
Mikään ei olisi ollut helpompaa kuin ampua hänet tai iskeä hänet kirveellä kuoliaaksi, ja jos nuorukainen olisi havahtunut silloin, niin hän olisi ollut mennyttä miestä, mutta amerikkalainen intiaani ottaa vihollisensa mieluummin vangiksi kuin tappaa hänet heti.
Nähtyään Braytonin nukkuvan mitään aavistamatta hiipivät intiaanit eteenpäin. Toinen asettui nuorukaisen toiselle puolelle ja toinen toiselle. Tumma käsi ojentui valkoisen miehen pyssyä kohti, joka oli nojallaan puuta vasten, ja intiaanit tohtivat tuskin hengittää, kun toinen tarttui pyssyyn kiinni ja sieppasi sen luoksensa. Soturin silmät säteilivät, kun hän näki aseen olevan omaansa paljon paremman.
Saatuaan aseen haltuunsa oli molemmilla vangitsijoilla pyssyt, ja he tiesivät, että heidän saaliinsa oli varma.
Toinen soturi peräytyi kymmenkunta askelta, nosti hiljaa hanan ja kohotti pyssyn poskelleen tähdäten nukkuvan valkoisen miehen jalkoihin. Hän saattoi ampua vangin heti, jos tämä yrittäisi tehdä vastarintaa.
Toinen soturi katsahti kumppaniinsa julmasti hymyillen nähdessään asioiden sujuvan niin mainiosti. Sitten han ojensi kätensä ja pudisti Braayton Ripleytä keveästi olkapäästä. Nuorukainen heräsi heti.
Hän oli niin innokkaasti toivonut saavansa tilaisuuden iskeä iskun ystäviensä puolesta, joten tilanne tuntui hänestä nöyryyttävältä, mutta hän ymmärsi sen yhdellä silmäyksellä.
Hänen vieressään seisoi virnistelevä Miami-intiaani pidellen Braytonin luodikkoa ja hänen edessään muutaman askeleen päässä oli eräs shawnee pitäen pyssyä sellaisessa asennossa kuin olisi hän vain toivonut saavansa jollakin syyllä ampua valkoisen miehen.
Käyttääksemme nykyisen lännen sanontatapaa olivat viholliset saaneet hänet "jyvälle", ja hän nosti kätensä.