XVII.
NAISEN ROHKEUS.
Astellen yhtä arvokkaasti vei Kalkkarokäärme pyssyn takaisin paikalleen toisten joukkoon puun luo. Mutta kun toiset soturit myöskin tulivat paikalle aseitaan hakemaan, näytti hänkin muuttavan mieltään ja tarttui jälleen pyssyynsä. Nyt hänellä oli kuitenkin kädessään oma pyssynsä, vaihto oli tehty niin taitavasti, ettei kukaan huomannut sitä. Toimenpide oli välttämätön, sillä jos joku soturi olisi huomannut, ettei hänen pyssynsä ollutkaan ladattu, niin hän olisi julistanut huomionsa kaikille, ja seuranneessa kuulustelussa olisi totuuden täytynyt tulla esiin.
Kalkkarokäärme oli jälleen suoriutunut pulasta verrattomalla oveluudellaan, mutta Haw-hu-da oli ilmaissut epäilevänsä häntä niin paljon, etteivät mitkään kohteliaisuudet enää tulleet kysymykseenkään heidän välillään. Tästä lähin heidän välejään voidaan nimittää aseelliseksi puolueettomuudeksi, joka saattoi milloin hyvänsä puhjeta ilmeisiin vihollisuuksiin.
Kuten on selvääkin, oli tämän hämmingin tulos omiaan vaikeuttamaan Brayton Ripleyn asemaa. Kalkkarokäärmeen puheesta ymmärsi jokainen, joka oli kuunnellut (lukuunottamatta mahdollisesti Haw-hu-data), että metsässä heidän läheisyydessään piileskeli eräs valkoinen mies,, joka ei pelännyt laukaista pyssyään tarpeen vaatiessa. Hyökkääjät olisivat varuillaan ja nuorukainen saisi varmaankin tarpeeksi tekemistä suojellessaan itseään kykenemättä sanottavasti auttamaan ystäviään, uudistalon asukkaita.
Muistettaneen, että murhapolttaja, Shawnee-soturi, oli ennen kuolemaansa ehtinyt saada tulen hyvään alkuun, ja vaikka hän oli nyt kykenemätön työtänsä jatkamaan, niin vaara ei ollut ohi, vaan kasvoi joka hetki. Tuli oli sytytetty niin taitavasti, että se alkoi jo lähestyä rakennuksen kuivia hirsiä.
Silas Sutherland kuuli vierestään keveitä askeleita, ja kääntyen katsomaan näki hän vaimonsa hämärässä huoneessa.
"Tuolla ylhäällä tuntui savunhajua", sanoi hän.
"Niin, siitä luonnollisesta syystä, että rakennus palaa: tuon nurkan takana on eräs intiaani tulta ylläpitämässä."
Uudisasukas ei voinut mitenkään tietää, että äskeinen pyssynlaukaus oli surmannut intiaanin, jota hän ei voinut ampua.
"Täytyy keksiä joku keino, jolla voimme estää yrityksen, muuten palamme elävältä", sanoi hänen vaimonsa näyttäen kiihkeämmältä kuin äsken vaaran ilmestyessä.
"Polly, seiso ovella ja ole valmis sulkemaan heti, jos he yrittävät hyökätä."
"Mitä aiot tehdä?" kysyi hän miehen ottaessa kauhalla vettä huoneen nurkassa olevasta saavista.
"Aion sammuttaa tulen ja toivon ehtiväni takaisin, ennenkuin kukaan kerkeää estää minua."
"Se on mahdotonta; sinut joko ammutaan tahi otetaan vangiksi."
"Onnistumisen mahdollisuudet ovat hyvin vähäiset. Jos näen, etten ehdi takaisin, niin huudan sinulle, jolloin suljet oven."
"Ja jätän sinut ulkopuolelle?" kysyi hämmästynyt vaimo.
"Tietysti, jos en ehdi takaisin ja intiaanit hyökkäävät."
"Ja siitä ei tule mitään", sanoi vaimo lujasti. "Elämme ja kuolemme yhdessä."
"Mutta valinnan varaa ei ole. Etkö kuule liekkien rätinää? Parin minuutin kuluttua on liian myöhäistä. Kas niin, paikallesi ovelle!"
"Anna kauha minulle", sanoi talon emäntä niin tuikeasti, ettei isäntä tohtinut vastustaa.
Sutherland antoi kauhan vaimolleen, joka saatuaan astian käteensä huomasi heti, että sen saattoi pistää ulos tulta lähinnä olevasta ahtaasta tähystysaukosta. Siten hän saattoi kaataa vettä ulkopuolelle. Saatuaan selville paikan, jossa tuli paloi, heitti hän kauhan sisällön arviolta nuotioon. Vaikka hän olisi ollut ulkopuolella, niin hän ei olisi voinut osata paremmin. Vesi lensi suoraan tuleen, joka sammui kokonaan, kun pari kauhallista oli seurannut ensimmäistä.
"Siinäpä se!" huudahti vaimo riemuiten, mikä niinmuodoin oli aivan oikeutettua. "Nyt nähtiin, kuinka neuvottomia miehet voivat olla."
"Myönnetään!" myönnytteli isäntä hyvillään. "Kuka olisi tullut tuota ajatelleeksikaan?"
"No et ainakaan sinä; eikö ole nyt näin paljon parempi kuin juosta ulkona kymmenien intiaanien maalitauluna?"
"Niinpä saattaa olla. Pulasta pääsimme nyt, mutta, Polly, pelkäänpä, että tuli sytytetään useammin kuin ehdimme sammuttaa. Ihme ja kumma, ettei sinua ammuttu, kun pistit kätesi ulos."
"Olin varma, että niin kävisi, ja siksi taivutin pääni niin kauas sivulle kuin voin, sillä on parempi menettää kätensä kuin henkensä."
"Tämän yrityksen saimme raukeamaan", sanoi Sutherland katsellen ulos aukosta, jonka kuulia vastaan suojaksi laitettu luukku melkein kokonaan sulki. Kun hiilos oli himmentynyt ja huoneessa oli jo melkein pimeä, niin vihollinen ei voinut huomata alakerran seinissä mitään aukkoa, josta hän olisi voinut ampua kuulan sisälle.
Jos tulenvaaraa ei olisi ollut, niin puolustajat eivät olisi ollenkaan säikähtäneet pakanain raivoa.
Näiden jännittävien minuuttien kuluessa pysyi Alice paikallaan yläkerrassa. Hän kulki huoneesta toiseen ja tähysteli kirkkailla silmillään jokaisesta ampuma-aukosta vuoronsa perään. Hän tiesi kyllä, mitä alakerrassa tehtiin, sillä hän kuuli vanhempainsa keskustelusta joka sanan. Kun hänen isänsä selitti aikovansa mennä ulos, niin hän oli laskeutumaisillaan alas estämään häntä, mutta hänen äitinsä ripeä toiminta teki hänen läsnäolonsa tarpeettomaksi.
Tytär kuuli jotakin, josta toiset eivät vähään aikaan tienneet mitään. Hän kuuli Miamin pyssyn pamahtavan ja intiaanin seinän vieressä kaatuvan raskaasti maahan. Kun kaikki oli hiljaista eikä kuulunut muuta kuin tulen heikko rätinä, niin hän tiesi, että laukaus, jonka hän oli ensin luullut tähdätyn taloa kohti, olikin surmannut murhapolttajan.
"Tämä on kummallista", sanoi hän itsekseen. "Metsässä on joku ystävä ja voisiko se olla kukaan muu kuin — Brayton Ripley?" lisäsi hän heleän punan levitessä hänen kasvoilleen.
On ihmeellistä, kuinka viestit kiitävät rakastavaisten välillä mistään esteistä huolimatta. Hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan tuota kaunista nuorukaista eikä ollut saanut mistään tietää hänen olevan läheisyydessä, mutta nyt hän oli varma siitä, että nuorukainen oli hänen äänensä kuuluvilla.
On aivan totta, että hänen läsnäolonsa sai tytön levottomaksi hänen turvallisuutensa tähden, sillä vaikka hänellä saattoi olla kumppaneitakin, niin heidän tilansa oli varmaankin hyvin vaarallinen. Mutta tietoisuus, että nuorukainen oli tullut hänen tähtensä, pani hänen sydämensä onnesta sykkimään. Samalla tunsi tyttö syvää kunnioitusta häntä kohtaan ja ihaili hänen ritarillisuuttaan. Olisikohan kenenkään sydän voinut pysyä kylmänä Brayton Ripleyn kaltaiselle miehelle, joka ei ollut ainoastaan valmis, vaan innokaskin uskaltamaan henkensä rakastettunsa ja tämän rakkaiden puolesta?
"Toivon, ettei hänelle tapahdu mitään pahaa", kuiskasi hän katsellen ympärillensä ikäänkuin olisi pelännyt jonkun kuulevan hänen suloisen salaisuutensa, "sillä jos hän kuolisi, niin —"
Hän ei kerennyt lopettaa lausetta, kun isä tuli tikapuita ylös äidin seuraamana. Sammuvaan hiilokseen alhaalla oli lisätty puita, niin että heidät saattoi selvästi nähdä heidän ilmestyessään aukkoon ja pysähtyessään sen läheisyyteen.
Kuten voi otaksuakin, hämmästyivät he kovin, kun Alice vakuutti heille, että metsän reunasta ammuttu laukaus oli surmannut tulta sytyttelevän intiaanin.
"Ja minä tiedän, kuka se on", lisäsi hän painavasti, sillä hän seisoi varjossa, joka kätki hänen punastuksensa.
"Kuka?" kysyivät isä ja äiti yhtä aikaa.
"Brayton Ripley."
"Kuinka voit sen tietää, kun et ole kuullut hänestä sanaakaan?"
"Minä tiedän vain, sillä kukaan muu se ei voi olla", vastasi Alice itsepäisesti.
"Olet mahdollisesti oikeassa, mutta aivan varmoja emme voi olla."
"Eikö tuo ystävällinen laukaus voisi olla jonkun intiaanin ampuma, jolle olemme olleet ystävällisiä?" kysyi äiti.
"Valitettavasti ei", vastasi isä. "Tiedäthän, että kahden vuoden aikana, jotka olemme eläneet tässä kodissa, olemme aina noudattaneet kultaista ohjetta punaisten miesten kohtelussa. Keneltäkään tarvitsevalta emme ole milloinkaan kieltäneet ruokaa ja yösijaa. Tämäniltainen käytökseni on luonnollisesti poikkeus", lisäsi uudisasukas. "Olen kertonut heille Vapahtajasta, joka antoi henkensä heidän edessään; olen koettanut herättää heidän parempia tunteitaan ja olen välistä luullut siinä onnistuneeni."
"Ehkä olet onnistunut paremmin kuin nyt voit ajatellakaan", lisäsi vaimo, joka oli tilaisuuden sattuessa toiminut parhaansa mukaan samalla tavalla.
"Olenko onnistunut vai en, se saadaan tietää vasta iankaikkisuudessa; mutta tästä vaikeasta tilasta selvittyämme en milloinkaan enää luota kenenkään intiaanin ystävyyteen. Nämä meitä piirittävät punanahat ovat vihollisiamme; ja vaikka he olisivat syöneet pöytämme ääressä ja levittäneet peitteensä lattiallemme, niin he ovat susia verenhimoisemmat surmataksensa meidät."
"Mutta joku ampui laukauksen meitä auttaakseen", sanoi Alice, "ja ellei ampuja ollut punainen mies, niin se oli valkoinen. Ja jos se oli valkoinen, niin voisiko se olla kukaan muu kuin Brayton? Tiedättehän hänen olevan meihin suuresti kiintynyt?"
"Kyllä, ja erittäinkin erääseen perheeni jäseneen."
"Mitä tarkoitat, isä?" vastusteli Alice piiloutuen pimeään nurkkaan.
"Eläpäs nyt hätiköi; en ole vielä sanonut, kuka tuo perheeni jäsen on."
"Mutta minä tiedän, ketä tarkoitat."
"Hyvä on, sittenhän minun ei tarvitsekaan mainita mitään nimiä. Minä myönnän mielelläni, että Brayton luultavasti ampui laukauksen puolestamme, Vaikka sen saattoi yhtä hyvin ampua joku metsästäjä, joita alituisesti liikkuu asutuksien välillä, kuten Simon Kenton, M'Clelland, Arthur, Brady tahi Wells."
Mutta Alice ei myöntänyt, että heidän auttajansa voisi olla kukaan muu kuin tuo nuori metsästäjä, jota hän ajatteli enemmän kuin hän tahtoi tunnustaakaan.
Uudisasukkaan perheen kaikki jäsenet rukoilivat usein ja hartaasti Jumalaa varjelemaan heitä ja heidän kotiaan kaikesta pahasta tämän hirvittävän tilanteen aikana. He tekivät mielellään niin huolimatta vahdinpidon kiireellisyydestä, sillä muutaman sekunnin kestävä rukous voi olla yhtä palava kuin sellainen, joka kestää minuutteja.
Hartaushetket eivät olleet tässä kodissa harvinaisia. On kerrottu kylliksi, että kaikki ymmärtävät uudisasukkaan perheen olleen Jumalaa pelkääväistä väkeä. Aamuin ja illoin he polvistuivat rukoukseen, ja olipa taivas kirkkaan säteilevä auringon paistaessa tahi synkkien myrskypilvien peittämä, niin heidän rukouksensa olivat yhtä nöyrät.
Ja seisoessaan nyt ladattu pyssy kädessään ampuma-aukon ääressä rukoili Alice Sutherland taivaallista isäänsä varjelemaan häntä ja hänen rakkaita vanhempiaan. Rukoukseen liittyi myös erään neljännen henkilön onni ja turva.
Vain lyhyt aika oli suotu tämmöisille perhehartaushetkille, kuten niitä voinee nimittää, jotka nyt olivat yhteisen vaaran elävöittämät. Valpas vahdinpito oli nyt aivan yhtä tarpeellinen kuin silloinkin, kun Haw-hu-da tuli ensi kerran kumppaneineen yösijaa pyytämään.. Perhe hajautui ja jokainen alkoi vartioida majan ympäristöä mahdollisimman huolellisesti siirtyen ampuma-aukolta toiselle.
Koska punaiset miehet olivat onnistuneet niin hyvin yrityksessään sytyttää mökki palamaan, niin saattoi odottaa yrityksen uudistumista heti kun oli ryhdytty varokeinoihin, ettei kukaan voinut ampua takaapäin murhapolttajaa kuoliaaksi, kuten ensimmäisen yrittäjän oli käynyt. Jos he olisivat sen tehneet, niin olisi ollut vaikea kuvitella, kuinka sotajuoni olisi jälleen tehty tyhjäksi, sillä oli tuskin mahdollista, että Kalkkarokäärmeelle olisi suotu tilaisuus ampua toista kertaa.
Mutta shawneet ja miamit koettivat suoriutua leikistä mahdollisimman ehjin nahoin. Oven varovainen tutkimus oli aiheuttanut erään soturin haavoittumisen ja tulen sytytys rakennuksen nurkalle oli koitunut erään toisen kuolemaksi.
Oli siis paikallaan koettaa muita käytettävissä olevia keinoja.
Kului kauan aikaa intiaanien yrittämättä mitään.
Oli varmaa, että he Vahtivat herkeämättä tuota pientä rakennusta, joka vielä uhmasi heitä. Kuu oli aivan taivaanlaella, joten ei mökki eivätkä puut metsän reunassa luoneet mitään varjoa aukeamalle —
Aika ajoittain purjehti kuun ohitse pilviä, jotka näyttivät kulkevan kuun innokkaana saattueena kätkien puiden latvat ja aukeaman nopeasti haihtuvaan hämärään, kuten oli ollut laita koko illan.
Välistä olivat varjot niin kummallisen näköisiä, että vartijat luulivat niitä majaa kohti äänettömästi hyökkääviksi miehiksi. Sitten kuu paistoi jälleen kauan aikaa kirkkaasti, niin että koko maailma kylpi säteilevässä valossa, joka melkein kykeni kilpailemaan päivän kanssa.
Oli lähellä keskiyön hetkeä, kun Silas Sutherland katsoessaan eräästä ampuma-aukosta mökin etuseinässä näki metsän reunassa pienen valopisteen paikan lähellä, jossa hänen muutamia tunteja sitten ampumansa intiaani oli seisonut. Näytti kuin kynttilä olisi palanut lehtien välissä, mutta sellainen se ei voinut olla, sillä intiaanit eivät tunteneet silloin kynttilän käyttöä.
Äkkiä lennähti valopilkku ilmaan noin sadan jalan korkeudelle, ja saavutettuaan tasapainonsa alkoi se hitaasti pudota mökin kattoa kohti kuin etsien sopivaa kiintopistettä. Mutta nuoli ei ollut tarkkaan tähdätty ja se putosi katon sivu maahan, jossa se sähisi ja räsähteli hetken ja sammui viimein.
Tuskin oli minuuttia kulunut, kun seuraava nuoli nousi ilmaan kuin raketti. Se teki kauniin kaaren ja putosi jysähtäen mökin katoile aivan asukasten pään päälle, niin että jokainen kuuli sen.
Ja mikä oli vielä pahempi, tullinuoli iskeytyi kattoon kiinni.